Liikaa hellyyttä?

Voiko ihmisen osoittama ylenpalttinen hellyys olla haitallista koiralle? Tätä kysymystä olen pohtinut viime päivinä, kun Fina on muutaman kerran rähähtänyt Eeville. Kaikista tilanteista löytyy yhteinen tekijä.. Olen lellitellyt Finaa, nauttinut kun se sohvalla istuessani kaivautuu kainaloon, nuolee tai nuuhkii kasvojani. Olen tosin huomannut, että vastaavissa tilanteissa se alkaa täristä Eevin lähestyessä ja tuijottaa sitä tiukasti. Fina saattaa myös painautua jalkojeni päälle aivan kuin se haluaisi suojella minua. Myös leikki tai koulutus saattaa laukaista ärähdyksen. Fina odottaa että palkitsen sitä, eikä salli Eevin tulla mukaan leikkiin. Hormoneilla voi olla osansa Finan muuttuneessa käytöksessä, sillä juoksun jälkeen sillä saattaa olla valeraskaus ja se kuvittelee hoitavansa minua. Suurin osa vuorokaudesta tosin sujuu normaalisti, kavereina tehdään edelleen samoja asioita, leikitään kepeillä, roikutaan sohvan selkämyksellä ohikulkijoita haukkuen, syödään yhdessä jne. Eliaksen kanssa touhutessaan, koirat käyttäytyvät siivosti, mikä sekin todistaa minun olevan syypää kilpailuasetelmaan. Nyt aion olla tasapuolinen ja tarkka koirien suhteen, ei mitään Fina lellittelyä Eevin jäädessä syrjään.

Kuten jo mainitsin, keppileikkeihin syöksytään entisellä vimmalla ja kiihkolla. Eilisellä iltalenkillä kävely oli yhtä sahaamista edestakaisin. Heti polun alkupäässä Eevi ja Fina löysivät kepin, johon molemmat tarrasivat hampaansa. Kun kapea polku on korkeiden lumivallien reunustama, piti keppiä vetää peräkkäin tallatulla uralla. Jos Fina oli kepin peräpäässä, koirapari liikkui hitaasti taaksepäin. Kun parivaljakko pyörähti 180 astetta, se liikkui hitaasti eteenpäin Finan takamus edellä. Silloin kun polku leveni hieman, koirat pystyivät hetken matkaa etenemään vierekkäin kummankin hampaat tiukasti kepissä kiinni. Kuvio kierähti taas ympäri ja liike suuntautui taaksepäin. Kun vihdoin pääsimme kävelytielle, komensimme koiria irrottamaan otteensa kepistä, mikä ei ollut aivan helppoa. Koirat olivat näköjään unohtaneet lenkin päätarkoituksen, sillä ne juoksivat helpottuneina asioilleen läheisen puun alle.

Eilinen kylmä sää sai minut pysyttelemään sisällä ja unohtamaan talviurheiluaikeet. Yritin tehdä jotain hyödyllistä, siistiä sisähommaa ja niinpä siivosin ruokailuvälinelaatikon. Olen jostain joskus lukenut niksin, että kun siivoaa vuoden jokaisena päivänä vaikka vain yhden laatikon, koti pysyy kohtuullisessa järjestyksessä. Nyt olisi vain 364 hyllyä tai laatikollista siivottavana, mutta onneksi ei talostamme sentään niin monta löydy. Siksi voinkin jättää tämän päivän väliin. Sinänsä mikään ei ole niin terapeuttista, kuin järjestellä vaikkapa maustekaappia. Saman asian on todennut Nobel-palkittu Hertta Müller kirjassaan Sydäneläin, jossa äiti neuvoo tytärtään siivoamaan laatikoita, kun pää on haljeta ahdistuksesta.

Valheita ja satuja

Nyt on paljastunut myös vale-eläinlääkäri. Kokkolan terveyskeskuksessa noin viiden vuoden aikana ilman kunnon pätevyyttä lääkärinä ollut opiskelija on toiminut myös eläinlääkärinä ilman pätevyyttä. Kuinka paljon näitä valeammattilaisia paljastuukaan, kun aletaan syynätä tarkemmin sijaisten ja tilapäistyövoiman taustoja. Valelääkärin toimintaa potilaan kannalta voidaan myös arvioida haastatteluilla, mutta mitä osaavat eläimet kertoa vale-eläinlääkäristään? Joskus ihmiselle riittää hoidoksi ystävällinen sana ja olalle taputus.

Mikä saa ihmiset tekeytymään lääkäreiksi, eläinlääkäreiksi, juristeiksi tai opettajiksi ilman alan koulutusta? Tuskin ainoastaan on kyse rahasta tai helposta työstä. Tuoko valkoinen takki elämään hohtoa tai häikäistyykö huijari tunteesta, että omaa vallan ohjailla ihmisiä? Asian toista puolta tarkastellen voisi ajatella, että suomalaisten vahva usko rehellisyyteen luo otollisen maaperän väärinkäytöksille. Olisiko myös vahva auktoriteettien kunnioitus estämässä taustojen tutkimista? Tosin joskus olosuhteet saattavat pakottaa tekemään asioita, joihin ei ole ammatillista pätevyyttä. Mieleen muistuu vuosikymmenien takaiset vuodet Lehtimäellä, missä Elias toimi kunnaneläinlääkärinä. Matkat olivat pitkiä, sairaskäyntejä vuorokaudet ympäri. Päivystin puhelinta kotona ja tein parhaani auttaakseni hätääntyneitä eläintenomistajia, jotka eivät aivan hetkessä saisi eläinlääkärin apua. Tunsin itseni melkein eläinlääkäriksi, kun onnistuin poi’ittamaan vasikan puhelimen välityksellä. Synnytys oli jumissa koska vasikka oli tulossa ulos väärinpäin. Ohjeistin omistajaa survomaan vasikan takaisin kohtuun ja niin se kiepsahti oikeaan asentoon ja pääsi onnellisesti maailmaan.

Meillä vallitsee ajoittain melkoinen tasa-arvo ihmisten ja koirien välillä. Jaamme sohvan, nojatuolin, sängyn ja jopa ruoan. No, emme me sentään syö nappuloita, mutta mm. maksalaatikko ja nakit maistuvat molempien suussa. Jokunen päivä sitten kotiin tullessani kysyin Eliakselta, oliko hän löytänyt itselleen syötävää lounaaksi.
– Kyllä vaan, söin nakit jääkaapista, mies vastasi.
– Ai, ne alennusnakit, joissa viimeinen myyntipäivä oli jo mennyt? Ostin ne koirille.
– Kysyin Eeviltä ja Finalta, saisinko syödä ne ja koirat antoivat luvan, Elias vastasi.

Kaikkea emme sentään voi tehdä yhdessä, ja niin Eevi ja Fina joutuivat eilen jäämään kotiin kun lähdimme oopperaan. Ei tarvinnut kysyä koirilta, miten ilta oli sujunut. Rauhallisesti näköjään. Makuuhuoneessa sänkypeitto oli siististi taitettu pois tyynyjen päältä, joissa pari lämmintä painaumaa paljasti nukkumapaikat.

Niin, oopperassa esitettiin Antonin Dvorakin Rusalka. Kolme tuntia haltioittavaa musiikkia ja visuaalista satua korkeatasoisten laulajien esittämänä. Kyyneleet kastelivat poskeni kun Rusalka Olga Romanko kiitti riemuitsevaa yleisöä.

Salukit ja staffit

Toisella sohvalla makaa hievahtamatta kaksi salukiurosta ja toisella kolme staffinarttua aivan kuin lasiseinä olisi sohvien välissä. Kyläilemään oli tullut veljentyttären perhe neljän lapsen ja koiriensa kanssa. Ihmisistä kyllä irtosi ääntä tapasten ja juomien nautiskelun lomassa, mutta viisi koiraa oli äänettömiä ja liikkumattomia kuin patsaat. Myöhemmin kun tilanne hieman vapautui, Eevi, Fina ja Gina tunkivat vieraiden syliin, mutta Romeo jäysti Finan joululahjapuruluuta. Elvis tuijotti vierellä ja nappasi luun, heti kun Romeo irrotti sen hampaistaan. Sen verran vierailu taisi käydä koirien hermoille, että työhuoneestani löytyi jättimäinen lammikko sekä eteisen matolta pienehkö märkä läntti. Lätäkön koosta saattoi kyllä päätellä, kuka työhuoneeseen oli lirittänyt. Kun Hannen kanssa kyykimme nelinkontin ja kuivasimme lattioita, totesimme, että kaiken se koirarakkaus kestää.


Maisema muuttuu yhä kauniimmaksi pumpulilumen peittäessä notkot ja mäet, oksat ja risut. Kuljen metsäkävelyllä kameran kanssa ja näppäilen valkoisia kuvia toivoen osaavani ikuistaa luonnon kauneuden. Olen kuin eteläisen maan asukas, joka ihmettelee lunta ja pakkasta. Niin monta vuotta on kulunut kun Etelä-Suomessa on ollut kunnon talvi, että olen lähes unohtanut miltä talvimaisema näyttää. Pari päivää sitten lähdin aamulla hiihtämään toivoen saavani nauttia hiljaisuudesta ja valkoisesta maisemasta aivan yksin. Yöllä oli satanut lunta, ja ilokseni latukelkka oli jo ehtinyt kunnostaa ladun. Nyt uskaltaisin laskea vaikeat mäet jarruttamatta. Aamuvirkut ulkoilijat olivat jo ehtineet ladulle ennen minua. Edelläni oli hiihtänyt joku verenmaku suussaan, sillä ladulla oli tasaisin välimatkoin verisiä ysköksiä. Huh, olikohan hiihtäjällä joku sairaus tai liian kova treeni. Puolessa välissä kierrosta ladulla reippaili mies talvikengät lumessa narskuen. Teki mieli tökkäistä sauvalla, mutta hiihdin hampaita kiristellen ohi. Oli ladulla ehtinyt käydä jo koiranulkoiluttajakin. Pienet tassun jäljet kuvioivat latu-uraa ja kesken ulkoilun koira on kyykähtänyt tarpeilleen ladun viereen. Keltaiset rinkulat loistivat ladun penkasta. Luonnollista että koiran pitää saada tehdä tarpeensa, mutta olisi omistaja voinut viedä sen kävelyreitille ja korjata myös jätökset. Yksikin välinpitämätön koiranulkoiluttaja tahraa vastuullisten maineen, ja ymmärrän hyvin sitä kiukkuista hiihtäjää, joka moitti viikolla Hesarissa koiranomistajia latujen sotkemisesta.

Gina lähti eilen kotiin ja meillä on nyt oudon hiljaista ja siistiä. Sängyssäkin on tilaa oikoa jalat. Kymmenen päivää sujui nopsasti ja hauskasti, mutta kyllä kaksi + yksi on enemmän kuin kolme. Helmikuussa Eevi ja Fina ovat menossa Riston luo hoitoon ja huolestuttaa jo nyt, miten he selviävät hoitourakasta.

 Tuntuuko herne 8 kerroksen alta?