Tassuhaava - ei sittenkään!

Kuului lasin helähdys kun palailimme koirien kanssa Hannusjärven lenkiltä. Viikonlopun viettäjät olivat huvitelleet räiskimällä olutpulloja kävelysillan asfaltiin, ja huonoksi onneksi juuri Fina osui sirpalekasaan. Manasin näitä ihmisten jätöksiä, jotka ovat paljon vaarallisempia kuin konsanaan koirien pisut ja kakat. Pikaisella tarkastuksella en löytänyt Finan tassuista haavaa, siis melkoisen hyvä tuuri tällä kertaa. Pihan lumiselle polulle jäi kuitenkin Finan jälkeen punaisia pilkkuja ja pahaa aavistaen vein sen sisään. Fina ei millään olisi halunnut tulla vastaanotolle, se kiemurteli kuin mato seinän vierellä ja livahti alakertaan. Siellä se taisi punnita tutkimuksen piinan ja ”reippaan koiran” palkitsemisen etuja ja tarjoutui hetken epäröityään tutkittavaksi. Vaikka kuinka tarkkaan syynäsimme anturoita, niistä ei löytynyt haavaa tai jos sellainen oli tullut, se oli niin pieni että verentulo oli jo tyrehtynyt. Fina hamusi heti lattialle päästyään namipalkintoa ja Eevi peesasi vieressä vaatien palkkiota henkisestä tuesta.

Vaikka tassusta olisi löytynyt pieni haava, en ehkä olisi halunnut Finaa lääkittävän kipulääkkeellä enkä antibioottikuurilla. Pieni tassuhaava kyllä olisi parantunut viikossa, mutta esimerkiksi särkylääkkeen käyttäminen olisi asettanut Finan nykyisten dopingsääntöjen mukaan neljän viikon kilpailukieltoon. Dopingvaaran vuoksi mietin nykyisin tosi tarkkaan, tarvitsevatko koiramme ollenkaan lääkitystä pienehköihin vaivoihin. Pari kertaa tosin on käynyt niin että koirat ovat omatoimisesti syöneet lääkkeitä (särkylääkettä ja antibioottia), ei lievittääkseen vaivojaan, vaan nauttiakseen hyvän makuisista purutableteista. Viedessäni koirat hoitoon pakkaan aina laukkuun lääkkeitä pahan päivän varalle. Erään hoitojakson jälkeen huomasin että särkylääkkeistä oli vain paperikuoret jäljellä ja saatoin vain arvata että Eevi ja Fina olivat herkutelleet Rimadylillä.

Ymmärrän että dopingsäännöstö on laadittu eläinten hyvin vointia ajatellen, mutta lääkkeiden varoaikojen tarkoituksenmukaisuutta pitäisi kyllä harkita uudelleen. Jos Finan tapauksessa tassuun olisi tullut pieni haava, se olisi parantunut viikossa. Jos taas Finalle olisi annettu särkylääkettä, sen varoaika olisi ollut yllä mainittu neljä viikkoa. Taannoin agilitykisoissa eräs koira törmäsi hyppyesteen aitaan ja ontui sen jälkeen. Omistaja halusi varmuuden vuoksi kuvauttaa koiran jalan. Kuvauksessa ei jalassa todettu vauriota. Koira todettiin siis terveeksi. mutta narkotisointi antoi sille kuukauden kisakiellon.

Ihmiset sen sijaan saavat kilpailla vaikka kipeä paikka olisi puudutettu tai kurkkuun olisi hetkeä ennen kisaa heitetty särkytabletteja tai astmalääkettä imaistu keuhkoihin. Kun narkoosissa korjataan vaikka jääkiekkoilijan polven kierukka, saattaa mies olla pelikentällä jo pari päivää operaation jälkeen. Ymmärrän kyllä että ihminen osaa itse päättää, milloin on mielestään tarpeeksi terve kilpailemaan, kun sen sijaan eläinsuojelulaki lähtee siitä, että vain terveet koirat kilpailevat ja että koiralle pitää antaa aikaa sairaudesta toipumiseen. Silti, säännöstö vaatisi rukkausta!

Kehitystä

Viime blogissa tuskailin, että agilitykisoissa Fina kyllä osaa tehtävänsä, mutta ohjaaja ei osaa pitää päätä kylmänä. Viime sunnuntain kolmesta kisasta saimme yhden hyväksytyn tuloksen, mikä sekin on jo edistystä verrattuna syksyiseen hylättyjen ratojen jatkumoon. ”Vähältä piti” -ratoja on ollut useita, sellaisia joissa takana on virheetön suoritus ja sitten aivan loppusuoralla pakka leviää ja Fina valitsee ohjeiden puuttuessa väärän esteen. Aina ei ole edes kyse ohjeiden puutteesta, vaan Finan omasta ratkaisusta. Viime sunnuntain radalla esimerkiksi loppusuoralla oli puomi, jolta piti kääntyä takaisin ja suorittaa alla oleva putki, ja sitten viimeisen hypyn jälkeen ylittää loppuviiva. Kun Fina puomin päällä lukitsi katseellaan tuon viimeisen hypyn, en saanut sitä kääntymään putkelle vaikka olisin seisonut päälläni. Yleisöllä oli hauskaa Finan omaperäistä ratkaisua seuratessaan, mutta minun oli vaikea yhtyä riemuun. Silti Fina sai palkkionsa, se sai hypätä syliini ja antaa pusun poskelle.

Eilen vietimme kolmen kisan päivää Kirkkonummella ja jo matkatessamme sinne, sanoin Finalle, että tänä iltana haluan poksauttaa shampanjapullon menestyksen kunniaksi. Fina kuunteli toivettani ja niin saimme agilityradalta puhtaan 0-suorituksen. Maalin tullessa en oikein uskonut onnistumista, mutta kun tulostaulu näytti virheetöntä rataa alle ihanneajan, ihme oli tosiaankin tapahtunut. Toisella radalla teimme joitakin virheitä, mutta tulimme sentään maaliin hyväksytysti. Edistystä on siis tapahtunut, nyt ei enää tarvitse luimuilla kotiovella ja vastata kotiväen uteluihin ”Miten meni?” monenmoisilla selityksillä hylätyistä radoista.

Tuskin olin ehtinyt ottaa shampanjapullon esille, kun juhlinta sai lisävoimia Riston joukolta. He tulivat shampanjapullon kera onnittelemaan Eliasta pari viikkoa sitten vietetyn syntymäpäivän johdosta. Koko talo raikui, kun pojat lauloivat pikkuserkkujen Eeron ja Einon vahvistuksella Paljon onnea vaan. Gina peuhasi Eevin ja Finan kanssa ja hetkessä koko talo raikui niin ettei kukaan tahtonut saada selvää toistensa puheesta.

Ulkoilumaastomme muuntuu nykyisin kovin nopeasti. Kovalla pakkasella kävelimme tiukasti polkua noudatellen päivittäisen kierroksemme. Viime viikolla hanki alkoi kantaa ja koirat uskaltautuivat laajentamaan kulkureittiään. Tänään, suojakelillä polku upotti ja jalka lipesi kostean liukkaassa lumessa. Näyttää kuitenkin siltä että yhä useampi ulkoilija uskaltautuu lumen sekaan tekemään uusia kulkureittejä. Kaikki eivät valitettavasti ole siivoja koiranulkoiluttajia, vaan reitiltä löytyy viikonloppujuominkien jätteitä ja muuta ikävää. Koirat haistavat erityisen tarkasti ihmisten jätökset ja tänään huomasimme, että Eevin jalka oli värjäytynyt ruskeaksi, hajusta päätellen ”sen ittensä” tuhraamaksi. Kotiin päästyämme riensin oitis suihkuhuoneeseen ja kutsuin koirat pesulle. Ne olivat tainneet kaivata pesua, sillä molemmat seisoivat hievahtamatta vieressäni, kun valmistelin suihkutusta. Sitten Eevi astui askeleen eteenpäin aivan kuin ilmoittaakseen, että se vanhempana on oikeutettu pääsemään ensimmäisenä käsittelyyn. Fina seisoi vieressä odottamassa vuoroaan ja Eevin ollessa valmis astui heti suihkun alle.

Tänään edistyin taas askeleen verran kotiverkon hienosäädössä. Työhuoneen tulostimen jakaminen olohuoneen viihdekeskuksen kannettavan kanssa on pitkään ollut tehtävälistalla. Kun työhuoneessa on vaihtunut niin pöytäkone kuin tulostinkin, piti laitteiden jako suorittaa uusiksi. Aikani näprättyä hämmästytin itsenikin, kun työhuoneen tulostin otti vastaan olohuoneesta lähetetyn käskyn. En malttanut olla kehumatta itseäni, mutta Elias pudotti minut tehokkaasti maanpinnalle: ”Hyvähän oli ettei asiakirja tulostunut naapurin koneella”.

Terveiset Coloradosta

Tuskin saimme Riston kodin oven avatuksi, kun villi tervehdystanssi saartoi meidät. Oli vaikea erottaa kuka oli Gina ja kuka Fina, Eevin sentään tunnistimme. Tapaaminen lähes kahden viikon eron jälkeen oli riehakkaan tanssin alkuunpanija. Matkamme aikana Eevi ja Fina tarjosivat koirailoa ensin Sirkalle ja Markulle ja sitten Riston perheelle. Kun pakkasimme Eevin ja Finan tavaroita kotiin vietäväksi, Henrik suri että viemme koirat jo pois. ”Oli ollut niin hauskaa kolmen koiran kanssa”. Ristolta saimme realistisen palautteen: "Melko hyvin oli mennyt, kukaan ei ollut oksentanut tai ripuloinut matolle, ei karannut eikä tuhonnut mainittavasti kodin irtaimistoa. Vain Ginan peti ja pari sohvatyynyä oli suolistettu". Pihalla Eevi ja Fina olivat opettaneet Ginalle, miten hypätään aidan yli ja nyt poika miettii miten saisi palautettua Ginan ruotuun.

Matkamme suuntautui ensin Winter Parkiin, missä vatsasairauksiin erikoistuneiden eläinlääkärien kansainvälinen yhdistys järjesti ”hiihtokokouksen”. Elias esitti tylosiini-tutkimustensa tuloksia ja sai ansaittua huomiota. Jos joku Woodspur Lodgen isäntäväen koirista, bordercollie, labradorin noutaja ja husky, olisi sairastunut vatsatautiin, olisi apua löytynyt 40 eläinlääkärin toimesta. Kokoustamisen ohessa ehdimme lasketella laajalla hiihtoalueella ja nauttia uuden lumen ja auringon mahtavasta yhdistelmästä. Matkan puolessa välissä ystävämme Leena ja David hakivat meidät kotiinsa Breckenridgeen. Ystävät olivat taas mainioita hiihto-oppaita, ja löysimme ennen kokemattomia rinteitä, vaikka olemme lasketelleet alueella jo viisi kertaa. Kolusimme mustia ja Double Diamond -rinteitä vaihtelevalla menestyksellä, ja pitihän vielä kokeilla miten päästä alas hurjaa Devils Scroth- ja Inferno-rinnettä. Majapaikkaa voi täydellä syyllä sanoa korkean paikan leiriksi, sillä asustimme yli 3000 metrin korkeudessa ja päivittäin hissi kuljetti 4000 metriin. Kovin pahasti ei korkea ilmanala haitannut, mutta aika ajoin piti vetää muutama ylimääräinen henkäys hapensaannin täydentämiseksi. Ystävien talo on amerikkalaisen hulppea ja nautintoa täydensi terassin poreallas, jossa lekotellen saatoimme hiihtopäivän päätteeksi seurata auringon laskua vuorten taa.

Matkustaminen on mukavaa, mutta kyllä on mukavaa olla kotona taas. Kevätaurinko ja valoisuus häikäisevät ja vaatetuksen keventäminen tuntuu juhlalta. Päivän suojakeli ja yöpakkanen ovat jo saaneet aikaiseksi kevyen hankikelin ja koirat riemuitsevat kun pääsevät kokeilemaan hangen kestävyyttä polun ulkopuolella. Hanki kantaa kevyttä Fina melko helposti, mutta Eevi humpsahtaa syvään hankeen joka kolmannella askeleella. Pihalla täytyy pitää koiria silmällä, sillä hanki on lähes aidan korkeudella. Toivottavasti niillä on sisäistettynä pihan rajat ja aidan tehtävä.

Eilen pääsin paikkaamaan lähes kolmen viikon aukkoa agilityssä. Aamulla kello 7 olin Finan kanssa ensimmäisissä treeneissä ja iltapäivällä jatkoimme toisessa treenipaikassa. Neljä tuntia juoksua kentällä tuntuu jaloissa, vaikka luulisi laskettelun vahvistaneen lihakset kuntoon. Hauskaa ja innostavaa oli, ja Fina tuntui toimivan kuin ajatus. Saapas nähdä miten meidän käy tosipaikassa eli huomisen kisoissa Purina-areenalla. Fina kyllä osaa tehtävänsä, mutta ohjaajan pitäisi osata pitää päänsä kylmänä.

Ensi yöstä on kokemuksen mukaan tulossa levoton, sillä Gina on tulossa kylään. Se on niin tohkeissaan vierailusta, ettei yleensä ensimmäisenä yönä malta nukkua yhdessä paikassa. Se hyppii kengurun lailla sängyssäni, ylös, alas, käy välillä poikien huoneessa ja palaa taas sänkyyni ja vääntäytyy kylkeen kiinni. Äsken olimme väsytyslenkillä metsässä, ja kepinvääntö sekä hangessa rämpiminen sai koiralauman hetkeksi hiljaiseksi.

Taustalla Devils Crotch ja Inferno

Imperial hissi vie lähes 4000 metrin korkeuteen

Mä mistä alkaisin tän laskun....