Oi joulupuu!

Meillä se on tukevasti kiinnitetty naruilla seinään. Tämä varotoimenpide tehtiin sen jälkeen kun joulukuusi oli kaatunut kaksi kertaa. Joulupuulla oli vaikeaa alusta lähtien. Kauhistuin kun näin millaisen muotopuolikuusen Jukka, Elias ja Pyry kantoivat sisään. Selityksenä oli, että se oli ainoa suomalainen kuusi eikä Jukka suostunut hankkimaan ulkolaista kuusta. Sitä oli hankala saada seisomaan suoraan, se on toispuolinen ja latva on katkaistu tökerösti. Runsailla koristeilla se saatiin tosin naamioitua, mutta jo aattoaamuna se kaatua rämähti, heitti päältään kaikki koristeet ja lirutti jalassa olevan veden lattialle. Aloitimme siis koristelun alkutekijöistä ja kiinnitimme kuusen tukevammin jalkaan. Joulupäivänä makailin sohvalla lukemassa, kun kuusi rämähti päälleni. Nyt oli Eevi ollut asialla, mennyt juomaan jalasta ja samalla työntänyt kuusen kumoon. Siis vielä kerran koristeltiin kuusi ja Elias löi 2 naulaa seinään ja sitoi kuusen tukevilla naruilla niihin.

Joulunvietto ei tosiaankaan sujunut aivan käsikirjoituksen mukaan, mutta näin jälkeenpäin osaan jo nauraa kommelluksille. Joulupukki oli tilattu hyvissä ajoin, hän oli soittanut vielä edellispäivänä ja saanut evästyksiä vierailuun. Pukin piti tulla ennen ruokailua ja lauloimme joululauluja ja leikimme lasten kanssa h-hetkeä odotellessa. Aikaa kului, odotus alkoi käydä hermoille, lapset kurkkivat ikkunasta ja me aikuiset vilkuilimme toisiamme huolestuneina. Aloimme syödä, ehkäpä pukki tulisi häiritsemään jouluateriaa. Kun kaksi tuntia oli kulunut, ymmärsimme että pukki oli pettänyt ja sepitimme lapsille peitetarinan käynnistä pihalla. Pettynein oli varmaan Jukka, 3-vuotiaan Pyryn isä. Hän oli nuorena poikana itse kulkenut pukkina, eikä voinut käsittää että joku toimisi näin petturimaisesti.

Lahjoja lapsille oli runsaasti ja pukkisuru unohtui leikkien tiimellyksessä. Hyvä että olimme aamulla ottaneet valokuvia siististä olohuoneesta, sillä nyt se oli kuin suuri roskasäiliö. Käärepaperia ja asennusohjeita oli sikin sokin ja yksi niistä, taisi olla muumitalon kokoamisohjeet, lensi kynttilän päälle. Isot liekit roihahtivat sohvapöydältä ja olisivat nopeasti levinneet ympäröiviin papereihin, ellei Riitta olisi tukahduttanut tulta. Onneksi emme päässeet joulun tulipalotilastoihin, kynttilätulipalojen sesonki on juuri parhaimmillaan.

Joulunvietto ottaa myös koirien hermoille, mutta joulukärhämiä ei tänä vuonna syntynyt. Ne osasivat avata lahjansa samalla riemulla kuin lapset ja ahmivat herkut saman tien.


Valokuvamallina on tosi tylsää


Eikö tämä jo kelpaisi?

Eevin suu on haissut erityisen pahalta jo pitemmän aikaa. Jokin kuukausi sitten poistimme sen hampaankolosta tikun ja se sai pitkän antibioottikuurin. Haju väheni, mutta nyt se tuli uudestaan aivan sietämättömänä. Eilen Elias rauhoitti sen, jotta suuhun saisi kunnon katsauksen. Hajulle löytyikin selkeä syy. Poskihampaiden välissä oli edelleen vierasesine eli tikku, jonka toinen pää oli kaivautunut kitalakeen. Tikku irrotettiin ja nyt odotellaan että syvä onkalo kasvaisi kiinni. Antibioottikuuri on taas päällä ja putsaan Betadinella haavaa päivittäin. Aivan uskomatonta että Eevi on voinut syödä, vetää leluja ja pureskella puruluita tikku kitalakea kalvaen.

Hoivavietti

Jukalla oli viime viikolla erilaisia työtehtäviä Helsingissä ja koko perhe majoittui talomme alakertaan. Oli mukavaa elää mukana lapsiperheen arjessa, kun yleensä tavataan vaan lyhyesti vierailujen tai juhlien merkeissä. Yhteiselo koirien kanssa sujui myös luontevasti, kun koirat ymmärsivät että ihmiset asuvat täällä, eikä joka kerta tavatessa tarvinnut tuulettaa 200 %:sesti. Pyry ei enää valittanut, vaikka koirat nuolivat tai lähentelivät. Fina oli erityisen kiinnostunut Anna-vauvasta, ja jos vain silmä vältti, se nuolaisi sitä tai ainakin nuuhki mielenkiintoista vaippapakettia. Se änkesi aina viereen, jos istuin vauva sylissä vaikkapa sohvalla. Erään kerran tällaisessa asetelmassa Eevi pyöri jaloissani, olisi ilmeisesti halunnut myös sohvalle. Sehän ei käynytkään, sillä Fina paljasti etuhampaat ja murisi: ”Tämä on minun vauvani, sulla ei ole mitään asiaa tänne”.

Toisena päivänä se hätääntyi, kun äiti-Riitta oli lähdössä Pyryn ja Annan kanssa vierailulle ja pakkasi tavaroita autoon. Fina oli pois tolaltaan, karkasi ulos ja hyppäsi autoon. Kun yritin saada sitä kotiin, se livahti käsistäni pensasaidan taakse ja vahti sieltä autoa. Sillä näytti olevan kova huoli taas vauvasta, pelkäsi näköjään että se viedään pois.

Perjantaina oli ohjelmassa jo perinteeksi muodostunut Hurjaruutiin talvisirkus. Westermarckin perhe täytti melkein koko rivin ja taas kerran ihailin esitystä siinä mielessä, että se hauskutti yhtälailla pikkupoikaa kuin vaaria. Illalla keräännyimme meille syömään ja loppuillasta pojat esittivät omaa Talent-showta sirkuksen innoittamana. Oli kärrynpyörää, siltaa ja käsilläseisontaa.

Kun väki oli lähtenyt, nautimme ansaitusti hiljaisuudesta ja rauhasta. Oli mukavaa kun talo oli täynnä elämää, mutta myös ihanaa kun oli ihan hiljaista. Helasuot olivat kutsuneet kylään lauantai-illaksi ja kutsu koski myös koiria. Ne juoksivat suoraa päätä autosta sisään, nuuskivat ja tutkivat joka nurkan aivan selvästi muistellen viime kevään hoitovierailua. Mahtoivatko ne nyt ajatella, että olemme taas jättämässä niitä hoitoon. Kun alkutouhuttelut olivat ohi, ne asettautuivat omille paikoilleen, Fina sohvalle ja Eevi makuuhuoneen sängylle aivan kuin olisivat omassa kodissaan. Sirkka ja Markku kysyivät taas, milloin koirat tulevat hoitoon. Vastasin, että varmaan kevättalvella tarvitaan koirille hoitopaikkaa, kun lähdemme hiihtomatkalle. Ihanaa että on tällaisia koirienystäviä.

Vierivä kivi ei….

Eilinen sade ja myrskytuuli eivät estänyt meitä lähtemästä Olarin poluille juoksemaan. Tarkenimme oikein hyvin, jalat tosin kastuivat kun paikoin vesi oli vallannut juoksureitin. Koirille juoksulenkki on niin iso juttu, että unohtavat hienostelut ja tassujen kastumisen. Lenkin jälkeen rentoutin lihaksia saunan lauteilla ja tein saldoa viikon liikunnasta. Hämmästyin itsekin, miten toimelias olin ollut:

Tiistai: Bodypump ja treenit koirien kanssa. Treeneistä oli muutama koira poissa, joten aikaa riitti toistoihin. Taisin juosta yhteensä 8 rataa.
Keskiviikko: Steppi
Torstai: Agilitykilpailut Eevin ja Finan kanssa
Perjantai: Bodypump
Lauantai: Hölkkä

Tämän lisäksi tein joka päivä kaksi metsälenkkiä koirien kanssa.

Eilen olimme katsomassa elokuvaa 4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää. Se on Cannesin voittaja ja saanut myös Nyt-lehdessä täydet pisteet kriitikoilta. Kyllä elokuva oli tähtensä ansainnut, mutta ei sen katsominen mikään viihdehetki ollut. Rankka kuvaus opiskelijatytöistä ja laittomasta abortista, ankeita olosuhteita ja tiukkaa kontrollia. Sellaista ilmeisesti vielä oli 1990-luvun Romaniassa, saa ihmettelemään miten maasta voi tulla Eu-kelpoinen.

Nyt aion pitää tauon koiraharrastuksesta ja keskittyä joulun valmisteluun. Vaihteeksi meille on tulossa perhejoulu, joulupöydän ympärille pitää mahduttaa 11 syöjää. Joulukuusikin hankitaan taas pitkästä aikaa, ja täytyyhän joulupukinkin tulla vaikka isommat lapset eivät enää pukkiin usko.

Metsätöissä

Klikkaa kuvaa, niin pääset paremmin tunnelmaan!

Kerronpa tässä tavanomaista koirien ulkoiluttamiskierroksesta. Matka Tukkurinsillan yli Hannusmetsän kupeeseen on yhtä hinkumista, varsinkin Finalta unohtuu seuraaminen täysin. Metsäpolun alussa harjoittelemme istumista ja odottamista, jolloin minä kävelen 10–20 metrin päähän ja vaihtelevin tavoin annan luvan lähteä. Fina ehtii ohikiitäessään napata namin kädestäni, mutta Eevi ei saa vauhtia pysähtymään, kun se kerran on kiihdyttänyt täysille. Kiipeämme kallionkuvetta ylös ja sillä välin koirat ovat jo löytäneet juuren tai rangan, jota ne raivoisasti repivät. Ne ovat sellaisessa huumassa, että kutsu ei kuulu eikä komento tehoa. Siinä sitten odotamme, että jompikumpi väsyy tai antaa periksi ja ne sitten muistavat, että isäntäväkikin on mukana. Jonkun matkaa kuljemme yhtä tahtia, kunnes taas löytyy haasteellinen puunranka. Se voi olla jopa pysty puu, jonka oksaa Fina yrittää hyppäämällä tavoittaa. Taas toistuu odottaminen ja huutaminen. Näemme varpujen seassa Eevin valkoisen hännän vilkkuvan ja kuulemme korkeintaan raisua ärinää. Kun se kohde on jyrsitty loppuun, jatkamme kulkua kunnes taas…. Kuvio toistuu ainakin kolme kertaa lenkin aikana. Elias ja minä emme niinkään saa liikuntaa, mutta koirat ovat aivan läkähdyksissä ja suostuvat kävelemään loppumatkan rauhallisesti vetämättä. Iltalenkillä meillä on otsalamput ja koirilla vilkkuvalot, silloin edes näemme missä ne raastavat puunrankaa, eivätkä siis vastaa kutsuun. Jos joku sattuisi olemaan kuulolla, ihmettelisi varmaan mitä me siellä pimeässä metsässä huudamme. Onhan se hieman hermoja koettelevaakin, kun odottelee pimeässä koiria tulevaksi. Luotan kuitenkin ettei ne edes halua lähteä karkuretkille, vaan repivät puunrankoja unohtaen hetkeksi muun maailman.










Erään aamuna luoksemme juoksi iso ruskea koira, ehkä vesispanieli, emäntä perässä turhaan huudellen. Kohtaaminen sujui kuitenkin hyvin, Fina olisi ollut valmis leikkeihin. Totesimme toisen koiranomistajan kanssa, että tietenkin otamme riskin, kun annamme koiriemme juosta vapaana, mutta vain siten ne saavat tarpeeksi liikuntaa. Eräänä pimeänä iltana taas metsästä putkahti pieni russeli, isäntä pitkälti perässä. Se hösäsi Eevin ja Finan ympärillä ihan ystävällisesti, meinasi jopa lähteä peräämme metsään. Isäntä oli helisemässä, juoksi ja huusi koiransa perään ilmaan minkäänlaista vaikutusta.

Putken imu

Nimittäin sen väärän pään imu on jo aiheuttanut kaksi hylättyä rataa Finalle ja minulle. Ohjausvirheitähän ne ovat olleet, mutta kun Fina on niin salamannopea, en ehdi muuta kuin todeta, että sinne se sujahti. Meillä on nyt pienoisia kisapaineita, sillä jo ilmoittautumispisteessä pitää kertoa, että on luokkanousumahdollisuus. Nyt kuitenkin tuntuu siltä, että luokkanousuun voi olla pitkä matka. Toivottavasti ei sentään vuosikausien tahkoaminen, kuten aikaisempien koirieni kanssa. Fina on nyt selvästi päässyt kisaamisen makuun, kun odotamme vuoroamme, se tärisee innosta ja seuraa radalla olevaan koiraa. Onneksi se vielä malttaa pysyä starttiviivalla odottamassa lähtömerkkiä, silloin saan edes vähän etumatkaa vauhtiradalla.

Viikonloppuna olimme lapsenkaitsijoita, Pyry ja tyttövauva olivat hoidossa, kun Jukka kävi taas pokkaamassa palkinnon. Tällä kertaa kyseessä oli Vuoden nuori tutkija, lääkäriseura Duodecimin jakama tunnustuspalkinto. Koirat ovat aivan hulluina riemusta, kun lapsia tulee taloon ja laitan ne aluksi rauhoittumaan makuhuoneeseen. Päästän ne sitten vapaaksi, kun olemme asettuneet esim. keittiön pöydän ääreen, ne eivät enää yritä antaa villejä tervetuliaissuukkojaan. Hyvin nopeasti tilanne yleensä normalisoituu, Pyry saa rauhassa leikkiä leluillaan ja varsinkin Fina hakeutuu sen viereen makailemaan. Illemmalla Pyry silitteli Eeviä ja sanoi: ”Eevi on jo lauhoittunut.” Fina on ihan mahdottoman kiinnostunut vauvasta, yrittää tunkea itseään sen viereen. Sillä on erityisen tarkka hajuaisti ja varmaan se yrittää tunnistaa vauvan erilaiset tuoksut; vaipat, äidinmaito ja ehkä myös pulauttelut.

Riston perhe kävi myös kylässä ja puhuttiin poikien kanssa Dixiestä. Henrik muisteli hautajaisia ja miten he olivat itkeneet. Sitten pienen pojan positiivinen mielenlaatu pääsi valloilleen: ”Sitten kun Fina saa pennut, tehän voisitte vanhentaa yhden pennun sopivan rauhalliseksi ja sitten antaa sen meille”. Tällaista kasvattajan tehtävää minulta ei olekaan aikaisemmin kysytty.

Viikonloppuna löysin lehdistä pari hauskaa koira-aiheista juttuja. Hullunkuriselta, mutta varmaan todelta, kuulosti HS:n juttu ”Penis saattaa olla mäyräkoiran tuho”. Jutun juurena oli metsästyskoirien joutuminen avantoon, se on juuri nyt ajankohtaista, viikonloppuna eri puolilla maata pelastuslaitokset olivat joutuneet pelastaan koiria jäistä. Uroskoiralla on suurempi vaara jäädä jumiin jäihin, varsinkin mäyräkoiralla, jonka penis takertuu jäänreunaan eikä se lyhyillä jaloillaan pysty saamaan itseään irti.

Toinen juttu oli Me Naisissa ja tarkoitettu koirahulluille. Siinä esiteltiin japanilaisia koirapalveluja, mm. koiraravintoloita, koiravuokraamoja ja koirakylpylöitä. Kuvia ja muita hullutuksia löytyy osoitteesta: www.joker.co.jp. Eksoottiset sivut ovat pääosin japaninkielellä, mutta kyllä koirahullu niistä selvän saa.

Muuten, olen tänään kävellyt toisessa jalassa valkoinen pistokas ja toisessa Merrellin sandaali. Fina on kuljettanut molempien kenkien puolikkaat jonnekin, etsinnöistä huolimatta en ole niitä vielä löytänyt. Onneksi se ei enää tuhoa kenkiä, mutta kuljettaa niitä mitä ihmeelisimpiin paikkoihin. Joskus olen herännyt ihmettelemään, mitä kovaa tyynylläni on. Poskeen on jäänyt jälki Finan kuljettamasta tohvelista.

Marrakeshin torilla

oli Tuhannen ja yhden yön tarinoiden taikaa. Käärmeenlumoajien soiton tahdissa kiemurteli kobra, python lepäsi raukeana auringon paahteessa. Hammaslääkäri kiskaisi kipeän poskihampaan mieheltä, ennustaja kyykisteli matolla kertomassa tulevaa, sadunkertojat esittivät tarinoitaan tiiviin kuuntelijamuurin keskellä. Ruokatorilla oli kypsennetyt pässinpäät asetettu tarjolle rytmikkäässä rivissä ja maustemyyjät kilpailivat tuotteiden väriharmonialla. Päivän retki Marrakeshiin tarjosi toden totta koettavaa ja nähtävää kaikille aisteille. Marokossa, Agadirissa viettämämme tiiviin tennisviikon keskellä retki Marrakeshiin oli tervetullut katko.














Koirat olivat hoidossa tutun ja turvallisen Riitta Grönbergin luona, hän on aikaisemmin hoitanut Eevin pentuja. Riitta asuu nyt omassa punaisessa pikkutalossaan jonka pihapiirin saunarakennuksessa Eevillä ja Finalla oli oma sviitti ja piha-alue. Hyvin oli viikko sujunut, mutta kyllä jälleennäkeminen oli riemuisaa ja tuntuu että ne vielä tänäänkin esittävät iloaan leikkimällä ja painimalla. Jukan perhe oli yökylässä ja eilen illalla olimme lapsenvahteina kuukauden ikäiselle tyttövauvalle ja Pyrylle. Vauvan hoito sujui niin mallikkaasti, että isä ja äiti saivat viipyä juhlissaan puoleen yöhän asti. Sängyssämme oli tosin vähän ahdasta, kun Pyry halusi sinne nukkumaan, puolimetrinen kirahvi kainalossa. Fina vääntäytyi estelyistä huolimatta kainalooni, mutta alkoi onneksi pian läähättää ahtaudessa ja siirtyi jalkopäähän.

Nuku hyvin Dixie

Tsemppikoira Dixien jatkoaika kesti päivälleen neljä kuukautta. Viimeisiin viikkoihin asti se eli täysillä iloisena ja leikkisänä, silti tavoilleen uskollisesti vaativana ja huomionkipeänä. Se ujuttautui Sarin ja Riston petikaveriksi, nyhjäsi sohvalla istujien jalkojen vieressä ja nuoli intensiivisesti paljaita sääriä. Aitiopaikalta omalta pediltään se seurasi Wernerin, Royn ja Henrikin touhuja ja leikkejä. Mikään ei osoittanut että kasvaimet olisivat uusineet ennen kuin kolmisen viikkoa sitten vatsa alkoi pyöristyä epänormaalisti. Tiesimme kaikki, että levinnyttä syöpää ei enää pystyttäisi poistamaan ja eräs raskaimmista asioista oli päättää, milloin Dixien olisi aika lähteä. Kun Dixie ei näyttänyt kärsivän ja oli entiseen tapaan pirteä ja iloinen, Elias päätyi vielä yrittämään leikkausta. Torstaina hän saattoi vain todeta, että kasvaimet olivat levinneet kaikkialle vatsaonteloon eikä mitään ollut tehtävissä. Dixien nukutus muuttui ikiuneksi.

Vaikka kaikki olimme valmistautuneet tähän jo ensimmäisestä leikkauksesta lähtien, luopuminen Dixiestä oli uskomattoman raskasta ja surullista. Yritän lohduttaa itseäni muistelemalla lukemattomia iloisia ja onnellisia hetkiä yhteisen taipaleemme aikana.

- Dixie oli tsemppikoira jo maailmaan tullessaan. Emo-Cessi oli synnyttänyt 6 pentua, kohtu tuntui tyhjältä ja se makasi tyytyväisenä hoitamassa pentuettaan. Nukuin lyhkäisen yön ja menin pentulaatikolle tarkastamaan että kaikki on hyvin. Luulin että sekosin laskuissa, sillä kerta kerran jälkeen sain pentujen lukumääräksi 7. Totta se oli, Cessi oli synnyttänyt yksin seitsemännen pennun, se erottautui muista oikean etutassun valkoisella sukalla. Se päätettiin jättää kotiin Sarin ja Riston pennuksi ja ristittiin Dixieksi.
- Dixie oli sopeutuva ja luottavainen, se viihtyi kaikkialla ja kaikkien kanssa. Meillä oli Sarin ja Riston kanssa ”yhteishuoltajuus”. Riston USA:n komennuksen aikana Dixie, silloin 1,5 vuotias, asusti meillä. Noin kolmevuotiaana se muutti taas Tammitielle, kun omassa perheessä kolme pientä poikaa pyöri ympärillä eikä Dixie oikein löytänyt laumassa paikkaansa. Se palasi eläkevuosiksi Sarin, Riston ja poikien huomaan ja nautti suuresti ainoan koiran asemastaan.
- Dixie oli innokas oppimaan uutta, se oli kaikkien staffiemme joukossa se oikea temppukoira. Se kuljetti postin, haki nenäliinan kun aivastus yllätti, toi lenkkikengät ulkoilemaan lähtijälle, kieri, ryömi, katsoi oikeaan ja vasempaan. Laskimme kerran, että se ymmärsi yli 60 sanaa.
- Dixie oli paras agilitykoirani, se kilpaili ansiokkaasti 3. luokassa ja päätti uransa kymmenvuotiaana puhtaalla 0-tuloksella.
- Dixie oli johtajatyyppi ja piti Tammitien muut staffit ojennuksessa ja komennuksessa. Vierailulla ollessaan se näytti esimerkillään, miten saunojia pitää vahtia kumealla haukulla. Se hyppäsi sänkyyn ensimmäisenä ja kaivautui ykköspaikalle emännän kainaloon. Kävelyllä se vahti ihmis- ja koiralaumaa ja teki väliin yllättäviä kierroksia kooten lauman kokoon.
- Dixie oli erinomaisen tottelevainen, mutta omilla ehdoillaan. Tällaisen arvion antoi käytösguru Peetsa Vilander seuratessaan yhteistyötämme.
- Dixie tiesi, ettei sänkyyn oikeastaan saanut hypätä ennen kuin isäntäväki on nukahtanut. Jos ilta meni puolenyön paikkeille, se vaati äänekkäästi päästä sänkyyn aivan kuin huomauttaen että sitä odotusaikaa ei nyt tarvita.
- Dixie oli urhoollinen ja peloton tosipaikan tullen. Pari kertaa elämänsä aikana se joutui puolustautumaan tappelussa, mutta pahaa jälkeä ei päässyt syntymään. Se pomotteli joskus Cindyä, perheemme vanhempaa staffia aivan kuin tietäen että niillä ei ollut sukulaissuhdetta. Eevin ja Finan kanssa ei kärhämöitä ole koskaan syntynyt, tyttären ja tyttärentyttären kanssa ne muodostivat sopuisan pikkulauman.
- Dixie oli sympaattinen, persoonallinen ja älykäs staffi, suloinen, lutunen ja jämäkkä. Adjektiivit eivät tahdo riittää sen kuvaamiseen.

Dixie pääsi nukkumaan omalle pihalle suuren katajan alle, sitkeä puu vartioi sitkeää tsemppajaa. Emme saa enää koskaan silittää sitä, kuten Werner itki hautaan laskemisen jälkeen. Itse itken tätä kirjoittaessani niin, että kirjaimet hyppivät silmissä ja näppäimet häviävät harson taakse.

Finan näyttö

Pienistäkin asioista voi tehdä juhlan aiheen mottona ”Aina pitää juhlia kun siihen on aihetta”. Lauantaina minut oli kutsuttu Valiobileisiin erääseen keskustan ravintolaan, juhlimme Katan villakoira Wellan tottelevaisuusvalioksi tuloa. Meitä oli koolla tuttuja ja tuntemattomia, kaikki tietenkin koiraihmisiä ja oikein mukavaa oli. Hauska tutustumisleikki oli arvuutella, mikä koira/mitä koiria kullakin on. Vieressäni istuva Terhi sanoi, että kukaan ei varmaan usko että sulla on staffeja (ihmettelin kylläkin miksi). Eikös vaan eräs joukosta heittänyt ehdotuksen staffeista, ja väitti, ettei mitenkään tuntenut eikä tietänyt taustaani.

Sunnuntaina juhlimme kuohuviinilasillisella Finan menestystä JAU:n kisoissa, se nimittäin teki puhtaan radan ja sai ensimmäisen luokkanousuun vaadittavasta kolmesta 0-tuloksesta. Rata oli jännittävä, monta vaaranpaikkaa hilkulla, mutta sain aina Finan vedettyä oikealle esteelle. Radan sivusta kuului kannustushuutoja, ja minua alkoi naurattaa ihan mahdottomasti, melkein lopetin ohjaamisen. Maalissa en edes tiennyt, että rata oli virheetön, mutta kyllä me tuuletettiin silti. Fina hyppäsi syliini kuin kumipallo ja sain kunnon muiskaukset. Kaivoin esille Eevin agilitysuoritukset ja totesin, että se oli saanut ensimmäisen nousutuloksen vasta kaksivuotiaana n. 20 kisan jälkeen. Finalla on nyt näytön paikka, olisiko se nouseva tähti kisakoirieni joukossa.

Eevi kisasi myös ja tuuletimme maalissa mainiota suoritusta, joku rima tosin oli tippunut, mutta meno oli reipasta ja innostunutta. Hämmästys oli suuri, kun tulosluettelo kertoikin että meidät oli hylätty, en vieläkään tiedä mistä syystä. Toisaalta oli hyvä etten tiennyt sitä, suoritimme radan täysillä loppuun asti.

Sunnuntaina meillä kyläili suomalais-englantilainen ystäväni Pihla, henkeen ja vereen koiraihminen. Hänellä ja miehellään on Hi-Craft – kenneltarviketehdas ja mm. Toyboy-nylonlelut ovat Pihlan kehittämiä. Hän näki nyt ensimmäistä kertaa Finan ja totesi, että se on niin sievä, ettei muistuta staffia ollenkaan. Mitenhän tuon tulkitsisi? Kyllä Pihla on aina pitänyt koiristani, mutta myönnän että Fina on hieman epätyypillinen staffi. Pihla itse kasvattaa cairnterriereitä.

Köhimistä

Kuuntelin eilen radion luontoillassa erään soittajan mielipiteitä luonnosta ja vuodenajoista. Hän oli ilmeinen luontoihminen ja rakasti kaikkia vuodenaikoja omalla tavallaan, ehkä kuitenkin syksyä eniten. Kun tänään kuljin koirien kanssa metsässä kirpeässä aamuilmassa, olin melkein pakahtua luonnon kauneudesta ja raikkaudesta. Yöpakkanen oli huurruttanut kevyesti varvikot, rahkasammal oli räikeän vihreää ja jäkälät törröttivät kallion kolosta uhmakkaina. Eevi ja Fina löysivät taas työmaan, puoliksi kaatuneen männynkarahkan ja syöksyivät repimään sitä juuriltaan. Nousin viereiselle kalliolle ja pysähdyin ihailemaan maisemaa varmaan vartiksi ja unohdin melkein koirat. Kun ne olivat saaneet urakkansa päätökseen, ne juoksivat kielet pitkällä roikkuen herättämään minut ja ehdottivat kävelylle jatkoa.

Syksy tai sitten viime viikon kisatapahtuma toi Finalle yskän, joka onneksi on jo hellittämässä. Aluksi ajattelimme sillä olevan vierasesine kurkussa, mutta rauhoituksen ja kurkun peilauksen jälkeen totesimme, että alkuperäinen diagnoosi on oikea. Erikoista silti, ettei Eevi ole saanut tartuntaa, kennelyskä on yleensä helposti leviävää sorttia. Tänään olen kuullut vain pari yskähdystä, ehkäpä vaiva on kohta ohi. Lauantaina TSAU:n kisoissa Fina teki kelpo ratoja, ensimmäisestä tuli 3 virhettä ja toisesta vain yksi. Nyt sujuivat pujottelut mallikkaasti, mutta tuo ainoa virhe tuli keinun kontaktilta. Siihen täytyy kiinnittää vastedes huomiota.

Katselimme äsken Janita Leinosen DVD:tä Pennusta mestariksi ja Fina todisti, että kyllä koira tajuaa ruudussa liikkuvan kuvan. Kun koirat suorittivat esteitä ja leikkivät palkinnoksi, se istui vieressäni tarkkaavaisena, silmät tapilla. korvat höröllä ja kirsu väristen. Kun väliin tuli pelkkää tekstiä, mielenkiinto herpaantui, ja se haukotteli turhautuneena. Ehkäpä rupeamme katsomaan opetusvideota useamminkin ja opiskelemme yhdessä ”sylikäännöksiä, twistiä, pakkovalssia” ja muita teknisiä ohjausniksejä.

Purin kännykästä ruskakuvia ja lisään tähän joitakin otoksia vielä Lapista. Alan olla vakuuttunut siitä, että kamera kännykässä on ihan käyttökelpoinen ominaisuus, nyt kun kuvien laatu on lähes yhtä hyvä kuin digitaalikamerani.

















Elias ja Eevi karpaloita poimimassa



Maaruskaa

Tyttö tuli sukuun!

Tyttö tuli taloon, vaikka genetiikan asiantuntijat olivat vakuuttaneet toisin. Ovat sanoneet, että suvussa poikageeni kulkee niin vahvana, ettei ole toivoakaan tyttöjen saamisesta. Toissapäivänä Jukka ja Riitta kumosivat tämän väitteen, sillä heille syntyi terve pieni tyttövauva. Kun lasketaan Eliaksen sukupolvesta tähän päivään, tulokas on ensimmäinen tyttö 12 pojan sarjan jälkeen ja siis kolmannessa polvessa. Pientä dramatiikkaakin odottelussa oli, sillä Riitan maksa-arvot kohosivat lauantaina ja synnytys päätettiin käynnistää heti maanantaina. Minut pyydettiin Pyryn hoitajaksi Tampereelle ja vielä klo 18 sain viestin sairaalasta, että taitavat tulla kotiin yöksi, kun mitään ei ala tapahtua. Kolmen tunnin päästä tuli iloviesti: Tyttö oli syntynyt! Isoveli Pyry villiintyi vallan, eikä nukkumaanmenosta tahtonut tulla mitään. Aamulla pääsimme jo katsomaan pientä tyttöä ja kyllä se oli sievä ja siro, ilon kyyneleet valuivat virtanaan pitkin poskiani. Millainen prinsessa suvun ainokaisesta tytöstä mahtaa tulla, mutta kyllä ainakin meillä isovanhemmilla on lupa hemmotella tätä ihmettä.


Isoäiti ja neiti Westermarck

Ennen Tampereen keikkaa ehdin kisata tiiviin viikonlopun Eevin ja Finan kanssa, kaiken kaikkiaan viisi kilpailua. Juokseminen tuntui jo reisissä, mutta hyvä niin, tiesin ainakin että olin juossut täysillä. Fina selvitti kaikki kolme rataa hienosti, lauantaina se teki kummallakin radalla 3 virhettä = 15 pistettä, mutta sunnuntaina se oli jo hiuksenhienosti suorittamassa puhdasta rataa. Pujottelussa se koukkasi ulos viimeisillä kepeillä ja sai sen ainoan virheensä, mutta olin iloinen että kontaktit olivat reilusti puhtaita ja rimat pysyivät ylhäällä. Fina pääsi ensimmäistä kertaa palkintokorokkeelle, sillä sijoituksemme oli toinen. Se hyppäsi keskelle palkintopöytää korokkeen sijasta, halusi kai käydä tarkistamassa, mitä sieltä kannattaisi ottaa. Palkinnot olivat todella runsaat: ruusuke, koiranruokasäkki, koiran nameja, leluja, karkkeja, suklaata ja tarvikkeita. Elias oli mielissään, kun Fina tarjosi sille tuliaisena Fazerin sinistä.

Eevi oli vähän vaisu lauantain kisassa ja työskentelymme ei ollut parasta mahdollista. Olin ihmeissäni, missä on vika, eikö Eevi enää jaksa juosta vai eikö sitä haluta. Sen suu on pitkään haissut pahalta, olen epäillyt mätää hammasta tai hammaskiveä ja pyytänyt Eliasta tutkimaan suun. Sunnuntaina kun se pötkötteli sohvalla sopivassa asennossa, tarkastin itse sen suun ja löysinkin hajun aiheuttajan. Yläleuan takahampaiden välissä törrötti iso tikku, nyppäisin sen pois ja yököttelin pahasta hajusta. Kyllä on ihmeellistä, ettei Eevi ole mitenkään oireillut, ei raapinut kuonoa, syönyt kunnolla. Varmaan tikku on kuitenkin vaivannut sitä, ehkä päätä on särkenyt eivätkä hypyt maistuneet. Sunnuntain kisoissa sillä oli sellainen meno päällä, etten pysynyt ohjauksessa mukana. Niinpä Eevi sujahti väärälle esteelle vain minun ohjausvirheeni vuoksi. Se hylkäys ei harmittanut, sillä iloitsin Eevin innosta ja terhakkuudesta. Tämä oli taas tyypillinen esimerkki staffin korkeasta kivun sietokyvystä, pikkujuttu vaikka hampaan välissä törrötti tikku kalvaen ientä ja ylähuulta.


Finan palkintotili on avattu



Olen minä vaan aika hyvä staffi!

Värien räiskettä Räisälässä

Milloinkahan viimeksi olen poiminut karpaloita? Tänään olimme koko perheen voimin, Elias, minä Eevi ja Fina ruskan värjäämällä suolla etsimässä rahkasammalmättäistä pieniä punaisia marjoja. Yhteensä saimme vajaan litran, mutta kun keitin osasta kiisseliä, makuhermot sanoivat että kerääminen oli ollut vaivan arvoista. Viikon aikana on puolukoitakin kertynyt ihan tarpeeksi talven varalle, vaikka marjamättäät eivät ole niin yltäkylläisen täysiä kuin joskus aikaisemmin. Kyläläiset väittävät että thaimaalaiset poimijat ovat tyhjentäneet metsät marjoista.

Eevi ja Fina ovat väsymättömiä kavereita marjanpoimintamatkoilla. Aikaisemmin koirat eivät ole välittäneet puolukoista, mutta nyt ne ovat kuono koko ajan samassa pensaassa hamuilemassa löytämiäni marjoja. Ihmeellisintä on, että kirpeät karpalotkin näyttävät maistuvan.

Ruska on komeaa katseltavaa, koivut ovat kanariankeltaisia, vaahterat verenpunaisia ja varvut loistavat punaisen kaikissa väreissä tummalla maapohjalla. Kamera latistaa värit mitäänsanomattomiksi, mutta silti on hirveä halua ikuistaa tätä värikästä maailmaa.

Eilen lähdimme päivän patikkamatkalle Luostolle, uteliaana katsomaan millaista maastoa sieltä löytyy ja miten hienoa ruska on puuttomassa tunturissa. Kuin ihmeen kautta päivä oli aurinkoinen, vaikkakin kylmä, mutta kun kaikkina muina päivinä on satanut rankasti, olimme kiitollisia säänhaltijalle. Ajomatkalla saimme jo ihailla värikästä maisemaa, ja näkymät vain paranivat kun pääsimme ylös tunturiin. Nousimme pientä polkua ylös ja kun arvelimme, ettei ihmisiä tulisi vastaan, päästimme koirat vapaaksi. Ne kulkivat hienosti vieressä, mutta en ehtinyt reagoida kuin näin Finan nostavan kuonon ilmaan ja saman tien näin pari poroa. Fina säntäsi perään, huusimme sitä takaisin, tosin epäuskoisina että se kuuntelisi. Ihme tapahtui, se palasi melkein saman tien polulle, juoksi vain parikymmentä metriä porojen perässä. Luoston huipulla kohtasimme pariskunnan joilla oli 2 kojkerhondia, nainen näytti jotenkin tutulta, vaikka pipo ja huppu peittivät kasvot. Oikeassa olin, tapasin agilitytutun koirineen, hyvä että muutkin agilityihmiset harrastavat tunturipatikointia.

Naapuri Kari on vaimonsa kanssa myös lomailemassa ja iltapäivällä Kari koputti oveen ja palautti Finan. Se oli tullut vierailemaan, eikä lähtenyt edes käskystä kotiin. Jos Kari yritti lähteä kävelemään tännepäin, Fina lähti toiseen suuntaan. Lopulta Kari laittoi narun kaulaan ja talutti karkulaisen kotiin. Finasta pidetään niin kovasti ja se kyllä ymmärtää sen, saa varmasti myös makupaloja ja yllin kyllin hyväilyjä.

Huomenna lähdemme takaisin Espooseen, ensin 130 km autolla Rovaniemelle ja siellä pakkaamme auton junaan ja sitten astumme makuuvaunuun lököttelemään.

Suihkunraikkaaat

Tarkka nenäni haistoi koirien turkissa epämiellyttävän hajun, jossain ulkoilulenkin varrella ne olivat varmasti taas käyneet parfymoimassa itsensä. Saman tien lähdettiin saunan pesuhuoneeseen suihkuun, koirille se on oikein mieluista. Ne seisovat vierekkäin odottamassa vuoroaan ja seisovat hiljaa pesun aikana ja tunkevat itsensä kylpypyyhkeen sisään kuivattavaksi. Käytän pesuun Vitacoatin Mink Oil Shampoota ja huuhteluun Satin Cream Rinseä, tuloksena koirien turkit ovat tuoksuvat ja peilin kiiltävät, paremmin eivät tuotteet voisi mainostaa itseään. Fina on keksinyt suihkun alla hauskan leikin, se vahtii putoavia pisaroita, naps, naps, naps kuuluu pesuhuoneesta tasaiseen tahtiin kun se napsii niitä.

Housuralli on kiihkeimmillään, puemme ja riisumme housuja Finan kanssa kilpaa. Se jopa antaa housujen olla, mutta kiskoo pikkuhousunsuojan sisältä ja murustaa sen pitkin lattioita. Fina on oikein tyylikäs uusimmissa housuissaan, pienet tiukasti istuvat farkut, joissa on takataskutkin. Kohta on käsillä kriittiset päivät, täytyy olla tarkkana Finan pihalle päästämisestä. Meillä on karvaita kokemuksia pihapensaissa vaanivista sulhasista. Sunnuntaina lähdemme taas Piilopirtille, sielläkään emme varmasti saa olla turvassa. Muistissa on myös isoisoäiti Cessin lemmenseikkailut ja kenkien katoamiset. Toivottavasti ruska on värikkäimmillään ja puolukat vielä tallella mättäillä.

Viikonloppuna kisasin Eevin kanssa Purinalla Syysskaboissa ja tuli sellainen tunne, että taannumme vain, enää ei ole toivoakaan puhtaista radoista. Monennenkohan kerran mietin taas Eevin eläkkeelle siirtoa? Olen kuin tuuliviiri, sillä nyt taas olen toiveikas, niin hyvin tiistain harjoitukset sujuivat. Eevi oli onnellinen, iloinen ja kuuliainen, ehkä se osoitti ilonsa siitä, että sai pitkästä aikaa olla minun kanssani kaksistaan.

Maanantaina ihailimme ammattinsa osaavien puunkaatajien työtä pihallamme. Olimme päätyneet kaatamaan yhden ison vaahteran, vanhan omenapuun ja karsimaan toisesta vaahterasta ison sivuoksan. Parissa tunnissa rungot olivat maassa pätkittyinä, ei oheisvaurioita eikä rikkoutunutta aitaa. Toivomme, että ensi kesänä aurinko pääsee paremmin pilkistämään tontin nurkkiin ja pienemmät pensaat saavat tilaa kasvaa.

Fina karenssissa

Olen tarkkaillut Finan hännänalusta jo pitkään ja ihmetellyt, eikä juoksu jo ala. Eihän juoksun alkamisella mitään kiirettä todellakaan ollut, mutta hätäilin vain kun kaikki muut nartut ovat ”juosseet” 4-5 kuukauden välein. Suuri helpotus niin emännälle kuin koirallekin on, kun juoksuväli on 6 kuukautta, siinä välissä ehtii viettää ihan normaalia elämää. Nyt Fina on siis karenssissa, ja täytyy peruuttaa treenit, viikonlopun kisat, tokoilut ja seuraavan viikon agilitykurssi. Viikolle jää yllättäen muutama vapaa ilta, mitenkähän saan lisäajan käytettyä?

Tämän päivän Hesarissa oli yllättävä kokosivun mainos: ”Kaikkea mitä lemmikkisi tarvitsee - K-citymarketista”. Puolen sivun kuvassa staffi pujottelee vauhdikkaasti agilityradalla ja pienemmässä ”naamakuvassa” on niin ikään iloinen staffin pää. On siinä muitakin ns. perinteisiä koiria, mutta staffia ei yleensä koiramainoksissa näe. Luulin ensin, että kuvassa on Eevin pentu Helmi, mutta tarkempi katsominen paljasti, että siltä puuttuu Helmin valkoiset rintamerkit. Clean Run –agilitylehdessä on myös maskottina staffi, valkomusta, ja olen pitänyt sitäkin erikoisena, koska staffia ei myöskään mielletä huippuagilitykoiraksi. Olen tietenkin eri mieltä siitä asiasta.

Hyvä että staffit pääsevät esille positiivisissa yhteyksissä, sillä viime viikon ikävä julkisuus pitbull-koiratappeluista heittä helposti varjon myös meidän rauhaa rakastavien lemmikkien ylle. En halunnut edes katsoa ohjelmaa, mutta olen kuullut siitä muilta ja saanut myös tietoa, missä tätä kauheutta harrastetaan ja millaiset ihmiset ovat siitä vastuussa.

Tv:ssä näytettiin myös herttaisen näköinen pitbull-koira, joka leikki oksankarahkalla metsässä. Siinä on ainakin yksi yhteinen tekijä meidän staffien kanssa, joka päiväisellä lenkillä oksat saavat samalla tavoin kyytiä. Metsälenkkimme Hannusjärven maastossa sujuu näin: polun alussa koirat laitetaan istumaan ja odottamaan vapaa-käskyä. Vapaus tarkoittaa niille tuhattajasataa kallionrinnettä ylös, kunnes ensimmäinen vetoleikki alkaa. Tänään se oli männyn juuri, josta saatiinkin palanen irti. Seuraava projekti on kaatunut puu, siitä jyrsitään oksa irti. Pian edessä on kivi, jolle kiivetään ja odotetaan palkintoa. Kiskomisessa tulee jano, seuraava etappi on kuraveden juominen aina samasta kallion kolosta. Loppumatkalla revitään satunnaisesti eteen osuvia oksia, mutta tänään piti jo kieltää aivan hurjaksi yltyvä hyökkäys nuorta pihlajaa kohtaan. Eevin kiskoi juurelta, mutta Fina hyppäsi n. 1,5 m ylös ja tarttui hampaillaan puun runkoon, roikkui hetken ilmassa, kunnes ote irtosi. Finan hampaat ovat vielä ehjät, mutta Eevin purukalusto alkaa olla huonossa kunnossa. Kulmurit on juurihoidettu ja nyt alaleuan hampaat ovat kuluneet pahasti, ja joku tainnut jo irrotakin. Siltä pilkistää usein kieli ulos, kun hammasrivi ei ole esteenä.

Joka ilta jotain

Syksy on tulollaan, tänään piti jo vetää pitkähihaista päälle, aamulla ulkolämpömittari oli painunut lähelle 10 astetta. Perjantai-iltana taiteiden yön kulkijoita sen sijaan hellittiin pehmeän lämpöisellä säällä, mekin kannoimme koko turhaan illan villapaitoja kainalossa. Oli sellainen tunne, kuin olisi turistina vieraassa kaupungissa, keskustan katukahvilat olivat viimeistä tuolia myöten täynnä, kadunkulmiin keräytyi ihmisiä seuraamaan taiteilijoiden esityksiä ja Espan puistossa istuskeltiin nurmikolla ilta-auringosta nauttien. Kävimme syömässä Kaartin torilla, kuuntelemassa jazzia Nordean pankkisalissa, seuraamassa tangoa Postitalossa, ihmettelemässä pyörätemppuja Kiasman aukiolla ja lopulta ihailemassa Eduskuntatalon portailla Strange Fruit –akrobaatteja. Oli epätodellinen tunne katsella Helsinkiä siitä perspektiivistä, ihmisiä oli silmänkantamattomiin, junat sahasivat ratapihalla sisään ja ulos ja lopulta seurata läheltä visuaalista ja taiturimaista akrobatiaa.

Lauantaina kisasin Finan ja Eevin kanssa Järvenpäässä, mutta kotiin ei tuotu yhtäkään palkintoa. Finan kanssa sentään saimme suoritettua hyväksytyn radan, se oli Finan ensimmäinen virallinen tulos, tosin virheitä tuli jonkin verran. Sijoituimme 23 kilpailijan joukossa puoleen väliin. Askel eteenpäin tämä kuitenkin oli edellisen hylätyn radan jälkeen. Eevi joutui odottelemaan vuoroaan iltapäivään asti, ja ehkä sen vuoksi oli ihan villinä radalla, pudotteli rimoja, tuli ulos pujottelusta, huiteli puomin kontaktin miten sattuu ja hyppäsi lopulta aidan väärältä puolelta. Nyt on taas kerran sellainen tunne, että Eevi pitäisi ehkä laittaa hyllylle. Silti olen jo ilmoittanut sen seuraaviin kilpailuihin, jaksan vieläkin uskoa ihmeeseen.

Viime viikolla aloitimme Finan kanssa ns. arkitoko-koulutuksen ja vaikka olemme kotonakin opetelleet näitä asioita, on hyvä saada kokeneen ohjaajan opastusta. Aloitimme kontaktin otolla eli Finan piti katsoa minuun, ennenkuin sai palkinnon. Asia meni niin tehokkaasti perille, että se kulki koko illan tuijottaen intensiivisesti minuun ja odottaen tietenkin sitä palkintoa. Toki opimme muitakin asioista, tai siis Fina oppi, ja nopeasti. Muutaman kerran jälkeen se tajusi mistä on kyse, sitten taas hurrattiin ja palkittiin. Vastaantulijan ohittaminen sujuu nyt melko hyvin, käytän Nätisti-käskyä ja Fina keskittyy vain minun seuraamiseen. Jos oikein hyvin menee, voitaisiin ruveta harjoittelemaan tokoa vakavamminkin kuin vain perustottelevaisuuteen.

Koiraharrastus täyttää viikon melko tiiviisti, melkein joka päivälle on jotain: tänään tokoa, huomenna Eevin vyöhyketerapia ja treenit, to Finan treenit, la AST:in kisat. Tämän lisäksi käyn koirien kanssa lenkillä tai omaehtoisesti treenaamassa kentällä. Hullutusta voisi joku sanoa, mutta meillä se on elämäntapa.

Finan ensimmäinen agilitykisa

Fina on nyt virallinen agilitykilpailija, sillä viime sunnuntaina osallistuimme Riihimäellä ensimmäiseen kisaan ja tuomari tarkasti paperit ja allekirjoitti kilpailukirjan. Menestys ei ollut huima, se hylättiin päivän molemmissa kisoissa. Lievänä puolustuksena täytyy sanoa, että radat olivat erityisen vaikeita. Sen todistaa jo se, että 22 parista ensimmäisellä radalla 5 ja toisella radalla vain 3 saivat hyväksytyn tuloksen. Melkoista huitelua menomme kuitenkin oli, Fina hyppäsi putken yli, kun piti mennä sisään, keinun se suoritti lentäen aivan kuin ottaen vauhtia nousuosalta. Pitkän kesätauon jälkeen harjoittelu on taas tarpeen meille molemmille.

Eevin takapää ei ole vieläkään aivan entisen veroinen, se hyppää kyllä, mutta ei kovin ketterästi. Olemme käyneet nyt kaksi kertaa vyöhyketerapeutilla ja nyt tuntuu apua löytyvän. Ensimmäisen käsittelyn jälkeen Eevi aivan silmin nähtävästi hoikkeni ja kiinteytyi, nyt sillä on taas vyötärö ja kylkiluutkin hahmottuvat. Terapeutti sanoi Eevissä olleen paljon turvotusta ja toisen hoitokerran jälkeen sen liikkuminenkin näyttää paljon paremmalta. Käymme vielä kontrollissa parin viikon kuluttua, katsotaan sitten onko tilanne parantunut vai palannut entiselleen. On mysteerio, mistä tämä voi johtua, mutta alun perin arvio oli, että sterilisaation ja nisien leikkauksen jälkeen sen aineenvaihdunta häiriintyi. Voi olla niin tai sitten ei. Eipä ole mikään aikaisemmista koiristani käynyt osteopaatilla ja vyöhyketerapeutilla, mutta tänä päivänä koirilleki on tarjolla monenlaisia hoitomuotoja samaan malliin kuin ihmisille. Mitä ei koiranomistaja tekisi lemmikkinsä parhaaksi.

Kesälomien päätyttyä hellekausi tuli aivan kuin ärsytykseksi, hiki pukkaa niskaan vaikka istuisi vain tietokoneen ääressä kirjoittamassa. Sormenpäät takertuvat näppäimiin, ranteet ovat tahmaiset ja niskavillat kostuvat. Vaikka monen vuoden puurtamisen tulos, Tehokkaasti toimistossa -kirja, tuli vihdoin painosta, kirjoittamista riittää. Vielä on työn alla opettajan verkkomateriaali, yritän puristaa sen valmiiksi vaikka työmotivaatio ei ole korkeimmillaan. Kirja näyttää ihan mukavalta, toivottavasti se löytää myös käyttäjäkohteensa. Siinä sivussa olen työstänyt koirakirjan kässäriä, vielä muutama luku, niin kokonaisuus on koossa. Milloinkahan uskallan lähestyä kustantajia?

Arktiset olosuhteet

Sade ropisee mökin kattoon ja maisema on peittynyt harmaaseen utuun, sisällä rätisee tuli takassa ja on kuivaa ja lämmintä. Viime viikon vaelluksella kuuntelimme useasti sateen ropinaa telttakangasta vastaan ja siunasimme Haltin IV:n säänkestävyyttä. Joka kesäinen vaellus on taas takana, vietimme viisi vuorokautta vaelluselämää ja olemme monta kokemusta ja elämystä rikkaampana, tosin jäsenet vieläkin jäykkinä ja kompuroinnista muistoina nirhamia ja mustelmia. Tällä kertaa olimme tilanneet helikopterikyydin Nikkaluoktasta Tarfala-järvelle, siten pääsimme kahden päivän vaelluksen sijasta aloittamaan vaelluksen keskellä Kebnekaisen vuoristorykelmää. Vaellustiimimme, Elias, minä, Joel, Tyko, Eevi ja Fina, sullouduimme punaiseen helikopteriin ja hyvässä säässä saimme ihailla lintuperspektiivistä huimaa maisemaa. Eevi on jo ollut aikaisemmin helikopterikyydissä, kiipesi sisään tottuneesti, mutta Fina yritti päästä pakoon äänekkään ja lapojaan viuhuttavan koneen luota. Kymmenessä minuutissa olimme Tarfaljärven rannalla ja ja innokkaina tähyilimme ylös Tarfaljäätikölle, jonka viereistä moreenikannasta meidän piti kiivetä ja ylittää sola. Haukoimme henkeä 1600 metrin korkeudessa kiipeillessämme jättimäisten kivilohkareiden yli, askel askeleelta etenimme huipulle ja vihdoin edessä aukeni Ruotsin korkein järvi, tosin jääpeitteinen. Lunta oli suurina kenttinä rinteillä ja niitä pitkin pystyi liu’uttelemaan, pojat jopa laskivat makuualustoillaan mäkeä.

Suorastaan ihmeeltä tuntui, että kivikkoisen Guopirjärven rannalta löytyi telttapaikka, muutama tasainen pläntti sinne oli ilmeisesti ihmiskäsin raivattu. Harvoin olen nukkunut niin henkeäsalpaavan kauniissa paikassa, jylhät tunturit kehystivät laaksoa ja heijastivat lumikentillään geometrisia kuviota järven tyyneen pintaan. Jos tällä kertaa saatiin rutkasti sadetta, toisaalta lämmin ilma helli meitä. Aivan ihmeellistä tuntui, ettei pipoa tai käsineitä tarvittu ollenkaan ja öisin tarkeni kevyellä vaatetuksella. Eevi ja Fina vaelsivat jo rutiinilla, oltiinhan samoissa maisemissa oltu edelliskesänä. Mutta kun sade yllätti, alkoi hirveä huuto, missä on sateensuoja? Kyllä vaellus silti oli rankkaa, iltaisin ne sujahtivat telttaan vikkelästi eikä aamullakaan ollut kiirettä ulos. Viimeisenä iltana, kun aurinko helli meitä, eikä teltan pystytys ollut ensimmäinen askare, Fina tökki telttapussia aivan kuin muistuttaen, että ”talo” pitäisi saada ylös. Paluumatkalla yövyimme Gällivaarassa tunturihotellissa, ja silloin koirat kertoivat selkein elein, että nukkuvat kyllä mieluummin sängyssä lakanoiden välissä kuin teltassa kovalla makuualustalla. Tassuvaurioita ei syntynyt lähes lainkaan, Tummelia aamuin illoin piti haavautumat loitolla. Kyllähän anturat olivat punaiset ja koirat vähän lepuuttivat tassuja, mutta kaikilla meillä oli raajat jäykkinä vaelluspäivän päätyttyä.

Pakkausvaiheessa tuli todistettua että koiran kipuihin tarkoitetut Rimadyl-purutabletit ovat todella hyvänmakuisia. Elias oli jättänyt tuvan pöydälle muovipussin, jossa oli mukaan otettavat lääkkeet. Olimme ostoksilla pari tuntia, ja palatessamme Rimadyl-purkki oli pureskeltuna lattialla ja vain kaksi tablettia jäljellä. Takuulla syöjä oli Fina ja siksi työnsin sen kurkkuun suolamötikän, jotta se oksentaisi. Oksentaminen kyllä onnistui, tutkimme läjää, mutta eihän siinä voinut enää olla kokonaisia tabletteja, lievittääkseen nopeasti kipua, niiden pitää myös nopeasti imeytyä vatsalaukusta. Pohdimme, montako tablettia Fina oli syönyt, siis jos purkki oli ollut täysi, 18 kappaletta, mutta uskoimme sen olleen puolillaan Eevin lääkekuurin jälkeen. Maksavaurio olisi pahinta mitä kipulääkkeen yliannostus voisi aiheuttaa, mutta tähän päivään mennessä Fina ei ole osoittanut mitään sairastumisen merkkejä.

Äsken kävin mustikassa Pitkävaaran kupeessa ja piti oikein hieraista silmiä, kun näin metsässä pieniä mustia hahmoja, oliko siellä menninkäisiä. Tajusin pian, että kyykkijät olivat thaimaalaisia poimijoita hupulliset sadetakit päällään, heidät oli jätetty metsään aamulla ja haetaan pois joskus iltamyöhään majapaikkaansa hylättyyn koulurakennukseen. Satoi rankasti ja tuuli melkoisesti, poimin pari litraa marjoja ja olin ihan hyytynyt. Nyt lämpöisessä mökissä en voi olla pohtimatta, miten etelästä tuodut ihmiset tekevät rankkaa työtä leipänsä eteen. Ehkä huolehdin aivan turhaan, voihan olla että heille tienesti on hyvä ja onhan aika eksoottista poimia marjoja metsässä porohirvaan jolkottaessa ohi.



Tarfaljäätikön reunalla



Kivikossa nukutti oikein hyvin



Pitäisikö taas lähteä liikkeelle?




Kunnon peti ja lakanat

Arktinen ulottuvuus

Kalenterin mukaan on kesä, mutta lämpömittari ei ole yhteistyössä kalenterin kanssa. Tänä aamuna se näytti vaivaiset 9 astetta, mutta positiivisella asenteella osasimme iloita siitä, että taivaalta ei vihmonut vettä. Positiivista on sekin, että hyttyset ovat jähmettyneet kylmästä ja tienpenkasta löytynyt muhkea tattisato oli puhdas toukista, kylmän ansiota sekin. Vettä on tullut taivaalta kaatamalla, pihamaalla kävellessä askeleet lotisevat ja järven vesi on noussut, niin että puolet sillasta on veden peitossa. Olen testannut erilaisia sadevarustuksia ja todennut, että Haltin Drymax-housut ovat kaatosateen kestävät, sen sijaan sadetakki (tuntematon merkki) päästi veden läpi. On viikolle mahtunut ihan mukaviakin päiviä, tiistaina oli oikein lämmintä ja tyyntä, niinpä lähdimme järvelle kokeilemaan venettä. Kemijärven selät ovat laajoja ja suojattomia, sinne ei pidä lähteä navakassa tuulessa. Merikarttakin on tarpeen, vaarallisia matalikkoja on yllättävissä paikoissa. Tankkasin taas miltä puolelta punainen ja vihreä reimari ohitetaan, kartta kun ilmoittaa niin yksiselitteisesti, ”Punainen merkki jää vasemmalle ja vihreä oikealle, kun kuljetaan merikarttaan merkittyä väylän nimelliskulkusuuntaa”. Siis mikä on kulkusuunta, kun ei näytetä lähtöpaikkaa eikä satamaa?

Koirat ovat nököttäneet sohvan nurkassa, kun kuraisella pihamaalla ei ole mukava leikkiä ja sade kastelee turkin. Turhautumisen laskuun voi varmaan laittaa senkin, että kun remonttimies Olavi tuli lounastauolle, Fina söi hänen lippiksen. Ehkä se tykkäsi, että Pessalompolon koiranäyttelyn palkintolippis oli turhan koreileva, parempi tuhota se. Elias on kaivanut savusaunarakennuksen pilareiden ympäriltä maata ja Olavin kanssa saanut pilarit suoristettua. Siinä vasta varsinainen kuratyömaa, mies on nenänpäätä myöten savessa. Savi on hankala alusta hirsirakennukselle, huolelliselta perustustyöstä huolimatta, routa keikuttaa sitä joka vuosi, ja on myös rikkonut pohjaa. Fina on mielissään kaivuutöistä, se osallistuu niihin touhukkaana ja tekee kivilöytöjä. Kivet saavat sen aivan hurmioon, se pyörittää ja kuljettaa niitä, kantaa sänkyyn, penkoo petivaatteet. Ei ole mukavaa löytää illalla lakanoista savea ja hiekkaa.

Jotain hyvääkin kivihulluudessa on, sen totesin eräänä iltana lenkillä, kun jänis osui tielle. Fina säntäsi perään, palasi kun kutsuin sitä vimmatusti, mutta oli niin kiihkoissaan, että pelkäsin sen taas karkaavan jängälle. Nappasin kiven tienpenkalta ja heitin Finan eteen, jo unohtui jänis ja koira kulki kauniisti vierelläni kivi suussaan loppumatkan.

Mökkielämää

Eevi ja Fina istuvat kuistilla ja paistattelevat päivää Kemijärven iltapäiväauringossa. Alkupäivien hurja temmellys on vaihtunut rauhalliseen päivärytmiin, postin hakua tienhaaran postilaatikosta, painimista pihanurmella ja vastarannalta kuuluvan koiran haukun tulkintaa. Ensimmäisen viikon säätilaan on mahtunut kaikenlaista, joinakin päivinä mittari kipusi vaivoin 10 asteeseen, eilen taas hikoilimme 26 asteessa. Sadettakin on saatu, mutta poutasää on ollut etusijalla. Pihalla pörisee moottorisaha aamusta iltaan, sillä viime kesänä hankitusta hirsikehikosta rakennetaan nyt pihakeittiötä rantaan. Rakentajana on taitava ja paikkakunnalla arvostettu puuseppä, ei voi muuta kuin ihailla ammattimiehen taitoa tukkien sovittelussa ja loveamisessa. Olavi ja vaimonsa ovat innokkaita koiraihmisiä ja tajusin, että olen aikaisemmin ollut heidän kanssaan tekemisissä agilityasioissa.

Eevi ja Fina eivät todellakaan ole vahtikoiria, sen todisti ensimmäinen aamumme mökillä. Olimme saapuneet yömyöhällä ja siksi uni maistui tavallista pitempään. Kun nousin ylös, hieraisin kirjaimellisesti silmiäni, pihalla oli vieras auto ja mies. Koirat sen kuin vain kuorsasivat ja minä tönäisin Eliaksen hereille, ulos katsomaan kuka pihalla häärää. Olavi siellä oli aloittanut mökin perustusten rakentamisen, oli tullessaan kyllä koputtanut ovellekin, ilman että kukaan kuitenkaan heräsi. Siis eivät edes koirat, joilla pitäisi olla moninkertaisesti tarkempi kuulo kuin meillä ihmisillä, heränneet tuohon koputukseen. Pahoissa aikeissa olisi joku voinut tyhjentää varastomme ja viedä auton, olisimme nukkuneet autuaan tietämättöminä siitä.

Viime viikolla kisasimme Vöyrissä, agirodussa ja laskujen mukaan juoksin kuusi rataa, tosin aika surkealla menestyksellä. Yksi vähältä piti – rata meillä oli, 0-tulos oli jo tulollaan, mutta kolmanneksi viimeisellä esteellä tuli kontaktivirhe ja siitä kimmastuneena ohjasin vielä Eevin väärälle esteelle. Pitkään suunniteltu Agirotu-joukkuekisa, joukkueessa Eevi ja lapset, meni mönkään, sillä Helmi ei päässytkään paikalle eikä varakoiraa saatu hälytettyä enää viime tingassa mukaan. Osallistuimme viestiin kuitenkin kolmella koiralla ihan harjoituksen vuoksi ja Fina pääsi myös kokeilemaan taitojaan suurella areenalla. Ihanasti pieni gasellini juoksi, hyppi, pujotteli ja kiipesi, pysyi kuulolla ja sain sen ohjattua radan loppuun asti hyväksytysti. Oikein innolla ajattelen tulevaa kisakautta, joka alkaa 1.8. Finan täyttäessä 18 kuukautta.

Tänään meillä on radio ja tv auki aamusta iltaan, sillä Jukka-juniorin tutkimusryhmän tulosta uutisoidaan lähdes kaikissa tiedotusvälineissä. Tietysti äitinä iloitsen pojan menestyksestä varsinkin kun olen saanut seurata miten paljon työtä ja uhrauksia sen eteen on tehty

Dixien jatkoaika

Juhannuksen vietto sai ankean vivahteen, sillä tunnustellessaan Dixien vatsaa Elias löysi jotain valtavan suurta ja epämääräistä. Ennuste olisi huono, niin suuri kasvain olisi lähes mahdotonta poistaa. Pojat olivat suruissaan ja kauhuissaan, kuoleeko Dixie nyt. Werner oksensi pelkästä järkytyksestä. Päätimme ottaa Dixien meille ja miettiä, kannattaako sitä edes ryhtyä leikkaamaan. Sarin kanssa pohdimme asiaa monelta kannalta ja päädyimme ratkaisuun, että Dixien vatsa avataan, katsotaan onko mitään tehtävissä ja jos ei, Dixie siirretään ikiuneen. Erikoista oli, että Dixietä ei tuntunut möykky vaivaavan, se söi, reippaili lenkillä, kiipesi kiville, leikki kepeillä.

Itkeä tuhersin leikkauspäivän aamuna, surullisena ajattelin että parin tunnin päästä ehkä Dixie olisi poissa. Teimme leikkausvalmistelut ja annoimme Dixielle rauhoituspiikin sen omassa kopassa. Fina ja Eevi tulivat vierelle aivan kuin tietäen, että Dixiellä voi nyt olla viimeiset hetket meneillään. Fina laittautui sen kainaloon makuulle ja minä silitin kyyneleet poskilla kuonoa ja korvantaustaa. Vatsapeitteiden avaus paljasti kauhistuttavan totuuden, maksaan kiinnittyneenä oli lapsen pään kokoinen kasvain, painoa lähes 2 kg. Elias piti tilannetta toivottomana, kasvain olisi kovin vaikeaa poistaa, minä pidin kiinni seinästä etten pyörtyisi. Varovasti Elias kuitenkin ryhtyi irrottamaan möykkyä ja sai kuin saikin sen poistettua. Dixie pääsi parin tunnin operaation jälkeen heräilemään takaisin omaan koppaansa, se hengitti rauhallisesti, mutta oli menettänyt paljon verta. Vielä ei voitu olla varmoja selviämisestä, sen verran raju toimenpide kasvaimen poisto oli ja sisäisen verenvuoden vaara oli suuri. Fina tuli taas lohduttamaan mummia, asettautui varovasti sen selkäpuolelle makaamaan, aivan kuin se olisi tiennyt että vatsan puolella oli kipeää.

Parin tunnin kuluttua Dixie nousi jaloilleen, kävi ulkona asioillaan ja vaihtoi makuupaikkaa. Yöllä se herätti minut pyytäen ruokaa ja seuraavana päivänä halusi jo tulla alakertaan. Edelleen se oli kovin aneeminen ja vatsa hieman turvonnut, Elias pelkäsi sisäistä verenvuotoa, jolloin mitään ei olisi enää tehtävissä. Tarkkailin tiheään sen limakalvoja ja optimistina kuvittelin niiden saavan hiljalleen väriä. Seuraavana yönä hätäännyin kun se ei ollut pedillään, mutta löytyikin sängystäni peiton alta. Aamulla se otti Eliasta hellästi ranteesta, halusi kai kiittää pelastajaansa. Tänään kolmantena päivänä leikkauksesta se touhuaa aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, on iloinen ja leikkisä, kerjää ruokaa yhtenään ja hyppelee sohvalle ja sänkyyn melkein ketterämmin kuin Eevi. Werner ja Henrik ristivät sen supermummoksi, sen nimen se tietty ansaitsee. Nyt Dixiellä on taas vyötärö ja kunhan se vähän lihoo, törröttävät luutkin jäävät piiloon. On aivan käsittämätöntä, että se on pystynyt juoksemaan ja hyppelemään kasvain vatsassaan, sillä on ilmeisen rautainen kunto ja staffimainen kivun mitätöimistaito.

Dixien petasi itsensä päiväunille silkkityynyjen keskelle




Lapsi ja koira-asetelmia juhannuspäivänä Ängsholmenilla



Werner ja Fina



Pyry vetää keppiä Eevin kanssa



Kepin kalastelua vedestä,
Dixie vielä entisessä muodossaan.

Yhtä juhlaa

Elämä on näköjään yhtä juhlaa, sukujuhlat vietettiin onnistuneesti viime viikonloppuna ja nyt olemme lähdössä juhannuksen viettoon Jukan luo Korppoon saaristoon. Siellä kokoontuu VAIN meidän perhe, tarkoittaa 14 henkeä ja kolme koiraa. Onneksi on luvassa hyvä sää, saaristo on vaativa lomakohde, myrskyävä merimatka ja rantakallioille tyrskyävät aallot voivat muuttaa oleskelun painajaiseksi.

Sukujuhlissa oli koolla VAIN 50 suvun edustajaa ja 5 koiraa. Tarkennan edellistä blogiani sen verran, että 100-vuotisjuhlan kohde on jo pitkään ollut poissa keskuudestamme, mutta juhlimiseen oli todella aihetta. Oli mahtavaa nähdä, miten jälkeläisjoukko temmelsi isän ja äidin aikoinaan hankkiman ja viljelemän kesäpaikan pihalla. Kesäyö oli kirkas ja lämmin, eivätkä pienimmätkään malttaneet mennä nukkumaan ennen pikkutunteja. Juhlan kruunasi vielä vastapäisellä rannalla olevan lomakylän järjestämä ilotulitus, siellä vietettiin omia juhlia ja SM-ilotulitusfirma oli tilattu juhlistamaan tilaisuutta. Meille ilotulitus näkyi varmaan parhaiten, tyynen kapean lahdenselän yli se oli upea, varsinkin kun saimme nähdä sen kahdenkertaisena järven pinnasta heijastuen.

















Koirajuhlijat pitivät myös hauskaa, lähinnä Fina ja afgaanipoika Elvis. Fina kohtasi kerrankin sellaisen kirmaltajan, että ei pysynyt perässä lainkaan, joutui jopa ottamaan huilaustaukoja pihapöydän alla. Toinen afgaani Voitto on jo vanha ja jäykkä, mutta sitä vanhempi Dixie kyllä piti vauhtia yllä. Dixie tosin näyttää jo kovin iäkkäältä, kuono on harmaa ja selkäranka törröttää terävänä. Sari on ristinyt sen pyhäksi lehmäksi, kun törröttävien luiden alla kuitenkin pömpöttää pullea vatsa. Eliaksen mielestä se on turvotusta, voisi olla jotain vakavaakin, mutta Dixietä ei näytä vaivaavan mikään, on iloinen ja reipas. Täytyypä tilata eläinlääkärin tutkimus.

Oikein hyvää juhannusta teille kaikille, jotka vierailette sivuillani. Nauttikaa kesäjuhlasta iloisesti ja järkevästi.

Kassun muistolle

Naapurin sieläkarvainen kettuterrieri Kassu lähti eilen koirien taivaaseen, väsyneenä ja sairauden heikentämänä, oli jo elänyt 15 vuotta pitkän koiranelämän. Se oli aikoinaan Cessin poikaystävä, mikään ei pidätellyt kiihkeätä staffineitoa kun Kassu ilmestyi kävelytielle. Vahtipaikallaan olohuoneen sohvan selustalla roikkuen Cessi piti vahtia ja tiesimme jo haukun äänestä, milloin poikakaveri oli näkyvillä. Kassu seisahtui talon eteen, katsoi ylös ikkunaan, siinä olivat koiramaailman Romeo ja Julia luomassa kaihoisia katseita toisiinsa. Poissa ovat monet muutkin naapurin koiratutut, labrador Veera lähti jo viime vuonna. Jos Kassu oli Cessin rakastama, Veera oli taas vihollinen. Oli vaikea ymmärtää, mikä Veerassa ärsytti, sillä se oli mitä kiltein ja rauhallisin koira. Myös Veeran ulkoilun tunnisti Cessin haukusta, siinä oli koirakielen kaikki rumat sanat. Monesti Cessi livahti tielle ärhentelemään Veeralle, mutta tappelua ei koskaan päässyt syntymään, ehkä se ei olisi uskaltanut edes käydä ison ja rauhallisen koiran kimppuun. Onneksi Veeran omistaja oli ymmärtäväinen, eikä hermostunut Cessin ärhentelystä, usein yhdessä pohdimme, mikä sen mahtoi aiheuttaa.

Viime viikolla myös aivan lähinaapurimme Jedi, vielä nuori ja voimissaan oleva koirapoika lähti autuaille metsästysmaille, oli karkumatkalla jäänyt auton alle. Se on ollut Eevin ja Finan hyvä kaveri, mutta sille ei ole naapurin tytöt kelvanneet, on karkaillut tämän tästä ja löydetty joskus pitkänkin matkan päästä kotoa.

Naapurustossa on paljon koiria, mutta tällaisia persoonallisuuksia ei ole niistä löytynyt. Fina kyllä yrittää tehdä tuttavuutta jokaisen ohikulkijan kanssa, jos silmä välttää se hyppää aidan yli tervehtimään, mutta hyppää samantien takaisin, kun kutsun. Nyt olen huolissani, että se voi myös jäädä auton alle, kun ryntää impulsiivisesti tielle kaveria tervehtimään. Tiivis aita on suunnitteilla, pitäisi valmistua jo tämän kesän aikana.

Iästä puheen ollen, koiran elämä menee liian nopeasti ohi, jo 7-vuotiasta pidetään seniorina ja sille pitäisi tarjota erikoisruokaa. Sen mukaan Eevikin olisi jo seniori. Onneksi käytös on vielä nuoren koiran, se on edelleen leikkisä ja vauhdikas. Kun Cessi oli 13,5-vuotias, Roy kysyi, kumpi on vanhempi, 93-vuotias äitini vai koiraniässä Cessi. Kun koiran ikää vertaillaan ihmisen ikään, se kerrotaan seitsemällä, Cessi olisi silloin ollut 94-vuotias eli vanhempi kuin isomummi. Viikonloppuna lähdemme Asikkalaan viettämään isäni 100-vuotissyntymäpäivää, jos kaikki jälkeläiset tulevat sinne, meitä on 64! Jos vielä kaikki tuovat koiransa, siellä on myös koolla melkoinen koiralauma; 2 afgaania, 2 bordercollieta, pumi, saksanpaimenkoira, 3 staffia, cockeri, 2 snautseria.

Pihakutsut

Intouduin kutsumaan ystävättäret, entiset kollegat kevättapaamiseen pikinikin merkeissä. Melkein jo ehdin katua kutsua siistiessäni pihaa ja kunnostaessani pihakalusteita. Grilli oli ihan kauheassa kunnossa talven jäljiltä ja kalusteet likaisia ja kulahtaneita. Kun pihaa katseli ”sillä silmällä”, kaikkialta löytyi korjattavaa, rikkaruohot rehoittivat, kuolleet oksat törröttivät pensaista ja nurmikon itämättömät laikut pistivät rumasti silmään. Mutta kun kahdeksan naisen joukkue tänään iltapäivällä saapui, kaikki paikat oli siistitty ja roskat lakaistu maton alle. Tapaaminen järjestettiin nyyttäreina ja siksi kaikilla oli kassit täynnä ruokaa, minun tehtäväni oli vain tarjota pöytä ja tarjoiluastiat. Levittäydyimme takapihalle kukkuraisen alkupalapöydän ääreen, avasimme viinipakkauksien hanat, sytytimme grillin ja juhla oli valmis. Ruokaa oli niin paljon, että pitkä pöytä ei tahtonut riittää sen esille panoon. Keskustelu rönsyili laidasta laitaan, ruokaherkut vain välillä hiljensivät suut. Linnut pystyivät ajoittain vaientamaan liikenteen melun ja luonnonrauha oli melkein täydellinen. Eevi ja Fina juoksentelivat pihalla, haukkuivat ohikulkijoista ja nauttivat huomiosta täysin rinnoin. Väliin ne hatkähdyttivät rouvia nuolemalla sandaaleista ulostyöntyviä varpaita tai caprihousuista paljastuvia sääriä. Jopa hieman varuillaan oleva Rauni ihastui Eevin lähentelyyn, hieroi sitä kaulasta ja rinnasta, kuulemma aviomieskin pitää olkapäiden hieronnasta. Fina teki yllätyshyppyjä vieraiden syliin, selittelemistä oli kun juuri multakuoppaa kaivanut koira hyppäsi valkoasuisen leidin syliin. Onneksi kaikki olivat huumorintajuisia, vaikkeivat ihan tottuneita koiraihmisiä. Ehdotin, että meillä olisi tarjolla pesulapalvelut, mutta millaisessa asussa rouvat olisivat sitten joutuneet lähtemään kotiin.

Viikonloppuna kisattiin taas vaikka kuinka monennen kerran Stadi Gamesissa. Radat saatiin suoritettua, mutta tuloksissa ei ollut hurraamista. Tällä kertaa vakiovirheenä oli keinun kontakti, uskoin jo että se ongelma oli pois päiväjärjestyksestä. Näköjään virheet pulpahtelevat esiin säännöllisin väliajoin, kun joku ongelma muka on ratkaistu, toinen vanha tulee taas esille.

Suunnistusta

Vietin kesäisen illan Pirttimäen metsässä rämpien ja rasteja etsien. Suoritus oli kuin ihmisagilityä, ylös-alas kallioita, tänään sateen liukastamia, poluilla esteinä myrskyn kaatamia puita, ylitys joko loikalla tai alta ryömien, vesiesteenä puro, jonka poikki pääsi keikkuvaa rankaa pitkin. On ihan oikein ihmetellä, mikä saa sadat ja sadat ihmiset rämpimään metsässä, jotain huumetta rastin etsimisessä ja löytämisessä täytyy olla. Osallistujien ikähaarukka on lapsista harmaahapsiin, väliin mahtuu salskeita nuoria miehiä, jotka rymistelevät kuin kauriit pensaikoissa, mutta myös konkareita, joiden kartanlukutaito kompensoi juoksutaitoa ja ketteryyttä. Itse kuulun joukkoon, joka välillä onnistuu löytämään rastin täsmälliseti, mutta sitten taas haksahtaa pyörimään, niin että suoritusaika on aina luokan häntäpäässä.

Viime viikolla harrastimme autosuunnistusta Kroatian komeilla rannikkoseuduilla, missä matka taittui pääsääntöisesti suunnitelmien mukaan. Väliin kartanlukija kuitenkin erehtyi ohjaamaan pikkuautomme aivan jonnekin muualle kuin oli tarkoitus. Eräänä iltana tällainen eksyminen johdatti meidät maatilamajoitukseen, elämykseen, jota emme ilman sivuteillä harhailua olisi päässeet kokemaan. Yövyimme syrjäisen maatalon pihapiirissä ihastuttavassa kivimajassa, jossa askeettisuudesta huolimatta olivat kaikki mukavuudet. Omatoimimatkailu vaatii rohkeutta, pitkää pinnaa (välillä se oli hyvin hauras) ja seikkailumieltä. Palkkiona ovat elämykset ja muistot, joita ei tavallisella pakettimatkalla välttämättä pääse hankkimaan.

Koiraihminen ei osaa matkallakaan olla tarkkailematta koiranelämää ja koirakirjoa. Yhtään staffia en nähnyt, mutta Sloveniassa osui silmiin sentään amstaffi. Muistaakseni Suomessa on käynyt slovenialaisia staffituomareitakin. Ptujn kaupungissa meille suositeltiin kaupungin parasta ravintolaa Kuma-joen rannalla. Kun läheisen pöydän pariskunta oli lähdössä, kömpi pöydän alta kultainen noutaja, se oli ollut aivan hiljaa koko aterian ajan. Hieman myöhemmin ravintolaan saapui pariskunta isohkon x-rotuisen koiran kanssa ja koira asettautui tottuneesti pöydän alle. Mutta kun toinen seurue mukanaan bischon frisee asetti pikku hauvelin lattialle, se moitti paikkaa äänekkäästi haukahdellen, sai tahtonsa lävitse ja pääsi isäntäväen kanssa pöydän ääreen istumaan. Meillähän järjestyslaki kieltää koirien tuomisen ravintolaan, mutta olisi hauska kuvitella miten esimerkiksi Kalastajatorpan ravintolassa samaan aikaan aterioisi useampi seurue koira mukanaan.

Ehdimme viettää yhden illan Wienissä ja sielläkin näin mielenkiintoisia koira-ilmiöitä. Ensinnäkin keskustan ihastuttavissa ruusupuistoissa sai ulkoiluttaa koiria, useimmat kulkivat omistajan kanssa vapaana, mutta kylläkin hyvin hallinnassa. Juuri kun kävelimme Sacher-hotellin ohi, aulasta astui ulos tyylikäs bostoninterrieri muodikkaissa valjaissa, omistaja tuli askeleen perässä. Tämä koira ei varmaan ollut ensi kertaa luksushotellin vieraana.

Meillä oli kotona riemukas jälleennäkeminen Eevin ja Finan kanssa ja ulkoilulenkillä riehuttiin varmaan ulos viikon paineet. Sari oli ollut kovilla, hän joutui "yksinhuoltajana" pyörittämään kolmen pojan ja kolmen koiran sirkusta, sillä Risto oli suuren osan viikosta työmatkalla. Täytyisi löytää luotettava koirahoitola tulevia matkoja varten, emme voi loputtomiin turvautua perheenjäsenien tai tuttavien apuun.

Äitienpäivä ilman ruusuja

Äitienpäivä on sujunut ilman suuria juhlallisuuksia, pojat ovat kukin perheineen omilla retkillään eikä äitienpäiväkakkua ole tarvinnut varata vierailuille. Mika onnitteli jo viikko sitten, Espanjassa päivää vietetään viikkoa aikaisemmin. Riston perhe lähti Jäppilään ja hoiti muodollisuudet jo viikon varrella. Jukan porukka on mökillä Houtskärissä ja sieltä tuli aamulla kännykän välityksellä onnittelulaulu. Pyry lauloi hienosti, sävel oli kohdallaan ja äänessä jo vahvuutta. Poika on tainnut periä musikaalisuutta sekä äidin ja isän puolelta, tiedä vielä millainen laulaja hänestä kehittyy.

Yön tunteina havahduin satakielen lauluun, siinä minulle ihan tarpeeksi äitienpäiväiloa. Ensimmäinen laulu kohahduttaa joka kevät ja joskus juhannuksena kun huomaa laulun vaienneen, tulee niin haikea olo. Satakieli oli tänä keväänä ajoissa, yleensä sen ensimmäiset laulut raikuvat meidän pihapuissa noin viikkoa myöhemmin. Kevät on tehnyt tuloaan pitkään ja hartaasti, mikä on vain hyvä, sillä näin saa nauttia pitkään puiden vihreän eri sävyistä ja lehtien värjäytymisestä kesän syvän vihreiksi.

Perjantaina taas kisattiin oman seuran epävirallisissa kisoissa. Fina parantaa suoritusta kerta kerralta, nyt oli puhdas rata aivan hilkulla. Kolmanneksi viimeisellä esteellä, putkella se otti kiellon ja nopean ajan ansiosta tuloksena oli 4. sija. Finan kanssa on upeaa kisata, se suorittaa esteet määrätietoisesti pyörimättä ja hösäämättä ja osaa jo irtautua minusta hyvin. Peukut pystyyn että hyvä kehitys jatkuisi. Lauantaina osallistuin Eevin kanssa Riihimäellä virallisiin kilpailuihin ja voitimme ihan hullulla tuloksella, sillä kaikki muut osallistujat hylättiin. Rata oli vaikea, siinä oli paljon täyskäännöksiä ja siksi kai Eevi pudotteli rimoja, muut ns. vaikeat esteet sujuivat virheettömästi. Erikoisia voittoja kahtena viikonloppuna, kun Eevi on ainoa joka pääsee radan edes läpi, se voittaa kisan, vaikka virheitä on roppakaupalla. Se on siis kaikista huonoista kuitenkin paras!




Ensi viikonloppuna lähdemme taas reissuun ja viemme koirat Riston luo Dixien seuraksi. Matkasuunnitelmat ovat melko levällään, varmaa on vain että lennämme Wieniin ja vuokraamme auton. Yritämme ajaa Kroatian rannikolle, jos ehdimme saada paperit kuntoon. Olemme tällaisia impulsiivisia matkaajia, emme välttämättä vielä illalla tiedä, minne matka seuraavana päivänä jatkuu. Kerron sitten palattuani, missä päin ajeltiin.

Aglityä, agilityä...

Viime blogissa kerroin Finan ensi esiintymisestä agilityradalla ja itseohjautuvista kuvioista. Perjantaina oli Nasta-cupin toinen osakilpailu, ja Fina meinasi räjäyttää tulospörssin. Se suoritti esteet upeasti irtautuen ohjaajasta, mutta silti kuunnellen ohjeita, vain hienon hieno mutka putken sisääntulossa toi sille yhden virheen. Upea tunne ohjata koiraa, joka liikkuu kuin gaselli, pysyy kuulolla eikä pyöri jaloissa. Jos nyt en pilaa sitä omalla huonolla tekniikalla, siitä tulee mainio agilitykoira. Finan kuulo on selvästi parantunut, pihalla se juoksee ammuksena luokse kutsusta, vaikka tiellä kulkisi mielenkiintoista porukkaa, se ei säntää enää kaiken liikkuvan perään eli on selvästi paljon paremmin kuulolla kuin jokunen kuukausi sitten.

Eevi on aloittanut kisaamisen sairasloman jälkeen ja sen hypyt näyttävät olevan kunnossa. Vähän maltillisempi se on, mutta se ei ole haitaksi, sillä ajat pysyvät reippaasti alle asetetun ihanneajan. Virheitä radalla silti syntyy, sormi osoittaa kyllä ohjaajaan, käskyt tai linjat ovat väärät ja silloin saattaa rima pudota. Lauantaina olimme Nummelassa kisaamassa ja tulimme kotiin syli täynnä palkintoja, voitimme toisen kisan ja toisessa tulimme kolmanneksi. Ei palkinnot silti paljoa ilahduttaneet, kun molemmilta radoilta tuli useita virheitä. Toisessa kisassa hylättiin kaikki muut paitsi kaksi koirakkoa, toisessa radan suoritti vain kolme. Tietenkin voi sanoa, että olemme Eevin kanssa varmoja suorittajia, mutta kun se ei riitä, pitäisi olla myös puhdasta suoritusta.

Edessä on taas tiuha tv-urheiluviikko, jääkiekkoa taitaa tulla melkein joka päivä. Siihen vielä Euroviisukisat, eli jos ei keksi parempaa tekemistä, viikon voi viettää sohvalla televisiota tuijottaen. Ei kiitos minulle, mieluummin lähden ulos lenkille, koirien kanssa treeneihin tai vaikkapa Elixian uusiin ja hienoihin tiloihin punnertamaan Bodypumpia. Tosin koiraharrastus täyttää viikon melko hyvin, ajankäyttöongelmaa ei ole kalenterin mukaan: maanantaina ASTin hallitus, keskiviikkona ja torstaina treenit, perjantaina Nastacup ja lauantaina Eevin kisat.

Fina radalla

Finan ensimmäinen agilityesiintyminen tapahtui perjantaina ASTin epävirallisissa kilpailuissa. Fina hauskutti yleisöä ja selvästi nautti esiintymisestä, mutta minä totesin, että vielä on tehtävä paljon työtä kisavalmiuden eteen. Lähtö ja ensimmäinen hyppy sujuivat mallikkaasti, mutta sitten Fina äkkäsi A-esteen, käväisi tarkistamassa olisiko alastulossa namia, kun ei ollut, kävi moikkaamassa tuomaria ja siitä intoutuneena juoksi radan poikki katsomaan, kuka istuu ratatoimihenkilönä. Hyppäsi vielä tämän syliin ja sitten palasi vauhdikkaasti suorittamaan esteitä oikeassa järjestyksessä. Ensi perjantaina menemme taas kokeilemaan, ehkäpä osaan jo paremmin ennakoida tilanteet ja pitää Finan hallinnassa. Hauskaa meillä joka tapauksessa oli, ja sehän on tärkeintä.

Eevi on ollut jo treeneissä ja osallistui myös perjantain kisoihin. Hypyt sujuvat normaalisti ja suorituksessa oli iloa ja intoa. Suhtauduin vielä viikko sitten melko epäluuloisesti osteopaatin lupauksiin, että selkä paranee ja hyppyilo palautuu. Näin todella tapahtui, kolme päivää piti olla jopa vähän vaikeaa, mutta sitten pitäisi liikkeiden toimia, keskiviikon treeneissä Eevillä oli kovat menohalut ja hypyt sujuivat lennokkaasti, se oli treenien paras palaute. Kävimme vielä kontrollissa torstaina ja hieman kireyttä Eevin lihaksissa vielä oli, mutta nyt sujuvat jo entiseen malliin hypyt sänkyyn ja auton takatilaan, ne juuri olivat tuottaneet eniten hankaluutta. Pitäisi itsekin mennä osteopaatin käsittelyyn, niin paljon on kropassa jäykkyyttä ja liikkumattomuutta.

Kirjoittajakurssin intensiivijakso päättyi pari viikkoa sitten, mutta kurssi jatkuu vielä vapaan kirjoittamisen osalta vuoden. Kurssin myötä elämäni sai aivan uuden sisällön, olen oppinut valtavasti ja myös kehittynyt kirjoittajana. Kun aluksi palautteet olivat melko rankkoja, viime aikoina olen saanut kannustusta ja kiitosta tekstin muodosta ja sisällöstä, se on ihanan innostavaa. Tekstiä on syntynyt jo melkoinen määrä, mutta uutta pukkaa tulemaan koko ajan. Tämän aamun lenkilläkin päähän pulpahti taas uusi teksti-idea, oikeastaan takaraivossa prosessoi koko ajan. ”Kirjan” runko on jo valmis ja yli puolet teksteistä kirjoitettuna, nyt pitäisi tehdä loppurutistus ja lopulta miettiä yhteydenottoa kustantajaan. Olen naivin optimistinen, että saan jonkun kustantajan vakuuttumaan kirjan ideasta ja tekstin laadusta. Voihan olla että koen vielä pahan kolahduksen, mutta toivossa on mukava elää ja kirjoittaa. Lauantaina meillä oli myös kurssitapaaminen ja se vasta jännittävää olikin. Siellä kurssi kirjoittajat saivat kasvot, sillä olemme opiskelleet puolivuotta vain nimestä toisemme tuntien. Mikään ei pitänyt paikkansa, tummaksi luultu olikin blondi, rajua ja realistista proosaa kirjoittava oli naisellinen ja pehmeä tyyppi, pätkä oli pitkä jne. Heti oltiin kuitenkin vauhdissa, juttua piisasi yön pikkutunneille asti.

Järjestötoimintaa

Terveiset Suomen agilityliiton eli Sagin varsinaisesta kokouksesta, siellä Heurekan auditorion tuolilla tämä sunnuntaipäivä sujuikin sujuvasti. Onneksi en ollut suunnitellut päivälle mitään suurta aktiviteettia, sillä kokous vei matkoineen kuusi tuntia. Oli kyllä oikein mielenkiintoista ja hyödyllistä kuulla, mitä lajiliitto on saanut aikaan ensimmäisen toimintavuotensa aikana ja mitä on suunnitteilla tulevalle vuodelle. Tärkein ja ajankohtaisin asia on tietenkin kilpailulisenssijärjestelmän käyttöönotto, toukokuussa on kaikilla kisaajilla oltava jo lisenssit kunnossa. Odottelen itsekin lisenssiäni ensi viikon postissa. Suurimman vaikutuksen teki minuun sähköisen keskitetyn kilpailujärjestelmän käyttöönotto, toisin sanoen jo kuluvana vuonna pitäisi olla käytössä systeemi, jonka kautta kisavaraukset, ilmoittautumiset, maksut ja tulospörssi hoituisivat keskitetysti. Säästäisi valtavasti aikaa, työtä ja järjestelyjä seuran kisatoimikunnalta.

Kokouksen kulusta sen verran, että asiat olisi tullut käsiteltyä varmaan puolet lyhyemmässä ajassa, ellei eräällä kokoustajalla olisi ollut korjausehdotusta, kysymystä tai kommenttia joka ikiseen käsiteltävään asiaan. Kokouksen puheenjohtaja tokaisikin kerran, että mukavaa kun tietää että jokaiseen esitettyyn asiaan tulee ainakin yksi kysymys! Kokoussalin ulkopuolella henkilö kertoi ylpeänä, ettei ole nähnyt yhtäkään agilityhyppyä, ei omista koiraa eikä tiedä lajista mitään, on vain ns. ammattijohtaja seurassaan. Siinä sitten pyörittelimme silmiämme me, jotka teemme tätä työtä rakkaudesta agilityyn, olemme aloittaneet koiranomistajina, ajautuneet harrastuksen pariin ja sen mukana myös yhdistyksemme toimintaan eli toimimme vapaaehtoisina seuroissamme koiraharrastuksen hyväksi.

Viikko on koirien suhteen sujunut hiljaisesti, toisin sanoen ei ole tapahtunut mitään merkittävää, ei ole tehty pahoja eikä karkailtu. Eevin kanssa kävimme osteopaatin käsittelyssä, sillä Eevi välttää jostain syystä hyppäämistä. Muuten se leikkii, juoksee, peuhaa ja kiipeilee kuten ennen. Se on tutkittu tarkoin, luustossa eikä selkärangassa ole vikaa, liikkeet ovat ok eikä se näytä kipuilevan, välttää vain hyppäämistä jos mahdollista. Osteopaatti tunnisti oireet ja sanoi niiden johtuvan vuoden takaisesta kohdun poistosta, rangan asento on vähän muuttunut ja lihakset jumissa. Hän antoi lupauksen, että Eevin hyppytaidot palautuvat ja sen pitäisi olla kolmen päivän kuluttua ennallaan. Tänään on juuri se kolmas päivä, mutta suurta ihmettä ei ole vielä tapahtunut, paranemista kuitenkin.

Fina oli ensimmäisissä kevään treeneissä torstaina ja hienosti ovat asiat sisäistyneet talvitauon aikana. Perjantaina menemme oman seuran epävirallisiin kilpailuihin, onpa jännittävää taas olla aloittelijoiden joukossa agilitykisoissa.

Terveiset Amerikasta

Tervetuloa taas pitkästä aikaa sivuilleni. Viime maanantaina palasimme Coloradon talvisista maisemista Espoon kevääseen. Voisi sanoa, että olimme korkean paikan leirillä, sillä Breckenridgen pieni kylä, jossa tuttaviemme talo sijaitsee, on 3000 metrin korkeudessa, laskettelurinteet nousevat jopa 4000 metrin korkeuteen. Korkeus ei mahdottomasti haitannut, mutta sen huomasi kyllä, sillä muutamakin nopea askel portaissa pani haukkomaan henkeä kuin kala kuivalla maalla. Lunta oli lähes 2 metriä ja lisää tuprutti monena päivänä. Rinteissä riitti haastetta meille jokaiselle, Riston pojat keskittyivät Terrain Parkiin eli temppurinteisiin, Sari suosi leveitä ja pitkiä ”lentokenttiä”, Elias ja minä haimme haasteita ”bowleista” eli avoimista vapaista rinteistä.

Isäntäväellä on amerikkalaiseen tyyliin valtava talo, jossa jokaisella makuuhuoneella on oma kylppäri. Talon terassilla oli ulkoporeallas, jossa sai rentouttaa kipeytyneet lihakset löysäksi asti. Kyllä kelpasi kylpeä, kun silmien edessä aukeni koko laskettelualue, aurinko paistoi ja kylmät juomat olivat käden ulottuvilla.

Vähän aikaa jäi shoppailuunkin, vaikka yleensä olimme iltaisin sänkyvalmiita hyvin aikaisin. Kiersin tietysti lemmikkitarvikehyllyt, ne vasta olivatkin nähtävyyksiä. Jos omistaisin pienen, valkoturkkisen koiran, olisin ostanut sille vaaleanpunaisen puvun, jossa oli plyymikaulus. Olisin voinut ostaa sille myös vaaleanpunaisen ”timanttipannan”, karvalla sisustetut tossut omassa pikkulaukussaan ja vaatetukseen soinnutetut ruokakupit. Syntymäpäivän viettoon oli tarjolla eri värisiä rimssukauluksia ja muuta rekvisiittaa. Päädyin lopulta ostamaan meidän tahvoille asialliset kaulapannat samanvärisine taluttimineen. Eihän staffien tarvitse vaatteilla komeilla, kun ovat niin komeita jo luonnostaan!

Viimeisenä päivänä ystävien poika perheineen tuli kylään ja toivat mukanaan 6-vuotiaan Harley-dobermanninartun. Uskomattoman lempeä ja tottelevainen koira, antoi 4-vuotiaan Zacharyn halata ja rutistaa vaikka kuinka, tutustui meihin avoimesti, kulki pihalla vapaana (ei aitaa). Pentuna se oli lopettanut hyppimisen kolmen opetuskerran jälkeen! Olen nähnyt joskus erittäin aggressiivia dobbiksia, mutta Harley ei kuulunut siihen kategoriaan. Denverissä on muuten voimassa DDL = Dangerous Dog Law, kiellettyihin rotuihin kuuluu myös staffi!

Olin matkan aikana saanut väliaikatietoja Helasuon ”koirahoitolasta”, missä kaikki oli muuten mennyt hyvin, mutta Fina oli laittanut riiviövaiheen päälle. Aita piti tilkitä lähes sentti sentiltä, silti riiviö löysi aina uuden kolon. Kerran naapurin rouva oli palauttanut sen pihaltaan ihan ystävällisessä hengessä. Se oli kaivanut Markun valkosipulimukulat ylös, kantanut kiviä suussaan ja jyrsinyt vähän eteisen uutta mattoa. Markku sanoi myös, että käsi oli venynyt ainakin 5 cm Finan vetäessä lenkeillä. Tämä kaikki ihan ystävällisessä hengessä, Sirkka ja Markku ovat nähneet elämänsä aikana monenlaisia koiria, kilttejä ja vähemmän kilttejä. Päätimme ottaa kotona tiukan komennon, mutta nyt Fina on ollut kuin enkeli, tottelee pihalla melkein aina, istuu ja katselee kauniisti silmiin kun sitä puhuttelee eikä vouhkaa edes uloslähdössä. Ehkäpä se purki ikäväänsä kaivuuhommiin.



Tässä kuvassa poseeraa myös Harley

Kivenpyöritystä ja muita kummallisuuksia

Olemme monesti ihmetelleet, mitä Fina touhuaa takapihan laitamilla. Nyt kun lumi on sulanut ja valoisuus lisääntynyt, huomasimme että se kuopii vimmattuna maata ja etsii kiviä. Kun se löytää kiven, isonkin, se pyörittää sitä ja kuljettaa jopa suussaan. Vimma on niin valtava, että se vikisee kiihkoissaan, on kuin toisissa maailmoissa. Kivenpyöritys pitäisi saada jotenkin loppumaan, ei ole hyväksi hampaille ja pienempi kivi voi jopa joutua vahingossa vatsalaukkuun. Sellaisiakin hätätapauksia on joskus tullut eläinlääkärin leikkauspotilaaksi. Tassut ovat ihan hirveässä kunnossa, ja jos ei heti ovella ehdi pyyhkimään niitä, lattiat ja matot ovat Finan tassunjäljillä koristeltuja. Pohdin jo, pitäisikö joku kivi sivellä cayennepippuriliuoksella, oikein polttava maku voisi vieroittaa Finan kivenpyörityksestä.

Eilen Fina antoi näytteen hyppytaidostaan ja ponnistusvoimasta. Oltiin juuri tultu lenkiltä ja koirat pyörivät pihalla vapaina. Fina äkkäsi tiellä lähestyvän koirankuljettajan, rotweiler taluttimessa. En tiedä mistä Fina livahti tielle tervehtimään, mutta kun Elias kutsui sitä takaisin, se salamana palasi nopeinta tietä luoksemme, siis hyppäsi suljetun portin yli lennokkaasti = metrin hyppy ilman vauhtia. Nykyinen aitasysteemi ei ole mikään este Finalle, tarvittaessa se loikkaa kuin kauris sen yli. Onneksi se kyllä tulee nopeasti takaisin, mutta aika pelottavan näköistä varmaan on, kun tämä musta pantteri säntää tervehtimään tiellä kulkijaa. Ensi kesään rakennusprojektiksi on suunniteltu Finan pitelevä aita tontin ympärille.

Finan toinen juoksu on lopuillaan ja pääsemme kohta eroon housuhässäkästä. Fina riisuu housuja sitä mukaa kun päälle puetaan, varahousuja on lähes joka huoneessa. Jos se ei riisu housuja, ainakin repii irti pikkuhousunsuojan. Fina on näköjään perinyt isoisoäidiltään tiheän juoksuvälin, nyt se oli vajaa 4 kuukautta. Housukautta ehtii kertyä vuodelle melkoisesti tällä vauhdilla.

Torstaina Dixie, Eevi ja Fina menevät Sirkka ja Markku Helasuon "koirahoitolaan", Riston perhe ja me lähdemme 10 päivän matkalle USA:n Coloradoon. Helasuot ovat ihania koiraihmisiä, tosin heillä ei tällä hetkellä ole omaa koiraa. Koirahistoriaan kuuluu monta bokseria ja yksi staffi, meidän kasvatti. Oikein liikutuin kun Sirkka kerran kysyi, milloin koirat pääsevät taas heille hoitoon. Koirat puolestaan rakastavat Sirkkaa ja Markkua, pääsevät varmaan kaikki sänkyyn nukkumaan ja sohvalle köllöttelemään. Pitkät kävelylenkit ovat tiedossa Iirislahden rantamaisemissa.

Meiltä jää mämmi tänä vuonna syömättä, mutta syökääpä lukijat sitä meidänkin puolesta.

Iloista pääsiäistä!