Korkean paikan leiri

Grande Motten jäätikkö

Lumivyöryvaara

Tässä on ollut lumivyöry

Eilen illalla tulin Finan kanssa kotiin treeneistä aivan nosteessa. Kouluttaja-Seppo kehui meitä jo ensimmäisellä ratakierroksella, ja tunnetusti kiitos innostaa aina vaan parempaan suoritukseen. Ohjaus  osui kohdalleen, sokkari ajoittui täsmälleen, valssi putken edessä juuri oikeaan paikkaan ja puomin kontakti juostiin alas asti. Ensi lauantain kisoissa pitäisi ylläpitää eilisiltainen varmuus ja luottamus sekä ohjata Fina vähintään 0-tulokseen tai jopa luokkansa kärkeen. Ravistelen itseni kuitenkin todellisuuteen, kun muistan että luokassa on 54 kilpailijaa, minua nuorempia, pitkäjalkaisia urheilijamiehiä ja –naisia. 

Eiliseen nosteeseen vaikutti varmaan viime viikkoinen korkean paikan leiri Val d’iseressä lähes 3000 metrin korkeudessa. Hapensaantikyky oli selvästi kohentunut, sillä juoksu ei nostanut pulssia nimeksikään eikä hengitys salpaantunut. Elias oli huomannut saman ilmiön eilisellä tennisvuorollaan. Mitenkähän tätä huippukuntoa onnistuisi pitämään yllä?

Matkamme aikana Eevillä ja Finalla oli hoitajanaan dogsitter Milka. Tuntui hyvältä jättää koirat reippaan sukulaistytön hoiviin varsinkin kun hänellä oli kokemusta jo joulukuisesta hoitoviikosta. Silloin Eevi oli hieman osoittanut mieltään, nirsoillut syömisen kanssa ja pysytellyt enimmäkseen meidän makuuhuoneessamme. Nyt Eevi oli todennut Milkan kelpo hoitajaksi ja seurannut hänen kannoillaan talossa ja makaillut jalkojen juuressa läksyjen teon aikana. Fina sen sijaan oli kaivautunut jo ensimmäisellä kerralla nukkumaan Milkan kainaloon peiton alle.

Aurinkoisen alppiviikon jälkeen saamme nauttia suomalaisesta kevättalvesta. Tällaisena talvi on parhaimmillaan, pari astetta pakkasta pitää ilman raikkaana ja maan kuivana, hanki hohtaa kuin pienillä timanteilla päällystettynä ja linnut pitävät konserttejaan. Oi sitä riemua, kun tänä aamuna hanki kantoi jo Finaa ja Eeviä. Ihmisten talloessa polkuaan koirat kirmailivat hangella ja saivat vihdoin purkaa energiaa juoksupyrähdyksiin.  

Kolmen kopla

On ihmeen hiljainen hetki talossa, jopa tietokoneen näppäimistön ääni tuntuu kolinalta. Eurosport on hiljennyt hetkeksi, yksikään kodinkone ei piippaa ja isäntä, Eevi sekä Fina ovat päikkäreillä pitkän aamulenkin jälkeen. Ikkunasta tulviva auringon ja lumen hohto melkein sattuu silmiin.  Miksi ei hiihtolomalla voinut olla tällaista säätä? Uskaltauduin hiihtoladulle päivänä, jolloin pakkasta oli vain -15 astetta, silloinkin pakattuna toppavaatteisiin kuin Michelin-mies. Eilinen hiihto viiden asteen pakkasessa oli juhlaa, sukset luistivat eikä nenänpää jäätynyt.  

Kylmän sään vuoksi kolmen koiran ulkoiluttaminenkin supistui minimilenkkeihin. Energiaa olisi mieluusti saanut purkaa metsässä pitempäänkin, mutta ulkoiluttajat jäätyivät. Koirat kyllä kompensoivat lenkin lyhyyttä hurjilla keppileikeillä ja hetken hurmassa taisi palelukin unohtua. Gina ei oikein päässyt keppileikkien juoneen mukaan, se hyppi Finan ja Eevin päällä ja antoi lisäpontta Finan voimaharjoittelulle. Jos metsässä olisi samaan aikaan kulkenut muita ulkoilijoita, he olisivat takuulla paenneet hirmuista ärinää, arvellen ehkä että karhu on lähistöllä. Viikon aikana koirien yhteiselo rauhoittui ja mielessä kävi jo ajatus, että kolme koiraa mahtuisi hyvin talouteemme. Sänkyynkin mahduttiin hyvin, nyt kun meillä on uudet leveät sängyt. Järjestys oli kuitenkin tarkka: Fina ylimpänä kainalossani, Gina käpertyneenä lonkkataipeeseen ja Eevi jalkopäässä. Se haluaa nukkua rauhassa, hieman erillään muista.

Tämä ranka ei kauaa pysynyt pystyssä

Mummo vastaan tytär ja tyttärentytär

Gina peesaa Finan selässä

Eevin leikkuuhaavat ovat parantuneet hyvin, niitä tuskin enää huomaa. Erikoiset vaivat saivat jatkoa, kun keskiviikon aamuhalailussa havaitsin Eevin korvan kuumottavan. Tarkempi tutkimus paljasti, että sillä oli ns. verikorva eli otheamatoma.  Siinä verta kertyy korvalehden ihon ja ruston väliin niin että koko korvalehti pullottaa, korva kuumottaa ja saattaa olla kipeä. Eevi ei kuitenkaan ollut huomaavinaan vaivaa, eikä Elias kiirehtinyt hoitotoimenpiteitä. Vaivan aiheuttajana voi olla ulkoinen kolhu tai vaikkapa korvien voimakas ravistaminen. Tässä tilanteessa syy löytyy ilmeisesti keppien riuhtomisesta. Eilen Eevi pääsi taas hoitopöydälle ja vingahti vain vähän, kun Elias työnsi paksun neulan korvaan ja tyhjensi veren.  Toinen vingahdus kuului, kun Elias pisti neulalla kortisonia korvalehteen. Kun Eevi  nostettiin alas pöydältä, se sai huimat kehut ja palkinnoksi siankorvan (!), jonka Gina nappasi sen suusta.

Kuu, pakkanen ja hiihtoloma

Kumpi äiti, kumpi tytär?

Lähivuorokaudet koettelevat takuulla isäntäväen hermoja. Ylienerginen Gina on haettu meille hoitoon Riston perheen hiihtoloman ajaksi, ja koiraparka yrittää ensimmäisen päivän aikana ottaa kaiken irti kyläilystä. Kun olohuoneen sohvalla yksi koira ilmoittaa ulkoilevasta koirakosta, kaksi muuta ryntäävät kynnet parketilla sutien mukaan haukkukuoroon. Puruluut saavat kyytiä, kun  aina se kaverin luu on parempi.   Metsäpolulla treenataan pukkihyppelyä, kun toisen ohi pääsee vain yläkautta. Männynkarahka katkeaa silmänräpäyksessä ja kolmet leuat kiskovat keppiä sellaisessa hurmassa, etteivät enää takuuhoukuttelut (lumi, nami, käpy) tehoa.  Yöstä on tulossa levoton, tiedän jo nyt että vatsani päälle harrastetaan kenguruhyppyjä. Ehkä Finan energiaylijäämä tulee purettua ennen huomisia agilitykisoja, ja onnistumme suorittamaan hallitut kisaradat.

Pari viikkoa sitten Eevi pääsi Eliaksen hoitopöydälle ottamaan päivänokosia. Rauhoituksen syynä oli pari rinnassa pullistelevaa lipoomaa eli rasvapattia, jotka päätettiin operoida pois. Lipoomat ovat yleensä hyvänlaatuisia, ja siksi emme olleet pitäneet kiirettä niiden poistamisessa. Nyt näytti kuitenkin siltä että kaulassa oleva patti oli alkanut kasvaa ja halusin sen ja toisen pienemmän poistettavaksi. Eevi toipui rauhoituksesta nopeasti, ja tuntui kuin se ei edes olisi huomannut rinnan leikkaushaavoja. Seuraavana päivänä metsälenkillä meno oli taas entisellään ja piti  kieltää keppien repiminen haavojen aukeamisen pelossa.

Juustonkeltainen kuu tuijottaa työhuoneen ikkunasta ja pakkanen kiristyy taas. Vaikka talvisää on silmälle kaunis ja hiihtäjälle suopea, pakkanen kiristää hermojamme. Piilopirtille on huomenna menossa tuttavaperhe, ja mökin lämmitys reistailee. Mökillä  on ympärivuotinen ylläpitolämpö, mutta nyt kun lämpö piti nostaa normaaliksi, patterit eivät lämminneet. Kun ulkona paukkuu lähes 40 asteen pakkanen, mökin sisällä on tuskin lämpöasteita. Pidetään peukkuja kuitenkin, että sähkömiehen käynti tuotti tulosta ja vieraita on huomenna lämmin mökki odottamassa. 

Junamatkustajat kiroavat aikataulujen pettämistä, mutta oma Turun matkani viikolla oli lähes minuutilleen aikataulussa. Ikkunapaikaltani katselin lumoutuneena ohikiitävää sinivalkoista maisemaa enkä malttanut edes koskea matkalukemiseen. Minut oli kutsuttu Jukan luoksen tuuraamaan lastenvahtia, sillä Anna on satuttanut jalkansa laskettelumäessä, eikä pysty kävelemään. Lääkäri epäilee sääriluussa hiusmurtumaa, mutta vaurio on niin pieni ettei röntgenkuva edes paljasta sitä. Tyttö ei kuitenkaan  suostu astumaan jalalla, vaan konttaa nelivetona tai konkkaa yhdellä jalalla. Meillä oli oikein mukavaa pelatessa ja leikkiessä, mutta Anna  oli pettynyt kun en tuonut Eeviä ja Finaa mukanani.

Aika rientää

Hoen kulunutta sanontaa:  ”Miten  aika rientää!”  Meidän Fina-pentu täytti juuri 5 vuotta, enkä millään tahdo uskoa  että se on jo keski-ikäinen aikuinen koira. Toisaalta kun Finan pennut ovat jo lähes kaksivuotiaita, ja kun vertaa nykykuvia kolmen  vuoden takaisiin, on pakko myöntää että aika on rientänyt. Kaikilla koiran ikävaiheilla on hyvät puolensa; pentu on suloinen riiviö, kaksivuotias jo mukavan tottelevainen, viisivuotias omistajan ajatuksen jatke ja yksitoistavuotias persoonallinen jäärä. Fina ei ole menettänyt leikkisyyttään eikä loputonta innostuneisuutta, mutta  iän karttuminen on tuonut malttia ja kuuliaisuutta. Hoen myös  itselleni, että koira ei ajattele eikä toimi niin kuin ihminen, mutta Fina on ehkä poikkeus. En silti jaksaisi opettaa sille yli tuhatta sanaa, kuten eräs amerikkalainen sosiologian professori bordercollielleen.  

Hetki sitten liikutuin lähes kyyneliin Finan käytöksestä. Eeviltä oli juuri operoitu pari lipoomaa rinnasta ja se oli nostettu petiinsä heräilemään. Fina asettui makuulle Eevin viereen. Se makasi aivan liikkumatta,  vain pieni värinä  lihaksissa kertoi ahdistuksesta. Se ei yrittänyt nuuhkia tai nuolla Eevin haavoja, se vain osoitti hiljaista myötätuntoa. - Eevin rinnassa ja kaulassa olevia lipoomia on tarkkailtu vuoden verran, mutta Elias ei ole pitänyt leikkausta kiireellisenä, kun patit eivät ole suurentuneet. Nyt kuitenkin näytti siltä, että kaulan lipooma alkoi kasvaa, ja tänään sitten Eevi rauhoitettiin ja nostettiin leikkauspöydälle. Kaulasta poistettiin isompi patti ja rintalastan kohdalta pienempi. Vanhoille koirille ilmaantuu lipoomia eli rasvakasvaimia melko tyypillisesti, mutta ne  ovat yleensä hyvänlaatuisia.

Nyt Eevi  on jo käynyt keittiössä maistelemassa herkkupaloja ja lipaisemassa vettä. Emäntä  voi huokaista helpotuksesta, kun operaatio on onnellisesti takana ja iäkäs koira on selvinnyt rauhoituksesta hyvin.  Tiedän että kaikissa toimenpiteissä on riskinsä, vaikka lähtökohdat olisivat kuinka hyvät.

Fina herkutteli syntymäpäivänään tonnikalatoffeella. Sen resepti on Kuvagallerian sivuilla. Lahjaksi saatu pehmolelu sai kyytiä, alle minuutissa oli korvat revitty irti ja saumat repsottivat.

Lämpöä odotellessa

Eilisaamusta lähtien alakerran eteisen ovi on käynyt tiuhaan. Aamuvarhain saapui putkimies apureineen ja touhusi tunnin verran pannuhuoneessa. Kaverukset irrottivat öljypoltinkattilan ja kantoivat sen autoonsa. Hyväkuntoisella kattilalla on kierrätysarvoa, se pääsee lämmittämään jotain toista taloa. Seuraavaksi alapihalle ajoi Seneran huoltoauto, jonka sisuksista tuotiin sisään maalämpölaitteisto. Nyt, toisen päivän iltana, laitteet ovat jo asennettuina paikoillaan, mutta vasta huomenna sähkömiehen avulla saadaan uusi lämmitysjärjestelmä käynnistettyä. Pitäisi varmaan laittaa shampanjapullo jääkaappiin ja poksauttaa se auki, kun käynnistysnappia painetaan ensimmäisen kerran.

Asennusvaiheessa ei talossa tietenkään ole lämmitystä, ei siis myöskään lämmintä vettä. Onneksi pakkanen lauhtui eikä sisällä tunnu laisinkaan viileältä. Senera lainasi tosin sähköpattereita käyttöön, mutta yöllä minulla on ihan elävät lämpöpatterit sängyssä, Eevi ja Fina. Aamulla kävin Zumban jälkeen nauttimassa lämpöisestä suihkusta ja saunassa Elixian tiloissa. 

Talvisään vaihdellessa nuoskasta pakkaseen  on lumi saanut kevyen hankikuorrutuksen. Se kannattaa Finaa melko hyvin, mutta Eevi humpsahtelee syvään lumeen joka kolmannella askeleella. Keppejä on turha etsiä, joskus koirat kuitenkin silmäilevät pystypuita aivan kuin haikaillen keppileikin perään. Jokaisella metsälenkillä Fina juoksee saman kuusen alustalle, nuuskuttaa hetken ja alkaa sitten viskoa lunta etukäpälillään. Aarre, kuusenkäpy,  löytyy pian kinoksen alta. Fina juoksee voitonriemuisena kertomaan kävystä ja näyttää aivan kuin sillä olisi sikari suupielessä. Onkohan Fina löytänyt oravan talvisäilön. Muuten koirien liikunta jää lumisessa metsässä vain peräkkäin jolkotteluksi, polulta kun ei auta poiketa. Olen hiki niskassa yrittänyt tallata hieman laajempaa polkureittiä, mutta ei kunnon polkua muodostu vain parin ihmisen ja koiran jalanjäljistä.

Mäyräkoirasprintti

Matkailu on mukavaa, mutta kun purkaa matkalaukkuja kolmannen kerran parin viikon sisällä, päällimmäisenä on helpotus ettei pitkään aikaan ole tiedossa yhtäkään matkaa. 

Kun me juhlimme ystävien kanssa uutta vuotta Ruotsin Katrineholmissa, kotimaassa oli siirrytty uuteen vuoteen jo tuntia aiemmin. Kilistelimme shampanjalaseja ja toivoimme kaikkea hyvää tulevalle vuodelle. Erityisesti toivoimme ystävällemme Elisabetille voimia voittaa häntä kohdannut vakava sairaus. 

Ystävillä on, niin kauan kuin muistan, ollut useita karkeakarvaisia mäyräkoiria, mutta nyt eteisessä meitä tervehti vain yksitoistavuotias Trixi. Olin aivan sanaton kuultuani, että kaksivuotias Toflan oli kadonnut joulukuusenhakumatkalla sännättyään jäniksen perään. Toflania oli etsitty päiväkausia, kuulutettu tiedotusvälineissä, ja siitä oli tehty katoamisilmoitus poliisille. Laajoista etsinnöistä huolimatta Toflanista ei löytynyt jälkeäkään, lisäksi sankat lumipyryt olivat peittäneet kaikki mahdolliset jäljet. Ihmeekseni kuulin, ettei alueella ole edes etsijäkoiratoimintaa.

Vähältä piti –onnettomuus oli sattua eilen aamulla myös Trixille. Lupauduimme viemään sen aamukävelylle, mutta Trixi ei tainnut pitää ulkoiluttajan vaihdoksesta. Heti ulko-ovella meille tuli erimielisyys suunnasta, Trixi halusi vasemmalle, me oikealle keskustan kaduille.  Trixi teki asiansa, haisteli, pysähteli ja kävelikin aina välillä. Lopulta se iski etujalat tenään ja teki täyden stopin. Maanittelin sitä jatkamaan ja nykäisin hihnasta. Se oli Trixin mielestä viimeinen pisara. Se kiepautti pään kaulapannan läpi, teki täyskäännöksen ja säntäsi juoksuun kohti kotia. Juoksin perässä ja huusin sen nimeä. Pari kertaa se hiljensi, kääntyi katsomaan minua, mutta jatkoi sitten entistä vauhdikkaammin, niin kovaa kuin pienillä jalantyngillään pääsi. Se ryntäsi kohti pääkatua välittämättä lähestyvistä autoista. Kauhufilmi kulki silmieni edessä, Trixi makaamassa yliajettuna kadulla. Autoilijoiden reaktiot olivat kohdallaan, he painoivat jarruja ja saivat autonsa pysähtymään hyvissä ajoin ennen Trixin ja kiljuvan naisen kadun ylitystä. Kilpajuoksu päättyi kotitalon ovelle, missä ystävien naapuri päästi karkurin sisälle. Hän oli ikkunastaan nähnyt tapahtuman. En uskalla edes ajatella, miten olisimme valinneet sanat,  jos Trixi olisi jäänyt auton alle.

Laivalla emme jaksaneet enää osallistua viihdeohjelmiin emmekä shoppailla tax freessä. Hyvä ateria ja pari lasia viiniä kypsytti siirtymään hyttiin, pujottautumaan lakanoiden väliin ja räppäilemään tv kanavilta kevyttä ohjelmaa.

 - Home sweet home! Kotitonttu oli siivonnut kodin, aurannut pihan, syöttänyt ja ulkoiluttanut koirat.Vuosi 2011 alkakoon onnellisissa merkeissä Tammitiellä ja kaikkien läheisten ja ystävien luona.

Feliz Navidad

Saaristolaisleivän kypsä tuoksu leijuu keittiöstä, ja juoksen ottamaan paistokset uunista. Eihän minun pitänyt tänä vuonna olleenkaan tehdä jouluvalmisteluja, vietämmehän joulun ja uudenvuoden kyläillen. Silti, piparkakkukirkko on koristeltuna olohuoneessa, kanelimuroleivät ja brysselinleivät kulhoissa keittiön pöydällä. Kona Inn Bananabread on ihan pakko leipoa. Jukalle lupasin tehdä joulupöydän kalaherkut: Arkkitehdin sherrysilliä, lasimestarin silliä, sinappisilakoita ja jääkellarilohta. Joulun tuoksut täyttävät talon. Eevi ja Fina tarkkailevat touhujani ja ovat kärppänä keittiössä, kun taikinakulhosta kaavitaan viimeisiä rippeitä.

Posti tuo näinä päivinä iloisia yllätyksiä läheltä ja kaukaa. Kuvia sukulaisten lapsista, matkakertomuksia ja yllättäviä terveisiä kasvateilta. Eevin veli oli kirjoittanut pitkän kirjeen kuvien kera, ja niin vain kasvattajan silmät kostuivat sitä lukiessa. Sähköpostiin putkahtaa joulutervehdyksiä tämän tästä. Ovikello soi iltamyöhällä ja Eliaksen asiakas tuo kassillisen jouluherkkuja ja kauniin kortin. Parhaimmillaan joulu on  lämpimiä ajatuksia ja muisteloita.

Joulun ennakon vietimme viime viikolla Las Palmasissa, Mikan perheen kanssa. Kaupunki oli valmistautunut vastaanottamaan joulua värikkäästi ja kimallellen. Palmut säihkyivät valopuvuissaan ja puistoissa loistivat sadat ja sadat joulutähdet pelargonioiden kyljessä. Joulumusiikki soi toreilla ja kirkoissa, elävin äänin ja soittimin esitettynä. Lapset lauloivat valkoisesta joulusta ja Petteri-punakuonosta 25 asteen aurinkoisessa säässä. Suurta satua ne sanoitukset heille ovat,  meille taas ihan todellista joulua.  Kauppakeskuksissa oli jopa mukavaa kuunnella Felix Navidadia ja muita hittejä vaihteluna kotimaan tuttuihin synteettisiin sävelmiin.  Mikan perhe on runsaan vuoden ajan  entisöinyt rauniotaloa Las Palmasin vanhassa kaupungissa, ja oli jännittävää päästä näkemään remontin tulokset. Hienoa työtä siellä oli tehty ja paljon, tunteja ja työvoimia säästämättä. Las Palmasiin täytyy palata pian, viikossa ehdimme vain aavistaa miten paljon nähtävää ja koettavaa siellä oli. Etelän rannat saavat meiltä jäädä käymättä, Kanarialla on niin paljon muuta koettavaa ja nähtävää.

Mikan ja Sirkun talo

Oi palmupuu, oi palmuu...

Plaza Anan koirapatsaat

Joulutähdet ja pelargoniat

Reissun aikana koiria tuli hoitamaan sukulaistyttö Milka. Kun viikolla soittelin kotiin, Milka sanoi koirien kanssa olevan niin hauskaa, etteivät aikaiset nousut ja ulkoilutukset edes väsyttäneet. Ihanaa, että löydettiin tällainen yhteistyökumppani. Milka on innokkaana lupautunut tulemassa aina kun tarvitaan. Koirat taisivat jo kaivata hyvää hoitajaansa. Tänään aamulenkillä huomattuaan takana tulevan tytön, ne tekivät täyden stopin. Eevi riuhtaisi itsensä kaulapannasta ja juoksi tytön luo. Luulivat tietty että, Milka on tullut takaisin.

 Oikein rentouttavaa ja leppoisaa joulua kaikille lukijoille ja kaikkea hyvää vuodelle 2011!

Tilastoja

”Itsenäisyyspäivään, 6. päivään joulukuuta, mennessä Suomessa on tavallisesti siirrytty termiseen talveen. Maa on yleensä jo lumen valkaisema maan eteläosaa lukuun ottamatta. Mutta itsenäisyyspäivän sää voi kuitenkin olla hyvin erilainen eri vuosina”, kerrotaan Ilmatieteen laitoksen juhlapyhien säätilaston johdannossa.

Säätilastot vahvistivat muistinvaraisen tietoni. Helsingissä on Itsenäisyyspäivänä viimeksi ollut lunta viisi vuotta sitten, silloinkin alle 10 cm. En sentään muista edellistä ennätysvuotta 1988, jolloin  lumikerros on ollut 24 cm. Tämän päivän tuorein säähavainto ilmoittaa lumen paksuudeksi jo 33 cm. Missähän lukemissa ollaan huomenna? Ilmastonmuutos on tosiasia.

Vuosi sitten  runsas lumentulo innosti ihailemaan valkoista maailmaa, nyt mieleen alkaa jo hiipiä lievä hermostuneisuus. Jos tätä säätilaa jatkuu vielä kauan, peitymme lumeen aiemmin ja raskaammin kuin viime talvena. Aamulenkillä olimme ensimmäisinä avaamassa kulkuväylää Tukkurinsillalla ja Hannusjärven polkupohjalla. Alapuolella Länsiväylällä aura-autot kolistelivat ja pöllyttelivät valtaisia lumipilviä. Eevi ja Fina juoksivat edellämme ja kynsivät leveällä rinnallaan uraa pakkaskevyeen lumeen. Heti lenkin alkumetreillä niistä tuli metsuriterriereita ja polun vierellä seisova karahka sai kaatomääräyksen. Kahlasimme polkua eteenpäin olettaen että metsurit seuraisivat meitä pian. Ensimmäisen mäen päällä pysähdyimme ja huutelimme koiria. Kutsuun ei vastattu, vaikka houkuttelin nameilla ja lumipalloilla. Metsässä oli oudon hiljaista. Kimpaannuin koirien tottelemattomuudesta ja juoksin takaisinpäin etsimään niitä moitteet jo kielenpäällä odottaen. Jatkoin tielle, mutta sielläkään ei muuta kuin syvässä lumessa omat jalanjälkemme. Juoksin takaisin Eliaksen luo ja aloimme tutkailla kulkujälkiä todeten vain ettei yhtään sivupolkua ollut ilmaantunut lumeen. Sanoin juoksevani kotiin ja pyysin häntä jäämään polun päähän odottelemaan. Hätääntyminen ja syvässä lumessa juoksu saivat sydämen jyskyttämään tuhatta ja sataa. 

Puolessa välissä siltaa valkoisen verhon läpi putkahti 8-jalkainen keppi. Valkoisina kuin jauhossa kieritettynä Eevi ja Fina sinnittelivät yhä vain kepin herruudesta. Vimmainen taistelu oli tehnyt niistä kuuroja, vienyt paikallisvaiston ja kylmänherkkyyden. Huusin Eliakselle, että palaamme kotipihalle lumitöihin. Hetken päästä auraustraktori ajoi sillan yli. Entä jos koirat olisivat vielä olleet keppinsä kimpussa sen tullessa kohdalle. Olisivatko koirat havahtuneet ja osanneet väistää vai olisiko aura heittänyt ne aidan yli Länsiväylälle?

Kotipihan auraus kävi reippaasta aamu-urheilusta, sillä yli kolmen tunnin urakka nosti pulssin toistamiseen tehorajoille. 

Oikein hyvää itsenäisyyspäivää ja viihtyisää kynttiläiltaa!

Rouskis, rouskis ja palasiksi

Kuusen alle

Siivousta

Viikonloppuna tein aikamatkan kymmenien vuosien taa etsiessäni erästä tiettyä valokuvaa 90-luvun lopulta. Työhuoneeni kaapista on varattu kaksi hyllyä valokuville, negatiiveille, kuva-CD:ille ja albumeille. Onnittelin itseäni siitä, että olen järjestänyt materiaalin kohtuullisen selkeästi, mutta silti kuorista ja kansioista putkahteli esiin yllättäviä kuvia. Kaivattu kuva löytyi, mutta pakkohan minun oli katsella muita kuvia; nauraa, päivitellä, muistella ja ikävöidä. Pelkästään koirien kuvia oli monta kansiota, varsin hellyttäviä olivat Cindyn, Cessin, Dixien pentujen kuva-albumit. Eevin ja Finan pentukuvat ovat jo digitaalisessa muodossa tietokoneen levyllä sekä varmuustallennettuna ulkoisella kovalevyllä. Tarkkana täytyy olla myös digitaalisten kuvien kanssa, arkistoida ne selkeisiin kategorioihin ja kansioihin. Jokunen viikko sitten etsin vimmatusti parin vuoden takaista Italian kuvakansiota, mutta turhaan. Monimutkaisen salapoliisityön jälkeen se löytyi ja löytyi paljon muitakin tietoa ystävällisen ja avuliaan tuttavan avustuksella. Kun syyskuussa Eliaksen läppärin emolevy rikkoutui, herra Murphy astui esiin. Juuri nämä kaivatut tiedostot olivat jääneet varmuustallentamatta. Tuttava pystyi kuitenkin kopioimaan ulkoiselle kovalevylle jumiin jääneet tiedostot ja sitä kautta saimme ne taas käyttöömme. Vannoin itselleni, että varmuuskopioinnista tulee säännöllinen käytäntö.

Ostin juuri Finalle uudet housut, tyylikkäät ja hyvin istuvat. Juoksu on meneillään toista viikkoa ja vaarallinen aika on ilmeisesti jo takana. Treeneissä saa käydä housut päälle puettuna, ja tänään suuntaammekin taas Juvanmalmille Seppo Savikon opastettavaksi. Ensi viikonloppuna pääsemme pitkästä aikaa kisaamaan Purinalle. Edessä on neljän kisan urakka, toivottavasti meillä molemmilla riittää voimia ja keskittymiskykyä pitkälle päivälle.

Niin ihmisten kuin koirien talvitakit on kaivettu esiin ja tänä aamuna kirpeässä pakkassäässä ne olivat tosi tarpeen. Iloitsen puhtaasta valkoisesta pihamaasta ja erityisesti siististä eteisestä nyt kun kuratassuja ei enää tarvitse kuivata. Metsässä löytää yllättäviä polkuja ja jälkiä. Vaikka olemme luulleet kävelevämme aivan omaa reittiä, joku koiranulkoiluttaja oli jo ehtinyt painaa siihen kengän- ja tassunjäljet. Huomasimme myös että metsäpeurat liikkuvat juuri meidän reitillämme, pieniä sorkanjälkiä on siksakkina polun reunoilla. Nyt ymmärrän, miksi Eevi ja Fina joskus pysähtyvät nuuskimaan mättäitä tai värisyttävät kirsua ilmassa. Peura on varmaan juuri loikkinut edestämme.

Viikolla käväisin Turussa hoitamassa Pyryä ja Annaa vanhempien ollessa risteilyllä. Hauskaa oli touhuta reippaiden lasten kanssa. Pelasin muistipeliä, Afrikan tähteä, Legopeliä kiintiöni täyteen. Kaivoimme pulkat esiin ja laskimme mäkeä hiekka jalasten alla rahisten. Matkustin tavoistani poiketen junalla ja taidan tehdä sen toistekin, niin mukavaa ja nopeaa matkanteko oli. Paitsi takaisin tullessani Espoon aseman parkkipaikalla  auton lumen alta kaivamiseen meni varmaan puoli tuntia. Kotona Elias hoiti ruokatalouden itse ja käväisi ostamassa Lidlistä itselleen päivälliseinettä. Mies jäi kuitenkin ilman päivällistä, sillä koirat söivät lattialle jätetystä muovikassista maksalaatikon, sehän on meillä koiranruokaa.

Kaamos

Harmaata, sumuista, sateista. Luomet ovat raskaat, silmät vuotavat ja nenä kaipaa Nasonexiä. Ei, en ole tulossa kipeäksi, poden vain kaamosta, en virkoa uuteen päivään, vaikka pitkä yöuni on takana. Kirkasvalolamppu on ollut keittiön pöydällä jo pari viikkoa, mutta sen valo ei tunnu auttavan, se vain häikäisee. Positiivari ajattelisi, että onpa ihanaa, kun villakoirat eivät näy nurkissa, illalla saa sytyttää kynttilöitä ja käpertyä sohvalle koirien kanssa katsomaan telkkua, vaikkapa Koirakuiskaajaa. Kaamoksen päihittäjä on myös joulukaktus, joka aukaisee kauniit valkoiset kukkansa juuri pimeimpään aikaan. Se on syntymäpäivälahja vuosien takaa, mutta kukinnan jälkeen unohdan sen alakerran ikkunalle. Laiminlyönnistä huolimatta se puskee vuodesta vuoteen jokaikisen lehden pään täyteen nuppuja.  

Positiivista on sekin, että kohtuullisen lämmin sää sallii ulkoilun ilman monenkertaista vaatekertaa, ja jopa suppilovahverot antavat toista satoa. Agilityn ulkotreenit ovat tosin päättyneet, mutta tokoa on voinut vielä treenata ulkosalla. Viime perjantaina ehdimme saada ohjausta oikein reilusti, kun ryhmässä oli vain kaksi osallistujaa. Fina on edistynyt tokouralla, se pysyy paikoillaan hienosti, seuraa ja pysähtyy napakasti. Nyt agilitykenttä ei enää kovin paljon sekoita sitä, mutta viime kerralla se taas teki omia päätelmiä. Harjoittelimme kiertämistä merkkitötteröiden ympäri ja ensimmäinen kierros sujui kohtalaisesti. Toisella yrityksellä se irtosi viereltäni ja lähti vauhdikkaasti pujottelemaan tötteröiden ohi agilitytyyliin. Näin tämä homma tehdään, se tuntui päättelevän. Myös maanantain hallitreeneissä se teki omia päätelmiä.  Finalla on hankala tapa mennä ohjauskeskustelun aikana hyppimään kouluttajan ympärille, ja siksi Seppo Savikko kiipesi A-esteen harjalle seuraamaan suoritustamme.  Kun taas oli palautekeskustelun aika, Fina kiipesi A:lle moikkaamaan Seppoa.

Alapihan nurmikko on raiskattu telaketjuilla multavelliksi. Kun lämmönkeruuputket piti upottaa kaivoihin, ilmeni että toinen niistä oli tukossa. Jo toisen kerran valtava porauskone jyristeli pihalle, ja tukkeutuneen kaivon poraus aloitettiin uudelleen. Kaivo saatiin auki, ja nyt alapihalla törröttää kummastakin kaivosta kaksi mustaa letkun päätä valmiina seuraavaa asennusvaihetta varten. Olemme toimittajan kanssa sopineet, että lopullinen maalämpöjärjestelmän kytkeminen suoritetaan vasta ensi vuoden alkuviikoilla, koska silloin pitäisi astua astua voimaan “Laki asuntojen korjaus-, energia- ja terveyshaitta-avustuksista annetun lain muuttamisesta”.  Toivottavasti talven kylmät eivät saavu kovin aikaisin, ja että öljysäiliön öljy riittää tammikuuhun asti.

Eevin päivä

-Vastahan se oli pentu!

- Onnea! Ei kait Eevi 11 vuotta voi olla?
- Kylläpä aika vierii... juurihan se oli ihan nuori neitonen!
- Hurjasti onnea ikinuorelle Eeviselle! 

Tällaisista onnitteluista ja monista kommenteista täyttyi Eevin 11-vuotisjulkaisu Facebookissa  eilen. Toisen vuosikymmenen alkaessa Eevi on mieleltään nuori ja vireä,  liikkeiltään vikkelä ja notkea.  Se suorittaa aamuvoimistelun Hannusjärven mäkisessä maastossa, spurttaa kalliorinnettä ylös, raastaa keppejä ja hyppii kiville. Ikääntyminen näkyy tosin kestävyyden heikkenemisenä, sillä lenkin jälkeen se läähättää kieli rinnalla roikkuen kuin kravatti. Nuoruuden voimissaan oleva Fina puuskuttaa vain hetken. Eevi sai synttärilahjaksi uuden pedin, jota se ei kuitenkaan riemuiten ottanut vastaan. Petiä piti raapia ja möyhiä loputtomiin, mutta nyt se on ajettu sisään ja nokoset maistuvat jo.  Synttärikuva otettiin syyslehtien ja kanervien koristamalla pihalla. Eevin vuotuiset syntymäpäiväkuvat antavat oivan katsauksen syyssään seurantaan. Joskus se on paistatellut päivää takapihan nurmikolla, joskus värjötellyt lehdettömässä ja harmaassa syyssäässä. 

Raikas syystuuli, keltaisena liekehtivä metsä ja kirkkaan sininen taivas näyttävät silmissäni erityisen kauniilta  verrattuna Turkin poltettuun kuivaan maisemaan. Vietimme viime viikolla jo lähes perinteisen tennisloman Turkissa, mutta nyt pelaajajoukko koostui EVS:läisten sijasta omasta perheestä.  Kaikenkaikkiaan 15 Westermarckia majoittui Beldibin Renaissance hotelliin, jonka tenniskentät odottivat suomalaisvaltausta. Valmentaja Arilla oli vaativa tehtävä aktivoida taidoiltaan ja iältään sekalainen joukko tenniksen pariin. Keltaiset pallot lensivät verkon yli aluksi harhaillen, mutta jo loppuviikosta napakasti kentän oikeisiin kulmiin.  Pienten poikien taitoja ei saanut vähätellä, sillä jalkapallotaitureina he liikkuivat kentällä kuin hämähäkit ja ulottuivat jokaiseen palloon. Sain kuulla Royn suusta mahtavan kohteliaisuuden, kun pelin pisteet alkoivat kääntyä minun hyväkseni: ”No, nyt alkoi mummo tykittää”.

Sillä aikaa kun me vietimme tennislomaa Turkissa, viettivät Eevi ja Fina hemmottelulomaa Iirislahdessa Sirkan ja Markun hoivissa. Olemme onnekkaita, että meillä on ystäviä, jotka aina yhtä avuliaina tarjoavat varakodin koirillemme. Ei ainoastaan pelkkä majapaikka, vaan pitkiä kävelyjä, ruokintaa ja vierihoitoa on siellä tarjolla. Eevi ja Fina pitävät itsestään selvyytenä, että makuupaikka on Sirkan ja Markun sängyssä. Pelkäsin, että koirat raapisivat kesällä hiotun parketin viiruille, ja niin Eevi ja Fina joutuivat pedikyyriin ennen hoitojaksoa. Taisimme leikata kynnet liiankin lyhyeksi, sillä toimenpiteen jälkeen lattiaan jäi molemmilta veriset tassunjäljet.  Hoitajien palautteen mukaan viikko oli sujunut hyvin, vaikka Fina oli kävelylenkeillä yrittänyt pomoilla vastaantuleville koirille.  Olen yrittänyt kitkeä pois Finan pomoilua kohtaamisissa ja onnistunutkin, kun olen kääntänyt sen huomion pois juttelemalla tai suhisemalla. En lahjo sitä enää namilla, mutta kiittelen vuolaasti kun ohitus sujuu häiriöittä. Näköjään Fina kuitenkin vieraan kokeili valtaansa vieraiden kanssa. Staffi  kun ei lopeta yrittämästä. Gina oli hoidossa Riston tuttavaperheen luona, jossa on vuotta vanhempi staffinarttu. Ei ole itsestään selvää, että kaksi vierasta narttustaffia tulevat toimeen, varsinkin kun isäntäperheen Vilmalla oli juoksu. Hyvin tytöt käyttäytyivät ja Gina oli niin kuuliainen, että kehitti myös itselleen juoksun. Hoitoperheessä saatiin pukea tuplasti koirille housuja.

 

Porausta ja pimeää

Tiistaina se sitten alkoi. Alapihalle jyristeli nosturin, panssariauton ja säiliöauton yhdistelmä, jota kuljetti mielestäni aivan liian nuoren näköinen mies. Epäilykseni hälveni hiljalleen, kun seurasin pienikokoisen mutta vantteran miehen tehokasta ja osaavaa työskentelyä. Pohdimme oikeaa sijaintia ja sen tueksi kaivoimme kaapista tontin ja talon piirustukset. Paikallistimme öljysäiliön sijainnin ja merkitsimme lämpökaivojen porauskohdat.  Siis 5 metriä talosta, 7 metriä toisistaan ja 4 metriä öljysäiliöstä . Mies käynnisti yhdistelmälaitteen ja parissa päivässä pihalle oli porattu kaksi 170 metrin syvyistä kaivoa. Parin kuukauden kuluttua niistä vedetään putket pannuhuoneeseen ja yhdistetään ne lämmitysjärjestelmään. Sitä ennen pitää poistaa isokokoinen ja nokinen öljykattila. Sen tilalle asennetaan pieni ja siisti maalämpökeskus, kiiltävä ja virtaviivainen kuin kaappipakastin. Vaikka öljy poistuu lämmitysjärjestelmästä, pitää maanalainen öljysäiliö silti poistaa. Toivottavasti talvi ei yllätä aikaisuudella ja kaivuutyö sujuu mahdollisimman vähillä pihavaurioilla. Eevi ja Fina ovat rötköttäneet olohuoneen sohvan nojalla ja seuranneet silmät kovana poraajan liikkeitä. Aluksi ne haukkuivat kimeästi, oudoksuen outoa ilmestystä, mutta loppuajan tyytyivät värisyttämään kuonoa ja liikuttelemaan korvia aivan kuin pihan tapahtumat olisivat jokapäiväisiä. 

Syksyn ulkotreenit ovat päättyneet ja kun hallitreenit alkavat vasta ensi viikolla, on iltaisin ollut melkein vaikea keksiä ajanvietettä. Töitä kyllä olisi, mutta selvästi minulla on lieviä vieroitusoireita. Seuraavat kisat ovat vasta lokakuun lopulla, joten tauko voi olla paikallaan sekä Finalle että itselleni tiiviin kisarupeaman jälkeen. Olenkohan tehnyt Finasta käpy-addiktin, sillä metsälenkeillä se tuijottaa vain minua ja odottaa kävyn heittoa. Eevi on ihmeissään kun keppileikkiin ei löydy kaveria. Käpy tosin kuuluu vain emännän käteen, Eliaksen kanssa lenkeillä ehditään leikkiä myös kepeillä. Tokoharjoittelumme kärsi viime kerralla takapakkia, sillä Fina ei suostunut tekemään mitään liikkeitä. Harjoittelimme ensimmäistä kertaa omalla treenikentällä ja Fina oli sitä mieltä, että siellä juostaan vain esteiden väliä, ei seisota, istuta tai mennä maahan.

Eilisen päivän vietin kyllä treenikentällä, mutta en agilitaamassa enkä tokoilemassa. Viime vuoden sovittelusopimuksessa riitaisan naapurin kanssa lupasimme hyvää hyvyyttämme säätää valonheittimiä siten, etteivät ne häiritse hänen nukkumistaan. Olimme vuokranneet nosturin, joka nosti Tapion kahdeksan kertaa valotolpan päähän säätämään ja kääntämään valoja, minä toimin avustajana ja asiantuntijana.  Olimme kuin Puuha-Pete ja Anni pienen nosturin kimpussa.  En arvannutkaan, miten arvokas lupauksemme oli niin rahallisesti kuin ajallisesti. Toivottavasti yli 300 metrin päässä asuva  naapuri saa nyt unen silmään. Vielä pitäisi kaupungin sammuttaa  aivan hänen talonsa nurkalla loistava katuvalaisin, niin syksyn pimeys olisi täydellinen .

Käpy

Eevi ja Fina ihailevat Pyynikin maisemia

Käpyhulluudesta täytyy osata myös hyötyä. Useissa syksyn agilitykisoissa 0-tulos on jäänyt saavuttamatta Finan tekemien kontaktivirheiden vuoksi. Mittani täyttyi Lohjan kisoissa, kun Fina syöksyi puomin yli sellaisella vauhdilla, että törmäsi lähtöhyppyyn, kaatoi  ajanottotelineen ja sai alaleukaansa nirhamia. Pähkäilin miten saisin sen menohuumaa hillityksi ja päätin kokeilla taikasanaa ”käpy”. Metsälenkeillä sana toimii sähköiskun tavoin, Fina jättää jopa kiihkeimmän kepinraastamisen ja säntää luokseni, kun huudan tuon sanan. Treeneissä ja epävirallisissa kisoissa kokeilin uutta menetelmää, mutta en ollut oikein varma sen toimimisesta. Nyt olen. Viime sunnuntain piirimestaruusjoukkuekisassa teimme 0-radan, kun Fina juoksi hillitysti kontaktipinnat alas asti. Toissapäiväisissä kisoissa Tampereella toisto vahvisti asian, ja kisakirjaan merkittiin taas 0-rata. Kontaktien yli olisi voinut jopa mennä vauhdikkaammin, nyt Finaa sai oikein kutsua astumaan alas. Nyt keräilen metsälenkeillä taskut täyteen kuusenkäpyjä, ja kisaan valmistuessamme näytän sille kävyn ja kisan jälkeen annan aarteen palkinnoksi.

Viime viikon hyppykisassa oli kunnon draaman ainekset.Kun maalin saavuttuamme yleisö huusi ja taputti villisti, kuuluttaja onnitteli,oli pakko uskoa että 0-rata oli suoritettu. Olin jättänyt Finan istumaan lähtöviivalle, kävellyt kolmannen esteen taakse ja kääntynyt antamaan sille Tule-käskyn. Koiraa ei näkynyt missään, ihmeissäni pyörähdin  paikallani  ja havaitsin sen jalkojeni vieressä. Ohjasin Finan hypyn yli ja loppuradan teimme yhteistyötä onnistunein seurauksin. Katsojat kertoivat Finan lähteneen liikkeelle hieman empien, aivan kuin tietäen, että omatoimisuus ei nyt ole ihan luvallista, mutta hypänneen ensimmäiset esteet oikeassa järjestyksessä. Fina taisi tuumata, että osaa radan ilman ohjaajaakin.

Huvin, kulttuurin ja koirakilpailun yhdistäminen Tampereella onnistui mainiosti. Aloitimme katsomalla Chicago-musikaalin ja taisin päästä svengaavan musiikin ansiosta lennokkaaseen agilitytunnelmaan. Autossa vaihdoin pikkumustan verkkareihin ja siirryin agilityohjaajan rooliin. Yövyimme Rosendahlissa, jonka sijainti on ihanteellinen myös koiria ajatellen. Aamupäivän patikoimme Pyynikin harjulla ja ihastelimme syksyisen kauniita maisemia ja reippailijoiden runsasta määrää. Koska kisat alkoivat vasta iltapäivällä, päätimme täyttää odotusajan kulttuurilla. Kello 12 seisoimme odottamassa Emil Aaltosen museon ovien avautumista. Sitten ajoimme Mariankadun toiseen päähän ja kävelimme Amurin tehdaskortteli-museoon. Matkalla kisapaikalle Hervantaan pysähdyimme vielä Finlayson alueelle ja teimme kierroksen Vapriikin monissa näyttelyhalleissa. Sen jälkeen jalkani ilmoittivat, että nyt on tehty tarpeeksi museokävelyä, halusivat päästä jo juoksemaan agilitykentälle. Molemmilla sunnuntain radoilla tuli hylkäys, toisella tosin kuvittelin jo 0-radan olevan varmistettu kunnes Fina hyppäsi (tai minä ohjasin) toiseksi viimeisen hypyn väärältä puolelta.  Hylkäyksetkin voivat olla hyviä suorituksia, ja olin erinomaisen tyytyväinen näihin ratoihin. Käpy toimi ja Fina kulki kuin unelma. Itselläni oli todellinen flow päällä.

Ahmatti

Kesä ja syksy vääntävät kättä, ja eilen jo näytti siltä että syksy vie voiton. Vielä maanantaina kesä näytti olevan vahvoilla, aurinko ja parinkymmenen asteen lämpötila pakotti kuorimaan vaatekerroksia keveämmäksi. Punkkivaara ei vielä ole ohi, sillä pari päivää sitten poistin Eeviltä melkoisen mötikän kaulasta ja eilen Finalta pienemmän otsasta. Vaikka kesän lämpö tuntuu mukavalta, toivon viilenevän sään jähmettävän Hannusmetsän käärmeet, jotta uskaltaisimme käyttää taas suosikkipolkuamme. Aamulenkeillä kuljen taas ylimääräinen muovipussi taskussa, sillä kuivasta kesästä huolimatta karvarouskut, haperot ja tatit työntävät lakkinsa esiin sammalikoissa. Silmä kovana etsin myös ensimmäisiä suppilovahveroita.

Omenasadon säilöntä on kiihkeimmillään. Olemme kiikuttaneet laatikoittain omenia Mr Fruitin tuoremehupuristamolle ja nyt epäilemme, jaksammeko talven aikana juoda kaiken omenamehun. Se on kyllä tänä vuonna erityisen maukasta, ja on taatusti luomua, mutta joku päivä voi tulla ikävä Tropicana-juicea.

Viime viikolla liityin Finan kanssa seuramme toko-ryhmään ja innostuin taas lajista kovasti. Finalla oli vanhat opit muistissa ja uudet asiat se oppi kertaheitolla. Suurempi työ on saada minut oppimaan käskyt ja ohjeet, mutta eiköhän yhteistyömme kehity kun harjoittelemme ahkerasti. Sain paljon aktivointi-ideoita, joista uskoisin olevan hyötyä myös agilitykentällä. Nyt muuten tiedän, miksi Eevi ei agilityskisoissa kestänyt odottaa lähtöpaikalla. Tuima tuijotukseni stressasi sitä niin paljon, että sen oli pakko ponkaista radalle.

Eräänä iltana katselin Victoria Stillwellin Koiran käytöskoulu -ohjelmaa, missä selvitettiin perheen viiden mopsin käytösongelmia. Kuten useimmiten, ongelma on siellä ihmisten puolella ja niin tässäkin perheessä. Koirat tappelivat, riitelivät ruoasta, purivat omistajia, jotka puolestaan riitelivät hoitokäytännöistä. Siksi koirien ruokailu oli mahdoton näytelmä, muutama sai ruokansa keittiössä ja yksi jopa häkissä autotallissa. Olen kyllä kuullut, että usean koiran perheessä ruokailu saattaa aiheuttaa kähinöitä ja siksi ruoka tarjoillaan eri aikoihin tai ainakin keittiön eri nurkissa. Meillä ei tähän päivään asti ole ruoasta riidelty. Fina on nopea ja rohkea ja napsii myös Eevin nenän edestä makupalat. Toisaalta Eevi on ahmatti ja kun oma ruokakuppi on puhtaaksi nuoltu, se siirtyy Finan kupille. Yritän hoikistaa Eeviä ja lihottaa Finaa, mutta huonolla menestyksellä. Eevi syö puolitoista annosta ja saa kaksinkertaisen annoksen Nutrolinia, oman Senior-öljyn lisäksi.

Näin se menee

Paluumuuttajat

Paluu pääkaupunkiseudulle toi melkoisen vaihdoksen mökkiläisen kiireettömään päivärytmiin. Aamu-uinnit, koirien lenkittäminen vaaran laelle, marjojen poiminta ja savusaunan lämmitys on nyt tallennettu kesämuistojen arkistoon.

Tammitiellä meitä odotti karrelle palanut piha, ruskeana törröttävät koristekasvit ja kellastuneet marjapensaat. Tämä oli ensimmäinen kesä kun emme saaneet kerättyä marjan marjaa. Liekö asialla olleet rastaat vai paahtava aurinko, mutta lupaavista raakiletertuista ei ollut mitään jäljellä. Sisällä talossa ihmettelimme valkoisia läikkiä lattialla, pöydillä, huonekaluilla. Niiden aiheuttajat, kaksi kottaraista löytyivät alakerrasta kuolleina. Ennen matkansa päättymistä ne olivat hädissään törmäilleet ikkunoihin, ruiskauttaneet ulosteitaan ympäriinsä ja lopulta kai nääntyneet nälkään ja janoon.

Hiljalleen kaikki on saatu taas kuntoon, sisätilat siivottu, Lapin retkillä rähjäytyneet vaatteet pesty ja lintujen jätökset hinkattu irti. Pihan kasvit ovat juoneet ahnaasti taivaalta tulevaa vettä ja toipuvat hiljalleen. Omenat ovat punertuneet ja paisuneet syötäviksi. Piirakkataikina saa nyt täytteekseen mustikoiden sijasta omenalohkoja. Omenasoseen valmistus on työlistalla ja ensi viikolla teemme retken Mr. Fruitin tiloihin Kilossa,  tilauksessa omenatuoremehua.

Piilopirtin pihapiiristä oli ihan mukavaa palata ihmisvilinään, surffailla liikenteessä ja tungeksia kaupoissa. Räisälän kyläkauppa lopetti toimintansa heinäkuussa ja havaitsimme että hyvin pärjää pienelläkin ruokavarastolla. Impulssiostoksiakaan ei tule tehtyä, ei synny tarpeita kun ei näe tarjolla olevia tavaroita.

Myös liikuntaharrastus on palannut city-muottiin. Patikoinnin sijasta surffailen kuntosalin, tanssisalin ja agilitykentän välillä. Kuluneen viikon liikuntakiintiö on täyttynyt; zumbaa, poweria, steppiä ja agilitytreenejä. Viikonloppuna kisaamme Purinalla kahtena päivänä yhteensä 4 kisassa. Kahdet kisat olemme jo käyneet ja tuloksena oli ilahduttava puhdas rata eli 0.

Pari viikkoa sitten Eevin sisko Minttu kävi tarkastuksessa ja ilahduin kovasti kasvatin näkemisestä. Ikä on jo harmaannuttanut Mintun kuonoa, mutta katse oli vireä ja jalat samanlaiset vieterit kuin Eevillä. Siskokset saivat tutustua toisiinsa pihalla hihnan päässä, mutta suurta sisarusrakkautta ei kyllä ollut ilmassa.

 

Rapuja syötiin koko perheen voimalla viikko sitten.

Pyry pohti ilmiötä ja kysyi: "Onko rapujuhlat samanlainen perintö kuin joulu".