Arktiset olosuhteet

Sade ropisee mökin kattoon ja maisema on peittynyt harmaaseen utuun, sisällä rätisee tuli takassa ja on kuivaa ja lämmintä. Viime viikon vaelluksella kuuntelimme useasti sateen ropinaa telttakangasta vastaan ja siunasimme Haltin IV:n säänkestävyyttä. Joka kesäinen vaellus on taas takana, vietimme viisi vuorokautta vaelluselämää ja olemme monta kokemusta ja elämystä rikkaampana, tosin jäsenet vieläkin jäykkinä ja kompuroinnista muistoina nirhamia ja mustelmia. Tällä kertaa olimme tilanneet helikopterikyydin Nikkaluoktasta Tarfala-järvelle, siten pääsimme kahden päivän vaelluksen sijasta aloittamaan vaelluksen keskellä Kebnekaisen vuoristorykelmää. Vaellustiimimme, Elias, minä, Joel, Tyko, Eevi ja Fina, sullouduimme punaiseen helikopteriin ja hyvässä säässä saimme ihailla lintuperspektiivistä huimaa maisemaa. Eevi on jo ollut aikaisemmin helikopterikyydissä, kiipesi sisään tottuneesti, mutta Fina yritti päästä pakoon äänekkään ja lapojaan viuhuttavan koneen luota. Kymmenessä minuutissa olimme Tarfaljärven rannalla ja ja innokkaina tähyilimme ylös Tarfaljäätikölle, jonka viereistä moreenikannasta meidän piti kiivetä ja ylittää sola. Haukoimme henkeä 1600 metrin korkeudessa kiipeillessämme jättimäisten kivilohkareiden yli, askel askeleelta etenimme huipulle ja vihdoin edessä aukeni Ruotsin korkein järvi, tosin jääpeitteinen. Lunta oli suurina kenttinä rinteillä ja niitä pitkin pystyi liu’uttelemaan, pojat jopa laskivat makuualustoillaan mäkeä.

Suorastaan ihmeeltä tuntui, että kivikkoisen Guopirjärven rannalta löytyi telttapaikka, muutama tasainen pläntti sinne oli ilmeisesti ihmiskäsin raivattu. Harvoin olen nukkunut niin henkeäsalpaavan kauniissa paikassa, jylhät tunturit kehystivät laaksoa ja heijastivat lumikentillään geometrisia kuviota järven tyyneen pintaan. Jos tällä kertaa saatiin rutkasti sadetta, toisaalta lämmin ilma helli meitä. Aivan ihmeellistä tuntui, ettei pipoa tai käsineitä tarvittu ollenkaan ja öisin tarkeni kevyellä vaatetuksella. Eevi ja Fina vaelsivat jo rutiinilla, oltiinhan samoissa maisemissa oltu edelliskesänä. Mutta kun sade yllätti, alkoi hirveä huuto, missä on sateensuoja? Kyllä vaellus silti oli rankkaa, iltaisin ne sujahtivat telttaan vikkelästi eikä aamullakaan ollut kiirettä ulos. Viimeisenä iltana, kun aurinko helli meitä, eikä teltan pystytys ollut ensimmäinen askare, Fina tökki telttapussia aivan kuin muistuttaen, että ”talo” pitäisi saada ylös. Paluumatkalla yövyimme Gällivaarassa tunturihotellissa, ja silloin koirat kertoivat selkein elein, että nukkuvat kyllä mieluummin sängyssä lakanoiden välissä kuin teltassa kovalla makuualustalla. Tassuvaurioita ei syntynyt lähes lainkaan, Tummelia aamuin illoin piti haavautumat loitolla. Kyllähän anturat olivat punaiset ja koirat vähän lepuuttivat tassuja, mutta kaikilla meillä oli raajat jäykkinä vaelluspäivän päätyttyä.

Pakkausvaiheessa tuli todistettua että koiran kipuihin tarkoitetut Rimadyl-purutabletit ovat todella hyvänmakuisia. Elias oli jättänyt tuvan pöydälle muovipussin, jossa oli mukaan otettavat lääkkeet. Olimme ostoksilla pari tuntia, ja palatessamme Rimadyl-purkki oli pureskeltuna lattialla ja vain kaksi tablettia jäljellä. Takuulla syöjä oli Fina ja siksi työnsin sen kurkkuun suolamötikän, jotta se oksentaisi. Oksentaminen kyllä onnistui, tutkimme läjää, mutta eihän siinä voinut enää olla kokonaisia tabletteja, lievittääkseen nopeasti kipua, niiden pitää myös nopeasti imeytyä vatsalaukusta. Pohdimme, montako tablettia Fina oli syönyt, siis jos purkki oli ollut täysi, 18 kappaletta, mutta uskoimme sen olleen puolillaan Eevin lääkekuurin jälkeen. Maksavaurio olisi pahinta mitä kipulääkkeen yliannostus voisi aiheuttaa, mutta tähän päivään mennessä Fina ei ole osoittanut mitään sairastumisen merkkejä.

Äsken kävin mustikassa Pitkävaaran kupeessa ja piti oikein hieraista silmiä, kun näin metsässä pieniä mustia hahmoja, oliko siellä menninkäisiä. Tajusin pian, että kyykkijät olivat thaimaalaisia poimijoita hupulliset sadetakit päällään, heidät oli jätetty metsään aamulla ja haetaan pois joskus iltamyöhään majapaikkaansa hylättyyn koulurakennukseen. Satoi rankasti ja tuuli melkoisesti, poimin pari litraa marjoja ja olin ihan hyytynyt. Nyt lämpöisessä mökissä en voi olla pohtimatta, miten etelästä tuodut ihmiset tekevät rankkaa työtä leipänsä eteen. Ehkä huolehdin aivan turhaan, voihan olla että heille tienesti on hyvä ja onhan aika eksoottista poimia marjoja metsässä porohirvaan jolkottaessa ohi.



Tarfaljäätikön reunalla



Kivikossa nukutti oikein hyvin



Pitäisikö taas lähteä liikkeelle?




Kunnon peti ja lakanat

Arktinen ulottuvuus

Kalenterin mukaan on kesä, mutta lämpömittari ei ole yhteistyössä kalenterin kanssa. Tänä aamuna se näytti vaivaiset 9 astetta, mutta positiivisella asenteella osasimme iloita siitä, että taivaalta ei vihmonut vettä. Positiivista on sekin, että hyttyset ovat jähmettyneet kylmästä ja tienpenkasta löytynyt muhkea tattisato oli puhdas toukista, kylmän ansiota sekin. Vettä on tullut taivaalta kaatamalla, pihamaalla kävellessä askeleet lotisevat ja järven vesi on noussut, niin että puolet sillasta on veden peitossa. Olen testannut erilaisia sadevarustuksia ja todennut, että Haltin Drymax-housut ovat kaatosateen kestävät, sen sijaan sadetakki (tuntematon merkki) päästi veden läpi. On viikolle mahtunut ihan mukaviakin päiviä, tiistaina oli oikein lämmintä ja tyyntä, niinpä lähdimme järvelle kokeilemaan venettä. Kemijärven selät ovat laajoja ja suojattomia, sinne ei pidä lähteä navakassa tuulessa. Merikarttakin on tarpeen, vaarallisia matalikkoja on yllättävissä paikoissa. Tankkasin taas miltä puolelta punainen ja vihreä reimari ohitetaan, kartta kun ilmoittaa niin yksiselitteisesti, ”Punainen merkki jää vasemmalle ja vihreä oikealle, kun kuljetaan merikarttaan merkittyä väylän nimelliskulkusuuntaa”. Siis mikä on kulkusuunta, kun ei näytetä lähtöpaikkaa eikä satamaa?

Koirat ovat nököttäneet sohvan nurkassa, kun kuraisella pihamaalla ei ole mukava leikkiä ja sade kastelee turkin. Turhautumisen laskuun voi varmaan laittaa senkin, että kun remonttimies Olavi tuli lounastauolle, Fina söi hänen lippiksen. Ehkä se tykkäsi, että Pessalompolon koiranäyttelyn palkintolippis oli turhan koreileva, parempi tuhota se. Elias on kaivanut savusaunarakennuksen pilareiden ympäriltä maata ja Olavin kanssa saanut pilarit suoristettua. Siinä vasta varsinainen kuratyömaa, mies on nenänpäätä myöten savessa. Savi on hankala alusta hirsirakennukselle, huolelliselta perustustyöstä huolimatta, routa keikuttaa sitä joka vuosi, ja on myös rikkonut pohjaa. Fina on mielissään kaivuutöistä, se osallistuu niihin touhukkaana ja tekee kivilöytöjä. Kivet saavat sen aivan hurmioon, se pyörittää ja kuljettaa niitä, kantaa sänkyyn, penkoo petivaatteet. Ei ole mukavaa löytää illalla lakanoista savea ja hiekkaa.

Jotain hyvääkin kivihulluudessa on, sen totesin eräänä iltana lenkillä, kun jänis osui tielle. Fina säntäsi perään, palasi kun kutsuin sitä vimmatusti, mutta oli niin kiihkoissaan, että pelkäsin sen taas karkaavan jängälle. Nappasin kiven tienpenkalta ja heitin Finan eteen, jo unohtui jänis ja koira kulki kauniisti vierelläni kivi suussaan loppumatkan.

Mökkielämää

Eevi ja Fina istuvat kuistilla ja paistattelevat päivää Kemijärven iltapäiväauringossa. Alkupäivien hurja temmellys on vaihtunut rauhalliseen päivärytmiin, postin hakua tienhaaran postilaatikosta, painimista pihanurmella ja vastarannalta kuuluvan koiran haukun tulkintaa. Ensimmäisen viikon säätilaan on mahtunut kaikenlaista, joinakin päivinä mittari kipusi vaivoin 10 asteeseen, eilen taas hikoilimme 26 asteessa. Sadettakin on saatu, mutta poutasää on ollut etusijalla. Pihalla pörisee moottorisaha aamusta iltaan, sillä viime kesänä hankitusta hirsikehikosta rakennetaan nyt pihakeittiötä rantaan. Rakentajana on taitava ja paikkakunnalla arvostettu puuseppä, ei voi muuta kuin ihailla ammattimiehen taitoa tukkien sovittelussa ja loveamisessa. Olavi ja vaimonsa ovat innokkaita koiraihmisiä ja tajusin, että olen aikaisemmin ollut heidän kanssaan tekemisissä agilityasioissa.

Eevi ja Fina eivät todellakaan ole vahtikoiria, sen todisti ensimmäinen aamumme mökillä. Olimme saapuneet yömyöhällä ja siksi uni maistui tavallista pitempään. Kun nousin ylös, hieraisin kirjaimellisesti silmiäni, pihalla oli vieras auto ja mies. Koirat sen kuin vain kuorsasivat ja minä tönäisin Eliaksen hereille, ulos katsomaan kuka pihalla häärää. Olavi siellä oli aloittanut mökin perustusten rakentamisen, oli tullessaan kyllä koputtanut ovellekin, ilman että kukaan kuitenkaan heräsi. Siis eivät edes koirat, joilla pitäisi olla moninkertaisesti tarkempi kuulo kuin meillä ihmisillä, heränneet tuohon koputukseen. Pahoissa aikeissa olisi joku voinut tyhjentää varastomme ja viedä auton, olisimme nukkuneet autuaan tietämättöminä siitä.

Viime viikolla kisasimme Vöyrissä, agirodussa ja laskujen mukaan juoksin kuusi rataa, tosin aika surkealla menestyksellä. Yksi vähältä piti – rata meillä oli, 0-tulos oli jo tulollaan, mutta kolmanneksi viimeisellä esteellä tuli kontaktivirhe ja siitä kimmastuneena ohjasin vielä Eevin väärälle esteelle. Pitkään suunniteltu Agirotu-joukkuekisa, joukkueessa Eevi ja lapset, meni mönkään, sillä Helmi ei päässytkään paikalle eikä varakoiraa saatu hälytettyä enää viime tingassa mukaan. Osallistuimme viestiin kuitenkin kolmella koiralla ihan harjoituksen vuoksi ja Fina pääsi myös kokeilemaan taitojaan suurella areenalla. Ihanasti pieni gasellini juoksi, hyppi, pujotteli ja kiipesi, pysyi kuulolla ja sain sen ohjattua radan loppuun asti hyväksytysti. Oikein innolla ajattelen tulevaa kisakautta, joka alkaa 1.8. Finan täyttäessä 18 kuukautta.

Tänään meillä on radio ja tv auki aamusta iltaan, sillä Jukka-juniorin tutkimusryhmän tulosta uutisoidaan lähdes kaikissa tiedotusvälineissä. Tietysti äitinä iloitsen pojan menestyksestä varsinkin kun olen saanut seurata miten paljon työtä ja uhrauksia sen eteen on tehty