Piraija, Alligaattori, Leijona ja Muumi

Mitä yhteistä mahtaa olla näillä nimillä, todellisten eläinten ja satueläimen? No, nehän ovat meidän staffien lempinimiä. Eilen illalla Riston pojat olivat yökylässä ja istuivat kaikki kolme sohvalla Eevin ja Finan kanssa. Pojat muistelivat Cessiä, Eevin isoäitiä ja Finan isoisoäitiä, jota kutsuttiin vanhoilla päivillään Muumiksi. Werner muisteli miten söpön näköinen se oli ollut, kun karva oli harmaantunut niin että silmien ympärillä olivat valkoiset renkaat. Se köpötteli arvokkaan rauhallisesti ja kiipesi portaat ylös askelma kerrallaan. Alastulo oli vähän hankalampaa ja joskus jalat lipesivät. Oli vaikea enää muistaa, että Cessi oli ollut melkoinen hurjimus nuorena, omapäinen ja riehakas.

Keskustelu jatkui ja pojat kysyivät, milloin Eevistä tulee Muumi. He totesivat, että Eevi on vielä reipas ja pirteä, eikä valkoisessa päässä näy harmaantumisen merkkejä, Eevi on siis Leijona. Kun kysyin määritelmää Leijonasta, sille oli selkeä vastaus. Koira joka leikkii, painii sekä jaksaa juosta ja hypellä on Leijona. Fina taas on Alligaattori, villi ja riehakas aikuinen koira, joka käyttää leikeissä hampaitaan melko rajusti. Piraija-vaihe on staffinpennulla, joka käyttää naskalihampaitaan kaikkeen mahdolliseen niin leluihin kuin ihmisten jäseniin. Piraijan omistajalla onkin käsivarret pieniä neulanpistoja täynnä.

Elämä Alligaattorin ja Leijonan kanssa on melkoisen rauhallista ja rutiininomaista. Tällä hetkellä pedot kuorsaavat pedeissään eivätkä tiedä ympäröivästä maailmasta yhtikäs mitään. Aamulla painittiin antaumuksella ja Leijona selätti Alligaattorin. Metsälenkillä Leijona tarjosi Alligaattorille keppiä, ja sitten kiskottiin sitä voimien takaa. Alligaattori voitti ja kantoi kepin kotipihalle. Kotona Leijonan takahammasten välistä poistettiin tikkuja.

En malta olla lisäämästä todistusaineistoa viimeisimmästä agilitykisasta eli siitä toisesta nousuun oikeuttavasta 0-tuloksesta. Kiitos kuvaajalle, Iitun emännälle Hannalle!

Nollausta

Nolla on monimerkityksellinen sana. Jos ihmisestä sanotaan, että hän on nolla, hän on mitäänsanomaton tai aloitekyvytön. Jos säätila on nolla, on hallanvaara. Kun ajanottokello nollataan, sen näytöstä poistetaan kulunut aika. Kun agilityradalla tehdään nollatulos, se tarkoittaa virheetöntä suoritusta alle ihanneajan.

Viime viikonloppuna ylsimme Finan kanssa nollatuloksiin sekä lauantaina että sunnuntaina. Kun vielä sijoitukset olivat molemmissa kisoissa kolmen parhaan joukossa, saimme kasaan kaksi vaadittavista kolmesta nollatuloksesta, jotta luokkanousu kolmanteen luokkaan olisi mahdollinen. Lauantain kisassa saavutus oli mielestäni huomattava, sillä kilpailua tuomaroi sveitsiläinen MM-kisatuomari ja luokassa oli 20 kilpailijaa. Siitä rohkaistuneena ja varmuutta uhoen kisasimme pienemmässä kilpailussa Forssassa ja saimme tuon toisen nollatuloksen. Nyt jännitys kiristyy jokaisen kisan alussa, sillä järjestäjälle täytyy kertoa, että luokkanousu on mahdollinen. Yritän pitää pään kylmänä ja Finan rauhallisena, ehkäpä se kolmas nousunolla pian saavutetaan.

Olen harjoitellut Finan kanssa perustottelevaisuutta ja taidan osallistua seuramme möllitoko-kilpailuun 19.9. Kokeilin esimerkiksi minuutin paikallaoloa ja Fina kesti sen helposti. Seuraaminen ja vierelletulo pitäisi olla kunnossa, samoin luoksetulo kutsusta. Tuntuu kuin Fina haluaisi tehdä kanssani tottelevaisuustehtäviä, se tuijottaa minua intensiivisesti aivan kuin kysyen milloin taas harjoitellaan.

Sade ropisee ikkunaan, ja ulkona on pilkkopimeää. Mitenhän jaksamme kaamoksen, kun jo syyskuun alussa on näin pimeää ja märkää. Kuraa kulkeutuu sisään koirien jaloissa ja turkki on kuivattava ulkoilun jälkeen.

Kuin sieniä sateella

Vain hurahtanut agilitaaja lähtee agilitytreeneihin jatkuvan sateen viskoessa vettä taivaalta. Joku on sanonut että ei ole olemassa huonoa säätä, on vain epätarkoituksenmukainen vaatetus. Eileniltaisissa treeneissä tuli testattua Haglöfin Goretex-takki, joka tosiaankin pysyi sisäpuolelta kuivana. Haltin Drymax-housut kastuivat vähän, mutta kahden tunnin ”suihkussa” olon jälkeen ne olivat vain hieman märät. Fina-parka tärisi ja köyristeli surkean näköisenä, sillä ei ollut goretexiä eikä drymaxia päällään. Kun sen vuoro oli esittää taitojansa, sade ei kuitenkaan näyttänyt haittaavan. Fina toimi päinvastoin oikein mallikkaasti, irtosi pujottelusta kauko-ohjattuna putkeen ja ohjautui käännöksissä tiukasti taka-ohjauksessa. Ehkäpä huono keli sai sen kuuntelemaan minua erityisen tarkasti.

On sateessa hyvät puolensakin, ainakin se saa sienimetsästäjän hurmioon. Useana päivänä on lenkkipolun ympäristöstä jo löytynyt pieniä karvarouskuja, haperoita, kehnäsieniä ja tatteja. Koiranulkoiluttajalla on aina muovipusseja taskussaan, mutta tänään otin onneksi mukaan oikein ison pussin sienien varalle. Se täyttyi äärimmilleen, sillä eilisen sateen innoittamana kuusenaluset pilkottivat punaisina pienistä, sievistä karvarouskuista. Ryömimme kuusien alla, pyörimme sammalikossa ja sieniä tuntui löytyvän aina vaan. Lajikoima laajentui myös uusilla haaparouskuilla, lupaavasti nekin olivat putkahtaneet esille. Kun me sienestimme, Eevillä ja Finalla oli omat hommansa, ne tekivät metsätöitä karahkojen kimpussa.

Kotimatkalla tapasimme russeli Roosan, jonka omistaja antaa sen juosta vapaana niin kävelytiellä kuin metsässä. Roosa, joka on Finaa vähän nuorempi, hallitsee mainiosti koirakielen. Kohdatessamme se jää odottamaan rauhallisesti ja antaa aloitteen ehkä vähän pelottavillekin staffeille. Tänään Eevi tutki Roosan päästä päähän, heilutti häntää hyväksynnän merkiksi ja oli ilmeisen tyytyväinen kun kerrankin vastaantulija oli osannut käyttäytyä oikein. Fina ja Roosa lähtevät kirmaamaan metsään, jos molemmat ovat vapaana, mutta toistaiseksi Fina on palannut takaisin melkein heti tänne-käskyn kuultuaan. Silti huolestun, kun koirat lähtevät omille teilleen, en haluaisi päästää omaa näkymättömiin.

Maanantaina aloitin Finan kanssa toko-koulun ja ohjelmassa oli seuraamista ja vierelle tuloa. Vuosi sitten opettelimme alkeet, mutta nyt on tarkoitus edetä järjestelmällisesti tokossa jopa kilpailutasolle asti. Ensimmäisen oppitunnin jälkeen Fina on seurannut minua tavallista innokkaammin ja tarkkailee kasvojani kysyen tekeekö se oikein. Finaa on hyvä opettaa, se on todella innokas oppija ja myös erityisen nopea ymmärtämään tehtävän tarkoituksen.