Värien räiskettä Räisälässä

Milloinkahan viimeksi olen poiminut karpaloita? Tänään olimme koko perheen voimin, Elias, minä Eevi ja Fina ruskan värjäämällä suolla etsimässä rahkasammalmättäistä pieniä punaisia marjoja. Yhteensä saimme vajaan litran, mutta kun keitin osasta kiisseliä, makuhermot sanoivat että kerääminen oli ollut vaivan arvoista. Viikon aikana on puolukoitakin kertynyt ihan tarpeeksi talven varalle, vaikka marjamättäät eivät ole niin yltäkylläisen täysiä kuin joskus aikaisemmin. Kyläläiset väittävät että thaimaalaiset poimijat ovat tyhjentäneet metsät marjoista.

Eevi ja Fina ovat väsymättömiä kavereita marjanpoimintamatkoilla. Aikaisemmin koirat eivät ole välittäneet puolukoista, mutta nyt ne ovat kuono koko ajan samassa pensaassa hamuilemassa löytämiäni marjoja. Ihmeellisintä on, että kirpeät karpalotkin näyttävät maistuvan.

Ruska on komeaa katseltavaa, koivut ovat kanariankeltaisia, vaahterat verenpunaisia ja varvut loistavat punaisen kaikissa väreissä tummalla maapohjalla. Kamera latistaa värit mitäänsanomattomiksi, mutta silti on hirveä halua ikuistaa tätä värikästä maailmaa.

Eilen lähdimme päivän patikkamatkalle Luostolle, uteliaana katsomaan millaista maastoa sieltä löytyy ja miten hienoa ruska on puuttomassa tunturissa. Kuin ihmeen kautta päivä oli aurinkoinen, vaikkakin kylmä, mutta kun kaikkina muina päivinä on satanut rankasti, olimme kiitollisia säänhaltijalle. Ajomatkalla saimme jo ihailla värikästä maisemaa, ja näkymät vain paranivat kun pääsimme ylös tunturiin. Nousimme pientä polkua ylös ja kun arvelimme, ettei ihmisiä tulisi vastaan, päästimme koirat vapaaksi. Ne kulkivat hienosti vieressä, mutta en ehtinyt reagoida kuin näin Finan nostavan kuonon ilmaan ja saman tien näin pari poroa. Fina säntäsi perään, huusimme sitä takaisin, tosin epäuskoisina että se kuuntelisi. Ihme tapahtui, se palasi melkein saman tien polulle, juoksi vain parikymmentä metriä porojen perässä. Luoston huipulla kohtasimme pariskunnan joilla oli 2 kojkerhondia, nainen näytti jotenkin tutulta, vaikka pipo ja huppu peittivät kasvot. Oikeassa olin, tapasin agilitytutun koirineen, hyvä että muutkin agilityihmiset harrastavat tunturipatikointia.

Naapuri Kari on vaimonsa kanssa myös lomailemassa ja iltapäivällä Kari koputti oveen ja palautti Finan. Se oli tullut vierailemaan, eikä lähtenyt edes käskystä kotiin. Jos Kari yritti lähteä kävelemään tännepäin, Fina lähti toiseen suuntaan. Lopulta Kari laittoi narun kaulaan ja talutti karkulaisen kotiin. Finasta pidetään niin kovasti ja se kyllä ymmärtää sen, saa varmasti myös makupaloja ja yllin kyllin hyväilyjä.

Huomenna lähdemme takaisin Espooseen, ensin 130 km autolla Rovaniemelle ja siellä pakkaamme auton junaan ja sitten astumme makuuvaunuun lököttelemään.

Suihkunraikkaaat

Tarkka nenäni haistoi koirien turkissa epämiellyttävän hajun, jossain ulkoilulenkin varrella ne olivat varmasti taas käyneet parfymoimassa itsensä. Saman tien lähdettiin saunan pesuhuoneeseen suihkuun, koirille se on oikein mieluista. Ne seisovat vierekkäin odottamassa vuoroaan ja seisovat hiljaa pesun aikana ja tunkevat itsensä kylpypyyhkeen sisään kuivattavaksi. Käytän pesuun Vitacoatin Mink Oil Shampoota ja huuhteluun Satin Cream Rinseä, tuloksena koirien turkit ovat tuoksuvat ja peilin kiiltävät, paremmin eivät tuotteet voisi mainostaa itseään. Fina on keksinyt suihkun alla hauskan leikin, se vahtii putoavia pisaroita, naps, naps, naps kuuluu pesuhuoneesta tasaiseen tahtiin kun se napsii niitä.

Housuralli on kiihkeimmillään, puemme ja riisumme housuja Finan kanssa kilpaa. Se jopa antaa housujen olla, mutta kiskoo pikkuhousunsuojan sisältä ja murustaa sen pitkin lattioita. Fina on oikein tyylikäs uusimmissa housuissaan, pienet tiukasti istuvat farkut, joissa on takataskutkin. Kohta on käsillä kriittiset päivät, täytyy olla tarkkana Finan pihalle päästämisestä. Meillä on karvaita kokemuksia pihapensaissa vaanivista sulhasista. Sunnuntaina lähdemme taas Piilopirtille, sielläkään emme varmasti saa olla turvassa. Muistissa on myös isoisoäiti Cessin lemmenseikkailut ja kenkien katoamiset. Toivottavasti ruska on värikkäimmillään ja puolukat vielä tallella mättäillä.

Viikonloppuna kisasin Eevin kanssa Purinalla Syysskaboissa ja tuli sellainen tunne, että taannumme vain, enää ei ole toivoakaan puhtaista radoista. Monennenkohan kerran mietin taas Eevin eläkkeelle siirtoa? Olen kuin tuuliviiri, sillä nyt taas olen toiveikas, niin hyvin tiistain harjoitukset sujuivat. Eevi oli onnellinen, iloinen ja kuuliainen, ehkä se osoitti ilonsa siitä, että sai pitkästä aikaa olla minun kanssani kaksistaan.

Maanantaina ihailimme ammattinsa osaavien puunkaatajien työtä pihallamme. Olimme päätyneet kaatamaan yhden ison vaahteran, vanhan omenapuun ja karsimaan toisesta vaahterasta ison sivuoksan. Parissa tunnissa rungot olivat maassa pätkittyinä, ei oheisvaurioita eikä rikkoutunutta aitaa. Toivomme, että ensi kesänä aurinko pääsee paremmin pilkistämään tontin nurkkiin ja pienemmät pensaat saavat tilaa kasvaa.

Fina karenssissa

Olen tarkkaillut Finan hännänalusta jo pitkään ja ihmetellyt, eikä juoksu jo ala. Eihän juoksun alkamisella mitään kiirettä todellakaan ollut, mutta hätäilin vain kun kaikki muut nartut ovat ”juosseet” 4-5 kuukauden välein. Suuri helpotus niin emännälle kuin koirallekin on, kun juoksuväli on 6 kuukautta, siinä välissä ehtii viettää ihan normaalia elämää. Nyt Fina on siis karenssissa, ja täytyy peruuttaa treenit, viikonlopun kisat, tokoilut ja seuraavan viikon agilitykurssi. Viikolle jää yllättäen muutama vapaa ilta, mitenkähän saan lisäajan käytettyä?

Tämän päivän Hesarissa oli yllättävä kokosivun mainos: ”Kaikkea mitä lemmikkisi tarvitsee - K-citymarketista”. Puolen sivun kuvassa staffi pujottelee vauhdikkaasti agilityradalla ja pienemmässä ”naamakuvassa” on niin ikään iloinen staffin pää. On siinä muitakin ns. perinteisiä koiria, mutta staffia ei yleensä koiramainoksissa näe. Luulin ensin, että kuvassa on Eevin pentu Helmi, mutta tarkempi katsominen paljasti, että siltä puuttuu Helmin valkoiset rintamerkit. Clean Run –agilitylehdessä on myös maskottina staffi, valkomusta, ja olen pitänyt sitäkin erikoisena, koska staffia ei myöskään mielletä huippuagilitykoiraksi. Olen tietenkin eri mieltä siitä asiasta.

Hyvä että staffit pääsevät esille positiivisissa yhteyksissä, sillä viime viikon ikävä julkisuus pitbull-koiratappeluista heittä helposti varjon myös meidän rauhaa rakastavien lemmikkien ylle. En halunnut edes katsoa ohjelmaa, mutta olen kuullut siitä muilta ja saanut myös tietoa, missä tätä kauheutta harrastetaan ja millaiset ihmiset ovat siitä vastuussa.

Tv:ssä näytettiin myös herttaisen näköinen pitbull-koira, joka leikki oksankarahkalla metsässä. Siinä on ainakin yksi yhteinen tekijä meidän staffien kanssa, joka päiväisellä lenkillä oksat saavat samalla tavoin kyytiä. Metsälenkkimme Hannusjärven maastossa sujuu näin: polun alussa koirat laitetaan istumaan ja odottamaan vapaa-käskyä. Vapaus tarkoittaa niille tuhattajasataa kallionrinnettä ylös, kunnes ensimmäinen vetoleikki alkaa. Tänään se oli männyn juuri, josta saatiinkin palanen irti. Seuraava projekti on kaatunut puu, siitä jyrsitään oksa irti. Pian edessä on kivi, jolle kiivetään ja odotetaan palkintoa. Kiskomisessa tulee jano, seuraava etappi on kuraveden juominen aina samasta kallion kolosta. Loppumatkalla revitään satunnaisesti eteen osuvia oksia, mutta tänään piti jo kieltää aivan hurjaksi yltyvä hyökkäys nuorta pihlajaa kohtaan. Eevin kiskoi juurelta, mutta Fina hyppäsi n. 1,5 m ylös ja tarttui hampaillaan puun runkoon, roikkui hetken ilmassa, kunnes ote irtosi. Finan hampaat ovat vielä ehjät, mutta Eevin purukalusto alkaa olla huonossa kunnossa. Kulmurit on juurihoidettu ja nyt alaleuan hampaat ovat kuluneet pahasti, ja joku tainnut jo irrotakin. Siltä pilkistää usein kieli ulos, kun hammasrivi ei ole esteenä.