Dixien jatkoaika

Juhannuksen vietto sai ankean vivahteen, sillä tunnustellessaan Dixien vatsaa Elias löysi jotain valtavan suurta ja epämääräistä. Ennuste olisi huono, niin suuri kasvain olisi lähes mahdotonta poistaa. Pojat olivat suruissaan ja kauhuissaan, kuoleeko Dixie nyt. Werner oksensi pelkästä järkytyksestä. Päätimme ottaa Dixien meille ja miettiä, kannattaako sitä edes ryhtyä leikkaamaan. Sarin kanssa pohdimme asiaa monelta kannalta ja päädyimme ratkaisuun, että Dixien vatsa avataan, katsotaan onko mitään tehtävissä ja jos ei, Dixie siirretään ikiuneen. Erikoista oli, että Dixietä ei tuntunut möykky vaivaavan, se söi, reippaili lenkillä, kiipesi kiville, leikki kepeillä.

Itkeä tuhersin leikkauspäivän aamuna, surullisena ajattelin että parin tunnin päästä ehkä Dixie olisi poissa. Teimme leikkausvalmistelut ja annoimme Dixielle rauhoituspiikin sen omassa kopassa. Fina ja Eevi tulivat vierelle aivan kuin tietäen, että Dixiellä voi nyt olla viimeiset hetket meneillään. Fina laittautui sen kainaloon makuulle ja minä silitin kyyneleet poskilla kuonoa ja korvantaustaa. Vatsapeitteiden avaus paljasti kauhistuttavan totuuden, maksaan kiinnittyneenä oli lapsen pään kokoinen kasvain, painoa lähes 2 kg. Elias piti tilannetta toivottomana, kasvain olisi kovin vaikeaa poistaa, minä pidin kiinni seinästä etten pyörtyisi. Varovasti Elias kuitenkin ryhtyi irrottamaan möykkyä ja sai kuin saikin sen poistettua. Dixie pääsi parin tunnin operaation jälkeen heräilemään takaisin omaan koppaansa, se hengitti rauhallisesti, mutta oli menettänyt paljon verta. Vielä ei voitu olla varmoja selviämisestä, sen verran raju toimenpide kasvaimen poisto oli ja sisäisen verenvuoden vaara oli suuri. Fina tuli taas lohduttamaan mummia, asettautui varovasti sen selkäpuolelle makaamaan, aivan kuin se olisi tiennyt että vatsan puolella oli kipeää.

Parin tunnin kuluttua Dixie nousi jaloilleen, kävi ulkona asioillaan ja vaihtoi makuupaikkaa. Yöllä se herätti minut pyytäen ruokaa ja seuraavana päivänä halusi jo tulla alakertaan. Edelleen se oli kovin aneeminen ja vatsa hieman turvonnut, Elias pelkäsi sisäistä verenvuotoa, jolloin mitään ei olisi enää tehtävissä. Tarkkailin tiheään sen limakalvoja ja optimistina kuvittelin niiden saavan hiljalleen väriä. Seuraavana yönä hätäännyin kun se ei ollut pedillään, mutta löytyikin sängystäni peiton alta. Aamulla se otti Eliasta hellästi ranteesta, halusi kai kiittää pelastajaansa. Tänään kolmantena päivänä leikkauksesta se touhuaa aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, on iloinen ja leikkisä, kerjää ruokaa yhtenään ja hyppelee sohvalle ja sänkyyn melkein ketterämmin kuin Eevi. Werner ja Henrik ristivät sen supermummoksi, sen nimen se tietty ansaitsee. Nyt Dixiellä on taas vyötärö ja kunhan se vähän lihoo, törröttävät luutkin jäävät piiloon. On aivan käsittämätöntä, että se on pystynyt juoksemaan ja hyppelemään kasvain vatsassaan, sillä on ilmeisen rautainen kunto ja staffimainen kivun mitätöimistaito.

Dixien petasi itsensä päiväunille silkkityynyjen keskelle




Lapsi ja koira-asetelmia juhannuspäivänä Ängsholmenilla



Werner ja Fina



Pyry vetää keppiä Eevin kanssa



Kepin kalastelua vedestä,
Dixie vielä entisessä muodossaan.

Yhtä juhlaa

Elämä on näköjään yhtä juhlaa, sukujuhlat vietettiin onnistuneesti viime viikonloppuna ja nyt olemme lähdössä juhannuksen viettoon Jukan luo Korppoon saaristoon. Siellä kokoontuu VAIN meidän perhe, tarkoittaa 14 henkeä ja kolme koiraa. Onneksi on luvassa hyvä sää, saaristo on vaativa lomakohde, myrskyävä merimatka ja rantakallioille tyrskyävät aallot voivat muuttaa oleskelun painajaiseksi.

Sukujuhlissa oli koolla VAIN 50 suvun edustajaa ja 5 koiraa. Tarkennan edellistä blogiani sen verran, että 100-vuotisjuhlan kohde on jo pitkään ollut poissa keskuudestamme, mutta juhlimiseen oli todella aihetta. Oli mahtavaa nähdä, miten jälkeläisjoukko temmelsi isän ja äidin aikoinaan hankkiman ja viljelemän kesäpaikan pihalla. Kesäyö oli kirkas ja lämmin, eivätkä pienimmätkään malttaneet mennä nukkumaan ennen pikkutunteja. Juhlan kruunasi vielä vastapäisellä rannalla olevan lomakylän järjestämä ilotulitus, siellä vietettiin omia juhlia ja SM-ilotulitusfirma oli tilattu juhlistamaan tilaisuutta. Meille ilotulitus näkyi varmaan parhaiten, tyynen kapean lahdenselän yli se oli upea, varsinkin kun saimme nähdä sen kahdenkertaisena järven pinnasta heijastuen.

















Koirajuhlijat pitivät myös hauskaa, lähinnä Fina ja afgaanipoika Elvis. Fina kohtasi kerrankin sellaisen kirmaltajan, että ei pysynyt perässä lainkaan, joutui jopa ottamaan huilaustaukoja pihapöydän alla. Toinen afgaani Voitto on jo vanha ja jäykkä, mutta sitä vanhempi Dixie kyllä piti vauhtia yllä. Dixie tosin näyttää jo kovin iäkkäältä, kuono on harmaa ja selkäranka törröttää terävänä. Sari on ristinyt sen pyhäksi lehmäksi, kun törröttävien luiden alla kuitenkin pömpöttää pullea vatsa. Eliaksen mielestä se on turvotusta, voisi olla jotain vakavaakin, mutta Dixietä ei näytä vaivaavan mikään, on iloinen ja reipas. Täytyypä tilata eläinlääkärin tutkimus.

Oikein hyvää juhannusta teille kaikille, jotka vierailette sivuillani. Nauttikaa kesäjuhlasta iloisesti ja järkevästi.

Kassun muistolle

Naapurin sieläkarvainen kettuterrieri Kassu lähti eilen koirien taivaaseen, väsyneenä ja sairauden heikentämänä, oli jo elänyt 15 vuotta pitkän koiranelämän. Se oli aikoinaan Cessin poikaystävä, mikään ei pidätellyt kiihkeätä staffineitoa kun Kassu ilmestyi kävelytielle. Vahtipaikallaan olohuoneen sohvan selustalla roikkuen Cessi piti vahtia ja tiesimme jo haukun äänestä, milloin poikakaveri oli näkyvillä. Kassu seisahtui talon eteen, katsoi ylös ikkunaan, siinä olivat koiramaailman Romeo ja Julia luomassa kaihoisia katseita toisiinsa. Poissa ovat monet muutkin naapurin koiratutut, labrador Veera lähti jo viime vuonna. Jos Kassu oli Cessin rakastama, Veera oli taas vihollinen. Oli vaikea ymmärtää, mikä Veerassa ärsytti, sillä se oli mitä kiltein ja rauhallisin koira. Myös Veeran ulkoilun tunnisti Cessin haukusta, siinä oli koirakielen kaikki rumat sanat. Monesti Cessi livahti tielle ärhentelemään Veeralle, mutta tappelua ei koskaan päässyt syntymään, ehkä se ei olisi uskaltanut edes käydä ison ja rauhallisen koiran kimppuun. Onneksi Veeran omistaja oli ymmärtäväinen, eikä hermostunut Cessin ärhentelystä, usein yhdessä pohdimme, mikä sen mahtoi aiheuttaa.

Viime viikolla myös aivan lähinaapurimme Jedi, vielä nuori ja voimissaan oleva koirapoika lähti autuaille metsästysmaille, oli karkumatkalla jäänyt auton alle. Se on ollut Eevin ja Finan hyvä kaveri, mutta sille ei ole naapurin tytöt kelvanneet, on karkaillut tämän tästä ja löydetty joskus pitkänkin matkan päästä kotoa.

Naapurustossa on paljon koiria, mutta tällaisia persoonallisuuksia ei ole niistä löytynyt. Fina kyllä yrittää tehdä tuttavuutta jokaisen ohikulkijan kanssa, jos silmä välttää se hyppää aidan yli tervehtimään, mutta hyppää samantien takaisin, kun kutsun. Nyt olen huolissani, että se voi myös jäädä auton alle, kun ryntää impulsiivisesti tielle kaveria tervehtimään. Tiivis aita on suunnitteilla, pitäisi valmistua jo tämän kesän aikana.

Iästä puheen ollen, koiran elämä menee liian nopeasti ohi, jo 7-vuotiasta pidetään seniorina ja sille pitäisi tarjota erikoisruokaa. Sen mukaan Eevikin olisi jo seniori. Onneksi käytös on vielä nuoren koiran, se on edelleen leikkisä ja vauhdikas. Kun Cessi oli 13,5-vuotias, Roy kysyi, kumpi on vanhempi, 93-vuotias äitini vai koiraniässä Cessi. Kun koiran ikää vertaillaan ihmisen ikään, se kerrotaan seitsemällä, Cessi olisi silloin ollut 94-vuotias eli vanhempi kuin isomummi. Viikonloppuna lähdemme Asikkalaan viettämään isäni 100-vuotissyntymäpäivää, jos kaikki jälkeläiset tulevat sinne, meitä on 64! Jos vielä kaikki tuovat koiransa, siellä on myös koolla melkoinen koiralauma; 2 afgaania, 2 bordercollieta, pumi, saksanpaimenkoira, 3 staffia, cockeri, 2 snautseria.

Pihakutsut

Intouduin kutsumaan ystävättäret, entiset kollegat kevättapaamiseen pikinikin merkeissä. Melkein jo ehdin katua kutsua siistiessäni pihaa ja kunnostaessani pihakalusteita. Grilli oli ihan kauheassa kunnossa talven jäljiltä ja kalusteet likaisia ja kulahtaneita. Kun pihaa katseli ”sillä silmällä”, kaikkialta löytyi korjattavaa, rikkaruohot rehoittivat, kuolleet oksat törröttivät pensaista ja nurmikon itämättömät laikut pistivät rumasti silmään. Mutta kun kahdeksan naisen joukkue tänään iltapäivällä saapui, kaikki paikat oli siistitty ja roskat lakaistu maton alle. Tapaaminen järjestettiin nyyttäreina ja siksi kaikilla oli kassit täynnä ruokaa, minun tehtäväni oli vain tarjota pöytä ja tarjoiluastiat. Levittäydyimme takapihalle kukkuraisen alkupalapöydän ääreen, avasimme viinipakkauksien hanat, sytytimme grillin ja juhla oli valmis. Ruokaa oli niin paljon, että pitkä pöytä ei tahtonut riittää sen esille panoon. Keskustelu rönsyili laidasta laitaan, ruokaherkut vain välillä hiljensivät suut. Linnut pystyivät ajoittain vaientamaan liikenteen melun ja luonnonrauha oli melkein täydellinen. Eevi ja Fina juoksentelivat pihalla, haukkuivat ohikulkijoista ja nauttivat huomiosta täysin rinnoin. Väliin ne hatkähdyttivät rouvia nuolemalla sandaaleista ulostyöntyviä varpaita tai caprihousuista paljastuvia sääriä. Jopa hieman varuillaan oleva Rauni ihastui Eevin lähentelyyn, hieroi sitä kaulasta ja rinnasta, kuulemma aviomieskin pitää olkapäiden hieronnasta. Fina teki yllätyshyppyjä vieraiden syliin, selittelemistä oli kun juuri multakuoppaa kaivanut koira hyppäsi valkoasuisen leidin syliin. Onneksi kaikki olivat huumorintajuisia, vaikkeivat ihan tottuneita koiraihmisiä. Ehdotin, että meillä olisi tarjolla pesulapalvelut, mutta millaisessa asussa rouvat olisivat sitten joutuneet lähtemään kotiin.

Viikonloppuna kisattiin taas vaikka kuinka monennen kerran Stadi Gamesissa. Radat saatiin suoritettua, mutta tuloksissa ei ollut hurraamista. Tällä kertaa vakiovirheenä oli keinun kontakti, uskoin jo että se ongelma oli pois päiväjärjestyksestä. Näköjään virheet pulpahtelevat esiin säännöllisin väliajoin, kun joku ongelma muka on ratkaistu, toinen vanha tulee taas esille.