Paluu normaaliin

>

Tasan kahdeksan viikkoa sitten kuusi pentua aloitteli elämäänsä pieninä hiiren näköisinä pallukoina alakerran pentulaatikossa. Tänään viimeinen kuudesta, musta kaunotar Saga, vipeltää uteliaana ja toimeliaana jaloissamme, kiskoo mattojen hapsuja, maistelee viherkasvien lehtiä ja repii papereita. Ihastelemme sen tomeraa olemusta ja rohkean uteliasta luonnetta. Fina leikkii Sagan kanssa piilosta, painii antaumuksella ja näykkii hellästi korvista. Jos Saga on liian tunkeileva, aikuiset koirat rähähtävät, mutta se osaa mielistellä. Se kierähtää selälleen tai nuolee vihoittelijan suupieliä. Meille tulee kyllä ikävä viimeistä pentua, kun se huomenna lähtee Tampereelle. Toisaalta on ihana tunne, kun voi siivota pentujen jäljet, kasata pentulaatikon, heittää roskiin sanomalehdet lattioilta, kerätä lelut nurkista ja hinkata lattiat puhtaiksi.

Eilen Fina pääsi yli kolmen kuukauden tauon jälkeen agilitykentälle, kun seuramme järjesti koulutusviikonlopun MM-tason agilitykilpailijan, Jaakko Suoknuutin johdolla. Itseäni hieman jännitti tuo kurssi, varsinkin kun meidät oli sijoitettu kovien kolmosluokkalaisten ryhmään. Jos itse arastelin osaamistani, ei Finakaan ollut vielä aivan terävimmillään. Hyvin kuitenkin pystyimme harjoittelemaan “pers-jättö”-vetoja, jaakotuksia, sylikäännöstä, saksalaista, kauko-ohjausta ja muita huipputason kommervenkkeja. Tänään kurssi jatkui, ja nyt oli Fina taas oma itsensä ja minäkin sain itseluottamusta. Fina laittoi turbovaihteen päälle, mutta silti se oli hyvin hallinnassa, kuunteli ohjeitani ja otti kontaktit millintarkasti. Koulutuksesta jäi hyvä mieli, toivottavasti osaan käyttää saamiani oppeja tulevissa kisoissa. Olen jo ilmoittanut Finan ensimmäisiin 3-luokan kisoihin kahden viikon päästä Järvenpäässä. Jännittävää!

Perjantaina olin esittelemässä staffeja eli Eeviä ja Finaa Koiranpäivä-tapahtumassa Tuomarinkartanossa. Tilaisuuden järjesti Helsingin seudun kennelpiiri, ja koko kenttä oli täynnä erilaisia koiratapahtumia. Eri rotujen esittely ei ollut erityisemmin hyvin järjestetty, marssimme peräkanaa terrieriryhmänä kentälle, seisoimme siellä hetken aikaa, kukaan ei kysynyt mitään, eikä juontajakaan osannut houkutella yleisöä osallistumaan. Minua oli pyydetty laatimaan parisivuinen esittely staffeista, mutta juontaja luki siitä yhden kokonaisen virkkeen! Taas tuli mieleen, miten tärkeää on osata antaa oikeita ohjeita, oikeasta asiasta, oikeassa paikassa.

TÄÄ ON TÄÄ

Pieni Anna 1,5 v harjoittelee puhumista. Asiaa on suun täydeltä, intonaatio kuulostaa ihan oikealta suomen kieleltä, mutta sisältö jää paljolti arvailun varaan. Elämänviisauksia tupsahtelee neidin suusta kuten suosikkisanonta “Tää on tää". Anna on rationaalinen, huomannut että pienelläkin sanamäärällä saa itsensä ymmärretyksi. Eevin ja Finan yhteisnimitys on Koo, samoin käytännöllisesti sekä äitiä että isää kutsutaan äidiksi. Hieman ongelmalliseksi koimme sanan Kakka, joka tarkoittaa paitsi sitä itseään myös kaikkia ka-loppuisia sanoja. Lukemattomia kertoja tarjosimme tytölle pottaa, mutta useimmiten olimme ymmärtäneet viestin väärin. Kun Anna pihalla astui koirankakkaan ja hoki ka-sanaa, me emme heti ottaneet ilmoitusta todesta.

Yläkerrassa leijuu kyllä ka-loppuinen haju, kun pennut siirtyivät asustamaan työhuoneeseeni. Kun ruoka maistuu hyvin, myös jätöstä syntyy kuudelta pennulta melkoinen määrä. Tänään tosin uuteen kotiin lähtöä odottelevat enää Neggu ja Saga, ja siivoushommat ovat vähentyneet kohtuulliselle tasolle. Pennuille muutto työhuoneeseen oli tervetullut oppimisympäristö. Ensimmäisenä yönä ne olivat osanneet avata työkaappini oven ja saaneet saaliiksi mappilaatikoita ja tulostuspaperia. Säikähdys oli melkoinen, kun aamutervehdyksellä löysin vain neljä pentua. Kaksi nukkui mainitussa kaapissa tulostuspaperikasan päällä. Virikkeitä antoivat myös pöydän välihyllyllä olevat paperit, jotka oli kiskottu lattialle tarkempaa tutustumista varten. Toinen paperinippu oli gradu nimeltä “Koiravaltainen elämäntapa“. Kun nostin julkaisun lattialta, huomasin että pennut olivat päässeet lukemisessa jo sivulle Koiran kustannukset. Seuraavana päivänä ne olivat kiskoneet luettavakseen käsikirjoitukseni: “Tassutason tarkkailija”. Kirja näyttäisi olevan pentujen makuun.

Neljässä kodissa konttaillaan nyt lattialla ja seurustellaan Finan pentujen kanssa. Palautteet ovat olleet erinomaisen positiivisia. Kasvattajana saan kiitosta komeista ja hyvätapaisista pennuista, mutta kyllä kiitos kuuluu Finalle ja Maxille, jotka saattoivat maailman tämän mainion joukkueen. Tyypillisen reippaat staffipennut eivät asuinpaikan muutoksesta hätkähdä. Ne luottavat ihmiseen, ja ovat tyytyväisiä siellä, missä on niiden on hyvä olla. Fina tuskin tuli eteiseen pentujen lähtiessä. Se on omasta mielestään hoitanut velvollisuutensa ja luovuttaa helpottuneena hoitovastuun muille.


Gina ja Henrik lähdössä Laaksolahteen

PS. Viikonloppuna saimme diagnoosin Finan omituiselle käytökselle karkuretken aikana. Kyläilyllä olleet kaksi nuorisopsykiatria sanoivat kuin yhdestä suusta, että nartulla oli tyypillinen synnytyksen jälkeinen masennus ja sen seurauksena psykoosi. Huumoria varmaan osa, mutta jotain vastaavaa uskoisin Finan päässä tapahtuneen.

Kuoppa

Tähyilin öiseen metsään, jota lumilaikut täplittivät. Neliviikkoinen pentu värisi sylissäni, mutta ei sen pitäisi palella paksun huovan sisällä.
- Vikise vähän, kuiskasin sille, kerro emolle että sinulla on ikävä.
– Fina, tule, tule, huusin. – Tule, leikitään lumipalloilla. Täällä on namia.
Vain sadepisaroiden napsahdukset paljaisiin oksiin vastasivat hiljaisesta metsästä. Sade hävittää varmaan jäljet kokonaan, manasin. Pelko kuristi kurkkua, rintaa puristi rautavanne. Missähän Fina nukkuu yönsä, onko se edes elossa enää, tuskailin. Nyt on Finan katoamisesta kulunut jo puolitoista vuorokautta.

Kotona matkalaukut olivat olleet pakattuina Lapin matkaa varten. Olin tuonut Finan ja pennut tutun hoitajan, Riitan, luo matkan ajaksi. Fina iloitsi jälleennäkemistä, se oli kuin kotonaan, haisteli pihaa, tervehti Riitan pikkuruista kääpiöterrierin pentua. Kysymykset risteilivät päässäni. Miksi Fina yhtäkkiä katosi? Narrasiko jänis sen takaa-ajoon? Ainakin talon nurkalta löytyi tuoreita jätöksiä ja lumessa näkyivät Finan jäljet. Miksi se ei palannut ajojahdin jälkeen hoitamaan pentujaan?

Kun oli käynyt selväksi, ettei Fina ollut enää talon lähistöllä, ilmoitin katoamisesta Karkurit.fi -sivustoon sekä otin yhteyttä Etsijäkoiraliittoon. Jo kuusi tuntia katoamisen jälkeen kulki tarmokas etsijäkoira, kääpiösnautseri Gasti omistajansa kanssa Finan jäljillä, ja minä seurasin toiveikkaana kannoilla. Gasti kulki määrätietoisesti ensin pitkin hiekkatietä metsän reunaan, sitten se valitsi polun, jolla Fina oli aikaisemmilla vierailuillaan ulkoillut. Keskellä metsää Gasti sanoi wuf, wuf, mikä tarkoitti, että Fina on joissain lähistöllä. Huutelin Finaa, mutta se ei vastannut kutsuun, ja illan jo pimetessä päätimme jatkaa etsintöjä aamulla. Metsään jätettiin häkki, ruokaa ja pentujen laatikossa ollut huopa. Merkkasin kulkureittini lähtöpaikkaan makupaloilla ja tein hajujäljen pentujen huovalla.

Yön jokainen tunti oli pitkä, ja sekaviin uniin tuli kauhukuvia heikoista jäistä, kallionkoloista, autonallejäämisistä ja koiravarkauksista. Aamun valjettua tarkastimme ruokintapaikan, joka kuitenkin oli koskematon. Gasti saapui Inkoosta jatkamaan siitä mihin illalla oli jääty. Nyt se paikallisti Finan asumattoman kesämökin luona, mutta karkuri ei kutsuista huolimatta ilmaantunut näkösälle. Teimme leirin kesämökin liepeille, grillasimme makkaraa, toimme yhden pennun viltteihin käärittynä mukanamme, mutta kaikki näytti olevan turhaa. Aamupäivällä olimme laputtaneet ympäristön Kadonnut-ilmoituksilla ja käyneet lähitalojen asukkaiden puheilla. Ihmisten huolestuneet nyökytykset ja totiset katseet myötäilivät kertomustamme kadonneesta mustasta staffinartusta, jota viisiviikkoiset pennut odottivat kotona.

Gastin työtä jatkoi illansuussa porokoira Vimppu, joka aloitti Gastin etsintäreitin päätepisteestä. Vimppu lähti hajun saatuaan sellaista vauhtia maantietä kohti, että omistaja epäili Finan juosseen Espooseen asti. Fina oli ilmeisesti tarkkaillut liikkeitämme kesämökin piha-alueella ja lähtenyt seuraamaan auton paluureittiä. Aivan Riitan talon lähellä Vimppu nosti tassun ylös kuin noutaja ja vikisi hiljaa. Omistaja sanoi sen kertovan, että Fina on nyt lähistöllä. Se pitäisi vain saada houkuteltua esiin. Hän arveli Finan olevan jonkinlaisessa shokissa ja arastelevan esilletuloa.

Päätimme yöpyä Riitan luona ja oleilla pihalla niin että Fina uskaltaisi vihdoin tulla esiin piilostaan. Grillasimme etsijöiden ohjeiden mukaan makkaraa, pidimme auton ovet auki siltä varalta, että se haluaisi päästä sinne turvaan. Emme enää uskoneet Finan löytyvän, mutta kuuliaisesti noudatimme etsijöiden ohjeita. Kun Elias aloitteli makkaran paistoa, otin pennun syliini ja menin talon taakse metsän reunaan kuulostelemaan. Voisiko Fina tosiaan lymyillä jossain märässä ja pimeässä metsässä, epäilin. Vimpun omistaja oli ohjeistanut kutsumaan Finaa iloisella äänellä ja leikkiin houkutellen.

Itkun kuristaessa kurkkua yritin saada ääneni normaaliksi ja kutsuin Finaa. Terästin kuuloani, vinkuiko jossain koira? Kutsuin uudelleen. Kyllä, aivan selvästi kuulin koiran vikinää. Kutsuin vielä kerran. Sain taas vastaukseksi vikinää.
- Fina on täällä lähellä, huusin. Juoksin sisään, annoin pennun Riitalle, juoksin ulos, juoksin kohti ääntä, juoksin tien yli, ääni kuuluikin takaa, juoksin takaisinpäin, törmäsin piikkilanka-aitaan.
- Fina, Fina! Missä olet? huusin ääntä kohti. Se kuului nyt selvästi autiotalon suuresta vajasta. Rynkytin raivoisasti lukittua ovea ja Finan vinkuna voimistui. Pujotin sormet seinän alle, mutta ihmeekseni Fina ei tullut luokse. Tajusin sen olevan vangittuna jossain. Kun Elias sai oven murrettua auki, tupsahdimme sysimustaan sisätilaan, mutta koiraa ei näkynyt missään. Avasin kännykän ja sen heikossa hohteessa näimme jalkojen juuressa ison aukon. Sen pohjalla kyyhötti tumma pieni hahmo, Fina uikutti siellä hiljaa. Hädissämme emme tahtoneet löytää edes taskulamppua, mutta kun vihdoin saimme tilan valaistua, ymmärsimme miksi Fina ei päässyt luoksemme. Se oli pudonnut yli kaksi metriä syvään maakellariin, jonne ei ilman tikkaita päässyt laskeutumaan. Hätääntynyttä juoksua ja säntäilyä taas ja lopulta ladon nurkasta löytyi jonkinlaiset puutikkaat. Elias laskeutui alas ja nosti vahingoittumattoman Finan ylös. Suljin koiran syliini, itkin ja nauroin vuorotellen. Kiinnitin taluttimen ja Fina ryntäsi täyttä juoksua hoitopaikan pihaan. Pentulaatikossa se laski pennut ja asettautui imettämään.

Kevään ensimmäiset grillijuhlat lumisella pihalla saivat uuden käänteen. Fina sai syödä makkaraa niin paljon kuin halusi, ruokahalu palasi meillekin enkä muista milloin grillimakkara olisi maistunut niin hyvältä. Fina oli kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Yöpuulle asetuttuamme se kaivautui kainaloon. Pyysin sitä kertomaan karkuretkestään, mutta sen silmät lupsahtivat kiinni ja sain vastaukseksi vain unista tuhinaa.

Maakuoppa, jonne Fina oli pudonnut



Lato josta Fina löytyi.



Ruokintapaikka metsässä

Kuvat on otettu seuraavana päivänä kännykkäkameralla.

Gourmet-aterioita

Neljä kertaa päivässä lastaan tarjottimelle kuusi pientä ruokakuppia ja täytän ne liotetuilla pentupapanoilla, nokareella jauhelihaa ja koristelen kermaviililusikallisella. Kupeissa saattaa myös olla riisivelliä ja raejuustoa. Kun kannan tarjottimen alakertaan, Fina seuraa minua kuin varjo kuono koholla. Telkeän sen pentuhuoneen oven taakse, sillä muuten se hotkaisisi pentujen kupit hetkessä tyhjäksi. Kun lapsukaiset ovat kylläisiä, Fina pääsee siivoamaan ruoanrippeet kuten äidit yleensä tekevät. Fina parka ei vain saa täytettä kolisevien kylkiluitten päälle, vaikka se söisi kuinka paljon.




Nyt meni lasten nimet sekaisin. Valkonauhainen tyttö on tietenkin Neggu.



Syönnin jälkeen pennut saavat jaloitella huoneessaan ja melko rohkeasti ne tutustuvat laajennettuun ympäristöön. Ne leikkivät jonkun aikaa ja lyyhistyvät yhtäkkiä jonnekin nurkkaan tai tuolin alle nukkumaan. Laatikko alkaa käydä niille jo ahtaaksi, ne kurkkivat uteliaana reunan yli ja yrittävät jo vähän ponnistaa ylös. Saga aloitti kurkkimisen ja muut opettelevat perässä. Tällä hetkellä Remu on joukon aktiivisin, kun muut väsähtävät se jatkaa touhuamista, mutta suostuu lopulta käpertymään sisarusten kylkeen. Gena tuntuu olevan vaativa neito, se huutaa kovaa kun ei saa tahtoaan läpi. Neggu, Alma ja Heka ovat myös aktiivisia ja touhukkaita, kyllä niiltäkin löytyy virtaa aivan tarpeeksi. Tulevat omistajat saavat varautua melkoisiin energiapakkauksiin, jotka käyvät naskalinterävillä hampaillaan kiinni kaikkeen liikkuvaan.



Luottokasvattajani Thea Sundqvist kävi viikolla katsomassa laumaa ja ihasteli komeaa joukkoa. Hän sanoi pentujen olevan niin tasaisen hyvän näköisiä, ettei osannut valita parasta. Kaikki siis ovat parhaita!

Olen jo melkein unohtanut millaista oli kasvattaa kolmea villiä poikaa. Tosiasiassa meillä oli kolme Eemeliä, joille aina tapahtui mitä kummallisimpia asioita. Kukaan ei sentään laittanut kulhoa päähänsä, mutta Risto pisti kerran karkin nenään ja omista ja päivystävän lääkärin toimenpiteistä huolimatta sitä ei saatu pois. Sitten odotettiin että karkki sulaisi, mutta se aiheuttikin tulehduksen nenäonteloon ja jouduttiin loopulta poistamaan sairaalassa nukutuksessa. Werner teki viime viikolla vähän vastaavaa, kohde vain oli korva. Hän oli putsannut topsitikulla korvaa, unohtanut tikun sinne, rojahtanut sänkyyn ja tietenkin topsikorvan puolelle. Puikko puhkaisi tärykalvon, mutta ennen kuin diagnoosi oli tehty, poika kiersi äitinsä kanssa ns. hoitopolun eli vietti eri vastaanotoilla kokonaisen päivän. Tärykalvossa on 3 mm:n reikä ja uima- ja suihkukielto on voimassa pari kuukautta.
Vauhdikkaat pojat saavat kohta vauhdikkaan pennun kaverikseen ja voipi olla että vanhemmilta vaaditaan välillä pitkämielisyyttä.

PS. Klikkaamalla kuvaa saat sen suurennetuksi.