Feliz Navidad

Saaristolaisleivän kypsä tuoksu leijuu keittiöstä, ja juoksen ottamaan paistokset uunista. Eihän minun pitänyt tänä vuonna olleenkaan tehdä jouluvalmisteluja, vietämmehän joulun ja uudenvuoden kyläillen. Silti, piparkakkukirkko on koristeltuna olohuoneessa, kanelimuroleivät ja brysselinleivät kulhoissa keittiön pöydällä. Kona Inn Bananabread on ihan pakko leipoa. Jukalle lupasin tehdä joulupöydän kalaherkut: Arkkitehdin sherrysilliä, lasimestarin silliä, sinappisilakoita ja jääkellarilohta. Joulun tuoksut täyttävät talon. Eevi ja Fina tarkkailevat touhujani ja ovat kärppänä keittiössä, kun taikinakulhosta kaavitaan viimeisiä rippeitä.

Posti tuo näinä päivinä iloisia yllätyksiä läheltä ja kaukaa. Kuvia sukulaisten lapsista, matkakertomuksia ja yllättäviä terveisiä kasvateilta. Eevin veli oli kirjoittanut pitkän kirjeen kuvien kera, ja niin vain kasvattajan silmät kostuivat sitä lukiessa. Sähköpostiin putkahtaa joulutervehdyksiä tämän tästä. Ovikello soi iltamyöhällä ja Eliaksen asiakas tuo kassillisen jouluherkkuja ja kauniin kortin. Parhaimmillaan joulu on  lämpimiä ajatuksia ja muisteloita.

Joulun ennakon vietimme viime viikolla Las Palmasissa, Mikan perheen kanssa. Kaupunki oli valmistautunut vastaanottamaan joulua värikkäästi ja kimallellen. Palmut säihkyivät valopuvuissaan ja puistoissa loistivat sadat ja sadat joulutähdet pelargonioiden kyljessä. Joulumusiikki soi toreilla ja kirkoissa, elävin äänin ja soittimin esitettynä. Lapset lauloivat valkoisesta joulusta ja Petteri-punakuonosta 25 asteen aurinkoisessa säässä. Suurta satua ne sanoitukset heille ovat,  meille taas ihan todellista joulua.  Kauppakeskuksissa oli jopa mukavaa kuunnella Felix Navidadia ja muita hittejä vaihteluna kotimaan tuttuihin synteettisiin sävelmiin.  Mikan perhe on runsaan vuoden ajan  entisöinyt rauniotaloa Las Palmasin vanhassa kaupungissa, ja oli jännittävää päästä näkemään remontin tulokset. Hienoa työtä siellä oli tehty ja paljon, tunteja ja työvoimia säästämättä. Las Palmasiin täytyy palata pian, viikossa ehdimme vain aavistaa miten paljon nähtävää ja koettavaa siellä oli. Etelän rannat saavat meiltä jäädä käymättä, Kanarialla on niin paljon muuta koettavaa ja nähtävää.

Mikan ja Sirkun talo

Oi palmupuu, oi palmuu...

Plaza Anan koirapatsaat

Joulutähdet ja pelargoniat

Reissun aikana koiria tuli hoitamaan sukulaistyttö Milka. Kun viikolla soittelin kotiin, Milka sanoi koirien kanssa olevan niin hauskaa, etteivät aikaiset nousut ja ulkoilutukset edes väsyttäneet. Ihanaa, että löydettiin tällainen yhteistyökumppani. Milka on innokkaana lupautunut tulemassa aina kun tarvitaan. Koirat taisivat jo kaivata hyvää hoitajaansa. Tänään aamulenkillä huomattuaan takana tulevan tytön, ne tekivät täyden stopin. Eevi riuhtaisi itsensä kaulapannasta ja juoksi tytön luo. Luulivat tietty että, Milka on tullut takaisin.

 Oikein rentouttavaa ja leppoisaa joulua kaikille lukijoille ja kaikkea hyvää vuodelle 2011!

Tilastoja

”Itsenäisyyspäivään, 6. päivään joulukuuta, mennessä Suomessa on tavallisesti siirrytty termiseen talveen. Maa on yleensä jo lumen valkaisema maan eteläosaa lukuun ottamatta. Mutta itsenäisyyspäivän sää voi kuitenkin olla hyvin erilainen eri vuosina”, kerrotaan Ilmatieteen laitoksen juhlapyhien säätilaston johdannossa.

Säätilastot vahvistivat muistinvaraisen tietoni. Helsingissä on Itsenäisyyspäivänä viimeksi ollut lunta viisi vuotta sitten, silloinkin alle 10 cm. En sentään muista edellistä ennätysvuotta 1988, jolloin  lumikerros on ollut 24 cm. Tämän päivän tuorein säähavainto ilmoittaa lumen paksuudeksi jo 33 cm. Missähän lukemissa ollaan huomenna? Ilmastonmuutos on tosiasia.

Vuosi sitten  runsas lumentulo innosti ihailemaan valkoista maailmaa, nyt mieleen alkaa jo hiipiä lievä hermostuneisuus. Jos tätä säätilaa jatkuu vielä kauan, peitymme lumeen aiemmin ja raskaammin kuin viime talvena. Aamulenkillä olimme ensimmäisinä avaamassa kulkuväylää Tukkurinsillalla ja Hannusjärven polkupohjalla. Alapuolella Länsiväylällä aura-autot kolistelivat ja pöllyttelivät valtaisia lumipilviä. Eevi ja Fina juoksivat edellämme ja kynsivät leveällä rinnallaan uraa pakkaskevyeen lumeen. Heti lenkin alkumetreillä niistä tuli metsuriterriereita ja polun vierellä seisova karahka sai kaatomääräyksen. Kahlasimme polkua eteenpäin olettaen että metsurit seuraisivat meitä pian. Ensimmäisen mäen päällä pysähdyimme ja huutelimme koiria. Kutsuun ei vastattu, vaikka houkuttelin nameilla ja lumipalloilla. Metsässä oli oudon hiljaista. Kimpaannuin koirien tottelemattomuudesta ja juoksin takaisinpäin etsimään niitä moitteet jo kielenpäällä odottaen. Jatkoin tielle, mutta sielläkään ei muuta kuin syvässä lumessa omat jalanjälkemme. Juoksin takaisin Eliaksen luo ja aloimme tutkailla kulkujälkiä todeten vain ettei yhtään sivupolkua ollut ilmaantunut lumeen. Sanoin juoksevani kotiin ja pyysin häntä jäämään polun päähän odottelemaan. Hätääntyminen ja syvässä lumessa juoksu saivat sydämen jyskyttämään tuhatta ja sataa. 

Puolessa välissä siltaa valkoisen verhon läpi putkahti 8-jalkainen keppi. Valkoisina kuin jauhossa kieritettynä Eevi ja Fina sinnittelivät yhä vain kepin herruudesta. Vimmainen taistelu oli tehnyt niistä kuuroja, vienyt paikallisvaiston ja kylmänherkkyyden. Huusin Eliakselle, että palaamme kotipihalle lumitöihin. Hetken päästä auraustraktori ajoi sillan yli. Entä jos koirat olisivat vielä olleet keppinsä kimpussa sen tullessa kohdalle. Olisivatko koirat havahtuneet ja osanneet väistää vai olisiko aura heittänyt ne aidan yli Länsiväylälle?

Kotipihan auraus kävi reippaasta aamu-urheilusta, sillä yli kolmen tunnin urakka nosti pulssin toistamiseen tehorajoille. 

Oikein hyvää itsenäisyyspäivää ja viihtyisää kynttiläiltaa!

Rouskis, rouskis ja palasiksi

Kuusen alle

Siivousta

Viikonloppuna tein aikamatkan kymmenien vuosien taa etsiessäni erästä tiettyä valokuvaa 90-luvun lopulta. Työhuoneeni kaapista on varattu kaksi hyllyä valokuville, negatiiveille, kuva-CD:ille ja albumeille. Onnittelin itseäni siitä, että olen järjestänyt materiaalin kohtuullisen selkeästi, mutta silti kuorista ja kansioista putkahteli esiin yllättäviä kuvia. Kaivattu kuva löytyi, mutta pakkohan minun oli katsella muita kuvia; nauraa, päivitellä, muistella ja ikävöidä. Pelkästään koirien kuvia oli monta kansiota, varsin hellyttäviä olivat Cindyn, Cessin, Dixien pentujen kuva-albumit. Eevin ja Finan pentukuvat ovat jo digitaalisessa muodossa tietokoneen levyllä sekä varmuustallennettuna ulkoisella kovalevyllä. Tarkkana täytyy olla myös digitaalisten kuvien kanssa, arkistoida ne selkeisiin kategorioihin ja kansioihin. Jokunen viikko sitten etsin vimmatusti parin vuoden takaista Italian kuvakansiota, mutta turhaan. Monimutkaisen salapoliisityön jälkeen se löytyi ja löytyi paljon muitakin tietoa ystävällisen ja avuliaan tuttavan avustuksella. Kun syyskuussa Eliaksen läppärin emolevy rikkoutui, herra Murphy astui esiin. Juuri nämä kaivatut tiedostot olivat jääneet varmuustallentamatta. Tuttava pystyi kuitenkin kopioimaan ulkoiselle kovalevylle jumiin jääneet tiedostot ja sitä kautta saimme ne taas käyttöömme. Vannoin itselleni, että varmuuskopioinnista tulee säännöllinen käytäntö.

Ostin juuri Finalle uudet housut, tyylikkäät ja hyvin istuvat. Juoksu on meneillään toista viikkoa ja vaarallinen aika on ilmeisesti jo takana. Treeneissä saa käydä housut päälle puettuna, ja tänään suuntaammekin taas Juvanmalmille Seppo Savikon opastettavaksi. Ensi viikonloppuna pääsemme pitkästä aikaa kisaamaan Purinalle. Edessä on neljän kisan urakka, toivottavasti meillä molemmilla riittää voimia ja keskittymiskykyä pitkälle päivälle.

Niin ihmisten kuin koirien talvitakit on kaivettu esiin ja tänä aamuna kirpeässä pakkassäässä ne olivat tosi tarpeen. Iloitsen puhtaasta valkoisesta pihamaasta ja erityisesti siististä eteisestä nyt kun kuratassuja ei enää tarvitse kuivata. Metsässä löytää yllättäviä polkuja ja jälkiä. Vaikka olemme luulleet kävelevämme aivan omaa reittiä, joku koiranulkoiluttaja oli jo ehtinyt painaa siihen kengän- ja tassunjäljet. Huomasimme myös että metsäpeurat liikkuvat juuri meidän reitillämme, pieniä sorkanjälkiä on siksakkina polun reunoilla. Nyt ymmärrän, miksi Eevi ja Fina joskus pysähtyvät nuuskimaan mättäitä tai värisyttävät kirsua ilmassa. Peura on varmaan juuri loikkinut edestämme.

Viikolla käväisin Turussa hoitamassa Pyryä ja Annaa vanhempien ollessa risteilyllä. Hauskaa oli touhuta reippaiden lasten kanssa. Pelasin muistipeliä, Afrikan tähteä, Legopeliä kiintiöni täyteen. Kaivoimme pulkat esiin ja laskimme mäkeä hiekka jalasten alla rahisten. Matkustin tavoistani poiketen junalla ja taidan tehdä sen toistekin, niin mukavaa ja nopeaa matkanteko oli. Paitsi takaisin tullessani Espoon aseman parkkipaikalla  auton lumen alta kaivamiseen meni varmaan puoli tuntia. Kotona Elias hoiti ruokatalouden itse ja käväisi ostamassa Lidlistä itselleen päivälliseinettä. Mies jäi kuitenkin ilman päivällistä, sillä koirat söivät lattialle jätetystä muovikassista maksalaatikon, sehän on meillä koiranruokaa.

Kaamos

Harmaata, sumuista, sateista. Luomet ovat raskaat, silmät vuotavat ja nenä kaipaa Nasonexiä. Ei, en ole tulossa kipeäksi, poden vain kaamosta, en virkoa uuteen päivään, vaikka pitkä yöuni on takana. Kirkasvalolamppu on ollut keittiön pöydällä jo pari viikkoa, mutta sen valo ei tunnu auttavan, se vain häikäisee. Positiivari ajattelisi, että onpa ihanaa, kun villakoirat eivät näy nurkissa, illalla saa sytyttää kynttilöitä ja käpertyä sohvalle koirien kanssa katsomaan telkkua, vaikkapa Koirakuiskaajaa. Kaamoksen päihittäjä on myös joulukaktus, joka aukaisee kauniit valkoiset kukkansa juuri pimeimpään aikaan. Se on syntymäpäivälahja vuosien takaa, mutta kukinnan jälkeen unohdan sen alakerran ikkunalle. Laiminlyönnistä huolimatta se puskee vuodesta vuoteen jokaikisen lehden pään täyteen nuppuja.  

Positiivista on sekin, että kohtuullisen lämmin sää sallii ulkoilun ilman monenkertaista vaatekertaa, ja jopa suppilovahverot antavat toista satoa. Agilityn ulkotreenit ovat tosin päättyneet, mutta tokoa on voinut vielä treenata ulkosalla. Viime perjantaina ehdimme saada ohjausta oikein reilusti, kun ryhmässä oli vain kaksi osallistujaa. Fina on edistynyt tokouralla, se pysyy paikoillaan hienosti, seuraa ja pysähtyy napakasti. Nyt agilitykenttä ei enää kovin paljon sekoita sitä, mutta viime kerralla se taas teki omia päätelmiä. Harjoittelimme kiertämistä merkkitötteröiden ympäri ja ensimmäinen kierros sujui kohtalaisesti. Toisella yrityksellä se irtosi viereltäni ja lähti vauhdikkaasti pujottelemaan tötteröiden ohi agilitytyyliin. Näin tämä homma tehdään, se tuntui päättelevän. Myös maanantain hallitreeneissä se teki omia päätelmiä.  Finalla on hankala tapa mennä ohjauskeskustelun aikana hyppimään kouluttajan ympärille, ja siksi Seppo Savikko kiipesi A-esteen harjalle seuraamaan suoritustamme.  Kun taas oli palautekeskustelun aika, Fina kiipesi A:lle moikkaamaan Seppoa.

Alapihan nurmikko on raiskattu telaketjuilla multavelliksi. Kun lämmönkeruuputket piti upottaa kaivoihin, ilmeni että toinen niistä oli tukossa. Jo toisen kerran valtava porauskone jyristeli pihalle, ja tukkeutuneen kaivon poraus aloitettiin uudelleen. Kaivo saatiin auki, ja nyt alapihalla törröttää kummastakin kaivosta kaksi mustaa letkun päätä valmiina seuraavaa asennusvaihetta varten. Olemme toimittajan kanssa sopineet, että lopullinen maalämpöjärjestelmän kytkeminen suoritetaan vasta ensi vuoden alkuviikoilla, koska silloin pitäisi astua astua voimaan “Laki asuntojen korjaus-, energia- ja terveyshaitta-avustuksista annetun lain muuttamisesta”.  Toivottavasti talven kylmät eivät saavu kovin aikaisin, ja että öljysäiliön öljy riittää tammikuuhun asti.

Eevin päivä

-Vastahan se oli pentu!

- Onnea! Ei kait Eevi 11 vuotta voi olla?
- Kylläpä aika vierii... juurihan se oli ihan nuori neitonen!
- Hurjasti onnea ikinuorelle Eeviselle! 

Tällaisista onnitteluista ja monista kommenteista täyttyi Eevin 11-vuotisjulkaisu Facebookissa  eilen. Toisen vuosikymmenen alkaessa Eevi on mieleltään nuori ja vireä,  liikkeiltään vikkelä ja notkea.  Se suorittaa aamuvoimistelun Hannusjärven mäkisessä maastossa, spurttaa kalliorinnettä ylös, raastaa keppejä ja hyppii kiville. Ikääntyminen näkyy tosin kestävyyden heikkenemisenä, sillä lenkin jälkeen se läähättää kieli rinnalla roikkuen kuin kravatti. Nuoruuden voimissaan oleva Fina puuskuttaa vain hetken. Eevi sai synttärilahjaksi uuden pedin, jota se ei kuitenkaan riemuiten ottanut vastaan. Petiä piti raapia ja möyhiä loputtomiin, mutta nyt se on ajettu sisään ja nokoset maistuvat jo.  Synttärikuva otettiin syyslehtien ja kanervien koristamalla pihalla. Eevin vuotuiset syntymäpäiväkuvat antavat oivan katsauksen syyssään seurantaan. Joskus se on paistatellut päivää takapihan nurmikolla, joskus värjötellyt lehdettömässä ja harmaassa syyssäässä. 

Raikas syystuuli, keltaisena liekehtivä metsä ja kirkkaan sininen taivas näyttävät silmissäni erityisen kauniilta  verrattuna Turkin poltettuun kuivaan maisemaan. Vietimme viime viikolla jo lähes perinteisen tennisloman Turkissa, mutta nyt pelaajajoukko koostui EVS:läisten sijasta omasta perheestä.  Kaikenkaikkiaan 15 Westermarckia majoittui Beldibin Renaissance hotelliin, jonka tenniskentät odottivat suomalaisvaltausta. Valmentaja Arilla oli vaativa tehtävä aktivoida taidoiltaan ja iältään sekalainen joukko tenniksen pariin. Keltaiset pallot lensivät verkon yli aluksi harhaillen, mutta jo loppuviikosta napakasti kentän oikeisiin kulmiin.  Pienten poikien taitoja ei saanut vähätellä, sillä jalkapallotaitureina he liikkuivat kentällä kuin hämähäkit ja ulottuivat jokaiseen palloon. Sain kuulla Royn suusta mahtavan kohteliaisuuden, kun pelin pisteet alkoivat kääntyä minun hyväkseni: ”No, nyt alkoi mummo tykittää”.

Sillä aikaa kun me vietimme tennislomaa Turkissa, viettivät Eevi ja Fina hemmottelulomaa Iirislahdessa Sirkan ja Markun hoivissa. Olemme onnekkaita, että meillä on ystäviä, jotka aina yhtä avuliaina tarjoavat varakodin koirillemme. Ei ainoastaan pelkkä majapaikka, vaan pitkiä kävelyjä, ruokintaa ja vierihoitoa on siellä tarjolla. Eevi ja Fina pitävät itsestään selvyytenä, että makuupaikka on Sirkan ja Markun sängyssä. Pelkäsin, että koirat raapisivat kesällä hiotun parketin viiruille, ja niin Eevi ja Fina joutuivat pedikyyriin ennen hoitojaksoa. Taisimme leikata kynnet liiankin lyhyeksi, sillä toimenpiteen jälkeen lattiaan jäi molemmilta veriset tassunjäljet.  Hoitajien palautteen mukaan viikko oli sujunut hyvin, vaikka Fina oli kävelylenkeillä yrittänyt pomoilla vastaantuleville koirille.  Olen yrittänyt kitkeä pois Finan pomoilua kohtaamisissa ja onnistunutkin, kun olen kääntänyt sen huomion pois juttelemalla tai suhisemalla. En lahjo sitä enää namilla, mutta kiittelen vuolaasti kun ohitus sujuu häiriöittä. Näköjään Fina kuitenkin vieraan kokeili valtaansa vieraiden kanssa. Staffi  kun ei lopeta yrittämästä. Gina oli hoidossa Riston tuttavaperheen luona, jossa on vuotta vanhempi staffinarttu. Ei ole itsestään selvää, että kaksi vierasta narttustaffia tulevat toimeen, varsinkin kun isäntäperheen Vilmalla oli juoksu. Hyvin tytöt käyttäytyivät ja Gina oli niin kuuliainen, että kehitti myös itselleen juoksun. Hoitoperheessä saatiin pukea tuplasti koirille housuja.

 

Porausta ja pimeää

Tiistaina se sitten alkoi. Alapihalle jyristeli nosturin, panssariauton ja säiliöauton yhdistelmä, jota kuljetti mielestäni aivan liian nuoren näköinen mies. Epäilykseni hälveni hiljalleen, kun seurasin pienikokoisen mutta vantteran miehen tehokasta ja osaavaa työskentelyä. Pohdimme oikeaa sijaintia ja sen tueksi kaivoimme kaapista tontin ja talon piirustukset. Paikallistimme öljysäiliön sijainnin ja merkitsimme lämpökaivojen porauskohdat.  Siis 5 metriä talosta, 7 metriä toisistaan ja 4 metriä öljysäiliöstä . Mies käynnisti yhdistelmälaitteen ja parissa päivässä pihalle oli porattu kaksi 170 metrin syvyistä kaivoa. Parin kuukauden kuluttua niistä vedetään putket pannuhuoneeseen ja yhdistetään ne lämmitysjärjestelmään. Sitä ennen pitää poistaa isokokoinen ja nokinen öljykattila. Sen tilalle asennetaan pieni ja siisti maalämpökeskus, kiiltävä ja virtaviivainen kuin kaappipakastin. Vaikka öljy poistuu lämmitysjärjestelmästä, pitää maanalainen öljysäiliö silti poistaa. Toivottavasti talvi ei yllätä aikaisuudella ja kaivuutyö sujuu mahdollisimman vähillä pihavaurioilla. Eevi ja Fina ovat rötköttäneet olohuoneen sohvan nojalla ja seuranneet silmät kovana poraajan liikkeitä. Aluksi ne haukkuivat kimeästi, oudoksuen outoa ilmestystä, mutta loppuajan tyytyivät värisyttämään kuonoa ja liikuttelemaan korvia aivan kuin pihan tapahtumat olisivat jokapäiväisiä. 

Syksyn ulkotreenit ovat päättyneet ja kun hallitreenit alkavat vasta ensi viikolla, on iltaisin ollut melkein vaikea keksiä ajanvietettä. Töitä kyllä olisi, mutta selvästi minulla on lieviä vieroitusoireita. Seuraavat kisat ovat vasta lokakuun lopulla, joten tauko voi olla paikallaan sekä Finalle että itselleni tiiviin kisarupeaman jälkeen. Olenkohan tehnyt Finasta käpy-addiktin, sillä metsälenkeillä se tuijottaa vain minua ja odottaa kävyn heittoa. Eevi on ihmeissään kun keppileikkiin ei löydy kaveria. Käpy tosin kuuluu vain emännän käteen, Eliaksen kanssa lenkeillä ehditään leikkiä myös kepeillä. Tokoharjoittelumme kärsi viime kerralla takapakkia, sillä Fina ei suostunut tekemään mitään liikkeitä. Harjoittelimme ensimmäistä kertaa omalla treenikentällä ja Fina oli sitä mieltä, että siellä juostaan vain esteiden väliä, ei seisota, istuta tai mennä maahan.

Eilisen päivän vietin kyllä treenikentällä, mutta en agilitaamassa enkä tokoilemassa. Viime vuoden sovittelusopimuksessa riitaisan naapurin kanssa lupasimme hyvää hyvyyttämme säätää valonheittimiä siten, etteivät ne häiritse hänen nukkumistaan. Olimme vuokranneet nosturin, joka nosti Tapion kahdeksan kertaa valotolpan päähän säätämään ja kääntämään valoja, minä toimin avustajana ja asiantuntijana.  Olimme kuin Puuha-Pete ja Anni pienen nosturin kimpussa.  En arvannutkaan, miten arvokas lupauksemme oli niin rahallisesti kuin ajallisesti. Toivottavasti yli 300 metrin päässä asuva  naapuri saa nyt unen silmään. Vielä pitäisi kaupungin sammuttaa  aivan hänen talonsa nurkalla loistava katuvalaisin, niin syksyn pimeys olisi täydellinen .

Käpy

Eevi ja Fina ihailevat Pyynikin maisemia

Käpyhulluudesta täytyy osata myös hyötyä. Useissa syksyn agilitykisoissa 0-tulos on jäänyt saavuttamatta Finan tekemien kontaktivirheiden vuoksi. Mittani täyttyi Lohjan kisoissa, kun Fina syöksyi puomin yli sellaisella vauhdilla, että törmäsi lähtöhyppyyn, kaatoi  ajanottotelineen ja sai alaleukaansa nirhamia. Pähkäilin miten saisin sen menohuumaa hillityksi ja päätin kokeilla taikasanaa ”käpy”. Metsälenkeillä sana toimii sähköiskun tavoin, Fina jättää jopa kiihkeimmän kepinraastamisen ja säntää luokseni, kun huudan tuon sanan. Treeneissä ja epävirallisissa kisoissa kokeilin uutta menetelmää, mutta en ollut oikein varma sen toimimisesta. Nyt olen. Viime sunnuntain piirimestaruusjoukkuekisassa teimme 0-radan, kun Fina juoksi hillitysti kontaktipinnat alas asti. Toissapäiväisissä kisoissa Tampereella toisto vahvisti asian, ja kisakirjaan merkittiin taas 0-rata. Kontaktien yli olisi voinut jopa mennä vauhdikkaammin, nyt Finaa sai oikein kutsua astumaan alas. Nyt keräilen metsälenkeillä taskut täyteen kuusenkäpyjä, ja kisaan valmistuessamme näytän sille kävyn ja kisan jälkeen annan aarteen palkinnoksi.

Viime viikon hyppykisassa oli kunnon draaman ainekset.Kun maalin saavuttuamme yleisö huusi ja taputti villisti, kuuluttaja onnitteli,oli pakko uskoa että 0-rata oli suoritettu. Olin jättänyt Finan istumaan lähtöviivalle, kävellyt kolmannen esteen taakse ja kääntynyt antamaan sille Tule-käskyn. Koiraa ei näkynyt missään, ihmeissäni pyörähdin  paikallani  ja havaitsin sen jalkojeni vieressä. Ohjasin Finan hypyn yli ja loppuradan teimme yhteistyötä onnistunein seurauksin. Katsojat kertoivat Finan lähteneen liikkeelle hieman empien, aivan kuin tietäen, että omatoimisuus ei nyt ole ihan luvallista, mutta hypänneen ensimmäiset esteet oikeassa järjestyksessä. Fina taisi tuumata, että osaa radan ilman ohjaajaakin.

Huvin, kulttuurin ja koirakilpailun yhdistäminen Tampereella onnistui mainiosti. Aloitimme katsomalla Chicago-musikaalin ja taisin päästä svengaavan musiikin ansiosta lennokkaaseen agilitytunnelmaan. Autossa vaihdoin pikkumustan verkkareihin ja siirryin agilityohjaajan rooliin. Yövyimme Rosendahlissa, jonka sijainti on ihanteellinen myös koiria ajatellen. Aamupäivän patikoimme Pyynikin harjulla ja ihastelimme syksyisen kauniita maisemia ja reippailijoiden runsasta määrää. Koska kisat alkoivat vasta iltapäivällä, päätimme täyttää odotusajan kulttuurilla. Kello 12 seisoimme odottamassa Emil Aaltosen museon ovien avautumista. Sitten ajoimme Mariankadun toiseen päähän ja kävelimme Amurin tehdaskortteli-museoon. Matkalla kisapaikalle Hervantaan pysähdyimme vielä Finlayson alueelle ja teimme kierroksen Vapriikin monissa näyttelyhalleissa. Sen jälkeen jalkani ilmoittivat, että nyt on tehty tarpeeksi museokävelyä, halusivat päästä jo juoksemaan agilitykentälle. Molemmilla sunnuntain radoilla tuli hylkäys, toisella tosin kuvittelin jo 0-radan olevan varmistettu kunnes Fina hyppäsi (tai minä ohjasin) toiseksi viimeisen hypyn väärältä puolelta.  Hylkäyksetkin voivat olla hyviä suorituksia, ja olin erinomaisen tyytyväinen näihin ratoihin. Käpy toimi ja Fina kulki kuin unelma. Itselläni oli todellinen flow päällä.

Ahmatti

Kesä ja syksy vääntävät kättä, ja eilen jo näytti siltä että syksy vie voiton. Vielä maanantaina kesä näytti olevan vahvoilla, aurinko ja parinkymmenen asteen lämpötila pakotti kuorimaan vaatekerroksia keveämmäksi. Punkkivaara ei vielä ole ohi, sillä pari päivää sitten poistin Eeviltä melkoisen mötikän kaulasta ja eilen Finalta pienemmän otsasta. Vaikka kesän lämpö tuntuu mukavalta, toivon viilenevän sään jähmettävän Hannusmetsän käärmeet, jotta uskaltaisimme käyttää taas suosikkipolkuamme. Aamulenkeillä kuljen taas ylimääräinen muovipussi taskussa, sillä kuivasta kesästä huolimatta karvarouskut, haperot ja tatit työntävät lakkinsa esiin sammalikoissa. Silmä kovana etsin myös ensimmäisiä suppilovahveroita.

Omenasadon säilöntä on kiihkeimmillään. Olemme kiikuttaneet laatikoittain omenia Mr Fruitin tuoremehupuristamolle ja nyt epäilemme, jaksammeko talven aikana juoda kaiken omenamehun. Se on kyllä tänä vuonna erityisen maukasta, ja on taatusti luomua, mutta joku päivä voi tulla ikävä Tropicana-juicea.

Viime viikolla liityin Finan kanssa seuramme toko-ryhmään ja innostuin taas lajista kovasti. Finalla oli vanhat opit muistissa ja uudet asiat se oppi kertaheitolla. Suurempi työ on saada minut oppimaan käskyt ja ohjeet, mutta eiköhän yhteistyömme kehity kun harjoittelemme ahkerasti. Sain paljon aktivointi-ideoita, joista uskoisin olevan hyötyä myös agilitykentällä. Nyt muuten tiedän, miksi Eevi ei agilityskisoissa kestänyt odottaa lähtöpaikalla. Tuima tuijotukseni stressasi sitä niin paljon, että sen oli pakko ponkaista radalle.

Eräänä iltana katselin Victoria Stillwellin Koiran käytöskoulu -ohjelmaa, missä selvitettiin perheen viiden mopsin käytösongelmia. Kuten useimmiten, ongelma on siellä ihmisten puolella ja niin tässäkin perheessä. Koirat tappelivat, riitelivät ruoasta, purivat omistajia, jotka puolestaan riitelivät hoitokäytännöistä. Siksi koirien ruokailu oli mahdoton näytelmä, muutama sai ruokansa keittiössä ja yksi jopa häkissä autotallissa. Olen kyllä kuullut, että usean koiran perheessä ruokailu saattaa aiheuttaa kähinöitä ja siksi ruoka tarjoillaan eri aikoihin tai ainakin keittiön eri nurkissa. Meillä ei tähän päivään asti ole ruoasta riidelty. Fina on nopea ja rohkea ja napsii myös Eevin nenän edestä makupalat. Toisaalta Eevi on ahmatti ja kun oma ruokakuppi on puhtaaksi nuoltu, se siirtyy Finan kupille. Yritän hoikistaa Eeviä ja lihottaa Finaa, mutta huonolla menestyksellä. Eevi syö puolitoista annosta ja saa kaksinkertaisen annoksen Nutrolinia, oman Senior-öljyn lisäksi.

Näin se menee

Paluumuuttajat

Paluu pääkaupunkiseudulle toi melkoisen vaihdoksen mökkiläisen kiireettömään päivärytmiin. Aamu-uinnit, koirien lenkittäminen vaaran laelle, marjojen poiminta ja savusaunan lämmitys on nyt tallennettu kesämuistojen arkistoon.

Tammitiellä meitä odotti karrelle palanut piha, ruskeana törröttävät koristekasvit ja kellastuneet marjapensaat. Tämä oli ensimmäinen kesä kun emme saaneet kerättyä marjan marjaa. Liekö asialla olleet rastaat vai paahtava aurinko, mutta lupaavista raakiletertuista ei ollut mitään jäljellä. Sisällä talossa ihmettelimme valkoisia läikkiä lattialla, pöydillä, huonekaluilla. Niiden aiheuttajat, kaksi kottaraista löytyivät alakerrasta kuolleina. Ennen matkansa päättymistä ne olivat hädissään törmäilleet ikkunoihin, ruiskauttaneet ulosteitaan ympäriinsä ja lopulta kai nääntyneet nälkään ja janoon.

Hiljalleen kaikki on saatu taas kuntoon, sisätilat siivottu, Lapin retkillä rähjäytyneet vaatteet pesty ja lintujen jätökset hinkattu irti. Pihan kasvit ovat juoneet ahnaasti taivaalta tulevaa vettä ja toipuvat hiljalleen. Omenat ovat punertuneet ja paisuneet syötäviksi. Piirakkataikina saa nyt täytteekseen mustikoiden sijasta omenalohkoja. Omenasoseen valmistus on työlistalla ja ensi viikolla teemme retken Mr. Fruitin tiloihin Kilossa,  tilauksessa omenatuoremehua.

Piilopirtin pihapiiristä oli ihan mukavaa palata ihmisvilinään, surffailla liikenteessä ja tungeksia kaupoissa. Räisälän kyläkauppa lopetti toimintansa heinäkuussa ja havaitsimme että hyvin pärjää pienelläkin ruokavarastolla. Impulssiostoksiakaan ei tule tehtyä, ei synny tarpeita kun ei näe tarjolla olevia tavaroita.

Myös liikuntaharrastus on palannut city-muottiin. Patikoinnin sijasta surffailen kuntosalin, tanssisalin ja agilitykentän välillä. Kuluneen viikon liikuntakiintiö on täyttynyt; zumbaa, poweria, steppiä ja agilitytreenejä. Viikonloppuna kisaamme Purinalla kahtena päivänä yhteensä 4 kisassa. Kahdet kisat olemme jo käyneet ja tuloksena oli ilahduttava puhdas rata eli 0.

Pari viikkoa sitten Eevin sisko Minttu kävi tarkastuksessa ja ilahduin kovasti kasvatin näkemisestä. Ikä on jo harmaannuttanut Mintun kuonoa, mutta katse oli vireä ja jalat samanlaiset vieterit kuin Eevillä. Siskokset saivat tutustua toisiinsa pihalla hihnan päässä, mutta suurta sisarusrakkautta ei kyllä ollut ilmassa.

 

Rapuja syötiin koko perheen voimalla viikko sitten.

Pyry pohti ilmiötä ja kysyi: "Onko rapujuhlat samanlainen perintö kuin joulu".

Lapin uutisia

Lapin paikallisradio on mukava uutiskanava, toimittaja jutustelee kuin tutulle ikään ja kertoilee maakunnan menoista ja uutisista. Sallassa on Junanperässäjuoksu, Savukoskella Karhunpeijaiset, Kemijärvellä Keskiyön soutu, Samperin Savotalla naisten leikkimielinen triathlon. Väliin tulee kuulutuksia kadonneista lemmikeistä, Tohmossa on karkumatkalle lähtenyt kaksi koirakaverusta. Muistan vieläkin katkerana, kun Kirkkonummella Finan katoamisuutista runsas vuosi sitten ei otettu paikallisradioon eikä poliisin ilmoitukseen.  Toissa päivänä uutiset eivät olleet pelkästään mukavia. Yöllä Räisälän tiellä, vain jokunen kilometri meiltä, poliisi oli saanut pysäytettyä auton lähes sadan kilometrin ajojahdin jälkeen. Ajaja saatiin kiinni, mutta kaksi matkustajaa lähti teille tietymättömille, jonnekin jängälle. Aamuyöllä oli 16-vuotias poika halunnut ärsyttää poliisia pärrytellen viritetyllä mopollaan poliisitalon pihalla. Karkuun lähtiessään oli käynyt nolosti, kun mopo oli alkanut keulimaan ja poika kaatunut poliisin syliin.  Samaisena yönä olivat karhut mellastaneet Savukosken ja Sallan rajalla ja tappaneet lähes 160 lammasta. Lampureita kohtasi laitumella kauhistuttava näky, auki revittyjä lampaita retkotti kaikkialla, minne katse kantoi. Nyt kiistellään siitä, saadaanko Savukoskelle karhunkaatolupa ja saako karhun kaataa laitumen lähettyvillä. Elämä toden totta näyttäytyy täällä toisenlaisesta vinkkelistä kuin Kehä III:n sisäpuolella.

Näiden uutisten säikäyttämänä mietin eilen, uskallanko lähteä metsään mustikoita poimimaan. Otin mukaan henkivartijoiksi Eevin ja Finan,. Kun sade alkoi vihmoa vaaran rinteellä, vahtikoirat koirat halusivat autoon istumaan. Metsässä unohdin kauhukertomukset ja nautin hiljaisuudesta ja metsän väreistä. Mättäät loistivat sinisenään mustikoista ja juolukoista, puolukat punersivat ja hento maaruska värjäsi rinteen kirjavaksi. Sinnittelin sateessa ja poimin sangon täyteen ja harmittelin, etten enää ehdi marjoja poimimaan.

Olisinpa täällä vielä puolukka-aikana

Finan turkki kiiltää kuin Garnierin tv-mainoksessa. Heitin Finan äsken suihkukaappiin, laitoin käsisuihkun täysille ja pusersin kättä lähimmästä pullosta pesuainetta sen turkkiin. Elias oli nähnyt Finan tulevan kompostin takaa ja pahaa aavistaen nuuhkaisin sen päätä. Hajushokin ansiosta Fina sai äkkinäisen turkin pesun. Eilen istuin sohvalla, rapsuttelin Finaa ja ihmettelin, miksi käteni olivat mustat.  Kokeilin Finan turkkia, ja löytyihän se syy. Fina  oli käynyt savusaunan alla ja hieronut turkkiinsa nokikerroksen. Taas kävimme suihkussa. Mikä ihme minun suloista tyttöäni vaivaa, kun se rakastaa likaa ja törkyä, haluaa parfymoida itsensä iljettäväksi haisuliksi?

Toissailtana olimme agilityharjoituksissa Kemijärven kennelkerhon uudella kentällä. Treenaamisen ohessa ihailin hulppeaa järvimaisemaa ja Fina nautti kahlaamisesta hiekkarannalla. Myös agilityharrastuksen suhteen täällä ollaan kovin erilaisessa asemassa kuin Etelä-Suomessa. Kilpailuihin on aina yli 100 km:n matka ja koko seuran aktiiviset agilityharrastajat ovat laskettavissa kahden käden sormin. Tässä ryhmässä oli kaksi kilpatasoista koirakkoa, mutta he eivät ole kisanneet yli vuoteen. Innostuksen lajiin täytyy olla todella suurta, jos taitojaan ei pääse testaamaan kisakentillä ja samalla näkemään muiden koirakkojen kisaamista.

Lähtölaskenta on meneillään ja auto on melkein pakattu. Huomenaamulla suuntaamme kohti Kuopiota, missä yövymme ja osallistumme sunnuntaina H-Pu:n kisoihin. Tämän illan nautimme satumaisesta maisemasta ja tallenamme muistiin kesän kauneutta.

Laiturilla klo 22.30

Kultamailla

Astan päivänä kiipeilimme Ivalo-joen töyräillä etsien sukulaispojan kullanhuuhdontavaltausta. Sää oli pilvipoutainen, lämmin ja tyyni, kerrassaan ihanteellinen vaellussää. Olimme autuaan tietämättömiä myrskystä, joka samaan aikaan moukaroi Etelä-Suomea, raiskasi maastoa ja vei ihmisiltä sähkön tuomat mukavuudet. Onneksi meidän ei tarvinnut pelätä, että yöllä teltta lähtisi lentoon tai tukikaaret taipuisivat ja vesi virtaisi sisään.

Ivalo-joen vaellukselle osallistui kaksi Westermarckin joukkuetta. Mika, Joel ja Tyko liikkuivat kanooteilla, Elias, minä ja koirat jalan. Olimme sopineet tapaamisen Kultalaan, Suomen kullankaivuun historian paalupaikalle. Ivalojoen vesi oli ennätyskorkealla ja hieman jännitimme poikien selviämistä vauhdikkaista koskista. Huoli oli turha, sillä Kultalassa pojat olivat perillä jo paljon ennen meitä ja pääsimme valmiin nuotion ääreen valmistamaan päivällistä. Teltan pystytys oli kilpailu koirien kanssa, kuka ensimmäisenä pääsee telttaan sisään. Yöpuulle mentäessä Eevi ja Fina pujottautuivat makuupussiini ja aluksi tuntui oikein mukavalta pitää lämpöpattereita jalkopäässä. Tosin ne olivat kuin kiviä makuupussin pohjalla, enkä pystynyt vaihtamaan asentoa lainkaan. Aamun tunteina Eevi vääntäytyi ulos pussista läähättäen, ja jatkoi uniaan teltan viileällä pohjalla.

Tällä vaelluksella emme huiputtaneet tuntureita, mutta Ivalojoen kosket ja törmät tarjosivat mahtavia näköaloja. Reitille osui myös useita joenylityksiä ja jouduimme taiteilemaan keppien avulla voimakkaasti virtaavissa vesissä. Kytkimme koirat ylityksen ajaksi siltä varalta että virta olisi niille liian voimakas. Eevi ylitti joet rohkeasti, vaikka muutaman kerran se humpsahti aivan uppeluksiin. Fina epäröi veteen menemistä, mutta pienen houkuttelun ja vetämisen avulla ylitykset onnistuivat mallikkaasti.

Kultalan talonvahdit

 
Piilopirtillä Eevi ja Fina juuttuivat päiväksi sohvalle, eivät pihaleikit, lenkit eivätkä uimiset saaneet niitä hievahtamaankaan. Pienet asiat tuntuivat suurilta, oma sänky oli upottavan pehmeä, sauna ja lämmin suihku ylellisyyttä ja ruokailu pöydän ääressä ihmeen helppoa ja siistiä.

Mökin muonavahvuus on koostunut enimmillään yhdeksästä ihmisestä ja kolmesta koirasta. Mika ja pojat viettivät täällä vaelluksen päätteeksi kolme päivää ja samaan aikaan saapui Risto Wernerin, Royn, Henrikin ja Ginan kanssa. Eilen valmistin poronkäristystä 2 kg ja perunamuusia ison kattilallisen.  Murenettakaan ei kattiloihin jäänyt, mutta uskon ettei kukaan jäänyt nälkäiseksi. Riston pojat ovat avustaneet ruokavarastojen täydentämisessä, eilen he virvelöivät lähes 4-kiloisen hauen ja tänään hieman pienemmän. Hillajängällä saatiin melko mukava kultainen saalis ja tänään poimin sangollisen mustikoita.

Juuri nyt on autuaan hiljaista, Riston joukkue on Rukalla ja koirat pötköttävät sohvalla. Ensimmäisen päivän Gina kimitti korvia riipovasti, se pomppi ja riehui Eevin ja Finan ympärillä kuin herhiläinen. Nyt se on rauhoittunut huomattuaan että lauma pysyy koossa ilman herkeämätöntä hösäämistä. Onneksi Vera ei ulottanut lonkeroitaan Lappiin, mutta eilen illalla emme enää saaneet ihailla myöhäistä aurinkoa. Tummat pilvet toivat ukkosen ja sateen, joka on rummuttanut kattoa koko päivän.  

Jäykkäjalkaiset

Piilopirtin pihalla kiertää toisiaan kaksi jäykkäjalkaista staffia. Nuoremmalla on suussa puruluu, jota vanhempi katsoo kuin omaansa. Röyhkeästi nuorempi asettautuu rappujen eteen jäystämään luuta ja vanhempi istahtaa parin metrin päähän evvk-elein.

Mökillä on vietetty nyt pari päivää ja jostain tavaroiden seasta löytyi tuo kiistakapula, vanha puruluu. Heitin sen nurmikolle, mutta ei Eevi eikä Fina näyttänyt olevan kiinnostunut siitä. Eilen istuin portailla Eevi kainalossani kun se yhtäkkiä säntäsi aidanvierustalle ja rähähti. Siellä oli Fina kaivamassa esiin Eevin piilottamaa luuta (sitä eilen tarjoamaani), mutta emon komennosta se pudotti löydön suustaan ja lakosi maahan. En ole tainnut koskaan nähdä Finaa niin nöyränä emonsa edessä. Se kiemurteli kuin mato, korvat päähän liimautuneena ja silmät pälyillen. Tänään olen useaan otteeseen ihmetellyt, mitä Fina on ollut näkevinään ikkunasta, se on tuijottanut portin suuntaan korvat pystyssä ja pää nykien. Hetki sitten huomasin Finan jäystävän Eevin omimaa luuta auton taakse piiloutuneena. Eevi kulki aidan vierellä kuin aarteensa kadottanut, mutta haistoi sitten Finan auton takaa. Tarkkailin koirien liikkeitä valmiina puuttumaan kiistaan, jos tappelu näyttäisi olevan tulollaan.  Viisaat eläimet ratkaisivat kiistan ilman ihmisen apua ja nyt Eevi pureskelee luuta pihanurmikolla ja Fina makaa tässä vieressäni.

Porot ovat käyneet jo tervehtimässä ja olin taas iloinen ja helpottunut koirien suhtautumisesta outoihin vieraisiin. Eevi juoksi kymmenisen metriä poroja kohti ja sanoi: “Räy, räyh“. Fina jämähti paikoilleen, värisytti kirsua ja tuijotti tiiviisti vierailijoita.

Viime käynnin jälkeen mökki on käynyt läpi melkoisen mullistuksen, mutta vain uusi puhdas lattia kertoo siitä.  Talvella sattuneen vesivaurion vuoksi lattiat ja keittiön kaapistot on purettu, pohjaa on kuivattu ja desinfioitu. Kun kerran korjattiin, kannatti miettiä materiaaleja uusiksi ja niin lattia sai valkoisen Osmo Color — kuultokäsittelyn ja kylpyhuoneen laatat uuden värin. Kun kaikki irtaimisto oli pitänyt siirtää pois, takaisin laitto antoi tilaisuuden inventoida tarpeellisen ja tarpeettoman tavaran määrää. Vuosien aikana nurkkiin on keräytynyt monenlaista roipetta ja nyt kasaan lastin kuljetettavaksi joko kirpputorille tai kaatopaikalle.

Etelän hellelukemat ovat vaihtuneet alle 20 asteen lukemiin ja viileää sadettakin on saatu. Siirtyminen äärilämpötilasta toiseen taisi olla liian kova rasitus minulle, sillä sairastuin heti tänne tultuamme kuumeiseen flunssaan. Tänään on kuume laskenut ja hengitystiet alkavat aueta. Mielikin on virkeämpi, siitä osoituksena blogin päivittäminen.

Koiranvaihtopäivät

Miten sama aika tuntuu joskus niin eri pituiselta? Viikon seitsemän päivää vilahtavat usein ohi niin nopeasti, että ihmettelee miten taas on maanantai. Mennyt viikko kuului taas sellaisiin aikaihmeisiin, että täytyy vain päivitellä miten paljon seitsemän päivän aikana on ehtinyt tapahtua. Tasan viikko sitten Tammitie 1:een marssi neljä rivakkaa rakennusmiestä. Viiden päivän kuluttua talon etusivu oli maalattu, räystäät käsitelty panssarimaalilla, osa ikkunakarmeista uusittu ja maalattu sekä takapihan kivetys ja portaat korjattu. Me lähdimme pois remontin jaloista ja matkasimme Tampereen Rosendahliin viettämään sporttista viikonloppua. Elias harrasti tennistä niin livenä kuin tv-ruudun kautta ja minä koirien kanssa agilityä Teivon raviradalla. Agirotu oli taas koonnut satapäin lajin harrastajia kokoon. Raviradan nurmikentän neljällä agilityradalla pyöri non stoppina kisoja, kuulutus pauhasi ja koirat haukkuivat. Helle kärvensi nurmikentän, punasi ihon ja sai silmät kirvelemään hikinoroista. Olisiko ollut helteen syytä, kun Finan ja minun yhteistyö ei sujunut parhaalla tavalla, saimme hyllytyksen lähes kaikilta radoilta. Joukkueviestissä tuli sentään hyvitystä, kun Finan jälkeläinen Heka teki 0-radan ja alokasjoukkue sijoittui kolmanneksi. Mieltä lämmitti nähdä omien kasvattien kisaavan eri joukkueissa, Eevi, Iitu, Fina ja Heka. Poika oli kunnostautunut myös edellisenä päivänä näyttelyssä, saanut Erin ja sijoittunut 3.:ksi. Iloinen yllätys oli, kun Sagan omistajat Annariina ja Klas ilmestyivät paikalle ja kertoivat mukavia kuulumisia jälkeläisen edesottamuksista.

Maanantaina vietimme Riston ja Mikan perheiden kanssa kesäiltaa pihalla grilliruokaa nauttien. Grillin käynnistyksessä oli ollut erinäisiä mutkia, koko aamupäivä meni uusia asennuksia tehden. Ruoka saatiin kuitenkin kypsennettyä, se oli maukasta ja sitä oli riittävästi. Finan agilityhyppytelineet ja pujottelukepit innostivat pojat kehittelemään ihmisagilityä.  Kilpailuviettiä näytti olevan myös isoissa pojissa, ja henkeä pidätellen seurasimme heidän uhkarohkeita loikkiaan nurmella.Taisi jokin yhteentörmäyskin sattua, sillä loppu illasta joku pienemmistä pojista makasi nurmella ja tuhersi itkua.

Kotiin lähdön aikaan Henrik ehdotti, että Salonen saisi tulla heille ja Gina jäisi meille. Salonen on Eevin uusi lempinimi. Kun Eeviä kutsutaan usein tankiksi, nimi muuntui Saloseksi juoksija tankki-Salosen mukaan. Eevi lähti innokkaana mukaan, mutta Gina makaili aluksi hämillään eteisessä ja tunsi ehkä tulleensa hylätyksi. Alakuloa ei kestänyt kauaa ja nyt äiti ja tytär kulkevat yhdessä niin ulkona kuin sisällä. Gina on kehittynyt upeasti, eikä pentuajan kujeita tarvitse enää varoa.

Tänään sain palsamia Agirodun hyllyputkelle. Hau Openin virallisissa 3-luokan kisoissa teimme Finan kanssa 0-radan ja sijoituimme viidensiksi. Ehkä uusi lupaava alku on edessä (miettii toiveikas optimisti).

Vapaamatkustaja

Juhannuskokon lieskojen hiipuessa istuimme Ängholmin kalliolla ja esitimme Pelkokerroin-näytelmää. Mika tarjosi seurueelle snake snackia eli kokkotulessa loimutettua kyytä. - Jos se rupeaa kiemurtelemaan vatsassa, puraisen sitä vielä kovempaa, Pyry uhosi.  Rouskaisin minäkin hampaiden välissä pientä lähinnä kuivatulta silakalta maistuvaa palasta, eikä pahalta tuntunut lainkaan. Riitta-äiti ei uskaltautunut lähellekään tarjoilua, mutta ei pienestä kyystä kovin monta suupalaa olisi riittänyt.

Lastasimme pahaa aavistamatta veneen täyteen juhannusvarusteita, ruokia ja juomia ja odottelimme laiturilla kun Jukka täytti polttoainesäiliön. Kömmimme viisi aikuista, kaksi lasta ja kaksi koiraa veneen hyttiin, onneksi kuitenkaan kukaan ei päättänyt istua takakannella. Heti matkan alussa Jukka ihmetteli moottorin erikoista resonanssiääntä ja kävi jopa takakannella tarkistamassa tilanteen. Eipä ollut mies kovin tarkkasilmäinen. Saaren rannassa Riitta siirtyi takakannelle kiinnittämään köysiä, mutta jähmettyi paikalleen ja huusi: - Ei! Ei kai! Ei voi olla totta, moottorin alta kurkistaa kyykäärme! Jukka loikkasi kannelle ja vahvisti näkymän todeksi. Hän sohi keksillä kyyn alas ja väitti sen pudonneen veteen. Nyt kaikki huusivat, että eivät takuulla aio uida rantavedessä. 

Iltapäivällä Jukka meni hakemaan veneestä tarvikkeita ja huomasi kyyn uiskentelevan  moottorikopan altaassa. Mika ja Jukka rakensivat kyyn pyydystysvälineet ja yrittävät noukkia sitä ylös. Se luikerteli liukkaasti vedessä, mutta joutui vihdoin kahden metsästäjän alakynnessä satimeen ja pääsi hengestään. Pyryltä ei tarvinnut kahdesti kysyä, haluaisiko hän kyyn nahan muistoksi seikkailusta. Mikan partioretkillä opitut taidot olivat hyvin tallessa, eikä kestänyt kauaa kun musta sahalaitainen nahka oli ehjänä nyljetty. Sain tehtäväksi valmistaa pienen annoksen kaurapuuroa, millä lautaan pingotettu nahka parkittiin. Seuraavana päivänä uskalsimme jo kosketella silkinpehmeää kuivaa kyyn nahkaa. Tarinan opetus kyylle oli, ettei kannata lähteä vapaamatkustajaksi Korppoon venesatamaan ankkuroituun moottoriveneeseen, sillä matkan päätepisteessä saattaa joutua näppärän partiopojan käsittelyyn.

Olimme onnekkaita sään suhteen, sillä aurinko helli meitä koko pitkän viikonlopun. Katoimme ateriat aina sille puolelle tonttia, missä oli katvetta merituulelta mutta auringon lämpöä. Yhdentoista paikkeilla aurinko laski horisonttiin hohtavana pallona ja värjäsi vähäiset pilvet vaaleanpunaisiksi hattaroiksi.

Ensimmäisinä päivinä Eevi ja Fina juoksivat rantakallioilla taukoamatta, kahlasivat rantavedessä ja hakivat Pyryn ja Annan heittämiä käpyjä ja keppejä. Fina ymmärsi oikein hyvin kun Anna huusi: - Hae päky!  Anna heittää myös pekkejä, hän piikeää, on pikeä, ottaa pokin jne.

Ihailimme miten kiltisti koirat leikkivät lasten kanssa ja miten ne seurasivat niitä herkeämättä. Fina omi Pyryn kaverikseen ja kulki sen kannoilla kuin varjo. Pyry oli otettu, kun se sai Finan tottelemaan ja tekemään pieniä temppuja.

Kotimatkalla auton takapenkillä makasi kylki kyljessä kaksi liikkumatonta koirapötkylää. Ei edes lossille ajo havahduttanut niitä, päät eivät nousseet bensa-asemalla autoa tankatessa. Tänä iltana hoidamme koirien anturoita ja jätämme metsälenkin tekemättä. Koirat taas ovat päättäneet etteivät komenna meitä lenkille, siksi kai Eevi ei ole aloittanut korvia vihlovaa lenkillekutsukonserttia.

Kasvi-ihmeitä, piilopässejä ja kirjallisuutta

Marin pässit majoittuivat kirjailijatalon nurkalle

Staffi-kirjaluonnos sai kunnon potkun eteenpäin viime viikonloppuna Mörönperällä Mikkelin liepeillä. Siellä kuusi toiveikasta kirjoittajaa osallistui pilottiryhmänä Mari Mörön kirjoittamiskurssille. Sain yöpyä ex-aviomies Raittilan työhuoneessa ja toivoin kovasti että nukkuessani kirjallinen ilmapiiri tunkeutuisi aivopoimuihin. Marin kurssiin sisältyi täysihoito ja perusteellinen käsikirjoituksen hionta. Tarjolla oli taattua luomuruokaa, lähes kaikki tuotteet omasta pihapiiristä. Oli maa-artisokka-nokkoskeittoa, vehnänoras-hunajamehua, omien kanojen munia ja vihanneksia. Saimme opastetun puutarhakierroksen ja ihailimme satojen kasvien kirjoa pihamaalla, juoksimme laitumella pässejä etsimässä ja jätimme talviturkin raikkaaseen järviveteen. Kurssi olisi käynyt myös nauruterapiasta, sillä käsikirjoitukset johdattelivat meidät kehittelemään aivan hulvattomia tarinoita. Sunnuntai-iltana yli 500 ajokilometrin jälkeen takki oli tyhjä ja käsikirjoituskin pääsi pöydälle lepäämään ja sulattelemaan editointivinkkejä. Jos olet kiinnostunut tietämään enemmän Mari Möröstä, kotisivut löytyvät osoitteesta: http://www.marimoro.fi/

Kotona Elias reippaili Finan ja Eevin kanssa juoksuttaen niitä Olarin metsäpoluilla. Eevi on rautaisessa kunnossa ja jaksaa hienosti juosta 5 kilometrin lenkkejä.  Lauantain myrsky oli vaarallisen kova ja läheltä piti, etteivät lenkkeilijät olisi litistyneet kaatuvan puun alle. Se rojahti vain metrin päähän Eliaksen autosta, eikä joukko päässyt kotiin ennen kuin paikalle saapui pelastuslaitos sahaamaan kulkuväylää auki.

Jännittävä Suomen mestaruus -agilityviikonloppu on alkamassa. Seurastamme osallistuu joukkuekilpailuun kaikki kolme säkäluokkaa ja yksilökilpailuissa on kuusi koirakkoa. Finan kanssa olemme mediajoukkueessa ja pääsemme kilpa-areenalle lauantai-iltana viimeisenä parina. Finalla on juoksu parhaimmillaan, mutta arvokisoihin saavat juoksuiset nartut myös osallistua, aina kisan viimeisinä. Jännittää olla finaalissa, mutta kun neljästä osallistujasta kolmen parhaan koirakon tulos lasketaan, toivon että meidän edellä olevat kisaajat tekevät hyvät pohjat. Silloin voisimme Finan kanssa kilpailla “kaikki tai ei mitään” periaatteella.

Vuoden tavoitteet eivät täyttyneet siltä osin, että olin havitellut saavuttavamme SM-karsintoihin tarvittavat seitsemän 0-tulosta. Stadi Gamesissä kesäkuun alussa saimme kuitenkin puhtaan radan, ja se tuntui erityisen makealta sillä areenalla.  Samoissa kisoissa Eevin tytär Iitu sai viimeisen luokkanousuun oikeuttavan tuloksen ja kisaa nyt myös 3-luokassa. Nyt meillä on Agirodussa kova kolmostiimi, Iitu, Tarmo, Lotta ja Fina. Eevi kisaa toisessa kilpailevien joukkueessa ja Heka möllijoukkueessa, joten Greenline-staffit ovat hyvin edustettuina.

Neggu kävi näytillä uusintarokotuksen merkeissä. Gina oli samaan aikaan kyläilemässä ja takapihalla siskokset yrittivät löytää yhteisen sävelen. Leikeistä ei tahtonut tulla mitään, sillä vuoden eron jälkeen ei sukulaisuussuhde ole enää tunnistettavissa.  Fina ja Eevi komentelivat Neggua melko rajuin ottein, mutta tyttö kesti kasvatuselkeet melko hyvin. Neggu on kehittynyt oikein sieväksi ja sopusuhtaiseksi. Ensimmäinen vuosi on emännän kertoman mukaan sujunut hienosti, Neggu on viisas ja hyvähermoinen staffineito.

Espoon kaupunki on ihmeellinen sekoitus urbaaneja keskuksia ja vapaata luontoa. Asumme Länsiväylän tuntumassa, mutta nyt kesän vehreydessä ei ikkunoista näy muuta kuin kasvillisuutta. Elias leikkasi äsken nurmikon ja trimmasi vielä kivetysten ja pensasten reunat. Liiankin innokkaasti, sillä sinne menivät metsämansikat, joiden marjat olivat jo lupaavasti punottamassa. Eräänä iltana sulkiessani tietokonetta, katse osui takapihalla liikkuvaan ruskeaan olioon. Metsäkauriin käyskenteli kaikessa rauhassa nurmikolla ja pysähtyi syömään lumimarjapensaan lehtiä. Hiivin kamera kädessä ulos, mutta kauris ei halunnut tulla kuvaan ja loikkasi puolitoistametrisen aidan yli naapurin pihalle.

Taistoja pihamaalla

Hyökkäys pihan kutsumattomia vieraita vastaan on täydessä käynnissä. Voikukat ovat melkein nujerrettu ja jopa ilman kemiallisia taisteluaineita. Vuohenjuuri kasvaa ainakin parikymmentä senttiä päivässä, ja sen kanssa on raivoisa taistelu vielä meneillään. Voittajaa on liian aikaista veikata, sillä sitkeä kasvi ei vähästä lannistu. Kiskon varsia paksut puutarhahanskat kädessä, Elias käyttää viikatetta ja toivomme että sallitut kasvit ehtisivät kasvussa edelle ja tyrehdyttäisi sitkeät tunkeilijat. Merkkejä on jo seuraavaan ottelukumppanin ilmaantumisesta. Sen leviämiseen olemme itse syypäitä, sillä vuosia sitten toimme muutaman taimen tuliaisena tuttavan mökiltä. Pihalla oli silloin vielä aukkoja, joihon ajattelimme tuon sievän valkokukkaisen köynnöskasvin tuovan täydennystä. Nyt kasvi terrorisoi pensaita ja istutuksia ympäri pihaa, tukahduttaa ne tiukalla kuristusotteella.

Kesäistä koiraonnea on, että ulko-ovi on päivät pitkät auki ja Eevi ja Fina saavat kulkea mielin määrin ulos ja sisään. Kun aurinko porottaa liian kuumasti, ne palaavat sisätiloihin ja heittäytyvät pötkölleen viileälle lattialle. Lempipaikka ulkona on portaiden yläpää, josta on mainio näköala tielle ja sillalle. Eevin voi huoletta jättää ulos vaikka portit olisivat auki, mutta Finaan en vielä oikein luota. Tänään tosin koirat saivat runsaat kiitokset, kun malttoivat pysyä aloillaan vaikka aidan viertä kulki kaksi räksyttävää villakoiraa. Mahtoiko räksyjen omistaja kulkea aidan takana sydän syrjällään peläten portailla istuvien staffien hyökkäystä avoimista porteista.

 Tarkkailijat

Naapurin Matti toi syksyllä hirvenmetsästyksen aikoihin koirille puhdistetun hirven sääriluun. Aarre on tallessa ulkovarastossa, mutta joka päivä se nostetaan hetkeksi pihanurmikolle järsittäväksi. Koirilla on luunkaluamisvuorot, joita noudatetaan säntillisesti. Silmä kovana kuitenkin tarkkaillaan lähietäisyydellä, jospa toinen luovuttaisi vuoron yllättäen. Työ käy näköjään voimille, sillä koira saattaa lopettaa kaluamisen vapaaehtoisesti ja palata sisään. Kun eilen vein luun Eevin jäljiltä talteen, Fina kyykistyi merkkaamaan sen paikan nurmikolla. Minä saan luun seuraavaksi, se ilmoitti.

 Tarkkailija

Kirjoittamista ja agilityä

En ole ollut kirjoituslakossa, vaikka edellisen blogin kirjoittamisesta on lähes kolme viikkoa. Viime yönä sain valmiiksi ennakkotehtävätekstit ja lähetin ne Mari Mörölle. Äsken painoin Lähetä-nappia, jotta myös kurssilaiset saavat tekstini luettavaksi. Mari Mörö on räätälöinyt kirjoaittaryhmällemme (Palmenia-kurssilta muotoutunut kuuden naisen porukka) oman kurssin kotonaan Mörönperällä kesäkuun puolessa välissä. Tekstien analysoinnin lisäksi odotan kovasti päästä katsastamaan Marin kuuluisa puutarha. Päivän hesarissa Mari pakinoi siitä miten syvällä hän on puutarhanhoidossa ja miten dollarin kurssin arvo saa hänen puolestaan olla vaikka sama kuin perunamaan pH-arvo.

Gina lähti juuri kotiin oltuaan viikonloppukylässä. Meillä oli niin rauhallista että mielessä kävi ajatus, ettei kolme staffia ihan mahdoton kuvio olisi. Tietenkin peuhua riitti ja metsässä revittiin keppejä hullun lailla, mutta myös rauhallista yhteisoloa maltettiin viettää. Välillä Eevi otti huoltajan roolin ja nuoli Ginan sateessa kastuneen turkin kuivaksi. Sängyssä oli ahdasta, kun kaikki kolme halusivat nukkua kanssani. Eevi haluaa yleensä nukkumarauhan omassa korissaan, mutta nyt se änkesi myös sänkyyn varmaan hieman kateellisena Ginan saamasta huomiosta. Ehdin jo Sarille kiitellä Ginan hyvää käytöstä, kun huomasin että se poissa ollessani oli ottanut eteisen pöydältä Smartie –suklaanappipurkin, levitellyt karkkeja olohuoneen matolle ja syönyt noin kolmanneksen siitä.

Vain pari kuukautta sitten piti lenkille lähdettäessä vetää päälle lämpökalsarit, tikkihousut, villasukat, talvikengät, kauluri, pipo, käsineet, tikkitakki. Kun viileä kevät vaihtui hetkessä läkähdyttäväksi helteeksi, ei oikein tiennyt miten keventää vaatekertaa. No, se helle meni ja nyt taas vedetään villatakkia niskaan. Äkillinen lämpö toi myös käärmeet paistattelemaan päivää kallioille. Vähältä piti tilanteita on ollut useita ja nyt yritämme kulkea ”käärmevarmassa” maastossa, mutta varusteena on kaiken varalta vaellussauva. Sillä kolkuttelen eteeni, että mahdollinen käärme ehtisi luikertaa karkuun. Eilisellä iltalenkillä kävelytietä ylitti käärme ja Elias Eevin ja Ginan kanssa ehti juuri loikata sen yli. Viime viikolla Vantaan Ojangossa käärme puri koiraa aivan kisakentän aidan vieressä. Siellä ei käärme näköjään säikkynyt melua, ei askeleita eikä autoja. Punkit ovat myös runsaina liikkeellä, vaikka meidän koirien turkista niitä ei ole vielä löytynyt. Kerrankin olimme ajoissa ja annoimme Exspot-käsittelyn ennen punkkien puremia.

Olen huolissani Finan hampaista, sillä kivien pyöritys on jo kuluttanut kulmureiden kärjet tasaisiksi. Eräänä päivänä löysin sängystäni jopa pieniä graniitinpaloja, Fina oli pureskellut kivenmurikkaa. Kivenkovasta harrastuksesta huolimatta sillä näyttää olevan vahvemmat hampaat, kuin emollaan, sillä yhtään ei ole vielä katkennut.Kop, kop!  Eevin kaikki kulmurit katkesivat jo nuorella iällä ja nyt sillä on kaikki hampaat nysiä. Etuhampaat eivät enää pidättele kieltä sisällä ja se on hullukurisen näköinen kun punainen kielenpää tursottaa ulos.

Eevin söpö kieli. Huomaa myös vaaleanpunainen sydänkuvio kuonon päällä.

Ei ainoastaan kirjoittaminen ole syypää siihen, että kotityöt ovat tällä viikolla jääneet hunningolle. Agility on haukannut melkoisen lohkon viikosta, laskeskelin saldoksi yli 20 tuntia. Olemme osallistuneet 6 kisaan ja saaneet vain 2 tulosta, eivät edes puhtaita nollia. Aikaa on myös kulunut treeneihin, ohjaamiseen, epävirallisissa kisoissa työskentelyyn. Silti, hauskaa ja innostavaa harrastamista ihanan koiran ja mukavien ihmisten parissa.

Vihti 22.5.

Kevään löytöjä

Keväinen metsä on täynnä ääniä, kuhinaa, vihreän aavistusta ja tuoksuja. Kinosten kahlitsema kapea polku ei enää pakota Eeviä ja Finaa kävelemään hanhenmarssia perässämme. Ne poukkoilevat polulta vasemmalle, oikealle etsien milloin haasteellista karahkaa tai tutkien peurojen jälkiä. Tänään Eevi teki löydön ison männyn juurelta. Se kellahti selälleen, hieroi niskaa sammaleeseen, nousi ylös, nuuhki samaa paikkaa, kellahti uudelleen, haistoi, kellahti…. Piti oikein tarkistaa, mitä ihanaa parfyymia se niskaansa hieroi. Sammalen seassa oli kuollut päästäinen, jo jonkin aikaa vainajana ollut, ja siitä Eeville mieleinen tuoksu.

Reittimme ei enää kierrä kivikon kautta, jonka tiedämme olevan kyykäärmeiden paratiisi. Vappuaamuna kun sää oli kolea ja sateinen arvelimme kuitenkin käärmeiden olevan vielä kohmeisina koloissaan. Mikä saikin minut kääntämään katseeni sivulle ja havaitsemaan Finan nuuhkaisevan kivellä makaavaa pientä kyytä. Kurkustani irtosi niin raivoisa kiljaisu, että Fina käännähti ja säntäsi luokseni. Elias totesi käärmeen olevan niin kohmeessa, ettei se onneksi reagoinut Finan nuuskaisuun. Veri kohisi korvissa ja sydän takoi rintalastaan vielä kotiovella, ja päätös vastedes kiertää tuo kauhea kivikko kaukaa, vahvistui.

Vappu sujui käärmeshokista huolimatta rauhallisesti, sillä useamman vilkkaan viikonlopun jälkeen meillä oli tarve rauhoittua omissa oloissa. Surffasin netistä tv-ohjelmatarjontaa ja osuin Nelosen Ruutu-sivulle. Hetken mielijohteesta päätin katsoa Hauskat kotivideot -ohjelmaa ja klikkasin juuri hieman aikaisemmin ulos tullutta jaksoa 216. En ollut uskoa silmiäni, kun viimeisenä Sampo Marjomaa esitteli Metsuriterrierit työssään eli tammikuussa lähettämäni videon Eevin ja Finan puunkaadosta. Video ei sentään voittanut viikon palkintoa, mutta ihan mukavat kommentit se sai.

Rauhallisen viikonlopun katkaisi sunnuntain kisamatka Lietoon. Lähdin vahvoin odotuksin kisaamaan Finan kanssa, sillä harjoituksissa yhteistyömme on sujunut lupaavasti. Tiesin kyllä tuomarin suosivan vaikeita ja vaativia ratoja, mutta olin todella pettynyt, kun kaikilta kolmelta radalta tuli hylkäys. Ei edes lohduttanut se, että kohtalotovereita oli kymmeniä. Kullakin radalla lähes 40 kisaajasta vain 5 sai hyväksytyn tuloksen, mikä kyllä kertoo omaa kieltänsä. Viimeisen radan päättyessä Fina hyppäsi syliini aivan kuin lohduttaakseen epäonnista ohjaajaa. Se suikkasi suukon korvalehteeni ja tunsin miten korvakoru irtosi. En ollut varma putosiko se vai nielaisiko Fina sen. Luokan päättyessä tarkkasilmäinen ratamestari kumartui noukkimaan kimaltelevan korun hiekasta, onneksi siis Finan läjiä ei tarvitsisi tarkkailla.

Jokaiselta kisaradalta pitäisi pystyä löytämään jotain positiivista. Kontaktit olivat sujuneet mallikkaasti, siitä kannatti olla tyytyväinen. Korun löytyminen jätti hymyn huulille ja suuntasin auton kohti Espoota hyvillä mielin.

Lakua, nam, nam!

Valinnan vaikeus

Kun kysyi viisivuotiaalta pojalta, mikä oli hauskinta Tukholman risteilyllä, vastaus oli jotain ihan muuta, mitä aikuinen oli olettanut. Pyryn mielestä hauskinta oli, ja nimenomaan tässä järjestyksessä: portaissa juokseminen (hytti oli 11 kerroksessa ja hissejä sai aina odottaa), leikkihuoneen pallomeri ja Tukholman lelukaupassa käynti. Isovanhemmat olivat olettaneet, että Vasa-laiva — museo olisi ollut numero ykkönen. Tosin sekin kiinnosti poikaa ihan aidosti ja pääsi listalla 10 parhaan asian joukkoon. Kotona Pyry oli jo pohtinut, miten kauan siellä museossa pitäisi olla ennen kuin pääsisi lelukauppaan. Hän myös varoitti meitä, että lelukaupassa voi mennä kauan kun “hänellä on yleensä vaikea tehdä valintoja”. Sää Tukholmassa ei ollut suosiollinen ja kun vielä pienoisten liikenneongelmien takia jouduimme kävelemään Skansenilta keskustaan, olimme märkiä, kylmissämme ja väsyneitä. Pyry ei valittanut, mutta ehdotti hienovaraisesti, että seuraavaan kohteeseen mennessämme käyttäisimme vähän enemmän bussia.

Eevi ja Fina pääsivät risteilyn ajaksi Ginan kavereiksi ja tapaaminen oli jälleen ylenpalttisen riehakas. Eevi-parka yritti pitää tyttärentytärtä vähän aisoissa, mutta Gina vain innostui ja hyppi kuin jojo sen yli, ympäri ja ohi. Eevin sietokyky venyy melko pitkälle, mutta jos tyttö hyppii ihan nenälle, kuuluu kelpo rähähdys. Siitä Gina vain innostuu, saa hepulin ja hyppii entistä villimmin.

Paluumatkalla haimme koirat Laaksolahdesta ja jätimme keittiön pöydälle hoitopalkan, lakritsaa, vaahtokarkkeja ja suklaata. Rasiat olivat tiukasti pakattuna muovipussiin ja teljettynä kulhon taakse kauimmaiseen nurkkaan, jottei Gina yltäisi niihin. Illan suussa Risto soitti ja äänestä kuulsi harmistus:
- Jätittekö tarkoituksella Ginan vapaaksi olohuoneeseen, kun lähditte?
- Miten niin, olisiko se pitänyt sulkea jonkun pojan huoneeseen?
- No, se on syönyt puolen kilon paketin lakuja siitä tuliaispussista ja oksentelee nyt ympäriinsä.

Pyytelin anteeksi tietämättömyyttäni, että Gina haluaa tutkia jok’ikisen uuden asian kodissaan. Onneksi lakritsi ei ole vaarallista koiralle, enemmänkin harmillista ihmisille, jotka joutuvat siivoamaan oksennuksia ja ripuleita.

Viime kirjoituksessa jätin avoimeksi metsäisen kuva-arvoituksen. Jos et ole vielä keksinyt oksan jyrsijää, voin paljastaa että se oli Fina. Talven korkeat kinokset antoivat koiralle lähes metrin korokkeen. Kun vielä oksan kärki oli juuttunut lumeen, Fina ulottui siihen ihan normaalisti kaikilla neljällä seisten.

Valloituksia ja hygieniahullutusta

Koiramme ovat NIIN hyväkäytöksisiä ja tottelevaisia, käskystä ne odottavat, makaavat, istuvat, antavat tassua, seuraavat ja tulevat luokse. Ne osaavat temppuja, ymmärtävät lukemattomia sanoja ja osaavat suorittaa agilityrataa. Silti lauantai-iltana päivällispöydässä eräs vieraamme sanoi, että kun hän hankkii koiran, se on oleva tottelevainen ja täysin hallinnassa. Rivien välistä tämä väite oli luettava, että isäntäväen koirat ovat villejä ja tottelemattomia. Olisin voinut syvästi loukkaantuva moisesta vihjailusta, mutta tunnemme toisemme niin hyvin, että tiedän sen olevan leikkimielistä kiusoittelua. Silti täytyy myöntää, että oli väitteessä myös totuuden häivä. Kun taloomme saapuu vieraita, Eevi ja Fina riemastuvat niin, että en saa niihin minkäänlaista otetta. Ne pomppivat kumipallon lailla, ja sulkevat korvat kaikilta käskyiltä. Siksi telkesin ne alkuillaksi makuuhuoneeseen ja päästin tutustumaan vieraisiin vasta kun kaikki istuivat turvallisesti illallispöydän ääressä. Oven takaa oli kyllä kuulunut dramaattista Iiiiuuuuiiiiuuuooouuuuoouuuu — ääntelyä ja herkkämielisimmät vieraat olivat jo ehdottaneet itkijöiden vapaaksi päästämistä.

Kun vieraat siirtyivät istumaan sohville ja nojatuoleille, Fina valitsi suosiollisimman naishenkilön, hyppäsi viereen ja painoi itsensä tiukasti kylkeen kiinni. Se oli sitä mieltä, että kukaan ei voi vastustaa sen suloisuutta ja oikeassa se oli taas kerran. Kun päälaki ja korvantaustat oli hoidettu, se kellahti selälleen ja anoi vatsahierontaa. Loppuillasta se oli hurmannut jo niin monta henkilöä, että eräs pariskunta keskusteli vakavasti koiran hankinnasta. Fina sai myös hoito — ja ulkoilutustarjouksen. Eevin itsetunto on niin vahva, että sen ei tarvitse hakea hyväksyntää liehittelemällä vieraita. Se tuhahti hälisevälle joukolle ja siirtyi takaisin makuuhuoneeseen. Myöhemmin illalla se köpötteli olohuoneeseen, seisahti keskelle lattiaa ja sanoi: Miten kauan te aiotte vielä viipyä ja häiritä nukkumistani?

Eevi ja Fina taitavat ajatella että emäntä on joutunut hygieniahullutuksen valtaamaksi. Ei riittänyt, että perjantaina oltiin suihkussa, hinkattiin turkkiin minkkiöljyshampoota ja huuhdeltiin Satin Creme Rinsellä. Turkit kiilsivät kuin vahattuina. Sunnuntaina koirat joutuivat taas pesulle, nyt pestiin suu saippualla kuin entisaikan lapsilla jotka ovat puhuneet rumia. Meidän koirat olivat vain syöneet luvattomia, löytäneet taas metsästä ihmisen jättämän läjän. Eevin hampaita on putsattu hammasväliharjalla, kun lähes jokaisen ulkoilun jälkeen hampaisiin on jäänyt tikkuja, jotka pian alkavat ilmoittaa olemassaolostaan pahalla hajulla. Kynsiä on yritetty pitää mahdollisimman lyhyinä, sillä olen yrittänyt suojella eteisen hiottua ja lakattua parkettia naarmuilta. Kaikki mahdolliset komeroista löytyneet matot on kannettu hohtavan parketin suojaksi, mutta silti Fina ehti jo merkitä kynnenjälkensä lattiaan. Eräänä päivänä kuulin kummallista vehtausta eteisestä ja löysin Finan “pelaamassa jääkiekkoa” pesuhuoneen lattiakaivon kannella. Matot olivat sykkyrällä ja korviani raastoivat kynsien raapinat tuoreella lakkapinnalla.

Entäpä se olohuoneen valkoinen matto? Kerron joku toinen kerta sen tarinan.

Kuva-arvoitus. Mikä otus on syönyt männynoksaa?

Vastaus seuraavassa blogissa. Klikkaamalla saat kuvan suuremmaksi

Oikea sää

Eevi etsii kesän kätköjä

Kolme polvea Piilopirtin kuistilla

Joku on sanonut ettei ole olemassa huonoa säätä, on vain huonot vaatteet. Pääsiäisen ajan lomaviikolla Suomulla ei Goretexeista ja softshelleista ollut sään pelastajaksi. Lunta oli paljon, mutta se oli märkää ja sohjoista kuin karkea suolamössö. Maidonvalkea sumu peitti maiseman, niin ettei vastarantaa näkynyt ja jopa Suomun matalat rinteet kietoutuivat kosteaan vaippaan. Sadepisaroita ropsahteli taivaalta tiuhaan, mutta kun päässä oli kypärä ja silmillä lasit, saattoi sentään kuvitella ettei sade kastellut. Jääkaapissa surviaissääsken toukat odottivat pääsyä pilkkijöiden pyydyksiin, mutta jäällä oli niin paljon sohjoa, että pilkkiretki typistyi rämpimiseksi rantapenkereen reunalle.

Kun muistissa on aurinkoisia kirpeitä pakkasviikkoja, jolloin hiihtokilometrejä kerättiin Viiden vaaran ladulla ja aurinko helli laskettelurinteillä, tämä kevätloma varmaan jää muistiin erilaisena. Kun iltaväsymys ei vaaninut hiihtäjiä, jaksettiin lähteä maailman pienimpään jazztapahtumaan, Saijazziin. Venäjän rajan tuntumassa, Savukosken ja Sallan puolessa välissä sijaitsee Saijan kylä, jonka vireät asukkaat Tom Wenzelin ohjauksessa vastaavat joka vuotisesta jazztapahtumasta. Esiintyjät ovat aina olleet Suomen huippuja, mm. Juice, Vesa-Matti Loiri, Iiro Rantanen, Pekka Kuusisto, Severi Pyysalo. Me saimme nauttia Hillel Tokazierin, Aaho bigbandin ja Umo kvartetin ohjelmistosta.

Pieni mökki täyttyi ihmisistä ja koirista, sillä liikkeellä oli taas sama kokoon pano: Riston perhe Ginan kanssa ja isäntäväki Eevi ja Finan kanssa. Kun puitteet ulkoilulle olivat rajalliset, olisi voinut pelätä, että väki turhautuu. Osasimme kuitenkin nauttia täysin rinnoin erilaisesta lomasta. Savusauna lämpeni ja valoisassa illassa tarkeni istua kuistilla viilentymässä. Menuun satsattiin myös, oli poronkäristystä puikulamuusin kera, Maakerkelän leipäjuustoa itsepoimittujen lakkojen ja kinuskikastikkeen kera. Lampaanpaisti unohtui kaupan tiskille, mutta korvasimme lihanautinnon fonduella. Eräänä päivänä oli päivällispöydässä niin herkullinen lihamureke, että Gina päätti ottaa siitä osansa. Kuistin pöydällä jäähtymässä ollut mureke oli sen mielestä kuin tarjolle asetettu. Happy hour saatettiin leudossa ilmassa viettää kuistilla kuohuviinimaljoja kohotellen.

Eevi, Fina ja Gina tekivät löytöretkiä pihapiirissä. Lumikasoista löytyi kesän aarteita, piilotettu puruluu, palloja, ja köysilelu. Eevi varoi humpsahtamista märkään lumeen, mutta Gina ja Fina sukeltelivat hangessa kuin hylkeet. Niitä ei märkyys vaivannut ja piti olla tarkkana ja osata ottaa Fina sisään kun se tärisi kylmissään.

Suomi on pitkä maa totesimme taas kotimatkalla. Piilopirtin ovelta Tammitien ovelle kesti 14 tuntia, mutta pysähdyimme sentään pariksi tunniksi Vuokatin Katinkultaan keilaamaan ja syömään. Koirat ovat rentoja matkustajia, niille riitti pehmeä syli unen maille siirtymiseksi. Takapenkiltä käsin Werner, Roy ja Henrik pystyivät katselemaan elokuvia tai pelaamaan pleikkaa, ja matka eteni sopuisasti Kehä ykköselle asti. Jännitys kotiin paluusta taisi tuoda tunteet pinnalle ja viimeiset 20 minuuttia olimme erotuomareita ja yritimme pitää poikien nyrkit ja kyynärpäät aloillaan. Kyllä koiratkin osasivat iloita kotiinpaluusta, Eevi retuutti pehmolelua kuin pentu ja Fina kieri ketarat pystyssä matolla.

Tassuhaava - ei sittenkään!

Kuului lasin helähdys kun palailimme koirien kanssa Hannusjärven lenkiltä. Viikonlopun viettäjät olivat huvitelleet räiskimällä olutpulloja kävelysillan asfaltiin, ja huonoksi onneksi juuri Fina osui sirpalekasaan. Manasin näitä ihmisten jätöksiä, jotka ovat paljon vaarallisempia kuin konsanaan koirien pisut ja kakat. Pikaisella tarkastuksella en löytänyt Finan tassuista haavaa, siis melkoisen hyvä tuuri tällä kertaa. Pihan lumiselle polulle jäi kuitenkin Finan jälkeen punaisia pilkkuja ja pahaa aavistaen vein sen sisään. Fina ei millään olisi halunnut tulla vastaanotolle, se kiemurteli kuin mato seinän vierellä ja livahti alakertaan. Siellä se taisi punnita tutkimuksen piinan ja ”reippaan koiran” palkitsemisen etuja ja tarjoutui hetken epäröityään tutkittavaksi. Vaikka kuinka tarkkaan syynäsimme anturoita, niistä ei löytynyt haavaa tai jos sellainen oli tullut, se oli niin pieni että verentulo oli jo tyrehtynyt. Fina hamusi heti lattialle päästyään namipalkintoa ja Eevi peesasi vieressä vaatien palkkiota henkisestä tuesta.

Vaikka tassusta olisi löytynyt pieni haava, en ehkä olisi halunnut Finaa lääkittävän kipulääkkeellä enkä antibioottikuurilla. Pieni tassuhaava kyllä olisi parantunut viikossa, mutta esimerkiksi särkylääkkeen käyttäminen olisi asettanut Finan nykyisten dopingsääntöjen mukaan neljän viikon kilpailukieltoon. Dopingvaaran vuoksi mietin nykyisin tosi tarkkaan, tarvitsevatko koiramme ollenkaan lääkitystä pienehköihin vaivoihin. Pari kertaa tosin on käynyt niin että koirat ovat omatoimisesti syöneet lääkkeitä (särkylääkettä ja antibioottia), ei lievittääkseen vaivojaan, vaan nauttiakseen hyvän makuisista purutableteista. Viedessäni koirat hoitoon pakkaan aina laukkuun lääkkeitä pahan päivän varalle. Erään hoitojakson jälkeen huomasin että särkylääkkeistä oli vain paperikuoret jäljellä ja saatoin vain arvata että Eevi ja Fina olivat herkutelleet Rimadylillä.

Ymmärrän että dopingsäännöstö on laadittu eläinten hyvin vointia ajatellen, mutta lääkkeiden varoaikojen tarkoituksenmukaisuutta pitäisi kyllä harkita uudelleen. Jos Finan tapauksessa tassuun olisi tullut pieni haava, se olisi parantunut viikossa. Jos taas Finalle olisi annettu särkylääkettä, sen varoaika olisi ollut yllä mainittu neljä viikkoa. Taannoin agilitykisoissa eräs koira törmäsi hyppyesteen aitaan ja ontui sen jälkeen. Omistaja halusi varmuuden vuoksi kuvauttaa koiran jalan. Kuvauksessa ei jalassa todettu vauriota. Koira todettiin siis terveeksi. mutta narkotisointi antoi sille kuukauden kisakiellon.

Ihmiset sen sijaan saavat kilpailla vaikka kipeä paikka olisi puudutettu tai kurkkuun olisi hetkeä ennen kisaa heitetty särkytabletteja tai astmalääkettä imaistu keuhkoihin. Kun narkoosissa korjataan vaikka jääkiekkoilijan polven kierukka, saattaa mies olla pelikentällä jo pari päivää operaation jälkeen. Ymmärrän kyllä että ihminen osaa itse päättää, milloin on mielestään tarpeeksi terve kilpailemaan, kun sen sijaan eläinsuojelulaki lähtee siitä, että vain terveet koirat kilpailevat ja että koiralle pitää antaa aikaa sairaudesta toipumiseen. Silti, säännöstö vaatisi rukkausta!

Kehitystä

Viime blogissa tuskailin, että agilitykisoissa Fina kyllä osaa tehtävänsä, mutta ohjaaja ei osaa pitää päätä kylmänä. Viime sunnuntain kolmesta kisasta saimme yhden hyväksytyn tuloksen, mikä sekin on jo edistystä verrattuna syksyiseen hylättyjen ratojen jatkumoon. ”Vähältä piti” -ratoja on ollut useita, sellaisia joissa takana on virheetön suoritus ja sitten aivan loppusuoralla pakka leviää ja Fina valitsee ohjeiden puuttuessa väärän esteen. Aina ei ole edes kyse ohjeiden puutteesta, vaan Finan omasta ratkaisusta. Viime sunnuntain radalla esimerkiksi loppusuoralla oli puomi, jolta piti kääntyä takaisin ja suorittaa alla oleva putki, ja sitten viimeisen hypyn jälkeen ylittää loppuviiva. Kun Fina puomin päällä lukitsi katseellaan tuon viimeisen hypyn, en saanut sitä kääntymään putkelle vaikka olisin seisonut päälläni. Yleisöllä oli hauskaa Finan omaperäistä ratkaisua seuratessaan, mutta minun oli vaikea yhtyä riemuun. Silti Fina sai palkkionsa, se sai hypätä syliini ja antaa pusun poskelle.

Eilen vietimme kolmen kisan päivää Kirkkonummella ja jo matkatessamme sinne, sanoin Finalle, että tänä iltana haluan poksauttaa shampanjapullon menestyksen kunniaksi. Fina kuunteli toivettani ja niin saimme agilityradalta puhtaan 0-suorituksen. Maalin tullessa en oikein uskonut onnistumista, mutta kun tulostaulu näytti virheetöntä rataa alle ihanneajan, ihme oli tosiaankin tapahtunut. Toisella radalla teimme joitakin virheitä, mutta tulimme sentään maaliin hyväksytysti. Edistystä on siis tapahtunut, nyt ei enää tarvitse luimuilla kotiovella ja vastata kotiväen uteluihin ”Miten meni?” monenmoisilla selityksillä hylätyistä radoista.

Tuskin olin ehtinyt ottaa shampanjapullon esille, kun juhlinta sai lisävoimia Riston joukolta. He tulivat shampanjapullon kera onnittelemaan Eliasta pari viikkoa sitten vietetyn syntymäpäivän johdosta. Koko talo raikui, kun pojat lauloivat pikkuserkkujen Eeron ja Einon vahvistuksella Paljon onnea vaan. Gina peuhasi Eevin ja Finan kanssa ja hetkessä koko talo raikui niin ettei kukaan tahtonut saada selvää toistensa puheesta.

Ulkoilumaastomme muuntuu nykyisin kovin nopeasti. Kovalla pakkasella kävelimme tiukasti polkua noudatellen päivittäisen kierroksemme. Viime viikolla hanki alkoi kantaa ja koirat uskaltautuivat laajentamaan kulkureittiään. Tänään, suojakelillä polku upotti ja jalka lipesi kostean liukkaassa lumessa. Näyttää kuitenkin siltä että yhä useampi ulkoilija uskaltautuu lumen sekaan tekemään uusia kulkureittejä. Kaikki eivät valitettavasti ole siivoja koiranulkoiluttajia, vaan reitiltä löytyy viikonloppujuominkien jätteitä ja muuta ikävää. Koirat haistavat erityisen tarkasti ihmisten jätökset ja tänään huomasimme, että Eevin jalka oli värjäytynyt ruskeaksi, hajusta päätellen ”sen ittensä” tuhraamaksi. Kotiin päästyämme riensin oitis suihkuhuoneeseen ja kutsuin koirat pesulle. Ne olivat tainneet kaivata pesua, sillä molemmat seisoivat hievahtamatta vieressäni, kun valmistelin suihkutusta. Sitten Eevi astui askeleen eteenpäin aivan kuin ilmoittaakseen, että se vanhempana on oikeutettu pääsemään ensimmäisenä käsittelyyn. Fina seisoi vieressä odottamassa vuoroaan ja Eevin ollessa valmis astui heti suihkun alle.

Tänään edistyin taas askeleen verran kotiverkon hienosäädössä. Työhuoneen tulostimen jakaminen olohuoneen viihdekeskuksen kannettavan kanssa on pitkään ollut tehtävälistalla. Kun työhuoneessa on vaihtunut niin pöytäkone kuin tulostinkin, piti laitteiden jako suorittaa uusiksi. Aikani näprättyä hämmästytin itsenikin, kun työhuoneen tulostin otti vastaan olohuoneesta lähetetyn käskyn. En malttanut olla kehumatta itseäni, mutta Elias pudotti minut tehokkaasti maanpinnalle: ”Hyvähän oli ettei asiakirja tulostunut naapurin koneella”.