sunnuntaina, huhtikuuta 20, 2008

Agilitya koiravinkkelistä

Eevillä oli hauskaa lauantaisissa KKK:n kisoissa ja niin oli yleisölläkin. Minäkään en voinut muuta kuin naureskella Eevin hulvattomalle menolle, vaikka hylkäys tuli jo alkumetreillä. Kirjaan tähän Eevin mietteitä:

Kilpailuissa minua hermostuttaa suunnattomasti se, että tyttäreni Fina on noussut kilpailemaan samassa luokassa. Nyt emäntä vertailee meitä ja suorituspaineeni kasvavat entisestään. Onneksi sentään edellisen viikonlopun kisoissa näytin että olen nopeampi, vaikka menoni ei ehkä ole yhtä sulavan näköistä kuin nuoren staffineidon. Nyt lähdimme kisaamaan lähiseudulle, Kirkkonummen agilityhallille, joten matka auton takatilassa ei rasittanut liiaksi. Ensimmäinen hermoilun paikka oli, kumpi meistä pääsisi ensimmäisenä radalle. Tietysti se oli Fina ja minun piti jäädä autoon kuikuilemaan, milloin emäntä palauttaisi Finan ja veisi minut radalle.

Tarkkailin emännä olemusta ja nuuhkin sen ihoa. Se oli tällä kertaa melko rauhallinen, varmaan jo puskenut pahimmat stressit ulos Finan kanssa juostessaan. Lähtöviivalla odotin tarkkana, milloin tuomari viheltäisi minulle lähtömerkin. Kun emäntä napsaisi kaulapannan auki, säntäsin radalle ja vilkuilin samalla tuleeko se perässä. Kolmannella aidalla vähän kolisi, taisi rima pudota, mutta miksi emäntä kääntyi niin äkkinäisesti ja häiritsi hyppäämistä. Suoraan kuononi edessä oli puomi ja kun sitä oli niin kovasti viikolla harjoiteltu, halusin näyttää miten hyvin osaan jarruttaa kontaktilla. Emäntä ei seurannutkaan vaan huusi surkeana: ”Miten sinä nyt sinne keksit mennä?” Ok, palasin puolesta välistä takaisin ja sitten jatkettiin A-esteelle. Sujahdin seuraavaksi putkeen, mutta taisin taas tehdä jotain väärin, kun kuulin emännän voivottelevan. Onneksi se antoi minun jatkaa täysillä ja yritti parhaansa pysyäkseen perässäni. Hihkuin innosta, hurmaannuin vauhdista, hyppelin, kiersin ja kiipesin. Nyt pääsin vihdoin puomille näyttämään, että osaan minä kontaktilla hidastaakin jos tahdon. Emäntä kuului perässä huutelevan Hyvä! Vielä ennen viimeistä hyppyä piti mennä putkeen, mutta kun emäntä ei kertonut kumpaan päähän, tein oman valinnan ja taisin taas sukeltaa juuri väärään päähän.

Maalissa odottelin kiitoksia ja palkintoja ja kyllä niitä satelikin. Ympärilleni kerääntyi monta ihailijaa, sain taputuksia ja herkkuja riittämiin. Kuuluivat naureskelevan, että Eevi suoritti radan kaikilla mausteilla ja päätti mille esteille mennään ja miten. Emäntä ei tuntunut olevan pahoillaan, vaikka radalla tuli monenkertainen hylkäys. Se ymmärtää että tärkeintä on hauskanpito ja vauhdikas meno, ei niinkään sijoittuminen ja palkinnot.

Kotipihalla isäntä tuli vastaan ja kysyi missä ne palkinnot ovat. Se tuntui olevan pettynyt kun emäntä kertoi että molempien koirien suoritukset oli hylätty. Höristelin korviani, kun emäntä sanoi ottavansa ensi kerralla tiukemman komennon.

sunnuntaina, huhtikuuta 13, 2008

Kiviaddiktio

Kivien keräily on melko suosittu harrastus, mutta toivoisin että Fina keskittyisi samalla innolla vaikkapa agilityradan kontaktien tutkimiseen. Kun Finaa ei ala kuulua takapihalta, tiedän jo että se pyörittelee vimmoissaan kiveä jossain pensaan takana. Kun pääsen tapahtumapaikalle, otan kiven pois, mutta yhtä usein Fina onnistuu salakuljettamaan kiven sisätiloihin. Silloin sen kivenpyörityksen jäljiltä löytyy peuhattu sänky tai likaiseksi tuhrautunut matto. Saatan myös huomata, että Finan kuono on jotenkin erikoisen näköinen ja silloin tiedän etsiä suusta kiveä. Se saattaa kantaa pientä kiveä suussaan tuntikaupalla, ellei kukaan osu huomaamaan sen erikoista ilmettä. Osoituksena Finan kivihulluudesta on röykkiö kiviä isossa ruukussa, jonne laitan niitä sitä mukaa kun saan takavarikoitua Finalta.

Finan kanssa olemme kisanneet nyt jo muutaman kerran 2-luokassa, mutta huimaa menestystä emme ole vielä saavuttaneet. Silti mielestäni olemme selviytyneet kohtalaisesti, tyypillisiä kokemattomuudesta johtuvia virheitä kuten kosketusta ja kieltoja on tietty tullut. A-esteen kontakti on suurin ongelma, Fina aloittaa laskeutumisen rauhallisesti, mutta hyppää sitten valtavalla loikalla alas. Nyt täytyy alkaa tehoharjoittelu kontakteilla. Eilen kisasin Liedossa molemipien koirien kanssa eikä sielläkään tehty loistavia ratoja, vauhdikkaita kylläkin. Ensimmäisellä radalla molemmat tekivät kaksi virhettä, mutta yllätyksekseni Eevi oli hieman nopeampi. Toisella radalla Eevillä oli taas huitelumeininki, mutta Finan kanssa teimme mielestäni melko hallitun radan, vain yksi virhe oli tiedossani kun tulimme maaliin. Hämmästykseni oli melkoinen, kun Fina oli tuloslistalla hylättyjen joukossa. Sain tietää, että kolmanneksi viimeisellä esteellä eli kepeillä Fina oli huomaamattani ohittanut viimeisen. Koska emme korjanneet virhettä vaan jatkoimme maaliin asti, meidät hylättiin. Taidettiin olla jo niin lopputuuletuksessa, etten huomannut virhettä. Joka tapauksessa Finan kanssa on ihanaa kisata, kun se ei hermoile lähtöpaikalle menossa ja odottaa rauhallisesti lupaa lähteä.

Onneksi en ollut ilmoittautunut tämän päivän tokokoulutukseen. Tällaisessa kaatosateessa Fina ei olisi suostunut tekemään mitään, päinvastoin se olisi ehkä saanut kammon koko lajia kohtaan. Viime tiistain sadepäivänä meillä oli jo melkoisia vaikeuksia. Treenien alkaessa Purinalla yritin saada sitä hyppäämään alas auton takaluukusta. Se ei suostunut ja siksi nostin sen alas. Ennen kuin ehdin sulkea luukkua, se oli jo hypännyt takaisin. Tätä jojo-leikkiä jatkui ainakin neljä kertaa, kunnes pidin Finan tiukasti otteessani ja sain takaluukun suljettua.

tiistaina, huhtikuuta 01, 2008

Suomu is back

Sunnuntainen automatka Kemijärveltä Espooseen, 927 km ja 12,5 tuntia antoi säätiedotusta todellisemman katsauksen säätilaan ja lumipeitteen vahvuuteen. Piilopirtin pihalla kinokset olivat korkeat ja upottavat, Tammitien pihamaalla vain rippeitä viime viikkoisesta lumimyrskystä. Oli ihanaa viettää runsas viikko lumen keskellä, ihailla valkoista ja puhdasta maisemaa ja harrastaa talvisia asioita. Hiihtokeli oli mitä mainioin ja Suomun rinteet pehmeät ja leveät. Kun uutta lunta satoi yhtenä yönä lähes 20 cm, seuraavana päivänä saimme nauttia harvinaista herkkua, umpilumessa laskettelua. Poikien mielestä lumessa kieriskely ja lumisota taisi olla hauskinta.

Kemijärven jää kesti kulkijoita ja kutsui pilkkijöitä narraamaan ahvenia. Riston pojat pääsivät isän avustuksella pilkille Tölliniemen edustalle. Voi sitä huutoa ja riemua, kun kalastajajoukko palasi saaliinsa kanssa: seitsemän 5-10 cm mittaista ahventa. Seuraavana aamuna herätyskello soi klo 6.15 ja Roy ja Werner sonnustautuivat uudelle pilkkiretkelle. Pakkasta oli 20 astetta, mutta se ei kalastajia pelottanut. Saalis kasvoi vielä 4 ahvenella ja minun tehtäväkseni tuli kalakeiton valmistaminen. Se oli melkein kuin Pietarin kalansaalis, 11 sinttiä ja ateria seitsemälle hengelle. Poikien mielestä keitto oli viikon paras ateria.

Eevi ja Fina änkesivät ensimmäiselle pilkkiretkelle mukaan, eivätkä suostunut lähtemään pois vaikka pakkanen sai ne tärisemään. Fina änkesi Royn syliin ja istui siinä vahtien pilkin siimaa. Kun ahvensintti nousi ylös, Fina villiintyi hyppivästä kalasta ja yritti hampaat pitkänä puraista sitä. Kotona saimme peitellä koirat vällyihin, sillä ne olivat kylmän horkassa vielä pitkään pilkkiretken jälkeen. En ollut ottanut niiden takkeja mukaan, kun kotoa lähtiessä oli luvassa lämmintä säätä. Kävelyretkillä Fina hyppeli lumesta hurmaantuneena ojanpenkkaan, mutta upposi pumpulilumeen eikä tahtonut päästä ylös ilman ihmisen apua. Eevi osasi varoa upottavia hankia, eikä poikennut auratulta tieltä.




”Suomi is back” luki Räisälän tien yli levitetyissä banderolleissa ja kovasti hiihtokeskus tosiaan yrittää nostaa imagoaan. Kun omistajina on nyt kaksi rahamiestä, Ruukkigroopin suuromistajat Vilhunen ja Mäkelä, kohennusta ilmeisesti saadaan aikaiseksi. Rinteitä on kunnostettu, uusia rakennushankkeita on vireillä ja Suomusta on tullut Alppimaajoukkueen virallinen harjoittelupaikka. Juuri meidän lomamme aikana Suomen huiput pitivät leiriä siellä ja oli elämys nähdä livenä ja läheltä, miltä kilpatason pujottelu näyttää. Kemijärven suuri julkimo, Kari Väänänen lasketteli yhden päivän Suomun rinteitä ja sattui hauskasti, että ravintolan terassilla istuessani hän tuli istumaan viereiselle tuolille. Juttelimme kaikenlaista, Kemijärven tilanteesta, luonnosta, ihmisistä ja tuntui kuin olisimme olleet vanhoja tuttuja.. Keväällä alkaviin Taivaan tulet – sarjan kuvauksiin oltiin otettu avustajia edellisellä viikolla ja kuulemma kaikki halukkaat pääsivät mukaan. Olisipa ollut hauska kokemus lähteä avustajaksi!