Nimenantotilaisuus

Pentujen neljäs elinviikko on ollut huimaa kehitystä. Kaikki ovat ylittäneet kilon painorajan, mikä ei ole ollenkaan ihmeteltävää suhteessa niiden syömään ruokamäärään. Ruokailutavatkin ovat siistiytyneet ja nyt ne asettautuvat kauniiseen nelimuodostelmaan ruokakupin ympärille. Maiske ja massutus on äänekästä ja kuppi tyhjenee hetkessä. Kun aamulla menen ruokakupin kanssa pentulaatikolle, ne kaikki istuvat ja tapittavat minua suloisen uteliaan näköisenä. Kun lasken kupin laatikkoon, valtava ryntäys ja hösäys alkaa.Ruokana on tällä hetkellä pehmennettyjä Virbac Early Age nappuloita, raejuustoa ja raakaa jauhelihaa. Ruoka on melko löysää ja veden tarve hoituu sen mukana. Eevi imettää pentuja edelleen, mutta yhä harvemmin. Toivon että vieroitus sujuisi tällä kertaa luontevasti ja emo lopettaisi imettämisen ilman kasvattajan asiaan puuttumista. Pentujen leikit ovat muuttuneet vauhdikkaiksi ja ne osaavat jo leikkiä leluilla. Yläkertaan asti kuuluu välillä leikkimurina ja kolina kun laatikossa juostaan ja painitaan.

Rekisteröintipaperit lähtivät eilen matkaan ja paperit ovat varmaan valmiina pennun kotimatkan hetkellä. Vielä viime hetkellä tein virallisiin nimiin hienosäätöä ja pieniä muutoksia ja nyt ne on saatettu Suomen Kennelliiton rekisteröitäväksi. Olen nimennyt pentueiden nimien alkukirjaimet aakkosten mukaan ja tämä on 7. pentue eli G-pentue. Yritin ujuttaa nimiin jonkin merkityksen tai viitteen esi-isiin/-äiteihin. Oma tyttömme Fina sai nimen Go-Go Girl, joka tarkoittaa sekä hienoa naista että kevytkenkäistä tanssijaa. Eevihän on Elegant Evelyn ja isoisoäiti Cessi on Lousiana Cajun Queen (=New Orleansin kevytkenkäinen nainen). Neron nimestä tuli Genius Hopeful,joka voisi suomenkielellä olla ”tuleva nero” (esim Olympic Hopeful = olympiatoivo). Hopeful sanassa on mukana osa Waltterin kennelnimestä Hoplite. Haban virallinen nimi on Gee That’s It eli huusin varmaan ”Jee”, kun tämä yllätyspentu syntyi. Urho (kutsumanimi saattaa muuttua) oli niin suuri yllätys synnyttyään yli puolitoista tuntia ensimmäisen pennun synnyttyä, että sille oli pakko antaa nimeksi Great Surprise. Olin juuri puhelimessa kertomassa Thealle pentujen syntymästä, kun Eevi alkoi punnertaa tätä pientä suurta yllätystä. Oikeastaan olisi eilen pitänyt järjestää nimenantotilaisuus, mutta ehkä tehdään se sitten kun saadaan viralliset paperit.

Dixien hullutus

Dixie on kehittänyt itselleen omalaatuisen fobian. Jokunen aika sitten se liukastui keskellä keittiön lattiaa ja alkoi ns. sutia. Seuraavalla kerralla ollessaan keittiössä se pelkäsi tilanteen uusiutuvan ja kulki jalat niin jäykkinä, että rupesi sutimaan taas. Nyt se kuvittelee, että keskellä keittiön lattiaa on vaarallisen liukas paikka, eikä se uskalla enää tulla sille kohdalle. Kun se haluaisi mennä ruokakupille, sen täytyy ohittaa tuo vaarallinen kohta. Samoin kun lehden kantamisen palkkio jaetaan jääkaapin edessä, taas pitäisi ylittää tuo vaarallinen alue. Vaaran välttämiseksi se on kehitellyt itselleen useita erilaisia sisääntuloja keittiöön. Yrittäessään sisään keittiön eteisen puoleisesta ovesta, se hiipii varovasti seinän viertä tai sitten se kiertää sisään olohuoneen puoleisesta ovesta. Kun se on jommallakummalla tavalla uskaltautunut ruokakupille, keittiöstä poistuminen aiheuttaa uuden pulmatilanteen. Se on päätynyt nokkelaan ratkaisuun, että peruuttamalla ei voi liukastua. Toisin sanoen eteisen ovesta poistutaan takaperin ja olohuoneen ovesta etuperin. Hullunkurinen tilanne syntyi eräänä päivänä, kun Cessi oli ovensuussa tulossa keittiöön ja Dixie taas peruuttamassa keittiöstä eteiseen. Oviaukko on koirille aina jonkunlainen stressipaikka, sillä hierarkian mukaan johtaja koira saa mennä ovesta ensimmäisenä. Dixie yritti murinalla häätää Cessin, joka ei tietenkään kuullut murinaa, mutta ilmeisesti osasi tulkita elkeet eikä liikahtanut tuumaakaan. Cessin korvat nousivat terhakasti pystyyn ja laumanjohtajuus ilmiselvästi palautui sen mieleen. En puuttunut tilanteeseen, vaan seurasin uteliaana miten leidit hoitavat ongelman. Lopulta Dixie nöyrtyi ja suostui peruuttamaan Cessin ohi. Mielenkiintoista oli nähdä, että vaikka Cessi on vanha ja heikko, se silti saa pitää laumamme johtajan aseman.

Pentulaatikossa en ole vielä havainnut johtajuusongelmia vaan pennut painivat tasavertaisesti toistensa kanssa. Leikkien ja elkeiden kehittyessä luonteissa varmaan alkaa näkymään eroavaisuuksia. Pentujen hampaat ovat jo puhjenneet täysin ja niitä kokeillaan innokkaasti laatikon puurimoihin ja viltin kulmiin. Pennut pureskelevat toisiaan mitä erikoisimmista paikoista, mutta vielä ei ole syntynyt tappelunujakoita. Kunhan puruvoimaa kehittyy ja hampaat kasvavat, laatikosta kuuluu välillä huuto ja mekastus, kun voimia kokeillaan painien ja pureskellen.

Ruokailu on vauhdikasta puuhaa eikä kulu kuin hetki, niin lautanen on tyhjä. Eilisestä lähtien ruoan sekaan on lisätty pehmennettyjä nappuloita (Virbacin Early Age), ja hyvältä tämäkin sekotus näyttää maistuvan. Ruokailutavoissa olisi kyllä parantamisen varaa, sillä lautaselle heittäydytään koko kropan voimalla ja kavereita tönitään pois aterialta. Pian alan tarjota jokaiselle ruoan omasta kupista, mutta silloin tulee esiin ateriakateus, eli toisella luullaan aina olevan parempaa ruokaa.

Virkkauskärpänen tällä kertaa

Kaksoset Werner ja Roy ovat viettäneet hiihtolomaa Tammitie 1:n toimintakeskuksessa. Eilen aamupäivällä hiihdimme Leppävaaran mäkisillä laduilla, iltapäivällä luistelimme ja illalla olimme steppitunnilla. Tänä aamuna Roy valitti, että jalkoja särkee, enkä ihmettele sitä yhtään niin urheilullisen päivän jälkeen. Lisäksi meillä on puhdetöinä virkattu ihan vimmatusti. Virkkausvimma valtasi pojat, kun itse innostuin pitkästä aikaa kokeilemaan helppotöisen ponchon virkkaamista. Pojat tyytyivät ketjuvirkkaukseen ja mittasivat yhden illan ennätyksekseen 20 metrin ketjusilmukkanarun. Toissailtana klo 11 paikkeilla näin vielä valoa heidän huoneestaan. Kun menin sammuttamaan valoja, näin vallan hullunkurisen näyn. Kaksoset makasivat vierekkäin parisängyssä lakanoiden välissä ja virkkasivat keskittyneen näköisinä ketjusilmukkapötköjään. Sen sijaan että olisin komentanut: ”Nyt Aku Ankat pois ja ruvetaan nukkumaan”, sanoin ”Nyt virkkaukset pois ja ruvetaan nukkumaan”.



Tänään vietimme 10 päivää myöhässä Dixien 11-vuotissynttäreitä. Dixielle puettiin Wernerin aikaansaama vaaleanpunainen mohairvirkkaus ja synttärikakku rakennettiin maksalaatikosta, nakeista ja kalkkunaleikkeistä. Hieman yllättynyt ja jopa vastahakoinen sankari nostettiin keittiön tuolille ja juhlaväki kerääntyi pöydän ympärille. Digikamera oli harmittavan hidas, sillä sankari ahmi herkkukakkuansa hyvin vauhdikkaasti.

Pentujen hampaat ovat juuri puhjenneet ja ne kokeilevat niitä innokkaasti toisiinsa ja laatikon reunaan. Kohta meillä on pieniä piranhoja alakerrassa. On myös liikuttavaa seurata Eevin varovaisia leikkiotteita pentujen kanssa. Se ottaa hellästi hampaillaan jonkun tassusta ja toisen niskasta. Ei mene kylläkään kauan kun hellät otteet ovat leikeistä kaukana.

Vieroituksen alkeet

Kolmannen viikon ”neuvolakäynnin” jälkeen todettiin, että pentujen painokäyrät ovat jatkaneet nousuaan suotuisasti. Käyrän yläpäässä on Fina 100 gramman etumatkalla ja pojat ovat nyt lähes samanpainoisia. Urho on kirinyt hienosti ottaen kiinni isoveljensä. Eilen aloitin vieroituksen antamalla kullekin pienen annoksen jauhelihaa. Sitä ei edes kummasteltu, vaan jokainen pentu ahmi namupalan nopeasti suuhunsa. Lisään ruoka-annoksia nyt asteittain niin, että viikon päästä syötän jo jauheliha-raejuustovelliä kupista. Eilen annoin myös ensimmäisen matolääkityksen, joka uusitaan parin viikon välein. Saattaa olla vastenmielistä ajatella, että suloisilla pienillä pennuillamme olisi jo suolinkaistartunta. Lähtökohtana on kuitenkin, että kaikilla koirilla voi olla matoja ja tiineyden loppuvaiheessa ne siirtyvät emästä pentuihin. Lääkitys on siis varotoimenpide. Muillakin kotieläimillä saattaa olla matoja ja niitä häädetään ihan samoin periaattein.

Pyysin Eliakselta faktoja Toxicara Caniksesta eli koiran suolinkaisesta, ja hän antoi minulle tietolähteeksi erään lääkeyhtiön asiaa käsittelevän CD:n. En suosittele sen katselua herkkähermoiselle, sen verran karmivaa kuvamateriaalia se sisälsi. Onneksi meillä Suomessa ei koirilla kuitenkaan ole esim. koiran sydänmatoa, joka on paljon hankalampi loinen. Kun toimme Cessin USA:sta, jouduimme lääkitsemään sitä pitkään mm. tämän loisen varalta. Onneksi Suomen talven ansiosta nämä ikävät vieraat eivät pysty elämään täällä pitkään eivätkä lisääntymään. Toivottavasti matotarina ei pelästyttänyt tulevia koiranomistajia, mutta mielestäni tieto tosiasioista lisää ymmärrystä ja poistaa luuloja ja uskomuksia.

Vauhti pentulaatikossa alkaa kiihtyä ja uusia temppuja opitaan joka päivä. Urho oppi ensimmäisenä nousemaan etutassuilla laidan poikkipuulle yrittäen kurkkia ulkomaailmaan. Tänään jo toisetkin olivat keksineet kiipeämisen. Kunhan kokoa ja voimia tulee lisää, laidan yli kiivetään vikkelästi ja silloin pitää rakentaa aitaus laatikon ympärille.

Sanaleikkejä ja ääniä

Minua on puraissut Sudoku-kärpänen. Olen aina ollut kiinnostunut salasanaristikoista ja anagrammeista eli lähinnä sanaleikeistä. Sudoku taas edellyttää ratkaisijalta numerologiikkaa, mikä ei välttämättä ole vahvin osaamisalueeni. Sinnikkään harjoittelun kautta olen jo onnistunut ratkaisemaan helppoja Sudoku-ristikoita. Joka päivä tarkistan Hesarin D-osiosta Sudoku-ristikon tason ja ainakin kokeilen, miten pitkälle pääsen. Anagrammeilla olen varsinkin jouluaattona kiusannut perhettäni, kun aattoaamun lahjojen piilopaikka on esitetty anagrammin muodossa. Mitä mahtaakaan tarkoittaa anagrammi Screwlike trimmer? Sehän on Irmeli Westermarck, jonka osoitteessa http://www.wordsmith.org/anagram/ oleva ohjelma tekaisi.

Viime päivät ovat sujuneet nopsasti toinen silmä Torinon kisoja TV:stä seuraten ja toinen pentulaatikon elämää tarkkaillen. Pentujen uusin opittu asia on istuminen. Ne näyttävät ihan lelukoirilta istuessaan silmät kirkkaina laatikossa. Tänä aamuna huomasin myös, että leikinyritystä harjoitellaan liikuttavan murinan kanssa. Viikon kuluttua laatikosta kuuluu jo mekastus, kun leikkiä säestetään äänekkäällä leikkimurinalla. Staffin leikkiääntely onkin ihan oma erikoisuutensa. Ne jotka eivät tunne rotua, voivat luulla että kahden staffin leikissä onkin kyse tappelusta, sen verran hurjalta ääntely kuulostaa. Jos staffi leikkii epävarman tai aran koiran kanssa, kannattaa olla tarkkana, ettei vastapuoli vastaa oikealla ärähdyksellä luullen staffinkin murisevan oikeasti. Staffin ääntely on lähes tavaramerkki, sillä en usko minkään muun rodun pystyvän päästelemään niin erikoisia ääniä. Muistan kun olin ensimmäisen staffini Iinan kanssa tokokoulutuksessa ja ohjelmassa oli paikoillaan istuminen. Kouluttaja kysyi, että mikä kanarialintu tuo koirasi on. Cindy pitkästyksissään todellakin moukui ja vinkui kuin kanarialintu. Koiranäyttelyssä staffikehä saattaa löytyä pelkästään ääntelyn perusteella, kun kymmeniä staffeja on kerääntynyt paikalle ja ne keskustelevat kukin omalla persoonallisella staffikielellään.


Eevi on tullut yläkertaan lepäämään pentujen hoidon välillä

Kaikki nämä hurmaavat staffit

Lyhyt maininta ”Peruutuksen vuoksi yksi urospentu vailla kotia” kotisivuillani poiki yli kymmenen yhteydenottoa. Pikku-Urholle olisi ollut tarjolla monta erilaista kotia eri puolilla Suomea. Kaikki ehdokkaat olisivat varmaan tarjonneet sille hyvän kodin, mutta uskon että ratkaisuni antaa se aktiiviiseen perheeseen ja koiraystävälliseen elinympäristöön oli oikea. Perheen 11- ja 14-vuotiaat pojat saavat reippaan koirakaverin, joka ei takuulla väsy leikkimiseen ja peuhaamiseen. Koiran hoitaminen taas opettaa kasvaville nuorille vastuuntuntoa ja huolenpitoa. Kun pennun tulevat omistajat kävivät katsomassa koiriamme, Eevi ja Dixie tekivät parhaansa hurmatakseen heidät. Tuntuu aivan kuin ne olisivat olleet mustasukkaisia pentujen saamasta huomiosta ja yrittivät osoittaa kaikin tavoin miten ihania ne ovat. Kun oltiin ottamassa valokuvaa perheen pojista pentu sylissä, Eevi änkesi poikien väliin ja halusi täten kuvan pääkohteeksi.

Olen huomannut, että varsinkaan Dixie ei jätä rauhaan henkilöä, joka ei osoita kiinnostusta sitä kohtaan. Se aivan kuin ei voi ymmärtää, että joku ei ihastu noin hurmaavaan staffiin. Jos kylässä on esimerkiksi ”ei-kovin-koiraystävällinen” vieras, se tälläytyy hänen viereensä ja tökkii kuonolla pyytäen rapsutusta koko ajan. Kun tämä vieras on sinnikkään taivuttelun jälkeen valloitettu, se jättää hänet vihdoin rauhaan. Dixie muuten taitaa olla ihan oikeassa siinä, että pennut saavat liikaa huomiota. Unohdimme 9.2. olleen Dixien 11-vuotissyntymäpäivän tässä pentutohinassa. Täytyypä järjestää synttärikestit jälkikäteen. Dixie on iältään jo vanha koira, mutta luonnoltaan vielä leikkisä nuori. Äskeisellä metsäkävelylläkin se kaivoi lumen seasta kuusen käpyjä ja tarjosi minulle heittoleluksi.

Pentueen ainoan punakuonon nenänpää on saamassa tummaa pigmenttiä ja sen ulkonäkö muuttuu päivä päivältä. Nyt kun kaikkien pentujen silmät ovat auki, ne liikkuvat jo vilkkaasti ympäri pentulaatikkoa. Selvästi voi havaita jo pientä pukkimista, jonka voi tulkita leikin aluksi. Jalatkin kantavat melkein kropan painoa, mutta välillä kellahdetaan hauskasti kumoon ja kieritään ympäri.



Maailma pentulaatikon ulkopuolella on vielä pelottava, yhdessä sen uskaltaa kohdata helpommin.

Maailmaa uusin silmin

Lauantaiaamuna Fina yllätti meidät kirkkaalla katseellaan. Pentujen silmien aukeaminen on aina yhtä ilahduttavaa ja yllättävää. Pieni pää saa persoonallisen ilmeen ja tietenkin maailman aukeaminen tuo pennuille uusia ulottuvuuksia. Aivan selvästi ne nyt liikkuvat reippaammin ja itsenäisemmin kuin ennen. Sunnuntaina sitten aukesivat muidenkin pentujen silmät. Eilen tein niille manikyyrin (vaiko pedikyyrin), toisin sanoen leikkasin niiden pienet mutta terävät kynnet. Ne olivat jo niin pitkät, että takertuivat froteealustan silmuihin. Piti olla tarkkana, ettei terävillä saksilla osunut pieniin varpaisiin varsinkin kun käsittelyssä oleva pentu ei suosiolla ollut paikoillaan.

Sunnuntaina Urholle tarjottiin useita hyvältä tuntuvia koteja, ja tänä iltana hän saa vieraita Tammisaaresta. Urospennun pitäisi päästä aktiiviseen kotiin, jossa sen kanssa jaksetaan touhuta ja liikkua niin, että energia saadaan kanavoitua positiivisiin asioihin. Silti pennun ottajien pitää varautua siihen, että sen kanssa sattuu ja tapahtuu vaikka kuinka yritettäisi varautua vahingoilta. Pienet hampaat haluavat kaluttavaa, ja se kokeilee niitä mielellään kaikkeen mahdolliseen. Jopa Eevi innostui eilen kylässä olleen Pyryn leluista ja nakerteli pienen muovihevosen murusiksi. On lähes ihme, jos jokin staffin lelu kestää päivää pitempään. Poikkeuksena on meidän perheessä ollut Hi-Craftin nailoninen ja vaniljanmakuinen Toyboy-vetolelu. Se on ollut Eevin suosikki ja se on jyrsinyt sitä 6 vuoden ajan lähes ekstaasissa silmät ympäri kääntyen. Se on ohentunut ja ohentunut ja jokunen aika sitten Eevi sai sen vihdoin poikki. Dixien lempilelu on tennispallo, josta se yrittää kuoria päällystä. Tennispalloja meillä riittääkin, sillä Elias on intohimoinen tenniksenpelaaja ja uusii pallot tiheän. Cessi ei ole enää pitkään aikaan leikkinyt ja hyvin harvoin se enää innostuu mistään tai heiluttaa häntäänsä. On vaikea myöntää, että entinen vauhtimimmimme on nyt dementoitunut vanhus jonka silmistä on pilke kadonnut. Tunnen erityistä hellyttä sitä kohtaan ja yritän antaa sille läheisyyden ja turvallisuuden tunnetta niin kauan kun se pystyy edes vähän reagoimaan asioihin. Toivottavasti pystyn myös näkemään, milloin sen maailma hajoaa niin että se ei enää pysty reagoimaan ympäristöönsä. Silloin on aika koiravanhuksen päästä pois.

Talvi-iloa

Kuntoiluni on viime viikkoina jäänyt vähälle, kun aika ja energia on kulunut pentulaatikon äärellä. Tänä aamuna päätin korjata liikunnan puutteen ja lähteä Olarin kuntoradalle hiihtämään. Ajattelin mielessäni, että aikaisin aamulla ei hiihtäjiä ole vielä ladulla ja saan nauttia rauhallisesta hiihtoretkestä. Muillakin oli ollut ehkä samanlaisia ajatuksia, sillä ladulla oli lähes tungos. Olarin koululla oli varmaan hiihtopäivä, sillä eri-ikäisiä koululaisia pipot vinossa silmillä ja kaulahuivit heiluen hiihteli ladulla niin meno- kuin tulosuuntaan. Pienen mäen päällä piti odotella kun hiihtäjät kömpivät kuperkeikan jälkeen ylös. Vaikka hiihtorauha oli mennyttä, minusta oli hauskaa katsella pienten hiihtäjien ähellystä ladulla. Olin myös ilahtunut, että lasten hiihtotaidosta pidetään ainakin koululiikunnan puolesta huolta.

Viime viikolla siivotessani kirjahyllyä (huom. uudenvuodenlupaukseni) löysin kellastuneen Suomenojan Sanomien sivun, jossa oli juttu nimeltä ”Lehtimäen kunnan hiihtomestaruudet”. Tuloksista löytyi useampi perheemme jäsen: Pojat 10 v, Risto Westermarck 5. sija, Pojat 14 v, Mika Westermarck samoin 5. sija ja Naiset, Irmeli Westermarck, 2. sija (vain 2 osanottajaa). Lehtimäki oli tuolloin nimekäs hiihtopitäjä ja Mikan sarjassa oli poikia, jotka kunnostautuivat myöhemmin maakunnan ja jopa Suomen parhaimmiston joukossa.

Toinen syy kuntoilutempaukseeni oli, että pentujen hoito on nyt helpoimmillaan ja uskallan jättää koirat hetkeksi keskenään. Alun vahdintavaihe on takana, emo syöttää ja puhdistaa pennut ja kasvattajan tehtävänä on vain seurata vierestä ja nauttia näkemästään. Runsaan viikon kuluttua alan tarjota pennuille jo lisäruokaa ja sen myötä emo lopettaa jätösten siivoamisen. Vieroittaminen emosta on myös työlästä, sillä vaikka pennut saavat lisäruokaa, ne mielellään nautiskelevat nisillä ja kuluttavat emon voimia. Emo täytyy laittaa dieetille, niin että maidontuotanto alkaa hiipua. Ei ole myöskään helppoa vähentää nälkäiseltä koiralta ruokaa.

Eevinkin kunnonkohotus on alkanut, sillä olemme jo tehneet melko pitkiä kävelylenkkejä. Eilen olimme pitkästä aikaa Hannusjärven maastossa, ja koirat nauttivat vapaana juoksennellen. Kotiinpäin palatessa vauhti kiihtyi ja näin, että Eevi halusi pian kotiin laskemaan lapsia.

Yksi urospentu onkin nyt ilman kotia, sillä eilen eräs varaaja joutui työasioiden takia luopumaan siitä. Kyselijöitä on ollut useita, mutta en ole vielä tehnyt päätöstä. Odottelen rauhassa, kunnes tiedän, että pennulle löytyy hyvä isäntäperhe

Söpöjä ovat

sanoi Waltterin emäntä, joka kävi eilen katsastamassa pennut. Hänen mielestään niillä kaikilla on jo havaittavissa pyöreä, iso pää ja tukeva runko. Elinpäivien karttuessa pentujen turkkiin on tullut ruskea vivahde, eli näin ollen virallinen värin nimitys on brindle valkoisin merkein. Vaikka Waltteri on lähes musta, se ei täysin periyttänyt väriään ja ruskea tulee Cessin puolelta. Samoin Eevin isä Simo oli brindle. Mielestäni brindle on se oikea staffin turkin väri, vaikka muunnelmatkin ovat hauskoja.

Annan vielä kaikille pennuille hieman lisäravintoa, vaikka ne näyttävät saavan riittävästi maitoa emoltaan. Kun vertasin viikon ikäisten pentujen painoja edellisen pentueen vastaaviin painoihin, totesin niiden olevan hieman alhaisempia. Sen ei silti tarvitse merkitä sitä, että pennut jäisivät pienemmiksi, sillä ne saattavat ottaa kasvun kiinni eri aikoina.



Fina-tyttö on joukon painavin. Mikä on sen paino, kun asteikon osoittamasta lukemasta täytyy vähentää 300 g? (koska vaa'asta puuttuu päällä pidettävä tarjotin.)

Eevillä alkaa olla jo vanhat kujeet ja se viihtyy yläkerrassa suuren osan päivää ja yötä. Se käy keikalla pentulaatikossa, imettää ja putsaa lapset ja jättää ne tyytyväisinä nukkumaan. Eilen Thean tullessa se kylläkin juoksi nopeasti alakertaan ja istui laatikossa tiukasti tuijottaen vierasta. Mielestäni sen äidinvaistot ovat kohdallaan, eivät liian omistavat mutta silti huolehtivat.

Luin äsken Clean Run – agilitylehteä ja löysin mielenkiintoisen artikkelin ”Introduction to Shaping”. Kopioin sen ja aion aloittaa sheippauksen sen mukaan mahdollisimman aikaisin pikkutyttömme kanssa. Olen soveltanut shaping-ohjeita jonkin verran Eevin ja Dixien opetukseen, mutta treenaus on jäänyt puolitiehen. Nyt aion olla johdonmukainen ja perusteellinen.

Ensimmäinen viikko

Intensiivinen viikko pentujen hoidossa on takana ja niin toivottavasti myös kriisit. Viikko on lyhyt aika ihmiselle, mutta pennun elämässä se on valtavan kehityksen aika. Pienet hiiren näköiset mötikät ovat muuttuneet jo persoonallisiksi pikkustaffeiksi, jotka liikkuvat vauhdikkaasti pentulaatikossa. Jalat eivät ihan vielä kanna, mutta ei mene montaa päivää, kun niillä jo juostaan. Pennut alkavat profiloitua myös luonteeltaan. Kun pienin poika haluaa nisälle, se työntää isot veljet sivuun ja valitsee täysimmän maitokannun. Iso tumma poika näyttää usein nukkuvan erillään, mutta valveilla ollessaan se on seurallinen. Toinen valkokauluspoika haluaa kaveerata pikkuveljen kanssa aivan kuin samanlainen kaulakuvio yhdistäisi niitä. Joukon ainoa tyttö on ahmatti ja siksi myös suurin. Tytön pitäisi ajatella vähän linjojaan eikä vain kasvatella mahaansa. Pienimmille pennuille olen antanut Royal Caninin pentumaitoa, ja ne pitävät siitä hurjasti. Hujauksessa 5 ml maitoa on imaistu ja lisää pitäisi saada. Lisäannoksen jälkeen laitan ne nisälle jatkamaan, äidinmaito on kuitenkin terveellisempää.

Aivan kuin viikko olisi rajapyykki myös Eevin äidinvaistoille. Se ottaa etäisyyttä pentulaatikkoon yhä enemmän ja istuu nyt usein pentuhuoneen sohvalla huilaamassa. Viime yönä se änkesi jo peittoni alle ja koska alakerrasta ei kuulunut vikinää, annoin se nukkua vieressäni. Jonkun ajan kuluttua kuitenkin velvollisuus kutsui ja se palasi pentujensa luo.

Tuttipullo otettiin käyttöön

Puuta pitäisi varmaan koputtaa, kun sanon, että pennut ovat nyt hyväkuntoisia ja virkeitä. Olen antanut niille lisäravintoa siltä varalta, että ne eivät jaksa imeä tarpeeksi Eevin maxikokoisista nisistä. Joskus on vaikea tietää, saavatko pennut imiessään nisää ollenkaan maitoa, ne vain lupsuttavat vaistonvaraisesti. Hiljaisuus voikin olla sen merkki, että ne ovat alikuntoisia, eikä siis kylläisyyden merkki. Pennut syövät lisäravintoa valtavalla innolla, ja imu on niin kova, että tuttia on melkein vaikea saada irti suusta. Ne liikkuvat jo melko vauhdikkaasti, mikä vähentää vaaraa, että emo makaisi ja tukehduttaisi ne. Silti juoksen pentulaatikolle tarkastuskäynnille vähän väliä ja lasken, että kaikki pennut ovat näkyvillä ja kunnossa.



Urho on linssilude, koska se on joukon pienin ja sinnikkäin.

Eilen illalla soi ovikello kello kymmenen paikkeilla. Ovella oli ystävällinen corgin omistaja, joka palautti Cessin kotiin. Meistä tietämättä Cessi oli lähtenyt ulos ja nähdessään tiellä corgin lähtenyt tervehtimään sitä. Se oli seurannut corgia eikä kääntynyt takaisin kotipihalle. Cessi on vanhana innostunut vieraista koirista ja se on vähän hullunkurisenkin näkönen yrittäessään leikkiä jäykin jaloin koirakaverin kanssa. Eilisestä karkumatkasta tulee mieleen Alzheimer-potilas, joka ei enää muistakaan missä koti on. Meidän pitäisi olla tarkempia ulko-oven sulkemisen kanssa, sillä koirat kulkevat ulos ja sisään usein meistä tietämättä. Dixie ja Eevi eivät mene tielle, mutta tämä seniiliä dementiaa potevä isoäiti ei enää muista, missä kulkevat tontin rajat.

Siitä huolimatta

narttupentu nro 1, suurin ja reippain joukossa, kuoli yllättäen eilen illalla. Se oli koko päivän näyttänyt hyväkuntoiselta, syönyt hyvin ja liikkunut virkeästi. Illalla löysin sen laatikosta nukkumassa velttona, mutta hengissä. Elvytimme sitä kaikin mahdollisin keinoin puolentoista tunnin ajan ja hetken jo näytti siltä, että se alkaisikin piristyä. Lopulta pieni raukka kuitenkin luovutti ja meidänkin oli raskain mielin luovuttava elvytysyrityksistä. Syy kuolemaan jäi epäselväksi, ehkä kyseessä oli jonkinlainen koiranpennun kätkytkuolema.

Surullisen tapahtuman jälkeen en uskaltanut jättää pentuja hetkeksikään valvomatta. Istuin pentulaatikossa puoleen yöhön ja valvoin niiden syömistä. Yöllä kävin tunnin välein laatikolla ja kokeilin jokaisen pennun kuntoa. Ne raukat eivät enää saaneet nukkuakaan rauhassa, kun nostelin niitä yhtä mittaa. Laitoin lisälämpöä laatikon viereen ja syötin niille vähän lisäravintoa. Tällä hetkellä pennut ovat virkeitä ja reippaita, mutta minä olen rauhaton ja levoton. Kunhan ensimmäinen elinviikko on täyttynyt, riski tällaisiin yllättävään pentukuolemaan vähenee huomattavasti.



Urho urhoollinen tankkaa

Kun ensimmäiset kolme pentua oli syntynyt, olin onnellinen ja tyytyväinen siitä, että kaikki oli mennyt hyvin. Kun sitten syntyi kaksi lisää, olin entistä tyytyväisempi. Positiivisesti ajatellen pitäisi olla vieläkin onnellinen siitä, että meillä on yksi pentu enemmän kuin oletettiin.

Eevi on rauhallinen emo ja osallistuu jo hieman elämään pentulaatikon ympärillä. Se ei enää murise Dixien tullessa rappuja alas. Dixie saa tulla jopa huoneeseen, kunhan vain ei katso pentulaatikkoon pääin. Se makaa huoneen sohvalla ja kätkee kuononsa tassujen väliin aivan kuin osoittaen, että ei haluakaan katsoa pentuja.