Takaisin arkeen

Kun viime yönä klo kahden paikkeilla tulimme kotiin promootiotanssiaisista, potkaisin korkeakantaiset kengät jalastani ja hieroin tuskaisena särkeviä jalkateriäni. Vähään aikaan en takuulla pistäisi niitä kidutuskappaleita jalkaani. Perjantai-illan juhlien jälkeen Fina oli jo pureskellut yhdet juhlakengät käyttökelvottomaksi, se teki kai kaikkensa että saisi emännän pysymään kotona. Tunnustan että koirat ovat olleet tällä viikolla liian paljon yksinään kotona. Ne ovat huolestuneen näköisinä seuranneet päivittäistä pukeutumistamme outoihin vaatteisiin ja ulko-oven sulkeutumista kestämättömän pitkäksi aikaa. Fina on istunut eteisessä tuijottaen minua intensiivisesti aivan kuin kysyen, aionko taas hylätä sen.

Tänä aamuna molemmat tuntuivat tietävän, että juhlat on nyt juhlittu ja isäntäväki on taas kokonaan niiden hallinnassa. Vaikka lyhyt yöuni vielä painoi silmiämme, jo aamuseitsemän korvilla molemmat koirat hyppelivät sängyssä tökkien meitä kuonoillaan. Eleillään ne viestittivät: ”Nouskaa jo ylös, aurinko paistaa ja on aika lähteä lenkille”.

On mukavaa taas palata arkisiin askareihin, pukeutua rentoihin vaatteisiin ja lähteä vaikkapa agilitykentälle koirien kanssa. Eipä silti, kyllä oli upeaa osallistua promootiojuhliin ja nähdä miten akateemiset perinteet ovat vielä voimissaan. Ihana kevätsää kruunasi promootion, esimerkiksi laivaretki Seurasaareen torvimusiikin säestämänä oli melkoisen hieno kokemus.

Perhekisa

Olin oikein hyvilläni kun Greenline-staffit olivat tänään vahvasti edustettuina Lohjan agilitykisoissa kauniilla Aurlahden rantakentällä. Kun vielä pari muun sukuista staffia osallistui kisaan, tämä agilityssä ei niin tavallinen rotu oli hyvin edustettuna. Saavuin paikalle juuri kun Kaisa ja Helmi olivat aloittamassa vuoroaan ja pääsin näkemään kuinka tuo pieni ammus syöksyi radalle emännän yrittäessä pysyä perässä. Helmi suoritti kyllä esteet oikeassa järjestyksessä, mutta luuli kai kyseessä olevan nopeuskilpailun, koska se loikkasi kontaktiesteet korkealta ottaen vauhtia seuraavalle esteelle. Kontaktien siivoamisessa on parille vielä työmaata, mutta yhteistyö muuten näytti olevan mallillaan. Eevillä tuntuu olevan sama virheluulo, radalla kilpaillaan nopeudessa eikä niuhoteta kontaktiesteiden loppuun asti askeltamisessa. Eevi, jo melkein eläkeläinen, teki luokkansa nopeimman radan ja laittoi perässä juoksevan flunssaisen emäntänsä koville. Maalin tultuamme juoksin autolle vaihtamaan koiraa ja tuskin oli läähätykseni laantunut kun olimme jo Finan kanssa odottamassa lähtökäskyä. Odotin pahinta, sillä Fina on ollut ihan hurjana viime radoilla ja pitkä hylkäysputki on takana. Mahtoiko johtua flunssasta ja voimien uupumisesta, niin etten itse huidellut turhia sillä Fina suoritti radan mainiosti, kontaktit sujuivat jotenkuten, vain kesken pujottelua se tuli ulos katsomaan missä ohjaaja viipyy. Hyväksytty suoritus tuntui sitäkin makeammalta, kun radan kiemurat aiheuttivat melkoisen määrän hylkäyksiä. Sitä paitsi pääsimme ensimmäistä kertaa kakkosluokan palkintojen jakoon, olimme kolmansia. Eevin tytär Iitu ei tänään menestynyt radoilla, mutta eilen se oli voitokas saaden ensimmäisen nousunollansa.

Eläinlääketieteellisen tiedekunnan promootio on tulevalla viikolla ja nyt täytyy agilitykamppeet siirtää sivuun ja ripustaa päälle protokollan tarkoin säätelemät juhlatamineet. Elias on usalaisen kunniatohtorin seuralainen ja siinä ominaisuudessa minun tehtäväni on olla kunniatohtorin vaimon seuralainen. Torstaina juhlallisuudet alkavat miekanhiojaisilla, perjantaina on itse promootioakti ja promootiopäivälliset, lauantaina laivaretki Seurasaareen ja illalla promootiotanssiaiset. Olen kaivellut vaatehuoneesta esille mustaa pitkää mekkoa, yhdistellyt vanhaa ja hankkinut uutta ja saanut kasaan iltavaatetuksen, jossa ei saa olla mustaa, ei valkoista, ei avonaista kaula-aukkoa jne., jne. Onneksi tosiaan pitää olla pitkät hihat sillä oikeassa käsivarressa on rumat mustelmat Finan kovakouraisesta kommunikaatiosta. Heti kun agilityradalla eivät ohjeet ole selvät, se hyppää kuin kumipallo ja tarraa käsivarteen kiinni ja niin olen jatkuvasti mustelmilla kuin pahoinpitelyn jäljiltä.

Keväisiä ilmiöitä

Pari viikkoa on hujahtanut isännöidessämme amerikkalaista ystäväpariskuntaa, ja tuntuu kuin itsekin olisi ollut pitkällä matkalla. Vieraat majoittuivat alakerran vierashuoneeseen, joka tarjoaa melko hyvän rauhan ja itsenäisen oleskelun. Isäntäväelle vieraat toivat tietenkin ylimääräistä puuhaa, mutta oli vain mukava kokata hyvää ruokaa, istua iltaa viinilasin äärellä ja jutella vanhoista ja uusista asioista. Kävimme myös Tallinnassa, yövyimme erikoisessa historiallisessa hotellissa vanhassa kaupungissa ja kävimme oopperassa kuuntelemassa La Traviataa. Risto vei meidät veneretkelle Bylandetiin, missä nautimme ihanasta merimaisemasta ja Sarin tarjoamasta piknik-lounaasta. Onneksi sää oli koko vierailun ajan kerrassaan ihana, aurinko ja lämpö antoivat lisäarvon retkille. Koirat käyttäytyivät melkein mallikelpoisesti. Leena ja David olivat oppineet antamaan tiukat käskyt ”Alas”, ”Istu”, joilla saivat iloiset hyppijät useimmiten rauhoittumaan. Onneksi molemmat ovat eläinystäviä, David eläinlääkäri.

Kevään lämpöiset päivät ovat tuoneet varteenotettavan vaaran ulkoilumetsäämme eli käärmeet. Naapuri oli jo nähnyt ison kyyn kiemurtelevan kohti ulkoilureittiämme ja erään tuttavan koira makaa tehohoidossa kyynpureman seurauksena. Nyt en uskalla ollenkaan liikkua polkujen ulkopuolella ja yritän pitää koirat koko ajan lähettyvillä. Kyyn pureman hoitoon ei ole takuulääkitystä, seuraukset riippuvat paljon siitä, miten paljon myrkkyä koira on saanut, minkä kokoinen ja kuntoinen se on. Uusimmassa eläinlääkärilehdessä oli artikkeli ”Koiran käärmeenpurema” ja luin se tarkasti todetakseni vain, että jokaiseen puremaan pitää suhtautua vakavasti, mutta hoitotoimenpiteet riippuvat suuresti myrkytyksen vakavuudesta. Kiteytettynä toimenpiteet ovat seuraavat: 1) Ehdoton lepo 2) Nopeasti eläinlääkärin luo 3) Mahdollisesti kortisonin anto, jos matka eläinlääkäriin kestää kauan.

Pihallamme liikkuu hieman käärmeitä vaarattomampia eläimiä, mutta mikä tahansa yllättävä kahahdus pensaissa saa koirat kiinnostumaan. Eräänä aamuna molemmat tutkivat vimmatusti japaninhappomarjapensaan alustaa, josta kuului kummallista sähähtelyä. Menin myös uteliaana katsomaan ja iso siili siellä sihisi kiukuissaan tungettelijoille. Hyvän paikan se oli valinnut, pensaiden piikit ovat melkein terävämmät kuin sen itsensä. Fina ei osannut tulkita piikkipallon eleitä, yritti vain tökkiä ja haistella sitä. Pahoin pelkään, että se tekisi samoin kohdatessaan käärmeen. Rusakot oleilevat pihalla kuin kotieläimet, tuskin vaivautuvat siirtymään pois kun koirat lähestyvät. Eevi onneksi ei aja niitä, mutta Fina säntää kyllä perään, palaa kuitenkin takaisin melkein saman tien. Oravat tekevät akrobaattitemppujaan pihapuissa, mutta koirat ovat jo kyllästyneet vikkeliin hyppijöihin ja antavat niiden olla omissa oloissaan.

Satakieli on jo aloittanut yöllisen häiriköinnin pihapuussa, mutta iloisena tervehdin sitä herätessäni viime viikolla sen naksutteluun. Satakieli asettui pihallemme tänä vuonna lähes viikkoa etuajassa, mutta niin näyttää kevät myös kasvustoltaan kiirehtivän kohti kesää.

Äitienpäiväonnitteluja on virrannut eri suunnilta ja erimuotoisina. Tampereelta tuli kännykän välityksellä laulua, mutta sähköpostissa myös aivan ihastuttava kuva. Anna-tyttö siinä jo seisoa töpöttää tukea pidellen naama kuin Naantalin aurinko ja Pyry heiluttaa viereltä. Riston perhe käväisi paikanpäällä matkalla venesatamaan. Poikien onnittelut olivat hieman mutruisia, vanhemmat kun kuulema pakottivat veneilemään. Mika soitteli Kanarialta Skypellä ja lähetti oheisen linkin http://www.zippyvideos.com/1002716535264136/travolta ja kirjoitti että siinä minulle olisi uutta haastetta.

Lapsi ja koira-agilitya

Dixien kuoleman jälkeen Eevi ja Fina näyttävät olevan erityisen tärkeitä Riston pojille. Koirat ovat onnellisia kun saavat kiehnätä poikien kainalossa tai juosta ja peuhata pihalla. Yhdessä muistelemme usein Dixietä ja pojat kertovat kilvan, miten Dixie teki sitä ja tätä. Oikeastaan Dixie elää kanssamme niin kauan kun muistelemme sitä. Roylla tuntuu olevan aivan erityisen hyvä ote koiriin, ja hän oli pojista se joka hellästi hoivasi Dixietä, pesi ja hoiti turkkia ja antoi herkkupaloja.

Jonkin aikaa sitten olin poikien kanssa harjoittelemassa omalla kentällämme ja sitten kaikki pojat halusivat kokeilla taitojaan agilityradalla. Olin yllättynyt, että kumpikin koira kuunteli tarkasti junioriohjaajia ja suorittivat rataa tosissaan. Kun ASTin epävirallinen kilpailusarja oli tulossa, ehdotin Roylle osallistumista ns. ulkopuolisena kisaajana. Roy tarttui syöttiin varsinkin kun kuuli että samanikäinen tyttö oli myös tulossa kilpailemaan. Roy valitsi Eevin kilpaparikseen, ja kävimme kerran harjoittelemassa ennen kisaa.

Kun kilpailu oli vihdoin käsillä, seisoin jännittyneenä kentän laidalla ja odotin pahaa aavistellen Eevin huitelua radalla tai mahdollisesti karkaamista. Turha pelko! Kun Roy ja Eevi kuulutettiin radalle, he kävelivät arvokkaasti lähtölinjalle, Eevi jäi odottamaan rauhallisena ja lähti vasta luvan saatuaan liikkeelle. Se juoksi vauhdikkaasti, muttei liian kovaa Royn ohjauksesta, ei pudottanut rimoja ja otti kontaktit tarkasti alas asti. Roy ja Eevi tuulettivat maalissa puhdasta ratasuoritusta ja minä taisin vuodattaa pari liikutuksen kyyneltä! Pitkin iltaa sain olalle taputuksia ja ihmetteleviä kommentteja Eevin ratasuorituksesta. Joku sanoi, ettei saanut silmiään irti Roysta ja Eevistä, ne kun olivat olleet niin suloisia. Joku toinen naureskeli, että kyllä Eevi tietää, miten mennään kenenkin kanssa. Ja joku irvaili, että Eevi näyttää minulle keskisormea ja huitelee radalla omat kuvionsa.

Siinä taisi olla hiven tottakin, sillä seuraavan päivän virallisissa kisoissa Eevi kamppasi minut niin että mätkähdin mahalleni keskellä rataa. Nousin niin ketterästi kuin pystyin ja ohjasin sen seuraavalle hypylle. Eevi olikin jo suorittanut sen ollessani rähmällään ja niin meidät hylättiin väärästä radasta. Monta hulluutta on kilparadoilla tapahtunut, mutta ensimmäistä kertaa koira kamppasi minut. Eipä taida vielä osteoporoosi vaivata kun niinkin vauhdikkaassa kaadossa jäsenet pysyivät ehjänä.