Vaipanvaihtoa

Jouluun on enää kolme yötä, valisti minua neljävuotias Pyry ja vakuutti samaan hengenvetoon, että tänä vuonna joulupukki varmasti löytää tiensä perille asti. Jukan perhe Tampereelta tuli katsomaan kanssamme HurjaRuuthin Talvisirkusta ja myös viettämään neljättä adventtia. Vanhemmat tosin lähtivät lauantaina yhteiselle hotellilomalle Helsinkiin ja me saimme arvokkaan tehtävän hoitaa Pyryä ja Annaa vuorokauden ajan. Samaan hyssykkään tulivat yökylään myös Riston pojat, ja niin viime yönä oli majoituskapasiteettimme 100 %:sti täysi.

Pyry oli aivan täpinöissä isojen serkkupoikien kanssa touhutessaan, mutta tänään oli jo itku herkässä väsyneellä pikkumiehellä. Anna, yksi vuotta ja risat, tepasteli jalat väärällään ja ihmetteli uutta ympäristöä. Koirat kiinnostivat Annaa erityisesti, eikä hän yhtään säikkynyt märänkylmiä muiskauksia. Ihailin ja ihmettelin, miten siivosti koirat käyttäytyivät pienen horjuvan tytön juostessa ympäriinsä. Eevi ja Fina eivät kertaakaan hyppineet Annaa kumoon, kuten kyllä yrittävät tehdä isompien lasten kanssa. Ne istuivat kauniisti lattialla ja antoivat Annan näprätä korvia ja nipistellä kylkiä. Tietenkään en antanut hetkeksikään koirien jäädä näkyvistä, eläimen hillitty käytös kun ei kiltteydestä huolimatta ole takuu varmaa. Fina liimautui poikien seuraan; se kimitti uima-altaan reunalla, istui tv-huoneen sohvalla katsomassa piirrettyjä ja nukkui yönsä Royn kainalossa.

Finan juoksu on nyt kolmannessa päivässä ja vaihdoin sille pikkuhousunsuojia yhtä tiuhaan kuin Annalle vaippoja. Useamman kerran Fina on päässyt livahtamaan housut jalassa ulos ja kerran jouduin siivoamaan isot asiat, aivan kuten Annankin vaipoista. Ihan nirppanokka ei tosiaankaan saa olla pestessään juoksuisen nartun housusotkuja.

Tänään Elias otti ensimmäisen progesteroninäytteen Finasta ja Jukka lupasi viedä seerumin huomenna Tampereella Vetlabiin. Huomenillalla kun tulokset ovat tiedossa, voi jo päätellä, mikä tulee olemaan astutuksen ajankohta.

Iloista piparintuoksuista joulua ja mainiota uutta vuotta toivotamme oheisen tanssin kera.

http://elfyourself.jibjab.com/view/oBspUr0I3pJKZPmne01a

Ikuinen pentu

Fina on ikänsä perusteella jo aikuinen koira, jonka pitäisi jopa lähiviikkoina mennä sulholaan. Käytös ja ikä eivät vain näytä olevan hyvin synkronoituja, pentumaiset otteet kun ovat edelleen vallalla. Kulunut viikko on ollut erityisen toimelias ja hetkittäin hermojani raastava.

Aloitetaan vaikkapa olohuoneen matosta, jonka vihdoin raaskin viedä pesulaan SOL:in 15 %:n alennuksen houkuttelemana. Silti pesu maksoi maltaita, 85 euroa ja mukana tuli huomautus, ettei kaikkia tahroja (Finan aikaansaamia!) ollut saatu pois. Optimistina levitin valkoisen villanukkamaton taas olohuoneeseen ja suunnittelin jopa suojasprayn hankkimista. En ehtinyt kuin suunnitella, sillä Fina ehti kantaa multakasasta kiven, jota se pyöritteli pitkin mattoa läikittäen sen harmaan kirjavaksi.

Milloinka opin, ettei ostoksia saa jättää eteisen pöydälle? Alkuviikosta Eevi herätti minut kolme kertaa vaatien päästä ulos. Sillä oli melkoinen ripuli ja ihmetelin kovasti, mikä sen mahtoi aiheuttaa. Aamun valjetessa syy selvisi, sillä olohuoneen lattialta löytyi auki revitty Xylitol-purkkapussi. Säikähdin kovasti, sillä Xylitol on vaarallista koiran elimistön sokeritasapainolle. Punnitsin pussin ja rauhoitun, kun painosta ei ollut kovin suurta määrää hävinnyt. Ei epäilystäkään siitä, kun pussin oli repinyt, mutta Eevi liittynyt mukaan maistiaisten toivossa. Eevi reagoi herkästi vatsallaan kaikkeen uuteen ja outoon, mutta Finan vatsalaukku tuntuu olevan rautaa. Se on kestänyt mm. Rimadyl-purkillisen ja yliannostuksen Synuloxia ilman minkäälaisia oireilua.

Toisella ostoskäynnillä olin ostanut koirille joululahjaksi herkkukorit, sellaiset puruluumateriaalista tehdyt, joiden sisällä on erilaisia nameja. Laskin kassin käsistäni eteisen pöydälle ja kävin vaihtamassa vaatteet. Finalle riitti muutama minuutti repiä toinen pakkaus auki ja syödä suurin osa sisällöstä. Saa syyttää itseään kun aattona pukki antaa sille pienemmän paketin kuin Eeville.

Tänään se ehti kaataa namipurkin, ja meillä oli valtaisa kilpailu, kumpi ehtii ensin, minä korjaamaan namit lattialta vai Fina syömään ne. Minä melkein voitin.

Kenkien piilottaminen on sen päivittäinen askare. Joskus yhdestä huoneesta löytyy neljä saman jalan kenkää tai eri paria olevat molempien jalkojen kengät. En aina jaksa edes etsiä paria, vaan kävelen toisessa jalassa Crocs ja toisessa Merrell, kunnes jompikumpi pari osuu eteeni.

Tammisaaren veli, Noi kävi tänään vierailulla. Se on erinomaisen komea ja hyväkäytöksinen uros, rotunsa mallikelpoinen edustaja. Eevi äiti ja Fina- sisar eivät olleet kovin vieraanvaraisia, vaikka Noi kovasti yritti seurustella. Se ehdotti leikkiä molemmille, mutta sai vain naiselliset rähähdykset kuonolleen. Jos koirat olisivat saaneet olla yhdessä hieman pitemmän ajan, yhteisymmärrys olisi varmasti löytynyt. Parasta palautetta kasvatustyöstä saa, kun näkee että kasvatit voivat hyvin ja tuottavat koirailoa omistajilleen.

Tätä kirjoittaessani eteisestä kuului epämääräistä rapinaa ja rousketta. Kysyin ääneen: "Mitä Fina tekee?" Eevi tuli oitis viereeni, laittoi kuonon polvelleni ja huiskutti häntää. Se kertoi, ettei Fina touhua mitään luvatonta. Olisi pitänyt uskoa sitä, sillä tarkistuskäynnillä näin Finan rouskuttavan kerrankin jotain sallittua, puruluuta.

Sankareita, onko heitä!

Kun suurin osa suomalaisia oli liimautunut television ääreen katselemaan, miten hienot ja kauniit ihmiset kättelivät presidenttiparia, tihrustelin Turun tien valkoisia reunamerkkejä ajaessani kohti Espoota. Minusta oli hienous kaukana; kuraisissa vaatteissa ja nuhaisena niiskuttaen olin paluumatkalla Finan kanssa Liedosta Tsaun kisoista. Yritin nostattaa apeaa tunnelmaa laulamalla kovaa ja korkealta J Karjalaisen sävelmää: ”Me ollaan sankareita kaikki kun oikein silmiin katsotaan, me ollaan sankareita elämän ihan jokainen”. Parhaani olin tehnyt kisoissa, mutta menestys oli surkea eikä tavoitteeni nousta Finan kanssa kolmosluokkaan tämän vuoden aikana toteutunut. Vaikka yleisöltä tuli ihailevia kommentteja Finan nopeudesta ja sulavasta liikkumisesta, eivät ne paljoa lämmittäneet. Ensimmäisellä radalla se ampaisi heti kolmannen esteen jälkeen keskellä rataa olleeseen putkeen, enkä mitenkään ollut aavistanut että se olisi ollut houkuttin. Yksikään muu koira ei keksinyt sitä temppua. Toinen rata sentään saatiin hyväksytyksi, mutta kolmella virheellä. Kontaktiharjoittelu ei ole vielä tuottanut tulosta, vaikkakin edistyksenä voisi pitää jo sitä, että radan kolmesta kontaktista Fina sentään teki kaksi oikein.

Tänään olimme katsastamassa sulhaskandidaattia, Maxia, joka melkein sekosi päästään nähdessään Finan. Nirppanokka neiti sen sijaan torjui kaikki tutustumisyritykset ja kertoi äänekkäästi mitä mieltä se oli nuoresta miehestä. Maxilla on pitkä pinna, se tietää miten ärhäköitä naisia taltutetaan. Se antoi Finan leikkiä pallollaan, veikisteli sopivan matkan päässä ja ehdotteli juoksukahdeksikkoa. Ei lämmennyt Fina, mutta sentään suostui haistelemaan Maxin hännänalusta. Ehkäpä se sulattelee mielessään sulhasen ehdotuksia ja kääntää mielensä suosiolliseksi siihen mennessä kun astutusaika on kohdalla.

Torstaina olin Vanhalla ylioppilastalolla seuraamassa Finlandia-palkinnon julkistamista. Sofi Oksasen Puhdistus-romaani palkinnon nappasi, ja mielestäni oikeutetusti, vaikka kaikki ehdokkaat olivat mielenkiintoisia ja varmaan palkinnon arvoisia. Tilaisuus oli lyhyt ja koruton, pari puhetta, palkinnon julkistus ja Sofi Oksasen kiitospuhe. Se oli tilaisuuden paras puhe, kauniisti muotoiltu kiitos sananvapaudesta. Kirjailija on niin nuori, vasta 31-vuotias, ettei ehkä menestys ole päässyt turmelemaan.

Vaikka en Finlandiaa tavoittelekaan, toivoisin että joku kustantaja arvostaisi omaa käsikirjoitustani niin paljon että haluaisi julkaista sen. Rohkaistuin taas lähestymään muutamaa yhtiötä ja odottelen nöyränä kirjeitä joissa sanotaan: ”Kiitämme mielenkiinnosta kustannusyhtiötämme kohtaan, mutta valitettavasti….” Jonkinlaisena palkintona voisi sentään pitää viikolla saamaani apurahaa Suomen tietokirjailijat ry:ltä. Se on oikeastaa kopiointkorvaus, sillä oppikirjoja enimmäkseen kopioidaan, ei paljoakaan osteta.

Oi Romeo!

Kissanristiäisiä vietetään tämän tästä, mutta eilen illalla olimme ensimmäistä kertaa koiranristiäisissä. Veljentyttären perheeseen oli tullut uusi tulokas, vaalea, lyhytkarvainen salukipoika, jonka ristiäisiin meidät oli kutsuttu. Kun kopistelimme Riston perheen kanssa puisen omakotitalon portailla, pihan tyylikkäät jouluvalot ja ulkosoihdut antoivat jo viitteen suuresta juhlasta. Eteisessä iloittiin jälleennäkemisestä, halailtiin serkkuja, veljentyttöä, puolisoa, veljeä, kälyä, veljentytön poikia ja tyttäriä. Juhlakoira ja 8-vuotias Elvis-saluki ottivat meidät hillitysti vastaan, eivät yrittäneet napsia, eivät suukotella eivätkä kaataa staffien tapaan.

Romeoksi nimetty lapsukainen otti onnittelut vastaan rennosti sohvalla makaillen. Se sai lahjaksi pentulelun, puruluun, Nina Ottosonin pelin ja poronmuotoisen aladobikakun. Vieraat skoolasivat glögilasit kädessään ja seurasivat lapsekkaan innokkaina Romeon tutustumista lahja-antiin . Aladobikakun se olisi halunnut ahmaista saman tien. Ihailimme sen älykkyyvttä, kun se löysi melkein heti Ottoson-peliin piilotetut namit (kuivattua mateenmaksaa, jonka haju leijui vahvasti jo ihmistenkin nenään). Nauroimme kun se retuutti vaaleansinistä pehmoleluaan.

Kun seremoniat oli hoidettu, kutsu kuului illallispöytään. Asettauduimme pitkän, Irma-mummin perintöastioilla katetun pöydän ääreen. Kynttilöiden loisteessa ja viinin välkkyessä kristallilaseissa näkymä oli kuin Carl Larssonin ihanista perhekuva-albumeista. Suppilovahverokeittoa, poronpaistia, marinoituja kantarelleja taivaallisen kastikkeen kera söimme enemmän kuin vatsalaukkuun olisi mahtunut, mutta herkkuja oli mahdotonta vastustaa. Jogurttikermajäädyke täydensi makujen sinfonian. Pääkaupunkiseudun paras gourmet-paikka on siis Tikkurilassa.

Elvis hiippaili hieman hämillään olohuoneessa, sitä taisi häiritä meluisa joukko ja Romeon saama huomio. Se vetäytyi olohuoneen nurkassa olevaan häkkiinsä, mutta illan pääkoira Romeo otti kaiken irti juhlastaan ja änkesi sohvan nurkkaan. Illan haasteet kuitenkin väsyttivät nuoren juhlijan ja se nukkui autuaasti melkein solmuun käpertyneenä vasikan jalat sojottaen eri suuntiin

Kun puolen yön jälkeen rapistelimme avainta ulko-ovessa, eteisessä alkoi hirvittävä metakka. Eevi ja Fina siellä osoittivat mieltään pitkästä yksinäisestä illasta. Kun kaiken lisäksi vaatteista löytyivät pennun hajujäljet, närkästys oli valtava. Tänä aamuna metsässä koirat ottivat takaisin illalla vähäksi jääneen ulkoilun. Heti kalliolle noustuamme ne hävisivät näkymättömiin jonkun karahkan kimppuun ja me seisoimme pitkään huhuilemassa koirien perään. Kun keppi oli nujerrettu tai voimat lopuivat, ne palasivat kielet suupielestä roikkuen ja höyryjunina läähättäen. Kotona taas putsattiin Eevin hampaista puutikkuja.

Mustikoita ja lumimyräkkää

Sain tänään uuden koiran, punaisen, mustamaskisen staffinartun. Se matkasi tänne suoraan Southamptonista, Englannista Pihla Haukatsalon matkakassissa. Eevi ei reagoinut tulokkaaseen laisinkaan, mutta Fina nuoli sen suupieliä ja haisteli hännän alusta todetakseen pettyneenä, ettei siitä ollut leikkikaveriksi. Tässä vaiheessa viimeistään varmaan lukijakin ymmärtää, että kyseessä on koirapatsas, hieman oikeaa staffia pienempi, mutta uskomattoman aidon näköinen kuten kuvasta näkyy. Olikohan tämä koirapatsas enne, viite siitä että Finan suunnitteilla oleva astutus tuottaa punaisia staffivauvoja.

Pihla on Englannissa työskennellyt pitkään miehensä kannsa Hi-Craft ja Rosewood-lemmikkitarvikeyrityksissä ja mm. Toyboy-nylonluut ja vetorenkaat ovat hänen suunnittelemiaan leluja. Aivan kuin Eevi ja Fina olisivat tienneet tämän, sillä ne kantoivat kilvan Pihlalle toyboy-lelujaan, osa niistä jo melkoisen kuluneita. Eevin suosikki on sen pentuajan nylonlelu, yli kahdeksan vuotta vanha. On todellinen ennätys, että staffin lelu voi pysyä koossa näin kauan. Ei ihme että Pihla kuvasi ahkerasti leluja järsiviä koiriamme.

Iltalenkki oli tänään varsinainen kuntoilusuoritus. Kahlasimme Hannusmetsän lumen umpeen tuiskuttamilla poluilla lumihiutaleiden iskeytessä poskipäihin kuin naskalit. Eevi ja Fina ottivat ilon irti pöllyävästä lumesta, löysivät vielä joitakin karahkoja kiskottavaksi ja napsivat kiihkoissaan lumihiutaleita. Arvattavissa oli, että kylmä lumi vatsassa tekee huonon olon ja pian kotiin palattuamme jouduin siivoamaan keittiön lattialta oksennuksen.

Valokuvasin pihaa innoissani, sillä se näytti aivan satumetsältä. Eilen ripustimme pensaisiin ja puihin jouluvalot ja nyt lumen kuorruttaessa oksat, koristelu oli aivan täydellinen. Pelkään vain, että lumi voi täällä meren läheisyydessä nopeasti sulaakin, mutta nautin täysillä valkeudesta niin kauan kuin sitä on tarjolla. Optimistina suunnittelin jo suksien etsimistä ulkovarastosta.



PS. Melkein unohdin kertoa, miten mustikat liittyvät lumipyryyn. Leivoin aamulla mustikkapiirakan Kemijärvellä poimituista mustikoista ja tarjosin sitä vaniljajäätelön kera Pihlalle. Oli mukava muistella mustikanpoimintaretkeä lumimyräkän helisyttäessä ikkunoita. Sitäpaitsi mustikkapiirakka oli suussa sulavaa, sen kiitoksen sain vieraaltani.

Ihmeelliset feromonit

Kokeilin feromoni-haihdutinta parisen vuotta sitten yrittäessäni lievittää Cessi-vanhuksen ahdistusta. Huomattavaa helpotusta oireisiin ei tullut, mutta nyt ymmärrän miksi. Vietin nimittäin lauantain Vetcaren luennolla, jonka aiheena oli Feromonit koiran ja kissan oppimisen ja käyttäytymisen ohjaamisessa. Luennoitsija oli ranskalainen professori Patrick Pageat, joka toimii Torinon yliopistossa feromonitutkimuslaitoksen johtajana. Hieman kriittisenä tosin mietin, onko taustalla vai kaupallisen tuotteen markkinointi, mutta kyllä esitys oli vakuuttava ja tulokset perustuivat myös tieteelliseen näyttöön.

Merkittävin oppimani asia oli, että koirat ja kissat erittävät feromoneja käyttäytymistavoilla, joita ihminen ei useinkaan osaa tulkita oikein. Kun kissa raapii seinää tai raapimapuuta, sen tassuista erittyy tuota ainetta, kynsien kuluminen on toissijainen tulos. Kun koira kaapii maata ulostettuaan, se samoin jättää tassuistaan feromoneja. Se ei siis yritä peittää ulostettaan. Toisaalta taas koiran nuollessa omistajan kasvoja, se ei suinkaan suukottele rakkaudesta, vaan etsii feromoni-merkkejä ihmisen kasvoista. Eläin tarvitsee feromonin eritykseen aina jonkin määrätyn liikkeen tai toiminnon, siten esimerkiksi kissan puskeminen vaikkapa omistajan säärtä vasten avaa sen tiehyet. Virtsaaminen matolle tai ulostaminen sohvalle saattavat olla kissan kannalta aivan normaalia toimintaa, siis feromonin eritystä, mutta omistaja tulkitsee nuo inhottavat tavat vain huonoksi käytökseksi. Ymmärsin myös, että kissoilla saattaa olla melko hurjia tapoja, paljon hankalammin korjattavia kuin touhukkaan koiran ilkityöt.

Toinen tärkeä asia oli, että käytösongelmat pitää osata tulkita oikein, pitää siis päästä ongelmakäyttäytymisen syiden taakse. Kun tilanne korjataan, voi feromoni rauhoittaa tai auttaa lemmikkiä luopumaan esimerkiksi kulkureitin merkitsemisestä virtsalla. Äänipelkoon, vieraisiin tutustumiseen, matkustuspelkoon, outoihin paikkoihin tutustumiseen ja uuteen kotiin sopeutumiseen pitäisi feromonin auttaa, kunhan omistaja muuten varmistaa, että eläimellä on hyvät oltavat. Seuraavan pentueen sopeuttamiseen uusiin olosuhteisiin aion kyllä käyttää feromonipantaa, sen käyttö on yksinkertaista, eikä haittavaikutuksiakaan ole tiedossa.

Erinomaisen mielenkiintoisia olivat luennoitsijat esimerkit villieläinten hoitamisessa feromonin avulla. Epäsosiaalinen elefanttinaaras oppi asumaan samassa aitauksessa toisen naaraan kanssa, kun sopeuttamisen apuna käytettiin feromonia. Hankala tiikeri oppi hyväksymään uudet tarhakaverit ja jääkarhu australialaisessa (!) eläintarhassa sai elämänhalun takaisin, kun feromonia siveltiin kylkiin ja pään alueelle.

Viikko on hurahtanut hurjan nopeasti. Lauantain luento ja iltakylä, sunnuntain kisat ja Bo Kaspersin konsertti sekä eilinen Tampereen matka ovat pitäneet minut sellaisessa vauhdissa, että kotona on ehtinyt vain kääntyä. Edessä on samanmoinen ruljanssi, sillä torstaille on kutsu Tieto-Finlandian jakotilaisuuteen, perjantaina on tietokirjailijoiden vuosikokous ja lauantaina aion ehtiä vielä ASTin pikkujoulun viettoon. Siinä välissä käväisen Purinalla koirien kanssa treeneissä ja metsälenkeillä. Marraskuun harmaus ehkä tässä vauhdissa jää huomaamatta ja sitten kohta onkin jo joulukuu valoineen ja glögijuhlineen.

On se niin helppoa, osa 2

Kaikki alkoi siitä, kun Riston kaksoset pelasivat tietokonepeliä Eliaksen kannettavalla. Lopetettuaan pojat lämäyttivät koneen kannen kiinni eivätkä huomanneet että hiiren johdon mötikkä jäi kannen ja näppäimistön väliin. Nestekidenäyttöön tuli outo raidoitus sateenkaaren väreissä ja työkalupalkki katosi kuvion alle. No, vastuuvakuutuksethan ovat tällaisia haavereita varten, joten väsäsin heti vahinkoilmoituksen Riston vakuutusyhtiöön. Sieltä tuli nopeasti ystävällinen vastaus: ”Ilman muuta korvaamme poikien aiheuttaman vahingon.” Ensin piti kuitenkin arvioituttaa vahinko huoltoliikkeessä. Kone lepäsi arvioijan pöydällä viikon verran ja vienti- ja hakurallista kertyi edestakaisia ajomatkoja yli 100 km. Kun luin vakuutuskorvauspäätöksen, verenpaine taisi nousta vaarallisiin lukemiin. Runsas kolme vuotta sitten hankittu laatukone Siemens Amilo oli kadottanut hinnastaan lähes 70 % ja niin vakuutusyhtiö näki oikeudekseen maksaa siitä 450 euroa vähennettynä 150 euron omavastuulla. Korvauspäätöksestä olisi voinut valittaa!

Halusin kuitenkin hankkia koneen, joka palvelisi tarpeitani vuosiksi eteenpäin ja siksi päädyin lisäämään vakuutuskorvauksen päälle ainakin kaksinkertaisen summan. Tein koneiden vertailuja netissä, arvioin tehoja ja ominaisuuksia. Kodintekniikkaliikkeessä kiusasin kysymyksilläni myyjää niin, että tämän finniset posket punoittivat. Poika parka taisi joutua koville, sillä hän soitti lopulta esimiehelleen pystyäkseen vastaamaan kysymyksiini.

Perusteellisen valintaprosessin jälkeen HP:n viihdekannettava Dv7-1060 sai kunnian päästä kotipöydälleni. Se on virtaviivainen, krominkiiltävä, ajatuksennopea ja käyttäjäystävällinen, mutta kokonsa puolesta tuskin enää edes kannettava kone. Yhteistyömme alkumetrit olivat yhtä onnen huumaa. Kuherruskuukausi päättyi melko nopsaan, sillä koneen sisäänrakennettu digi TV-viritin ei ollut lainkaan halukas yhteistyöhön. Se ei suostunut hakemaan kaikkia kanavia, ei näyttämään tekstitystä eikä EPG-ohjelmaopasta. Alkoi vilkas yhteydenpito HP:n tuen kanssa. Aluksi sain puhua jopa oikean ihmisen kanssa, mutta koska hän ei osannut autaa ongelmassani, piti sähköpostitse ottaa yhteys erikoisosaajaan. Parin päivän odottelun jälkeen sain postilaatikkooni ohjeita:

”Muuta Quick Playn asetuksia ja ota tekstitys käyttöön”.
Yritin mutta kone ilmoitti kerta kerran jälkeen ”Viritin on toisen sovelluksen käytössä tai ei toimi oikein”.
Ohjelmaoppaan korjaamista varten piti mennä Vikasietotilaan, etsiä piilotetut kansiot, poistaa kaikki Programdata-tiedostot jne jne.

Tein töitä, aikaa paloi ja vähän jo hermojakin rassasi. Ei muutosta, tilanne oli ennallaan. Taas sähköpostiviestillä pyyntö lisäohjeista, johon vastaus tuli kolmen päivän päästä.
”Resetoi tietokone” ja jos toimenpide ei auta, ”asenna tv-kortin ajuri uudelleen”.
Tein taas töitä käskettyä, mutta kone herjasi entiseen tyyliin.

Tuttava neuvoi palauttamaan järjestelmän alkutilanteeseen. Kone sen sijaan ei ollut yhteistyöhalukas ilmoittaen ettei palautusta voida suorittaa. Lopulta kokeilin Quick Playn päivitystä ja pienen pieni edistysaskel on nyt nähtävissä. Ohjelma löysi joitakin tv-kanavia, mutta näyttää vain pysähtynyttä kuvaa ilman ääntä ja tekstiä.

Televisio-ohjelma on kyllä nähtävissä Windowsin Media Center- ohjelmalla, mutta se taasi tue ulkomaisten ohjelmien tekstitystä. Voisinhan tietysti ajatella positiivisesti ja harjoitella vieraiden kielten ymmärtämistä, ruotsi, englanti ja saksa kun ovat jotenkuten hallinnassa. Periaatteesta en kuitenkaan anna periksi, olen maksanut sievoisen summan viihdekannettavastani ja sen on toimittava lupausten mukaisesti. Taistelu siis jatkuu. Jokunen päivä sitten sain sähköpostiini HP:n asiakastyytyväisyyskyselyn. Saatatte arvata, että näppäimet sauhusivat palautetta antaessani.

Miksi televisiota sitten pitää katsella kannettavasta, kun talossa on ihan perinteinen televisiokin? Viihdekannettavan tehtävä on olla osa suurempaa kokonaisuutta. Olohuoneen kattoon asennetun projektorin kautta televisiokuvan saa heijastettua yli kaksimetrisenä terväväpiirtona valkoiselle takaseinälle. Finan mielestä ainoastaan jättikokoinen televisiokuva on katselemisen arvoinen. Se istuu sylissäni ja katselee Ihmeellinen luonto-ohjelmaa, missä liihottelevat perhoset ja pörräävät mehiläiset saavat sen korvat nousemaan, pään kallistelemaan puolelta toiselle ja kuonokarvat värisemään. Parasta on kun tiikerinpennut painivat kumeasti muristen. Fina tärisee sylissäni ja haluaisi mukaan.

PS. Tänä aamuna sähköpostilaatikossa oli uusi ohje:
”Kyselysi perusteella lähetämme oheiset tiedot, jotka toivottavasti antavat vastauksen kysymykseesi.

Keskustelin tästä ongelmasta kollegani kanssa ja sain seuraavanlaisen ratkaisuehdotuksen.

1. Käynnistä->Etsi->kirjoita msconfig->ok.
2. Siirry Käynnistys välilehdelle. Poista palvelut ehtray.exe ja/tai ehshell.exe palveluiden edestä ruksi.
3. Hyväksy asetukset Ok:lla
4. Käynnistä tietokone uudelleen.”

Ehkäpä taas kokeilen, mutta odottelen oikeaa mielentilaa.

Talonvahdit

Tulipa taas todettua, ettei meidän staffeista ole talonvahdeiksi. Ne toivottavat aina riemuisasti tervetulleiksi kaikki tulijat, niin naapurit, vieraat kuin kaupustelijat. Olen kuitenkin arvellut, että jos sisään pyrkisi vieras ihminen silloin, kun me emme ole kotona, niiden vartiointivaisto heräisi. Turha kuvitelma, joka murskautui eilisen episodin myötä.

Palasin kotiin kaupungilta puolen päivän maissa ja tapasin pihalla nuohoojan, joka sanoi odotelleensa jonkun aikaa että pääsisi töihin. Hän oli aivan oikein ilmoittanut tulostaan ja Eliaksen piti olla kotona avaamassa ovi. Elias oli kuitenkin unohtanut lupauksensa ja lähtenyt omille asioilleen. Nuohooja oli soittanut ovikelloa turhaan ja todennut että haukusta päätellen ainakin koiria on talossa. Yllättäen ovi oli auennut ja Eevi ja Fina sännänneet ulos. Ne olivat tervehtineet nuohoojaa staffimaisella tavallaan ja juosseet takapihalle. Nuohooja oli mennyt varovaisesti eteiseen, huhuillut isäntäväen perään saamatta kuitenkaan vastausta. Hän kertoi minulle, ettei tohtinut ryhtyä töihin ilman lupaa. Sen sijaan hän oli pyydystänyt koirat pihalta sisään, sulkenut oven ja jäänyt odottelemaan talonväen paluuta. Pahoittelin kovasti tapahtunutta ja kysyin oliko hän säikähtänyt koirien ryntäystä. Ei mies ollut pelästynyt koiria, mutta ollut huolestunut miten saisi ne takaisin sisään. Koirillamme ei näköjään ole minkäänlaisia ennakkoluuloja edes oudon näköisiä vieraita kohtaan, ei mustapukuista miestä kohtaan, jolla kaiken lisäksi oli olalla kummallinen nuohousharja!

Sunnuntain kauheassa myrskyssä lähdin Finan kanssa kentällemme Seppo Savikon kurssille. Elias sanoi, että vain agilityhullut lähtevät ulos tuollaisessa säässä, ja täytyy myöntää että melko hulluja me olimmekin. Vaikka varusteiden piti pitää vettä, parin tunnin koulutuksen jälkeen märkyys oli tunkeutunut kaikkialle kroppaan. Myrskytuuli heitteli esteitä ja kentällä oli suuria lätäköitä. Kun meidän vuoromme oli suorittaa rataa, Fina istui lähdössä värisevänä kuin haavanlehti roikottaen toista etutassua ylhäällä. Seuratoverit kysyivät mikä sen tassua vaivaa ja Seppo ihmetteli, miten staffi voi olla noin herkkä. Kun vauhtiin päästiin, Fina unohti surkeutensa hetkeksi, mutta muutaman toiston jälkeen se juoksi ulos kentältä ja tutki olisiko jossain pysäköidyssä autossa ovi auki että pääsisi sateen suojaan.

P.S. Kotiovi oli kyllä lukossa nuohoojan tullessa, eivätkä koirat osaa avata lukkoa. Lukko on kuitenkin hieman väljä ja kun ovea vastaan hyppää staffimassaa, lukko saattaa aueta.

Matkoilla

Eevin lempipaikka olohuoneen ikkunan ääressä, josta voi seurata naapurikoirien ulkoilua.

Eevi vietti 9-vuotissyntymäpäiviään matkoilla eli Sirkka ja Markku Helasuon luona Iirislahdessa. Isäntäväki oli taas matkannut Turkkiin tennistä pelaamaan ja siksi Fina ja Eevi pääsivät nauttimaan Sirkan ja Markun huolenpidosta. Taisivat olla vain mielissään, kun pääsivät kylään ja uusille ulkoilureiteille. Mennessämme sinne koirat karkasivat heti auton oven avattuani Helasuon ovelle. Istuimme olohuoneessa hetken juttelemassa ja korvani reagoivat outoon ääneen. Eevin oli löytänyt Markun nappikuulokkeet makuuhuoneesta ja kun molemmat koirat olivat maistelleet niitä, ne päätyivät roskakoriin. Nolotti kovasti tuollainen alku hoitoviikolle, mutta Markku vakuutteli ettei vahinko ollut suuri.

Kun sain Turkkiin tekstiviestin, “Koirat voivat hyvin. Olemme tehneet kolme lenkkiä päivittäin…….Kaikki mahdumme samaan sänkyyn peiton alle”, osasin jo rentoutua ja nauttia lomamatkasta täysillä. Mukavaa oli kuitenkin palata taas kotiin ja hakea Eevi ja Fina Iirislahdesta. Sirkka ja Markku sanoivat kaiken menneen hyvin, mutta kyllä he varmasti olivat helpottuneita luovuttaessaan koirat takaisin meille. En tietenkään saanut purettua heti laukkuja ja jätin koirien tarvikekassin lattialle. Seuraavana päivänä löysin matolta punaisia Synolux-tabletin jäänteitä ja arvelin Finan kaivaneen lääkepussin kassista. Purutabletit ovat hyvän makuisia, siksi se naposteli niitä. Taitaa olla niin, että kotona olo on riskialttiimpaa kuin vieraiden hoidossa, emäntä kun jättää lääkkeet ja muut tavarat koiran kuonon ulottuville.

Viimeisin Talouselämä nro 35, kirjoittaa artikkelissaan “Ystävä sä kallis” koiranpidon kalleudesta. Mielenkiintoisia näkökohtia koiranpidosta on siihen kerättynä:
- Koirat haukkuvat miljardeja omistajiensa kukkarosta
- Liian suojeleva omistaja tekee koiralleen karhunpalveluksen
- Miten kallista onkaan ihmisen pito
- Taluttajalla käy flaksi

Kaiken kaikkiaan positiivinen artikkeli, jota suosittelen luettavaksi.



Roomalaisen amfiteatterin katsomossa

Kiireitä ja eräpäiviä

Kuukauden vaihde on ollut kiireinen, sillä syyskuun viimeiselle osui monta dead line –päivää. Piti tarkistuttaa Westerpetin tilit, jotta sain tehtyä veroilmoituksen. Kun viimeisenä päivänä aioin kiikuttaa sen Tapiolan verotoimistoon, siellä olikin lappu luukulla. Verotoimisto on yhdistetty Vantaan toimistoon ja sinne asti en viitsinyt lähteä ajamaan. Äkkiä kirjekuoriostoksille, ilmoitus kuoreen, postimerkit päälle ja postiin. Viimeisen päivän postileima hyväksytään. Miksi ihmeessä asiat täytyy jättää aina viime hetkeen?

Helsingin sanomien ilmoitus Haluatko kirjailijaksi -kurssista sai minut väsäämään hakemuksen, jonka myös piti olla postitettuna syyskuun viimeinen. Kirjoittamistyö on pitänyt minut niin kiireisenä, että blogi on saanut jäädä odottelemaan kuulumisiaan. Kun vielä sain postitettua Suomen tietokirjailijat ry:lle apurahahakemuksen syyskuun lopulla, tuntui lokakuun ensimmäinen aivan lomapäivältä.

Silti ehdin viettää viime viikonlopun Jäähallin katsomossa agilityn maailmanmestaruuskilpailuja seuraten. Suomen odotukset olivat korkealla, mutta kun menestystä ei koirakoiltamme alkanut kuulua, laski tunnelma aivan käsin kosketeltavasti. Viimeisen kisapäivän toivo eli maxi-luokan Jaakko Suoknuutti ja Zen nostatti yleisön odotuksia varsinkin kun edellisen päivän sijoitus oli ykkönen. Kun Jaakko ja Zen lähtivät radalle viimeisenä puolustamaan ykköspaikkaansa, kaikki näytti hyvältä. Puolessa välissä tapahtui hienonhieno ohjausvirhe ja Zen syöksyi väärälle esteelle. Yleisö huokasi äänekkäästi ja Jaakko heittäytyi radalle makaamaan.

Muuten oli antoisaa seurata erilaisia ohjaustyylejä ja tavata agilitykansaa ilman koiriaan (tunnistusongelmia) sekä katsastaa tarviketarjontaa. Ostin koirillemme askartelupelin, joka on osoittautunut hintansa arvoiseksi. Koirat oppivat jujun hetkessä, mutta ovat innokkaina leikkimään yhä uudelleen. Tarkoitus on että ne löytävät palikoita siirrellen namin eli tunnistusleikistähän siinä on kyse. Erään kerran Fina istahti pelin viereen ja katseli minua tarkasti. Yritin usuttaa sitä vielä etsimään namia, mielestäni yksi oli piilotettuna palikan alla. Eipä ollutkaan ja Fina oli oikeassa pyytäessään minua täyttämään namikolot taas.

Piraija, Alligaattori, Leijona ja Muumi

Mitä yhteistä mahtaa olla näillä nimillä, todellisten eläinten ja satueläimen? No, nehän ovat meidän staffien lempinimiä. Eilen illalla Riston pojat olivat yökylässä ja istuivat kaikki kolme sohvalla Eevin ja Finan kanssa. Pojat muistelivat Cessiä, Eevin isoäitiä ja Finan isoisoäitiä, jota kutsuttiin vanhoilla päivillään Muumiksi. Werner muisteli miten söpön näköinen se oli ollut, kun karva oli harmaantunut niin että silmien ympärillä olivat valkoiset renkaat. Se köpötteli arvokkaan rauhallisesti ja kiipesi portaat ylös askelma kerrallaan. Alastulo oli vähän hankalampaa ja joskus jalat lipesivät. Oli vaikea enää muistaa, että Cessi oli ollut melkoinen hurjimus nuorena, omapäinen ja riehakas.

Keskustelu jatkui ja pojat kysyivät, milloin Eevistä tulee Muumi. He totesivat, että Eevi on vielä reipas ja pirteä, eikä valkoisessa päässä näy harmaantumisen merkkejä, Eevi on siis Leijona. Kun kysyin määritelmää Leijonasta, sille oli selkeä vastaus. Koira joka leikkii, painii sekä jaksaa juosta ja hypellä on Leijona. Fina taas on Alligaattori, villi ja riehakas aikuinen koira, joka käyttää leikeissä hampaitaan melko rajusti. Piraija-vaihe on staffinpennulla, joka käyttää naskalihampaitaan kaikkeen mahdolliseen niin leluihin kuin ihmisten jäseniin. Piraijan omistajalla onkin käsivarret pieniä neulanpistoja täynnä.

Elämä Alligaattorin ja Leijonan kanssa on melkoisen rauhallista ja rutiininomaista. Tällä hetkellä pedot kuorsaavat pedeissään eivätkä tiedä ympäröivästä maailmasta yhtikäs mitään. Aamulla painittiin antaumuksella ja Leijona selätti Alligaattorin. Metsälenkillä Leijona tarjosi Alligaattorille keppiä, ja sitten kiskottiin sitä voimien takaa. Alligaattori voitti ja kantoi kepin kotipihalle. Kotona Leijonan takahammasten välistä poistettiin tikkuja.

En malta olla lisäämästä todistusaineistoa viimeisimmästä agilitykisasta eli siitä toisesta nousuun oikeuttavasta 0-tuloksesta. Kiitos kuvaajalle, Iitun emännälle Hannalle!

Nollausta

Nolla on monimerkityksellinen sana. Jos ihmisestä sanotaan, että hän on nolla, hän on mitäänsanomaton tai aloitekyvytön. Jos säätila on nolla, on hallanvaara. Kun ajanottokello nollataan, sen näytöstä poistetaan kulunut aika. Kun agilityradalla tehdään nollatulos, se tarkoittaa virheetöntä suoritusta alle ihanneajan.

Viime viikonloppuna ylsimme Finan kanssa nollatuloksiin sekä lauantaina että sunnuntaina. Kun vielä sijoitukset olivat molemmissa kisoissa kolmen parhaan joukossa, saimme kasaan kaksi vaadittavista kolmesta nollatuloksesta, jotta luokkanousu kolmanteen luokkaan olisi mahdollinen. Lauantain kisassa saavutus oli mielestäni huomattava, sillä kilpailua tuomaroi sveitsiläinen MM-kisatuomari ja luokassa oli 20 kilpailijaa. Siitä rohkaistuneena ja varmuutta uhoen kisasimme pienemmässä kilpailussa Forssassa ja saimme tuon toisen nollatuloksen. Nyt jännitys kiristyy jokaisen kisan alussa, sillä järjestäjälle täytyy kertoa, että luokkanousu on mahdollinen. Yritän pitää pään kylmänä ja Finan rauhallisena, ehkäpä se kolmas nousunolla pian saavutetaan.

Olen harjoitellut Finan kanssa perustottelevaisuutta ja taidan osallistua seuramme möllitoko-kilpailuun 19.9. Kokeilin esimerkiksi minuutin paikallaoloa ja Fina kesti sen helposti. Seuraaminen ja vierelletulo pitäisi olla kunnossa, samoin luoksetulo kutsusta. Tuntuu kuin Fina haluaisi tehdä kanssani tottelevaisuustehtäviä, se tuijottaa minua intensiivisesti aivan kuin kysyen milloin taas harjoitellaan.

Sade ropisee ikkunaan, ja ulkona on pilkkopimeää. Mitenhän jaksamme kaamoksen, kun jo syyskuun alussa on näin pimeää ja märkää. Kuraa kulkeutuu sisään koirien jaloissa ja turkki on kuivattava ulkoilun jälkeen.

Kuin sieniä sateella

Vain hurahtanut agilitaaja lähtee agilitytreeneihin jatkuvan sateen viskoessa vettä taivaalta. Joku on sanonut että ei ole olemassa huonoa säätä, on vain epätarkoituksenmukainen vaatetus. Eileniltaisissa treeneissä tuli testattua Haglöfin Goretex-takki, joka tosiaankin pysyi sisäpuolelta kuivana. Haltin Drymax-housut kastuivat vähän, mutta kahden tunnin ”suihkussa” olon jälkeen ne olivat vain hieman märät. Fina-parka tärisi ja köyristeli surkean näköisenä, sillä ei ollut goretexiä eikä drymaxia päällään. Kun sen vuoro oli esittää taitojansa, sade ei kuitenkaan näyttänyt haittaavan. Fina toimi päinvastoin oikein mallikkaasti, irtosi pujottelusta kauko-ohjattuna putkeen ja ohjautui käännöksissä tiukasti taka-ohjauksessa. Ehkäpä huono keli sai sen kuuntelemaan minua erityisen tarkasti.

On sateessa hyvät puolensakin, ainakin se saa sienimetsästäjän hurmioon. Useana päivänä on lenkkipolun ympäristöstä jo löytynyt pieniä karvarouskuja, haperoita, kehnäsieniä ja tatteja. Koiranulkoiluttajalla on aina muovipusseja taskussaan, mutta tänään otin onneksi mukaan oikein ison pussin sienien varalle. Se täyttyi äärimmilleen, sillä eilisen sateen innoittamana kuusenaluset pilkottivat punaisina pienistä, sievistä karvarouskuista. Ryömimme kuusien alla, pyörimme sammalikossa ja sieniä tuntui löytyvän aina vaan. Lajikoima laajentui myös uusilla haaparouskuilla, lupaavasti nekin olivat putkahtaneet esille. Kun me sienestimme, Eevillä ja Finalla oli omat hommansa, ne tekivät metsätöitä karahkojen kimpussa.

Kotimatkalla tapasimme russeli Roosan, jonka omistaja antaa sen juosta vapaana niin kävelytiellä kuin metsässä. Roosa, joka on Finaa vähän nuorempi, hallitsee mainiosti koirakielen. Kohdatessamme se jää odottamaan rauhallisesti ja antaa aloitteen ehkä vähän pelottavillekin staffeille. Tänään Eevi tutki Roosan päästä päähän, heilutti häntää hyväksynnän merkiksi ja oli ilmeisen tyytyväinen kun kerrankin vastaantulija oli osannut käyttäytyä oikein. Fina ja Roosa lähtevät kirmaamaan metsään, jos molemmat ovat vapaana, mutta toistaiseksi Fina on palannut takaisin melkein heti tänne-käskyn kuultuaan. Silti huolestun, kun koirat lähtevät omille teilleen, en haluaisi päästää omaa näkymättömiin.

Maanantaina aloitin Finan kanssa toko-koulun ja ohjelmassa oli seuraamista ja vierelle tuloa. Vuosi sitten opettelimme alkeet, mutta nyt on tarkoitus edetä järjestelmällisesti tokossa jopa kilpailutasolle asti. Ensimmäisen oppitunnin jälkeen Fina on seurannut minua tavallista innokkaammin ja tarkkailee kasvojani kysyen tekeekö se oikein. Finaa on hyvä opettaa, se on todella innokas oppija ja myös erityisen nopea ymmärtämään tehtävän tarkoituksen.

Surua ja iloa

Edesmennyt äitini, oikea matriarkka piti suuresti tärkeänä että jälkeläiset kerääntyivät yhteen viettämään milloin sesonkijuhlia milloin vaikkapa nimipäiviä. Meillä viidellä sisaruksella on yhteensä viisitoista lasta, ja suuri osa tästä serkusjoukosta pitää edelleen yhteyttä jatkaen isoäidin luomaa perinnettä. Noin kuukausi sitten serkuksilla piti olla kesätapaaminen, mutta järkyttävä suruviesti keskeytti järjestelyt. Yksi serkuksista, 35-vuotias veljenpoikani oli kuollut äkillisesti. Tapaaminen toteutui, mutta hautajaisina, missä nuoret itkuisina hyvästelivät serkkunsa kukkasten peittämän arkun äärellä. Kun istuin kirkon penkissä kylki kyljessä omieni kanssa, tiedostin vahvasti miten vähän tiedämme elämästä ja miten täytyisi osata elää oikein jokainen hetki.

Sukutapaamiset ovat kuitenkin jatkuneet eri muodoissaan joka viikonloppu, pari viikkoa sitten juhlimme Sarin ja Riston syntymäpäiviä suuren ystäväjoukon kera. Viime viikonloppuna vietimme Tammitiellä rapujuhlia ja kannoimme olohuoneeseen lisäpöytiä ja tuoleja jotta saimme kaikki viisitoista perheenjäsentä mahdutetuksi saman pöydän ääreen. Illan alkajaisiksi olimme valmistaneet supersaippuakuplakisat pihalla ja siihen leikkiin halusivat osallistua niin isot kuin pienet. Sekoituksesta: tapettiliisteriä, astianpesuainetta, sokeria ja vettä syntyy mahtavia ja sitkeitä saippuakuplia, jotka taitavan puhaltajan toimesta pysyvät kauan ilmassa. Lapsille järjestettiin kisa, jossa arvioitiin leikillisesti taiteellista vaikutelmaa ja tekniikkaa, mutta puhaltajat ottivat homman oikein tosissaan. Onneksi valokuvat pystyivät ikuistamaan joitakin hienoja palloja. Eevi ja Fina juoksentelivat pallojen perässä ja varsinkin Fina sabotoi jonkun kilpailijat suoritusta haukkaamalla pallosta. Suuhun tuli varmaan ikävä saippuan maku, kun maiskutteli ja aivasteli.

Viimeksi kirjoitin Finan ihottumasta ja näyttää siltä että se olisi jo väistymässä. Karvaa alkaa selvästi kasvaa läikkien päälle. Eilen oli AST:in kalenteria varten valokuvaus ja meikkasin Finan otsaa ripsivärillä, sillä valkoinen läikkä paistaa kovin näkyvästi mustasta turkista. Viime viikon punkkitarkastukseen viitaten kerron myös, että punkkeja on tälläkin viikolla napsittu koirien ihosta. Ei näköjään edes kylmä sää jähmetä niitä verenimijöitä.

Monenlaisia punkkeja

Jos nyt muuten moitin Lapin kesän kylmyyttää ja sateisuutta, hyviäkin puolia lomailusta siellä löytyi. Punkit eivätkä käärmeet ulota reviiriään niin pohjoiseen ja niin jäi punkkienestokäsittely koirille suorittamatta. Espooseen paluun jälkeen kesti tasan kaksi päivää kun sekä Eeviltä että Finalta löytyi punkki kaulasta. Nyt on syytä tehdä jokailtainen punkkitarkastus niin koirille kuin isäntäväelle. Heinäkuussa Finalle ilmestyi otsaan ihottumaa, jonka arvelin aluksi olevan hyttyspuremien aiheuttamaa. Kun ihottuma ei tuntunut muuttuvan miksikään vaan levisi selkeäksi karvattomaksi läntiksi, aloin epäillä sikaripunkkia. Elias otti pari päivää sitten raapenäytteen Finan ihosta ja epäilys todentui oikeaksi. Mikroskoopissa näkyi selvästi sikaripunkkeja, eri elinvaiheissaan. Nyt ei auta muu kuin odotella, että Finan iho paranee ja punkkien hyökkäys saadaan kuriin. Varsinaista hoitoa ei sikaripunkin häätöön ole olemassakaan, ellei iho alka ärtyä tai tulehtua. OrionPharman esitteessä sanotaan seuraavasti:

”Käytännössä sikaripunkkia esiintyy kaikkien koirien iholla normaalisti. Pieni määrä punkkeja ei aiheuta koiralle vaivaa, vaan ongelmia koituu vasta, kun ihon vastustuskyky tilapäisesti heikkenee ja punkkien määrä iholla pääsee lisääntymään. Terveellä koiralla ihon vastustuskykyä heikentävät mm. stressi, aliravitsemus, juoksuaika, sisäloiset, kortikosteroidihoito sekä huono yleiskunto.” Finalla oireet alkoivat juoksun aikana, joten uskoisin vaivan hellittävän nyt kun hormoonit ovat taas tasapainossa.

Agility on taas päässyt pääosaan ajankäytössäni. Edellisenä sunnuntaina olin kisaamassa molempien koirien kanssa tuomarikokelaiden harjoitusradoilla. Maanantai-ilta meni AST:in hallituksen kokouksessa, tiistaina olin treeneissä Finan kanssa, keskiviikkona kentällämme vietettiin Avoimia ovia ja torstaina olin itse kouluttamassa. Elias jo hieman kohottelee kulmiaan, kun pakkaan repun ja otan koirien taluttimet naulasta. Jonkin verran vähemmän aikaa hararstukseen kuitenkin kuluu, sillä Eevin kanssa en enää treenaa säännöllisesti ja kisaamme vain valikoidusti. Sillä alkaa ikä selvästi painaa ja liikkuminen ei ole enää kovin ketterää. Heinäkuussa säikähdimme jo, että sen takajalan ristisiden oli poikki, mutta jalkavaiva hävisi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Ehkäpä se oli kuitenkin varoitus ja haluan pitää Eevin terveenä ja liikkuvana vielä kauan. Metsälenkeillä Eevi menee edelleen tuhatta ja sataa ja pysyy Finan rinnalla rajuissakin mittelöissä.

Pakkasella

Viime yönä piti hieraista silmiä pariin kertaan ennen kuin uskoin, että ulkolämpömittari todellakin näytti yhtä pakkasastetta. Aamulla lämpötila oli kohonnut kuuteen asteeseen, mutta yli kymmenen se ei jaksanut kivuta vaikka aurinko ajoittain yritti tarjota lämpöään. Vietämme nyt viimeistä iltaa Piilopirtillä ja huomenna pakkaamme hellevaatteet koskemattomina takaisin matkalaukkuun. Fleecet ja kerrospukeutuminen ovat olleet valttia tänä kesänä. Tosin sateiden ja kylmien jaksojen väliin on mahtunut muutama kohtuullisen lämmin päivä, jolloin olemme uskaltautuneet Kälkäjän hiekkarannalle uinti- ja piknikretkelle. Koirat innostuivat pulikoimaan rantavedessä ja Eevi jopa uimaan keppien perään. Tänään olin mustikassa vaaran rinteellä ja parin tunnin ajan Eevi ja Fina osallistuivat poimintaan nassuttamalla marjoja aina samoista pensaista kanssani. Thaipoimijoita ei tällä kertaa näkynyt, ehkä he ovat vielä jängillä hilloja etsimässä.


Viikonloppuna kisasin Finan kanssa Rovaniemellä ja kotiintuomisina oli sunnuntaina ensimmäisen ja kolmannen sijan mukavat palkinnot. Lauantaina tavoitteeni oli edes saada hyväksytty rata lukemattomien hylkäyksien jälkeen ja sen tavoitteen saavutinkin. Toinen rata oli kuitenkin hylätty (pohjalla virheetön suoritus), mutta vaikeustasosta kertoo kai se, että radalta tuli vain yksi hyväksytty tulos. Sunnuntain voitto heltisi vastaavalla tavalla, hyppyradalla vain Fina ja minä saimme tuloksen, 10,6. Ainoa virhe oli kosketus, mutta saimme yliaikaa jopa 5,6 sek!Agilityradalla samoin saimme virheen kosketuksesta, mutta myös puomin kontaktista, aika sen sijaan oli luokan nopein. Siitä siis tuo kolmas sija. Nyt kun aloitamme taas treenaamisen, täytyy hyppimiseen kiinnittää erityistä huomiota. Fina alkaa heti hyppiä päin, kun radalla eteneminen ei ole selvää tai yritän puuttua sen suorittamiseen. Samoin kontaktit tarvitsevat erityishuomion.

Talletan vielä mieleeni viimeiset muistikuvat auringonlaskusta vaarojen taakse. Kello on iltakymmenen ja aurinko loistaa oranssina pallona järven yllä. Ehkäpä huomenna on lämmin ja aurinkoinen päivä, kun siivoamme ja pakkaamme.

Mäkärävaara

Kesäsää antoi jo lupauksen ja helli meitä vajaan viikon auringolla ja tyvenellä. Puolenyön maissa aurinko helotti vielä vaarojen ja yllä kielsi menemästä nukkumaan, vaikka sisäinen kello vihjaisi toista. Yritin taas kerran kuvata maisemia, mutta kamera ei koskaan pysty toistamaan auringonlaskun kauneutta. Iso järven selkä on ollut kuin peili, mutta tuuleton sää on antanut hyttysille mahdollisuuden mellastaa pihamaalla. Eevillä on ollut kovasti hommia, se on väsymättä istunut pihalla napsimassa hyttysiä. Maanantaina käydessämme Rovaniemellä jouduimme jo puolessa matkassa puhdistamaan auton tuulilasin. Auto oli ruskeana hyönteiskuorrutuksesta, moista en ole koskaan ennen nähnyt. Kun torstaina osallistuimme Kemijärven urheilijoiden kuntorasteille, pieniä ötököitä pörräsi mustanaan ympärillä. Ne olivatkin mäkäröitä, salakavalia hyökkääjiä, joiden pistos ei tunnu, mutta purema kutiaa makeasti myöhemmin. Pitkähihaiset ja –lahkeiset vaatteet kuitenkin suojasivat kohtuullisesti ja seuraavana päivänä löytyi kropasta vain muutamia kutiavia näppylöitä.

Poroemo vasan kanssa on ottanut tavaksi kuljeksia tontin viereisellä tiellä. Se on rohkea ja utelias eikä säntää pakolaukkaan, vaikka Eevi ja Fina uteliaasti haukahdellen tulevat katsomaan. Fina uskaltautuu melko lähelle poroa, mutta kun se painaa päänsä alas ja ottaa askeleen, Finan saa käpälät alleen ja tulee turvaan mökin kuistille. Se on kuitenkin osoittanut olevansa ”porovarma”, ajovietti ei herää, vaikka eläin pinkaisee juoksuun. Vieläkin muistelen kauhulla niitä pitkiä tunteja, kun sydän syrjällä odottelimme Cessiä tai Cindyä palaavaksi kotiin porojahdista jängällä. Kerran Cindy jopa hyppäsi avonaisesta auton ikkunasta tielle ja säntäsi porojen perään.

POROVAARA

Nämä liikennemerkit täällä Kemijärven perukoilla on otettava nyt todesta, sillä porot poukkoilevat tienpenkereiltä autojen eteen holtittomasti odottaen että autoilijat jarruttavat, hidastavat tai väistävät niitä. Erityisesti vaatimet vasojen kanssa viihtyvät tienpenkkojen reheviä kasvustoja nyhtäen. Tänä aamuna pääsin todistamaan Finan ja poron tutustumiselkeitä. Fina lähti houkkana juoksemaan huomattuaan että tontin aidan takana olevalla tiellä käyskenteli poro. Minä tietenkin huutelin kieltoja, mutta kuuroille korville. Poro ei lähtenytkään karkuun vaan pysähtyi aivan kuin uteliaisuuttaan tutkailemaan, mikä pieni musta olio sen jalkojen juuressa mekasti. Fina rauhoittui ja alkoi heiluttaa häntäänsä, ehdotti aivan ilmeisesti leikillistä seurustelua. Aikansa siinä seisottuaan, poro otti muutaman askeleen Finaa kohti ja silloin urhea porokoira sai jalat alleen ja juoksi luokseni. Uteliaisuus kuitenkin voitti ja Fina lähti uudelle tutustumisyritykselle. Taas seisottiin ja pällisteltiin eikä tiedetty, mitä pitäisi tehdä. Poro taisi kyllästyä ja lähti juoksemaan pää tanassa Finaa kohti, jonka urheus petti siinä silmänräpäyksessä. Se pinkoi mökin kuistille sellaisella vauhdilla, että näytti kuin sillä olisi ollut vain yksi jalkapari. Poro lähti lönkyttelemään jängälle ilmeisen tyytyväisenä kun sai ajettua herhiläisen matkoihinsa. Manasin ettei ollut edes kännykkää kuvan ottoa varten, mutta sainhan ainakin seurata kutkuttavan jännittävää näytelmää. Erinomainen asia on, ettei Finalla näytä olevan metsästysviettiä, vain uteliaisuus ajaa sen tutkimaan uusia ilmiöitä.

Täällä Kemijärven rantamilla koirilla on taas aivan omat puuhansa. Eevi istuu tuntikaudet mökin edustalla ja napsii hyttysiä. Meillä on aivan oma luomuhyttyspyydys. Hyttysiä riittää nyt kun sää on lämmennyt ja tuuli lähes vaiennut. Lisäksi viime viikon sateet ovat luoneet otolliset olosuhteet hyttysten lisääntymiselle. Finan askareet ovat poroharrastuksen lisäksi vimmattu kivien kaivaminen. Niitäkin riittää loputtomiin tontin saroilla. Olen alkanut kerätä uutta kivikokoelmaa Finan löydöistä.

Koirien uusin kiinnostuksen kohde on tuore työmaa mökin takana, minne tänä iltapäivänä asennettiin jätevesijärjestelmä. Kaivauksissa löytyi mehevää savea, multaa ja vanhan saostuskaivon viemärintuoksuisia jäänteitä. Sinne molemmat koirat säntäävät omiin kaivuhommiinsa heti kun silmämme välttävät.

Finan juoksu alkoi eilen, paljon aikaisemmin kuin olin laskelmoinut. Nyt menee astutusaikataulu taas uusiksi, sillä tästä juoksusta en ehdi hoitaa astutusta. Jos seuraava juoksu on n. 5 kuukauden kuluttua, olisi astutus vasta joulun maissa ja mahdolliset pennut maailmassa helmikuun lopulla.

 

Luomuhyttyspyydys

Ciao!

Italiassa oli ihanaa, mutta niin on Suomen raikkaassa kesässäkin. Sade on raikasta, aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta ja pihamaan kasvit rehoittavat röyhkeän vihreinä ja kukkivina. Viiko Ligurian rannikolla perheen kanssa oli rikas ja rakas, se antoi kaikkea mitä odotimmekin; rantaelämää, liikuntaa, makuelämyksiä ja vähän kulttuuriakin.

Hiki virtasi patikointiretkillä Cinque Terran jyrkillä rinteillä, sillä aurinko hehkui täydeltä taivaalta yli 30 asteen helteessä. Varmasti muistelen sitä lämpöä kaiholla sitten kun Suomen loskainen talvi tympäisee. Eipä silti, olisi siellä voinut käydä huonostikin, kun jyrkänteen reunalla tartuin oksaan, joka olikin orjantappura, horjahdin ja putosin kolmisen metriä. Jäin ylösalaisin liaanin varaan mutta sain kiepsautettua itseni oikein päin ja liuttua alas tasaiselle maalle. Matkamuistoksi sain melkoiset mustelmat ja naarmut. Toisenlaisen merkin käsivarteeni sain snorklausretkellä, missä törmäsin medusaan. Aivan kuin ampiainen olisi pistänyt veden alla, hirveä polte ja kirvely, mutta onneksi olio ei ollut pahasti myrkyllinen. En ole aikaisemmin kokeillut snorklausta, jopa vähän arastellut sukeltamista, mutta ei se hassumpaa ollut. Merivettä tuli välillä hörpätyksi, mutta uskoisin että tekniikka paranisi jos lajia harrastaisi enemmän. Suomen kylmillä vesillä snorklaus ei tosin tunnut houkuttelevalta.

Koirat olivat Riitta Grönbergin "täysihoitolassa" Kirkkonummella ja viihtyivät taas mainiosti omassa hienossa asunnossaan. Pihalla vahti kaukaasian paimenkoira ja naapurihuoneessa mekastivat toyterrierit, siinä riitti tytöillä ihmettelemistä. Kotiin palattuamme alkoi melkoinen tuuletus ja yöllä sängyssä oli kovin ahdasta kun molemmat änkesivät kiinni kylkeen nukkumaan. Fina purki tänään matkakassia ja söi siinä ohessa Canofite-pullon, joka oli pakattu Eevin tassutulehduksen varalle. Entäpä jos viikonlopun Agirodussa on dopingtesti ja Finalta löytyisi jäämiä antibiootista?

Laukut on purettu ja vaatteet pesty ja huomenna kerään kamppeet Kemijärven matkaa varten. Tällä menolla kesä taitaa sujahtaa ohi vauhdilla, mutta Piilopirtillä osaan hiljentyä nauttimaan valosta ja hiljaisuudesta. Mukaan otettavien kirjojen pino on varmaan liian optimistinen, mutta haaveilen pitkistä lukutuokioista riippukeinussa. Sääskistäkään ei pitäisi olla vaivaa, sillä naapurin Airi soitti tänään ja sanoi ettei niitä ole paljonkaan näkynyt.

tilasin KuukausiData-palvelun kännykkääni ja yritän surfata sillä netissä. Talonvahdiksi jää Mika, joka palasi Italian kautta Canarialta.

Juhannuksen vieton uudet tuulet

Juhannuksen vietto on saanut perheessämme erilaisia muotoja sen jälkeen, kun äiti-mummi-isomummi Irma poistui luotamme runsaat kolme vuotta sitten. Siihen asti lähes jokainen juhannus vietettiin Asikkalan kesäpaikassa, minne kerääntyi aina suuri joukko perheenjäseniä. Perinteitä vaalittiin, syötiin seljankaa ja charlotte russea, juotiin boolia, pelattiin pihanurmella ja tanssittiin ja laulettiin sekä poltettiin kokko aina kun se oli luvallista. Perinnönjaossa Haasin kesäpaikka meni isoveli Jyrille ja pikkusisar Kati lunasti Koiraniemen paikan. Olemme olleet sen jälkeen kiertolaisia juhannuksena, viettäneet sitä Mikan perheen kanssa Vecklaxissa tai Jukan perheen kesäpaikassa Houtskärin Ängsholmenilla.

Tänä vuonna olin varannut majoituksen Piikkiön Tuorlasta, missä Tsau järjesti kaksipäiväiset juhannuskisat. Suunnitelmat muuttuivat sen verran, että Jukka yllytti meidät tulemaan juhannusaaton kisojen jälkeen saareen, mistä minä voisin palata juhannuspäivän kisoihin aamulla ja Eske jäisi vielä vuorokaudeksi nauttimaan saaristomaisemista. Suunnitelma oli lupaava, mutta toteutus osoittautui melkoisen stressaavaksi. Stressin aiheuttajana oli ensinnäkin sää, joka kasasi taivaalle vettä tihkuvia pilviä. Toinen ongelma oli aikataulutus. Juhannusaaton kilpailut sujuivat melko mukavasti, kaikista tuli tulos ja Fina sijoittui jopa kolmanneksi agilityradalla. Palkintojenjaon vuoksi pääsimme matkaan kuitenkin roimasti myöhässä, mikä sai taas Jukan hermoilemaan saaressa grillauksen ajastuksen kanssa. Loppu hyvin, kaikki hyvin; söimme runsaan ja herkullisen aattoaterian ja iloksemme pilvet karkasivat pois ilta-auringon edestä. Istuimme rantakalliolla ihailemassa auringonlaskua ja hopeasiltaa ulapan yllä. Koirat iloitsivat vapaudesta, kisailivat rannalla ja tekivät uhkarohkeita syöksyjä kallioilla.

Juhannuspäivän aamuna Jukka lähti viemään minua ja koiria hyvissä ajoin Korppoon Galtbyn rantaan, jonne auto oli pysäköity. Merellä oli melkoinen myrsky, vene hakkasi aaltoihin raivoisasti, ja täytyy myöntää että pelkäsin hieman. Yritin myös rauhoitella tärisevää Eeviä ja Finaa. Jukka on kuitenkin kokenut ja taitava kippari, luotsasi venettä aaltojen suunnan mukaan ja melkein aikataulun mukaisesti pääsimme satamaan. Navigaattori kertoi että olisin perillä noin 20 minuuttia ennen kilpailun alkua, mutta usko meinasi mennä kun jouduin odottamaan Nauvon lauttaa mielestäni ikuisuuden. Näköjään Tomtom osaa myös laskea lauttaosuuden, sillä kurvasin Tuorlan pihaan jopa 25 minuuttia ennen kisan arvioitua alkua. Laitoin koirat kentän laidalle häkkiin ja odottelin rataan tutustumista. Juuri kun meidät kutsuttiin kentälle, näin että Fina oli tullut ulos häkistä, se oli purrur verkkoon reiän. Hädissäni pyysin radan reunalla istuvaa tuttavaa menemään Finan luo ja tein parhaani keskittyäkseni radan lukemiseen. Kun vielä Eevin kanssa olimme ensimmäiset lähtijät, ei ollut vaikeaa ennustaa että kaikki menisi pipariksi. Ohjasin sen jo kolmannelta esteeltä väärälle hypylle ja manasin omaa tyhmyyttäni. Maaliin tultuoaame juoksin kiinnittämään Eevin tolppaan ja kiiruhdin Finan kanssa odottamaan radalle kutsua. Eipä päästy pitemmälle kuin kolmannelle esteelle, nyt Fina teki oman valinnan ja meidät hylättiin. Toiseen kisaan olin ilmoittanut vain Finan ja yritin luoda itseeni uskoa, että nyt näytettäisiin mitä osataan. Hyvinhän kaikki meni siihen asti, kunnes käännyin hieman liian voimakkaasti ja annoin Finalle väärän vinkin. Se hyppäsi ylimääräisen hypyn ja tuomari vihelsi pilliin. Kolme kisaa ja kolme hylkäystä, päivän saldossa ei toden totta ollut hurraamista.

Kotiin ajaessani mietin, oliko tässä ollut mitään järkeä. Olisin voinut jäädä saareen nauttimaan kiireettömästä juhannuspäivästä sen sijaan että pelkäsin myrskyisellä merellä, hermoilin lauttajonossa ja jännitin agilityradan liepeillä. Hulluutta, hulluutta, totesin itsekseni, mutta lohduttauduin tiedolla että kaltaisiani hulluja on muitakin.

Kivi, paperi ja sakset

Finan kivet

Fina soveltaa suosittua parileikkiä keräämällä kiviä ja katkomalla paperin raaka-ainetta. Saksien vastineena ovat terävät hampaat, jotka pääsivät monenlaiseen käyttöön tänä viikonloppuna.

Aamulla pedattu sänky oli myllätty aivan sekaisin. Pussilakanassa oli iso repeämä ja peitteen sisältöä lojui valkoisina tuppoina ympärillä. Lisäksi eteisen ja työhuoneen matot olivat kippuroina kasassa. Tekijää ei näkynyt missään, mutta vahvat epäilyt kohdistuivat Finaan. Kun petivaatteiden seasta löytyi multainen iso kivi, todistekappale vahvisti epäilyn. Mikähän saa Finan niin innostumaan kivien kaivamisesta? Miksi se kiihtyy aivan hulluuteen asti kiveä pyörittäessään? Pihamaa on täynnä kuoppia ja pihapöydällä on kokoelma Finan kiviä, johon olen kasannut tähän asti Finan suusta kaivamani kivet.

Tämän aamuisella lenkillä myös toinen hullutus, männynrankojen kaato, pääsi valloilleen. Aivan selvästi Fina arvioi metsässä juostessaan puunrunkoja ja osaa päätellä, mikä ranka on kuivahtanut ja siis kaadettavissa. Sellaisen se taas löysi ja alkoi hyppiä ylös yrittäen hampailla saada otetta siitä. Se ei ollutkaan ihan helppoa, sillä runko oli melko paksu. Fina ei kuitenkaan antanut periksi, vaan pommitti sinnikkäästi rankaa. Yllätys, yllätys, laho puu kaatui pelkästään Finan hyökkäyksistä ja sehän sai metsurin hurmoksiin. Nyt tuli jo Eevikin apuun ja yhdessä koirat raahasivat rankaa pitkin mustikkavarvikkoa ja jyrsivät kumpikin omaa päätyään. Koko päivän Eevi on liponut kieltään sen näköisenä että suussa on jotain ylimääräistä ja äskeisessä tarkastuksessa hampaiden välistä löytyi taas mojova tikku. Eevi myös nuoleskeli toista tassuaan ja tosiaan tassuvälit olivat kovin punaiset ja yksi antura lähes vereslihalla. Siihen laitettiin Bactrobania, jonka se kyllä heti nuolee pois. Viikonloppuna on Piikkiössä kaksipäiväiset kisat ja siihen mennessä pitäisi tassun parantua. Kisa-alueella on nurmikenttä, joka on onneksi hellä tassuille.

Rokkia ja renkaita

Pyry kurottelee lavan reunalla punaisessa takissaan

Rockfestivaalikesä tuli lauantaina avattua miellyttävissä merkeissä. Musiikki oli rentoa ja rytmikästä, ei lukinnut korvia eikä salvannut hengitystä. Mikä se sellainen rockfestivaali on? No, Pikkukivirock Kivenlahdessa, johon osallistuin kolmevuotiaan Pyryn kanssa. Päälavalla esiintyi Aarne Alligaattori ja Viidakkorumpu sekä teltassa Tomi Pulkkinen ja Kumppanit kitaroineen ja huuliharppuineen. Pyry ryntäsi heti lavan reunaan ja rokkasi täysillä, vaikka pienen miehen silmät eivät edes yltäneet lavan tasolle.

Jukan perhe on kylässä neljän päivän yhdistetyllä viihde- ja työmatkalla ja näin meillä on runsaasti aikaa seurustella ja osallistua kotikaupungin rientoihin. Tänään joukko lähti ystävien kanssa Korkeasaareen ja minä pääsin mieluisan agilityharrastukseni pariin eli kilpailemaan Finan kanssa IHAH:n kisoihin. Kotiin tuomisina oli sylillinen palkintoja, sillä sijoituimme toiselle sijalle. Kymmenestä kilpailijasta vain kaksi sai tuloksen, ja niinpä Finan 10 virhepisteen tulos vei meidät palkintopallille asti. Sijoitus oli sitäkin mukavampi, kun osallistumisen tiellä oli muutamia mutkia. Ensinnäkin netti-ilmoittaumiseni ei ollut tullut perille, mutta maksukuitin avulla pystyin todistamaan oikea-aikaisen ilmoittautumisen ja pääsimme lähtölistan viimeiselle sijalle. Kun seurasin kakkosluokan radan rakentamista ja arvioin sitä perusteellisesti seuratoverin kanssa, korvieni ohi meni kuulutus, että mini- ja medi-luokkien rataantutustuminen olikin ennakkotiedoista poiketen samaan aikaan. Tarkkaamattomuuten takia jouduin lähtemään radalle ilman viiden minuutin tutustumista. Perusteellisen ennakkoanalyysin ansiosta olin kuitenkin tehnyt radan suorittamistapa-arvion ja se onneksi toimi. Vältimme riskit ja etenimme jouhevasti ja sujuvasti. Loppusuoralla toiseksi viimeinen este oli rengas ja sen Fina valitettavasti taas suoritti raamin ja renkaan välistä. Sain sen vedettyä sivulta takaisin ja niin pääsimme maaliin hyväksytysti. Jotain outoa tuossa renkaassa kuitenkin oli, sillä puolisen tusinaa koiraa hyppäsi samalla tavoin välistä, eivät siis hahmottaneet, mikä on oikea renkaan reikä. Yllätys oli, että tuomariharjoittelija oli tuominnut virheeksi puomin kontaktin, katselijatkin väittivät kontaktin olleen ok. Joka tapauksessa Finan meno radalla on ollut mallikasta viime aikoina ja suoritusvarmuus säteilee myös omaan ohjaukseeni.

Fina on kerta kaikkiaan ihanassa iässä, se on vilkas, mutta kuulolla, läheisyyden kipeä, mutta itsenäinen ja erinomaisen tottelevainen. Pyryn ja Annan vierailu ei ole enää stressaavaa, sillä koirat antavat lasten leikkiä lattialla, eivät hypi eivätkä nuole. Aikaisemmin Pyry sanoi, että Eevi on jo lauhoittunut, mutta nyt Finakin saa tämän kunniamaininnan, se on myös lauhallinen.

Urakointia

Viikonlopun Stadi Games-kisaradoilla Laakson ratsastuskentällä urakoin Finan ja Eevin kanssa oikein olan takaa. Ohjelmassani oli kahdeksan kisaa, Finan kanssa Vuoden tulokas – kisa ja molempina päivinä agility- ja hyppyradat. Eevin olin ilmoittanut vain kummankin päivän agilityradalle, en halua rasittaa vanhaa rouvaa enää hyppyradoilla. Lopputulos kisaviikonlopulta oli tyydyttävä, viisi hyväksyttyä tulosta ja kolme hylkäystä. Ensimmäistä kertaa pääsin nyt Stadi Gamesissä palkintopallille, Finan kanssa sijoituimme lauantaina agilityradalla toiseksi ja hyppyradalla kolmanneksi. Molemmilla radoilla tulos oli viisi virhepistettä, ensimmäisellä puomin kontaktivirhe ja hyppyradalla renkaan sivusta hyppääminen. Olin todella tyytyväinen Finan menoon, vaativilla radoilla se selvitti kiemurat mallikkaasti. Sunnuntain hylkäys oli selkeä ohjausvirhe, siitä ei voinut Finaa syyttää. Hyppyradalla se periaatteessa teki virheettömän radan, mutta jostain ihmeen syystä aloitushypyn jälkeen karkasi nenä pystyssä radalle, palasi takaisin ja säntäsi vielä haistelemaan jotain. Sen jälkeen suoritimme radan virheettömästi. Mahtoiko joku katselija syödä makkaraa radan vierellä tai sitten tuuli toi jonkun erityisen houkuttelevan hajun. Finan hajuaisti on mahdottoman tarkka. Eevillä oli taas sellainen meno päällä, että liiallinen vauhti pudotti sen puomilta. Silti rata oli hyväksytty, mutta virheitä ropisi ja aikakin tuli ylitettyä. Toinen rata oli taas ohjausvirheeni takia hylätty.

Fina sai taas monia uusia ihailijoita esiinnyttyään Stadi Gamesien suurelle yleisölle. Jopa arvostettu kouluttaja ja agilitytuomari Mia Laamanen puhkesi ylistäviin sanoihin ja sanoi, että haluaisi samanlaisen staffin kuin Fina. Sanoin pennutuksen olevan suunnitelmissa vuoden sisällä, joten katsotaan millaisen varauslistan Finan pennut saavatkaan.

Viikonlopun sää oli mukavan aurinkoinen, mutta onneksi ei liian helteinen. Silti Laakson hiekkakenttä pölisi niin, että vaatteet ja varpaat olivat savipitoisella hiekalla kuorrutetut. Eipä silti, kaikkialla pölisee nyt männyn siitepöly ja sen toden totta tuntee nenässään ja silmissään. Kukkien väritkin laimentuvat kellertävän pölyn takia. Tänään katsoin toiveikkaana taivaalta satelevia vesipisaroita, mutta sään haltija antoi niitä kovin niukasti, aivan kuin olisi jokin sateen säästökuuri meneillään. Sadetta ei ole edes luvassa etelärannikolle ja kun viikonlopuksi on tulossa taas hellesää, nurmikko palaa kohta karrelle ja uudet istutukset nuukahtavat.

Aikaisemmin olen tainnut kertoa, että harrastan steppausta. Mitäpä jos ottaisin Finan mukaan tanssimaan, innoittajana olisi oheinen video: http://www.youtube.com/watch?v=sP0ogCn7f2I&NR=1

Takaisin arkeen

Kun viime yönä klo kahden paikkeilla tulimme kotiin promootiotanssiaisista, potkaisin korkeakantaiset kengät jalastani ja hieroin tuskaisena särkeviä jalkateriäni. Vähään aikaan en takuulla pistäisi niitä kidutuskappaleita jalkaani. Perjantai-illan juhlien jälkeen Fina oli jo pureskellut yhdet juhlakengät käyttökelvottomaksi, se teki kai kaikkensa että saisi emännän pysymään kotona. Tunnustan että koirat ovat olleet tällä viikolla liian paljon yksinään kotona. Ne ovat huolestuneen näköisinä seuranneet päivittäistä pukeutumistamme outoihin vaatteisiin ja ulko-oven sulkeutumista kestämättömän pitkäksi aikaa. Fina on istunut eteisessä tuijottaen minua intensiivisesti aivan kuin kysyen, aionko taas hylätä sen.

Tänä aamuna molemmat tuntuivat tietävän, että juhlat on nyt juhlittu ja isäntäväki on taas kokonaan niiden hallinnassa. Vaikka lyhyt yöuni vielä painoi silmiämme, jo aamuseitsemän korvilla molemmat koirat hyppelivät sängyssä tökkien meitä kuonoillaan. Eleillään ne viestittivät: ”Nouskaa jo ylös, aurinko paistaa ja on aika lähteä lenkille”.

On mukavaa taas palata arkisiin askareihin, pukeutua rentoihin vaatteisiin ja lähteä vaikkapa agilitykentälle koirien kanssa. Eipä silti, kyllä oli upeaa osallistua promootiojuhliin ja nähdä miten akateemiset perinteet ovat vielä voimissaan. Ihana kevätsää kruunasi promootion, esimerkiksi laivaretki Seurasaareen torvimusiikin säestämänä oli melkoisen hieno kokemus.

Perhekisa

Olin oikein hyvilläni kun Greenline-staffit olivat tänään vahvasti edustettuina Lohjan agilitykisoissa kauniilla Aurlahden rantakentällä. Kun vielä pari muun sukuista staffia osallistui kisaan, tämä agilityssä ei niin tavallinen rotu oli hyvin edustettuna. Saavuin paikalle juuri kun Kaisa ja Helmi olivat aloittamassa vuoroaan ja pääsin näkemään kuinka tuo pieni ammus syöksyi radalle emännän yrittäessä pysyä perässä. Helmi suoritti kyllä esteet oikeassa järjestyksessä, mutta luuli kai kyseessä olevan nopeuskilpailun, koska se loikkasi kontaktiesteet korkealta ottaen vauhtia seuraavalle esteelle. Kontaktien siivoamisessa on parille vielä työmaata, mutta yhteistyö muuten näytti olevan mallillaan. Eevillä tuntuu olevan sama virheluulo, radalla kilpaillaan nopeudessa eikä niuhoteta kontaktiesteiden loppuun asti askeltamisessa. Eevi, jo melkein eläkeläinen, teki luokkansa nopeimman radan ja laittoi perässä juoksevan flunssaisen emäntänsä koville. Maalin tultuamme juoksin autolle vaihtamaan koiraa ja tuskin oli läähätykseni laantunut kun olimme jo Finan kanssa odottamassa lähtökäskyä. Odotin pahinta, sillä Fina on ollut ihan hurjana viime radoilla ja pitkä hylkäysputki on takana. Mahtoiko johtua flunssasta ja voimien uupumisesta, niin etten itse huidellut turhia sillä Fina suoritti radan mainiosti, kontaktit sujuivat jotenkuten, vain kesken pujottelua se tuli ulos katsomaan missä ohjaaja viipyy. Hyväksytty suoritus tuntui sitäkin makeammalta, kun radan kiemurat aiheuttivat melkoisen määrän hylkäyksiä. Sitä paitsi pääsimme ensimmäistä kertaa kakkosluokan palkintojen jakoon, olimme kolmansia. Eevin tytär Iitu ei tänään menestynyt radoilla, mutta eilen se oli voitokas saaden ensimmäisen nousunollansa.

Eläinlääketieteellisen tiedekunnan promootio on tulevalla viikolla ja nyt täytyy agilitykamppeet siirtää sivuun ja ripustaa päälle protokollan tarkoin säätelemät juhlatamineet. Elias on usalaisen kunniatohtorin seuralainen ja siinä ominaisuudessa minun tehtäväni on olla kunniatohtorin vaimon seuralainen. Torstaina juhlallisuudet alkavat miekanhiojaisilla, perjantaina on itse promootioakti ja promootiopäivälliset, lauantaina laivaretki Seurasaareen ja illalla promootiotanssiaiset. Olen kaivellut vaatehuoneesta esille mustaa pitkää mekkoa, yhdistellyt vanhaa ja hankkinut uutta ja saanut kasaan iltavaatetuksen, jossa ei saa olla mustaa, ei valkoista, ei avonaista kaula-aukkoa jne., jne. Onneksi tosiaan pitää olla pitkät hihat sillä oikeassa käsivarressa on rumat mustelmat Finan kovakouraisesta kommunikaatiosta. Heti kun agilityradalla eivät ohjeet ole selvät, se hyppää kuin kumipallo ja tarraa käsivarteen kiinni ja niin olen jatkuvasti mustelmilla kuin pahoinpitelyn jäljiltä.

Keväisiä ilmiöitä

Pari viikkoa on hujahtanut isännöidessämme amerikkalaista ystäväpariskuntaa, ja tuntuu kuin itsekin olisi ollut pitkällä matkalla. Vieraat majoittuivat alakerran vierashuoneeseen, joka tarjoaa melko hyvän rauhan ja itsenäisen oleskelun. Isäntäväelle vieraat toivat tietenkin ylimääräistä puuhaa, mutta oli vain mukava kokata hyvää ruokaa, istua iltaa viinilasin äärellä ja jutella vanhoista ja uusista asioista. Kävimme myös Tallinnassa, yövyimme erikoisessa historiallisessa hotellissa vanhassa kaupungissa ja kävimme oopperassa kuuntelemassa La Traviataa. Risto vei meidät veneretkelle Bylandetiin, missä nautimme ihanasta merimaisemasta ja Sarin tarjoamasta piknik-lounaasta. Onneksi sää oli koko vierailun ajan kerrassaan ihana, aurinko ja lämpö antoivat lisäarvon retkille. Koirat käyttäytyivät melkein mallikelpoisesti. Leena ja David olivat oppineet antamaan tiukat käskyt ”Alas”, ”Istu”, joilla saivat iloiset hyppijät useimmiten rauhoittumaan. Onneksi molemmat ovat eläinystäviä, David eläinlääkäri.

Kevään lämpöiset päivät ovat tuoneet varteenotettavan vaaran ulkoilumetsäämme eli käärmeet. Naapuri oli jo nähnyt ison kyyn kiemurtelevan kohti ulkoilureittiämme ja erään tuttavan koira makaa tehohoidossa kyynpureman seurauksena. Nyt en uskalla ollenkaan liikkua polkujen ulkopuolella ja yritän pitää koirat koko ajan lähettyvillä. Kyyn pureman hoitoon ei ole takuulääkitystä, seuraukset riippuvat paljon siitä, miten paljon myrkkyä koira on saanut, minkä kokoinen ja kuntoinen se on. Uusimmassa eläinlääkärilehdessä oli artikkeli ”Koiran käärmeenpurema” ja luin se tarkasti todetakseni vain, että jokaiseen puremaan pitää suhtautua vakavasti, mutta hoitotoimenpiteet riippuvat suuresti myrkytyksen vakavuudesta. Kiteytettynä toimenpiteet ovat seuraavat: 1) Ehdoton lepo 2) Nopeasti eläinlääkärin luo 3) Mahdollisesti kortisonin anto, jos matka eläinlääkäriin kestää kauan.

Pihallamme liikkuu hieman käärmeitä vaarattomampia eläimiä, mutta mikä tahansa yllättävä kahahdus pensaissa saa koirat kiinnostumaan. Eräänä aamuna molemmat tutkivat vimmatusti japaninhappomarjapensaan alustaa, josta kuului kummallista sähähtelyä. Menin myös uteliaana katsomaan ja iso siili siellä sihisi kiukuissaan tungettelijoille. Hyvän paikan se oli valinnut, pensaiden piikit ovat melkein terävämmät kuin sen itsensä. Fina ei osannut tulkita piikkipallon eleitä, yritti vain tökkiä ja haistella sitä. Pahoin pelkään, että se tekisi samoin kohdatessaan käärmeen. Rusakot oleilevat pihalla kuin kotieläimet, tuskin vaivautuvat siirtymään pois kun koirat lähestyvät. Eevi onneksi ei aja niitä, mutta Fina säntää kyllä perään, palaa kuitenkin takaisin melkein saman tien. Oravat tekevät akrobaattitemppujaan pihapuissa, mutta koirat ovat jo kyllästyneet vikkeliin hyppijöihin ja antavat niiden olla omissa oloissaan.

Satakieli on jo aloittanut yöllisen häiriköinnin pihapuussa, mutta iloisena tervehdin sitä herätessäni viime viikolla sen naksutteluun. Satakieli asettui pihallemme tänä vuonna lähes viikkoa etuajassa, mutta niin näyttää kevät myös kasvustoltaan kiirehtivän kohti kesää.

Äitienpäiväonnitteluja on virrannut eri suunnilta ja erimuotoisina. Tampereelta tuli kännykän välityksellä laulua, mutta sähköpostissa myös aivan ihastuttava kuva. Anna-tyttö siinä jo seisoa töpöttää tukea pidellen naama kuin Naantalin aurinko ja Pyry heiluttaa viereltä. Riston perhe käväisi paikanpäällä matkalla venesatamaan. Poikien onnittelut olivat hieman mutruisia, vanhemmat kun kuulema pakottivat veneilemään. Mika soitteli Kanarialta Skypellä ja lähetti oheisen linkin http://www.zippyvideos.com/1002716535264136/travolta ja kirjoitti että siinä minulle olisi uutta haastetta.

Lapsi ja koira-agilitya

Dixien kuoleman jälkeen Eevi ja Fina näyttävät olevan erityisen tärkeitä Riston pojille. Koirat ovat onnellisia kun saavat kiehnätä poikien kainalossa tai juosta ja peuhata pihalla. Yhdessä muistelemme usein Dixietä ja pojat kertovat kilvan, miten Dixie teki sitä ja tätä. Oikeastaan Dixie elää kanssamme niin kauan kun muistelemme sitä. Roylla tuntuu olevan aivan erityisen hyvä ote koiriin, ja hän oli pojista se joka hellästi hoivasi Dixietä, pesi ja hoiti turkkia ja antoi herkkupaloja.

Jonkin aikaa sitten olin poikien kanssa harjoittelemassa omalla kentällämme ja sitten kaikki pojat halusivat kokeilla taitojaan agilityradalla. Olin yllättynyt, että kumpikin koira kuunteli tarkasti junioriohjaajia ja suorittivat rataa tosissaan. Kun ASTin epävirallinen kilpailusarja oli tulossa, ehdotin Roylle osallistumista ns. ulkopuolisena kisaajana. Roy tarttui syöttiin varsinkin kun kuuli että samanikäinen tyttö oli myös tulossa kilpailemaan. Roy valitsi Eevin kilpaparikseen, ja kävimme kerran harjoittelemassa ennen kisaa.

Kun kilpailu oli vihdoin käsillä, seisoin jännittyneenä kentän laidalla ja odotin pahaa aavistellen Eevin huitelua radalla tai mahdollisesti karkaamista. Turha pelko! Kun Roy ja Eevi kuulutettiin radalle, he kävelivät arvokkaasti lähtölinjalle, Eevi jäi odottamaan rauhallisena ja lähti vasta luvan saatuaan liikkeelle. Se juoksi vauhdikkaasti, muttei liian kovaa Royn ohjauksesta, ei pudottanut rimoja ja otti kontaktit tarkasti alas asti. Roy ja Eevi tuulettivat maalissa puhdasta ratasuoritusta ja minä taisin vuodattaa pari liikutuksen kyyneltä! Pitkin iltaa sain olalle taputuksia ja ihmetteleviä kommentteja Eevin ratasuorituksesta. Joku sanoi, ettei saanut silmiään irti Roysta ja Eevistä, ne kun olivat olleet niin suloisia. Joku toinen naureskeli, että kyllä Eevi tietää, miten mennään kenenkin kanssa. Ja joku irvaili, että Eevi näyttää minulle keskisormea ja huitelee radalla omat kuvionsa.

Siinä taisi olla hiven tottakin, sillä seuraavan päivän virallisissa kisoissa Eevi kamppasi minut niin että mätkähdin mahalleni keskellä rataa. Nousin niin ketterästi kuin pystyin ja ohjasin sen seuraavalle hypylle. Eevi olikin jo suorittanut sen ollessani rähmällään ja niin meidät hylättiin väärästä radasta. Monta hulluutta on kilparadoilla tapahtunut, mutta ensimmäistä kertaa koira kamppasi minut. Eipä taida vielä osteoporoosi vaivata kun niinkin vauhdikkaassa kaadossa jäsenet pysyivät ehjänä.

Agilitya koiravinkkelistä

Eevillä oli hauskaa lauantaisissa KKK:n kisoissa ja niin oli yleisölläkin. Minäkään en voinut muuta kuin naureskella Eevin hulvattomalle menolle, vaikka hylkäys tuli jo alkumetreillä. Kirjaan tähän Eevin mietteitä:

Kilpailuissa minua hermostuttaa suunnattomasti se, että tyttäreni Fina on noussut kilpailemaan samassa luokassa. Nyt emäntä vertailee meitä ja suorituspaineeni kasvavat entisestään. Onneksi sentään edellisen viikonlopun kisoissa näytin että olen nopeampi, vaikka menoni ei ehkä ole yhtä sulavan näköistä kuin nuoren staffineidon. Nyt lähdimme kisaamaan lähiseudulle, Kirkkonummen agilityhallille, joten matka auton takatilassa ei rasittanut liiaksi. Ensimmäinen hermoilun paikka oli, kumpi meistä pääsisi ensimmäisenä radalle. Tietysti se oli Fina ja minun piti jäädä autoon kuikuilemaan, milloin emäntä palauttaisi Finan ja veisi minut radalle.

Tarkkailin emännä olemusta ja nuuhkin sen ihoa. Se oli tällä kertaa melko rauhallinen, varmaan jo puskenut pahimmat stressit ulos Finan kanssa juostessaan. Lähtöviivalla odotin tarkkana, milloin tuomari viheltäisi minulle lähtömerkin. Kun emäntä napsaisi kaulapannan auki, säntäsin radalle ja vilkuilin samalla tuleeko se perässä. Kolmannella aidalla vähän kolisi, taisi rima pudota, mutta miksi emäntä kääntyi niin äkkinäisesti ja häiritsi hyppäämistä. Suoraan kuononi edessä oli puomi ja kun sitä oli niin kovasti viikolla harjoiteltu, halusin näyttää miten hyvin osaan jarruttaa kontaktilla. Emäntä ei seurannutkaan vaan huusi surkeana: ”Miten sinä nyt sinne keksit mennä?” Ok, palasin puolesta välistä takaisin ja sitten jatkettiin A-esteelle. Sujahdin seuraavaksi putkeen, mutta taisin taas tehdä jotain väärin, kun kuulin emännän voivottelevan. Onneksi se antoi minun jatkaa täysillä ja yritti parhaansa pysyäkseen perässäni. Hihkuin innosta, hurmaannuin vauhdista, hyppelin, kiersin ja kiipesin. Nyt pääsin vihdoin puomille näyttämään, että osaan minä kontaktilla hidastaakin jos tahdon. Emäntä kuului perässä huutelevan Hyvä! Vielä ennen viimeistä hyppyä piti mennä putkeen, mutta kun emäntä ei kertonut kumpaan päähän, tein oman valinnan ja taisin taas sukeltaa juuri väärään päähän.

Maalissa odottelin kiitoksia ja palkintoja ja kyllä niitä satelikin. Ympärilleni kerääntyi monta ihailijaa, sain taputuksia ja herkkuja riittämiin. Kuuluivat naureskelevan, että Eevi suoritti radan kaikilla mausteilla ja päätti mille esteille mennään ja miten. Emäntä ei tuntunut olevan pahoillaan, vaikka radalla tuli monenkertainen hylkäys. Se ymmärtää että tärkeintä on hauskanpito ja vauhdikas meno, ei niinkään sijoittuminen ja palkinnot.

Kotipihalla isäntä tuli vastaan ja kysyi missä ne palkinnot ovat. Se tuntui olevan pettynyt kun emäntä kertoi että molempien koirien suoritukset oli hylätty. Höristelin korviani, kun emäntä sanoi ottavansa ensi kerralla tiukemman komennon.

Kiviaddiktio

Kivien keräily on melko suosittu harrastus, mutta toivoisin että Fina keskittyisi samalla innolla vaikkapa agilityradan kontaktien tutkimiseen. Kun Finaa ei ala kuulua takapihalta, tiedän jo että se pyörittelee vimmoissaan kiveä jossain pensaan takana. Kun pääsen tapahtumapaikalle, otan kiven pois, mutta yhtä usein Fina onnistuu salakuljettamaan kiven sisätiloihin. Silloin sen kivenpyörityksen jäljiltä löytyy peuhattu sänky tai likaiseksi tuhrautunut matto. Saatan myös huomata, että Finan kuono on jotenkin erikoisen näköinen ja silloin tiedän etsiä suusta kiveä. Se saattaa kantaa pientä kiveä suussaan tuntikaupalla, ellei kukaan osu huomaamaan sen erikoista ilmettä. Osoituksena Finan kivihulluudesta on röykkiö kiviä isossa ruukussa, jonne laitan niitä sitä mukaa kun saan takavarikoitua Finalta.

Finan kanssa olemme kisanneet nyt jo muutaman kerran 2-luokassa, mutta huimaa menestystä emme ole vielä saavuttaneet. Silti mielestäni olemme selviytyneet kohtalaisesti, tyypillisiä kokemattomuudesta johtuvia virheitä kuten kosketusta ja kieltoja on tietty tullut. A-esteen kontakti on suurin ongelma, Fina aloittaa laskeutumisen rauhallisesti, mutta hyppää sitten valtavalla loikalla alas. Nyt täytyy alkaa tehoharjoittelu kontakteilla. Eilen kisasin Liedossa molemipien koirien kanssa eikä sielläkään tehty loistavia ratoja, vauhdikkaita kylläkin. Ensimmäisellä radalla molemmat tekivät kaksi virhettä, mutta yllätyksekseni Eevi oli hieman nopeampi. Toisella radalla Eevillä oli taas huitelumeininki, mutta Finan kanssa teimme mielestäni melko hallitun radan, vain yksi virhe oli tiedossani kun tulimme maaliin. Hämmästykseni oli melkoinen, kun Fina oli tuloslistalla hylättyjen joukossa. Sain tietää, että kolmanneksi viimeisellä esteellä eli kepeillä Fina oli huomaamattani ohittanut viimeisen. Koska emme korjanneet virhettä vaan jatkoimme maaliin asti, meidät hylättiin. Taidettiin olla jo niin lopputuuletuksessa, etten huomannut virhettä. Joka tapauksessa Finan kanssa on ihanaa kisata, kun se ei hermoile lähtöpaikalle menossa ja odottaa rauhallisesti lupaa lähteä.

Onneksi en ollut ilmoittautunut tämän päivän tokokoulutukseen. Tällaisessa kaatosateessa Fina ei olisi suostunut tekemään mitään, päinvastoin se olisi ehkä saanut kammon koko lajia kohtaan. Viime tiistain sadepäivänä meillä oli jo melkoisia vaikeuksia. Treenien alkaessa Purinalla yritin saada sitä hyppäämään alas auton takaluukusta. Se ei suostunut ja siksi nostin sen alas. Ennen kuin ehdin sulkea luukkua, se oli jo hypännyt takaisin. Tätä jojo-leikkiä jatkui ainakin neljä kertaa, kunnes pidin Finan tiukasti otteessani ja sain takaluukun suljettua.

Suomu is back

Sunnuntainen automatka Kemijärveltä Espooseen, 927 km ja 12,5 tuntia antoi säätiedotusta todellisemman katsauksen säätilaan ja lumipeitteen vahvuuteen. Piilopirtin pihalla kinokset olivat korkeat ja upottavat, Tammitien pihamaalla vain rippeitä viime viikkoisesta lumimyrskystä. Oli ihanaa viettää runsas viikko lumen keskellä, ihailla valkoista ja puhdasta maisemaa ja harrastaa talvisia asioita. Hiihtokeli oli mitä mainioin ja Suomun rinteet pehmeät ja leveät. Kun uutta lunta satoi yhtenä yönä lähes 20 cm, seuraavana päivänä saimme nauttia harvinaista herkkua, umpilumessa laskettelua. Poikien mielestä lumessa kieriskely ja lumisota taisi olla hauskinta.

Kemijärven jää kesti kulkijoita ja kutsui pilkkijöitä narraamaan ahvenia. Riston pojat pääsivät isän avustuksella pilkille Tölliniemen edustalle. Voi sitä huutoa ja riemua, kun kalastajajoukko palasi saaliinsa kanssa: seitsemän 5-10 cm mittaista ahventa. Seuraavana aamuna herätyskello soi klo 6.15 ja Roy ja Werner sonnustautuivat uudelle pilkkiretkelle. Pakkasta oli 20 astetta, mutta se ei kalastajia pelottanut. Saalis kasvoi vielä 4 ahvenella ja minun tehtäväkseni tuli kalakeiton valmistaminen. Se oli melkein kuin Pietarin kalansaalis, 11 sinttiä ja ateria seitsemälle hengelle. Poikien mielestä keitto oli viikon paras ateria.

Eevi ja Fina änkesivät ensimmäiselle pilkkiretkelle mukaan, eivätkä suostunut lähtemään pois vaikka pakkanen sai ne tärisemään. Fina änkesi Royn syliin ja istui siinä vahtien pilkin siimaa. Kun ahvensintti nousi ylös, Fina villiintyi hyppivästä kalasta ja yritti hampaat pitkänä puraista sitä. Kotona saimme peitellä koirat vällyihin, sillä ne olivat kylmän horkassa vielä pitkään pilkkiretken jälkeen. En ollut ottanut niiden takkeja mukaan, kun kotoa lähtiessä oli luvassa lämmintä säätä. Kävelyretkillä Fina hyppeli lumesta hurmaantuneena ojanpenkkaan, mutta upposi pumpulilumeen eikä tahtonut päästä ylös ilman ihmisen apua. Eevi osasi varoa upottavia hankia, eikä poikennut auratulta tieltä.




”Suomi is back” luki Räisälän tien yli levitetyissä banderolleissa ja kovasti hiihtokeskus tosiaan yrittää nostaa imagoaan. Kun omistajina on nyt kaksi rahamiestä, Ruukkigroopin suuromistajat Vilhunen ja Mäkelä, kohennusta ilmeisesti saadaan aikaiseksi. Rinteitä on kunnostettu, uusia rakennushankkeita on vireillä ja Suomusta on tullut Alppimaajoukkueen virallinen harjoittelupaikka. Juuri meidän lomamme aikana Suomen huiput pitivät leiriä siellä ja oli elämys nähdä livenä ja läheltä, miltä kilpatason pujottelu näyttää. Kemijärven suuri julkimo, Kari Väänänen lasketteli yhden päivän Suomun rinteitä ja sattui hauskasti, että ravintolan terassilla istuessani hän tuli istumaan viereiselle tuolille. Juttelimme kaikenlaista, Kemijärven tilanteesta, luonnosta, ihmisistä ja tuntui kuin olisimme olleet vanhoja tuttuja.. Keväällä alkaviin Taivaan tulet – sarjan kuvauksiin oltiin otettu avustajia edellisellä viikolla ja kuulemma kaikki halukkaat pääsivät mukaan. Olisipa ollut hauska kokemus lähteä avustajaksi!

Puhdas!

Eilen illalla ennen koneen sulkemista tarkistin vielä sähköpostin ja olin vähällä siivota roskakoriin jonkun Nigel Holmesin lähettämän viestin. Roskapostia tulvii nykyisin ihan mahdottomasti ja melkein automaattisesti poistan vieraskielisten lähettäjien meilit. Ennen klikkausta tajusin, että viestin otsikko Your DNA test result voisi olla oikeasti AHT:n vastaus Eevin DNA-testistä. Uskaltauduin avaamaan viestin ja ilolla luin tekstin "The DNA test result is normal". Tämä tarkoittaa nyt sitä, että Eevin kaikki jälkeläiset olisivat myös puhtaita, koska ensimmäisen pentueen isä Henri on testein todettu puhtaaksi ja samoin toisen pentueen isä Walter. Kysehän on mm. staffeilla esiintyvästä L-2-HGA -sairaudesta, joka voidaan DNA-testin avulla todeta. Koira voi myös olla taudin kantaja, jolloin oireita ei ilmene.

Vielä palaan sähköpostiin ja varsinkin roskapostiin. Nykyisin on entistä tärkeämpää että lähettäjän tiedoista tai otsikosta näkyy, kuka on oikea lähettäjä ja mistä meilissä on kyse. Muuten on vaara, että viestiä ei lueta ollenkaan. Tietenkin spammaajat ovat taitavia naamioitumaan näyttävien nimien taakse, mutta useimmiten viestissä haiskahtaa jokin outo asia, ja se siirtyy ainakin minun kohdallani suoraan roskiin.

Aasinsilta roskiin voisi olla tämä. Aamulla sänkyä pedatessani kiljaisin kauhusta, sillä peiton alla oli ruskea pötkäle aivan kuin sitä ehtaa. Se ei kuitenkaan haissut eikä tahrannut ja kun uskaltauduin lähemmin tarkastelemaan pötköä, totesin sen olevan kaarnan pala. Ei ole vaikeaa arvata kuka sen sinne oli kuljettanut. Sänkyni on Finan aarreaitta, milloin sieltä löytyy kivi, milloin saapas, milloin puruluu ja milloin mitäkin. Näköjään olen jo niin tottunut Finan tuomisiin, etten aina edes huomaa nukkuvani ulkoilukenkä posken alla.

Kakkosluokkalainen

Ihana, ketterä ja kuuliainen Fina toi auringonpaisteen sunnuntain tihkuiseen päivään. Osallistuimme Liedossa TSAUn kisoihin, missä se suoritti nopeasti ja virheettömästi ensimmäisen agilityradan ja siitä hyvästä sai kolmannen ja viimeisen vaadittavan 0-radan ja siirron 2-luokkaan. Toiseen 1-luokan kisaan emme sitten voineetkaan osallistua ja siksi saimme lähteä kotimatkalle taskussa lahjakortti tuleviin kisoihin. Oli radalla jännittäviä vähältä piti tilanteitakin, mutta onneksi minulla oli malttia ohjata Fina oikealle esteelle. Toiseksi viimeisenä esteenä oli pituus, jolle tultiin hankalasta kulmasta. Kuulin kun rajatolpat kolahtivat ja ehdin jo manata että siinä se virhe tuli. En ollut uskoa korviani kun kuuluttaja ilmoitti meidän tehneen 0-suorituksen. Kun kyselin asiasta tarkemmin, sain tietää että tolpat eivät kuulu itse esteeseen ja näin ollen koira ei kaatanut estettä (josta olisi tullut virhe). Erityisen iloinen olin, että kaikki kolme kontaktiestettä sujuivat mallikkaasti, sillä edellisissä kisoissa Fina on loikannut kontaktit aivan holtittomasti. Nyt olemme harjoitelleet tiukasti ja näköjään tuloksellisesti. Markku Vuorinen, agilitytuomari, tuli kiittelemään, miten hienosti Fina suoritti nuo kontaktiesteet. Hän sanoi Finan katselleen tarkasti minua aivan kuin kysyen, milloin saa jatkaa. Aikaa luvan odottamisessa tosin tuhraantui ja siksi kai jäimme toiselle sijalle.

Eevin suorituksissa ei ollut hurraamista, saimme tosin suoritettua hyväksytyt radat, mutta melkoisin virhepistein. Tai oikeastaan teimme joustavat ja vauhdikkaat radat, mutta kun Eevi loikkasi kontaktit korkealta niin kuin ei olisi koskaan tiennyt että pitää mennä alas asti, 0-radasta ei ollut toivettakaan. Keinun se lensi kuin sillä olisi ollut siivet selässään, aivan kuin olisi nauttinut laudan antamasta potkusta. No, nyt molemmat koirat ovat samassa luokassa ja kisapäivät lyhenevät huomattavasti kun ei tarvitse odotella luokkien välillä. Saapa nähdä ohittaako Fina Eevin suorituksillaan. Kisa-aikataulua pitää nyt rakennella lahjakorttien mukaan, kun niitä on jo kertynyt jokunen: Lietoon kaksi, Tampereelle yksi ja Kirkkonummelle yksi.

Fina istuu nykyisin mielellään pienessä pahvilaatikossa keittiön lattialla. Kokeilin eräänä päivänä naksutinopetusta ja otin kohteeksi tulostinpaperilaatikon kannen. Aina kun Fina nuuhkaisi sitä, klikkasin. Se tutki ja tutki laatikkoa ja astui lopulta sen sisään. Klikkasin taas. Pyysin sitä istumaan laatikossa ja klikkasin. Seuraavaksi annoin kohteelle nimen eli sanoin Laatikko ja klikkasin, kun Fina nuuhkaisi sitä. Edelleen palkitsin sitä kun se Laatikko-sanan kuultuaan istuutui sisään. Heppoinen laatikko ei kestänyt Finan ramppaamista ja toin sille uuden ja vahvemman pahvilaatikon. Se menee nyt omatoimisesti istumaan siihen ja tapittaa minua herkeämättä odottaen kiitosta. Mitähän hyödyllistä ja tärkeää opettaisin seuraavaksi Finalle, laatikkoleikki oli vain hassu kokeilu.

Vasta kuvan otettuani huomasin että laatikossa on hauska teksti!