Jäykkäjalkaiset

Piilopirtin pihalla kiertää toisiaan kaksi jäykkäjalkaista staffia. Nuoremmalla on suussa puruluu, jota vanhempi katsoo kuin omaansa. Röyhkeästi nuorempi asettautuu rappujen eteen jäystämään luuta ja vanhempi istahtaa parin metrin päähän evvk-elein.

Mökillä on vietetty nyt pari päivää ja jostain tavaroiden seasta löytyi tuo kiistakapula, vanha puruluu. Heitin sen nurmikolle, mutta ei Eevi eikä Fina näyttänyt olevan kiinnostunut siitä. Eilen istuin portailla Eevi kainalossani kun se yhtäkkiä säntäsi aidanvierustalle ja rähähti. Siellä oli Fina kaivamassa esiin Eevin piilottamaa luuta (sitä eilen tarjoamaani), mutta emon komennosta se pudotti löydön suustaan ja lakosi maahan. En ole tainnut koskaan nähdä Finaa niin nöyränä emonsa edessä. Se kiemurteli kuin mato, korvat päähän liimautuneena ja silmät pälyillen. Tänään olen useaan otteeseen ihmetellyt, mitä Fina on ollut näkevinään ikkunasta, se on tuijottanut portin suuntaan korvat pystyssä ja pää nykien. Hetki sitten huomasin Finan jäystävän Eevin omimaa luuta auton taakse piiloutuneena. Eevi kulki aidan vierellä kuin aarteensa kadottanut, mutta haistoi sitten Finan auton takaa. Tarkkailin koirien liikkeitä valmiina puuttumaan kiistaan, jos tappelu näyttäisi olevan tulollaan.  Viisaat eläimet ratkaisivat kiistan ilman ihmisen apua ja nyt Eevi pureskelee luuta pihanurmikolla ja Fina makaa tässä vieressäni.

Porot ovat käyneet jo tervehtimässä ja olin taas iloinen ja helpottunut koirien suhtautumisesta outoihin vieraisiin. Eevi juoksi kymmenisen metriä poroja kohti ja sanoi: “Räy, räyh“. Fina jämähti paikoilleen, värisytti kirsua ja tuijotti tiiviisti vierailijoita.

Viime käynnin jälkeen mökki on käynyt läpi melkoisen mullistuksen, mutta vain uusi puhdas lattia kertoo siitä.  Talvella sattuneen vesivaurion vuoksi lattiat ja keittiön kaapistot on purettu, pohjaa on kuivattu ja desinfioitu. Kun kerran korjattiin, kannatti miettiä materiaaleja uusiksi ja niin lattia sai valkoisen Osmo Color — kuultokäsittelyn ja kylpyhuoneen laatat uuden värin. Kun kaikki irtaimisto oli pitänyt siirtää pois, takaisin laitto antoi tilaisuuden inventoida tarpeellisen ja tarpeettoman tavaran määrää. Vuosien aikana nurkkiin on keräytynyt monenlaista roipetta ja nyt kasaan lastin kuljetettavaksi joko kirpputorille tai kaatopaikalle.

Etelän hellelukemat ovat vaihtuneet alle 20 asteen lukemiin ja viileää sadettakin on saatu. Siirtyminen äärilämpötilasta toiseen taisi olla liian kova rasitus minulle, sillä sairastuin heti tänne tultuamme kuumeiseen flunssaan. Tänään on kuume laskenut ja hengitystiet alkavat aueta. Mielikin on virkeämpi, siitä osoituksena blogin päivittäminen.

Koiranvaihtopäivät

Miten sama aika tuntuu joskus niin eri pituiselta? Viikon seitsemän päivää vilahtavat usein ohi niin nopeasti, että ihmettelee miten taas on maanantai. Mennyt viikko kuului taas sellaisiin aikaihmeisiin, että täytyy vain päivitellä miten paljon seitsemän päivän aikana on ehtinyt tapahtua. Tasan viikko sitten Tammitie 1:een marssi neljä rivakkaa rakennusmiestä. Viiden päivän kuluttua talon etusivu oli maalattu, räystäät käsitelty panssarimaalilla, osa ikkunakarmeista uusittu ja maalattu sekä takapihan kivetys ja portaat korjattu. Me lähdimme pois remontin jaloista ja matkasimme Tampereen Rosendahliin viettämään sporttista viikonloppua. Elias harrasti tennistä niin livenä kuin tv-ruudun kautta ja minä koirien kanssa agilityä Teivon raviradalla. Agirotu oli taas koonnut satapäin lajin harrastajia kokoon. Raviradan nurmikentän neljällä agilityradalla pyöri non stoppina kisoja, kuulutus pauhasi ja koirat haukkuivat. Helle kärvensi nurmikentän, punasi ihon ja sai silmät kirvelemään hikinoroista. Olisiko ollut helteen syytä, kun Finan ja minun yhteistyö ei sujunut parhaalla tavalla, saimme hyllytyksen lähes kaikilta radoilta. Joukkueviestissä tuli sentään hyvitystä, kun Finan jälkeläinen Heka teki 0-radan ja alokasjoukkue sijoittui kolmanneksi. Mieltä lämmitti nähdä omien kasvattien kisaavan eri joukkueissa, Eevi, Iitu, Fina ja Heka. Poika oli kunnostautunut myös edellisenä päivänä näyttelyssä, saanut Erin ja sijoittunut 3.:ksi. Iloinen yllätys oli, kun Sagan omistajat Annariina ja Klas ilmestyivät paikalle ja kertoivat mukavia kuulumisia jälkeläisen edesottamuksista.

Maanantaina vietimme Riston ja Mikan perheiden kanssa kesäiltaa pihalla grilliruokaa nauttien. Grillin käynnistyksessä oli ollut erinäisiä mutkia, koko aamupäivä meni uusia asennuksia tehden. Ruoka saatiin kuitenkin kypsennettyä, se oli maukasta ja sitä oli riittävästi. Finan agilityhyppytelineet ja pujottelukepit innostivat pojat kehittelemään ihmisagilityä.  Kilpailuviettiä näytti olevan myös isoissa pojissa, ja henkeä pidätellen seurasimme heidän uhkarohkeita loikkiaan nurmella.Taisi jokin yhteentörmäyskin sattua, sillä loppu illasta joku pienemmistä pojista makasi nurmella ja tuhersi itkua.

Kotiin lähdön aikaan Henrik ehdotti, että Salonen saisi tulla heille ja Gina jäisi meille. Salonen on Eevin uusi lempinimi. Kun Eeviä kutsutaan usein tankiksi, nimi muuntui Saloseksi juoksija tankki-Salosen mukaan. Eevi lähti innokkaana mukaan, mutta Gina makaili aluksi hämillään eteisessä ja tunsi ehkä tulleensa hylätyksi. Alakuloa ei kestänyt kauaa ja nyt äiti ja tytär kulkevat yhdessä niin ulkona kuin sisällä. Gina on kehittynyt upeasti, eikä pentuajan kujeita tarvitse enää varoa.

Tänään sain palsamia Agirodun hyllyputkelle. Hau Openin virallisissa 3-luokan kisoissa teimme Finan kanssa 0-radan ja sijoituimme viidensiksi. Ehkä uusi lupaava alku on edessä (miettii toiveikas optimisti).

Vapaamatkustaja

Juhannuskokon lieskojen hiipuessa istuimme Ängholmin kalliolla ja esitimme Pelkokerroin-näytelmää. Mika tarjosi seurueelle snake snackia eli kokkotulessa loimutettua kyytä. - Jos se rupeaa kiemurtelemaan vatsassa, puraisen sitä vielä kovempaa, Pyry uhosi.  Rouskaisin minäkin hampaiden välissä pientä lähinnä kuivatulta silakalta maistuvaa palasta, eikä pahalta tuntunut lainkaan. Riitta-äiti ei uskaltautunut lähellekään tarjoilua, mutta ei pienestä kyystä kovin monta suupalaa olisi riittänyt.

Lastasimme pahaa aavistamatta veneen täyteen juhannusvarusteita, ruokia ja juomia ja odottelimme laiturilla kun Jukka täytti polttoainesäiliön. Kömmimme viisi aikuista, kaksi lasta ja kaksi koiraa veneen hyttiin, onneksi kuitenkaan kukaan ei päättänyt istua takakannella. Heti matkan alussa Jukka ihmetteli moottorin erikoista resonanssiääntä ja kävi jopa takakannella tarkistamassa tilanteen. Eipä ollut mies kovin tarkkasilmäinen. Saaren rannassa Riitta siirtyi takakannelle kiinnittämään köysiä, mutta jähmettyi paikalleen ja huusi: - Ei! Ei kai! Ei voi olla totta, moottorin alta kurkistaa kyykäärme! Jukka loikkasi kannelle ja vahvisti näkymän todeksi. Hän sohi keksillä kyyn alas ja väitti sen pudonneen veteen. Nyt kaikki huusivat, että eivät takuulla aio uida rantavedessä. 

Iltapäivällä Jukka meni hakemaan veneestä tarvikkeita ja huomasi kyyn uiskentelevan  moottorikopan altaassa. Mika ja Jukka rakensivat kyyn pyydystysvälineet ja yrittävät noukkia sitä ylös. Se luikerteli liukkaasti vedessä, mutta joutui vihdoin kahden metsästäjän alakynnessä satimeen ja pääsi hengestään. Pyryltä ei tarvinnut kahdesti kysyä, haluaisiko hän kyyn nahan muistoksi seikkailusta. Mikan partioretkillä opitut taidot olivat hyvin tallessa, eikä kestänyt kauaa kun musta sahalaitainen nahka oli ehjänä nyljetty. Sain tehtäväksi valmistaa pienen annoksen kaurapuuroa, millä lautaan pingotettu nahka parkittiin. Seuraavana päivänä uskalsimme jo kosketella silkinpehmeää kuivaa kyyn nahkaa. Tarinan opetus kyylle oli, ettei kannata lähteä vapaamatkustajaksi Korppoon venesatamaan ankkuroituun moottoriveneeseen, sillä matkan päätepisteessä saattaa joutua näppärän partiopojan käsittelyyn.

Olimme onnekkaita sään suhteen, sillä aurinko helli meitä koko pitkän viikonlopun. Katoimme ateriat aina sille puolelle tonttia, missä oli katvetta merituulelta mutta auringon lämpöä. Yhdentoista paikkeilla aurinko laski horisonttiin hohtavana pallona ja värjäsi vähäiset pilvet vaaleanpunaisiksi hattaroiksi.

Ensimmäisinä päivinä Eevi ja Fina juoksivat rantakallioilla taukoamatta, kahlasivat rantavedessä ja hakivat Pyryn ja Annan heittämiä käpyjä ja keppejä. Fina ymmärsi oikein hyvin kun Anna huusi: - Hae päky!  Anna heittää myös pekkejä, hän piikeää, on pikeä, ottaa pokin jne.

Ihailimme miten kiltisti koirat leikkivät lasten kanssa ja miten ne seurasivat niitä herkeämättä. Fina omi Pyryn kaverikseen ja kulki sen kannoilla kuin varjo. Pyry oli otettu, kun se sai Finan tottelemaan ja tekemään pieniä temppuja.

Kotimatkalla auton takapenkillä makasi kylki kyljessä kaksi liikkumatonta koirapötkylää. Ei edes lossille ajo havahduttanut niitä, päät eivät nousseet bensa-asemalla autoa tankatessa. Tänä iltana hoidamme koirien anturoita ja jätämme metsälenkin tekemättä. Koirat taas ovat päättäneet etteivät komenna meitä lenkille, siksi kai Eevi ei ole aloittanut korvia vihlovaa lenkillekutsukonserttia.

Kasvi-ihmeitä, piilopässejä ja kirjallisuutta

Marin pässit majoittuivat kirjailijatalon nurkalle

Staffi-kirjaluonnos sai kunnon potkun eteenpäin viime viikonloppuna Mörönperällä Mikkelin liepeillä. Siellä kuusi toiveikasta kirjoittajaa osallistui pilottiryhmänä Mari Mörön kirjoittamiskurssille. Sain yöpyä ex-aviomies Raittilan työhuoneessa ja toivoin kovasti että nukkuessani kirjallinen ilmapiiri tunkeutuisi aivopoimuihin. Marin kurssiin sisältyi täysihoito ja perusteellinen käsikirjoituksen hionta. Tarjolla oli taattua luomuruokaa, lähes kaikki tuotteet omasta pihapiiristä. Oli maa-artisokka-nokkoskeittoa, vehnänoras-hunajamehua, omien kanojen munia ja vihanneksia. Saimme opastetun puutarhakierroksen ja ihailimme satojen kasvien kirjoa pihamaalla, juoksimme laitumella pässejä etsimässä ja jätimme talviturkin raikkaaseen järviveteen. Kurssi olisi käynyt myös nauruterapiasta, sillä käsikirjoitukset johdattelivat meidät kehittelemään aivan hulvattomia tarinoita. Sunnuntai-iltana yli 500 ajokilometrin jälkeen takki oli tyhjä ja käsikirjoituskin pääsi pöydälle lepäämään ja sulattelemaan editointivinkkejä. Jos olet kiinnostunut tietämään enemmän Mari Möröstä, kotisivut löytyvät osoitteesta: http://www.marimoro.fi/

Kotona Elias reippaili Finan ja Eevin kanssa juoksuttaen niitä Olarin metsäpoluilla. Eevi on rautaisessa kunnossa ja jaksaa hienosti juosta 5 kilometrin lenkkejä.  Lauantain myrsky oli vaarallisen kova ja läheltä piti, etteivät lenkkeilijät olisi litistyneet kaatuvan puun alle. Se rojahti vain metrin päähän Eliaksen autosta, eikä joukko päässyt kotiin ennen kuin paikalle saapui pelastuslaitos sahaamaan kulkuväylää auki.

Jännittävä Suomen mestaruus -agilityviikonloppu on alkamassa. Seurastamme osallistuu joukkuekilpailuun kaikki kolme säkäluokkaa ja yksilökilpailuissa on kuusi koirakkoa. Finan kanssa olemme mediajoukkueessa ja pääsemme kilpa-areenalle lauantai-iltana viimeisenä parina. Finalla on juoksu parhaimmillaan, mutta arvokisoihin saavat juoksuiset nartut myös osallistua, aina kisan viimeisinä. Jännittää olla finaalissa, mutta kun neljästä osallistujasta kolmen parhaan koirakon tulos lasketaan, toivon että meidän edellä olevat kisaajat tekevät hyvät pohjat. Silloin voisimme Finan kanssa kilpailla “kaikki tai ei mitään” periaatteella.

Vuoden tavoitteet eivät täyttyneet siltä osin, että olin havitellut saavuttavamme SM-karsintoihin tarvittavat seitsemän 0-tulosta. Stadi Gamesissä kesäkuun alussa saimme kuitenkin puhtaan radan, ja se tuntui erityisen makealta sillä areenalla.  Samoissa kisoissa Eevin tytär Iitu sai viimeisen luokkanousuun oikeuttavan tuloksen ja kisaa nyt myös 3-luokassa. Nyt meillä on Agirodussa kova kolmostiimi, Iitu, Tarmo, Lotta ja Fina. Eevi kisaa toisessa kilpailevien joukkueessa ja Heka möllijoukkueessa, joten Greenline-staffit ovat hyvin edustettuina.

Neggu kävi näytillä uusintarokotuksen merkeissä. Gina oli samaan aikaan kyläilemässä ja takapihalla siskokset yrittivät löytää yhteisen sävelen. Leikeistä ei tahtonut tulla mitään, sillä vuoden eron jälkeen ei sukulaisuussuhde ole enää tunnistettavissa.  Fina ja Eevi komentelivat Neggua melko rajuin ottein, mutta tyttö kesti kasvatuselkeet melko hyvin. Neggu on kehittynyt oikein sieväksi ja sopusuhtaiseksi. Ensimmäinen vuosi on emännän kertoman mukaan sujunut hienosti, Neggu on viisas ja hyvähermoinen staffineito.

Espoon kaupunki on ihmeellinen sekoitus urbaaneja keskuksia ja vapaata luontoa. Asumme Länsiväylän tuntumassa, mutta nyt kesän vehreydessä ei ikkunoista näy muuta kuin kasvillisuutta. Elias leikkasi äsken nurmikon ja trimmasi vielä kivetysten ja pensasten reunat. Liiankin innokkaasti, sillä sinne menivät metsämansikat, joiden marjat olivat jo lupaavasti punottamassa. Eräänä iltana sulkiessani tietokonetta, katse osui takapihalla liikkuvaan ruskeaan olioon. Metsäkauriin käyskenteli kaikessa rauhassa nurmikolla ja pysähtyi syömään lumimarjapensaan lehtiä. Hiivin kamera kädessä ulos, mutta kauris ei halunnut tulla kuvaan ja loikkasi puolitoistametrisen aidan yli naapurin pihalle.

Taistoja pihamaalla

Hyökkäys pihan kutsumattomia vieraita vastaan on täydessä käynnissä. Voikukat ovat melkein nujerrettu ja jopa ilman kemiallisia taisteluaineita. Vuohenjuuri kasvaa ainakin parikymmentä senttiä päivässä, ja sen kanssa on raivoisa taistelu vielä meneillään. Voittajaa on liian aikaista veikata, sillä sitkeä kasvi ei vähästä lannistu. Kiskon varsia paksut puutarhahanskat kädessä, Elias käyttää viikatetta ja toivomme että sallitut kasvit ehtisivät kasvussa edelle ja tyrehdyttäisi sitkeät tunkeilijat. Merkkejä on jo seuraavaan ottelukumppanin ilmaantumisesta. Sen leviämiseen olemme itse syypäitä, sillä vuosia sitten toimme muutaman taimen tuliaisena tuttavan mökiltä. Pihalla oli silloin vielä aukkoja, joihon ajattelimme tuon sievän valkokukkaisen köynnöskasvin tuovan täydennystä. Nyt kasvi terrorisoi pensaita ja istutuksia ympäri pihaa, tukahduttaa ne tiukalla kuristusotteella.

Kesäistä koiraonnea on, että ulko-ovi on päivät pitkät auki ja Eevi ja Fina saavat kulkea mielin määrin ulos ja sisään. Kun aurinko porottaa liian kuumasti, ne palaavat sisätiloihin ja heittäytyvät pötkölleen viileälle lattialle. Lempipaikka ulkona on portaiden yläpää, josta on mainio näköala tielle ja sillalle. Eevin voi huoletta jättää ulos vaikka portit olisivat auki, mutta Finaan en vielä oikein luota. Tänään tosin koirat saivat runsaat kiitokset, kun malttoivat pysyä aloillaan vaikka aidan viertä kulki kaksi räksyttävää villakoiraa. Mahtoiko räksyjen omistaja kulkea aidan takana sydän syrjällään peläten portailla istuvien staffien hyökkäystä avoimista porteista.

 Tarkkailijat

Naapurin Matti toi syksyllä hirvenmetsästyksen aikoihin koirille puhdistetun hirven sääriluun. Aarre on tallessa ulkovarastossa, mutta joka päivä se nostetaan hetkeksi pihanurmikolle järsittäväksi. Koirilla on luunkaluamisvuorot, joita noudatetaan säntillisesti. Silmä kovana kuitenkin tarkkaillaan lähietäisyydellä, jospa toinen luovuttaisi vuoron yllättäen. Työ käy näköjään voimille, sillä koira saattaa lopettaa kaluamisen vapaaehtoisesti ja palata sisään. Kun eilen vein luun Eevin jäljiltä talteen, Fina kyykistyi merkkaamaan sen paikan nurmikolla. Minä saan luun seuraavaksi, se ilmoitti.

 Tarkkailija

Kirjoittamista ja agilityä

En ole ollut kirjoituslakossa, vaikka edellisen blogin kirjoittamisesta on lähes kolme viikkoa. Viime yönä sain valmiiksi ennakkotehtävätekstit ja lähetin ne Mari Mörölle. Äsken painoin Lähetä-nappia, jotta myös kurssilaiset saavat tekstini luettavaksi. Mari Mörö on räätälöinyt kirjoaittaryhmällemme (Palmenia-kurssilta muotoutunut kuuden naisen porukka) oman kurssin kotonaan Mörönperällä kesäkuun puolessa välissä. Tekstien analysoinnin lisäksi odotan kovasti päästä katsastamaan Marin kuuluisa puutarha. Päivän hesarissa Mari pakinoi siitä miten syvällä hän on puutarhanhoidossa ja miten dollarin kurssin arvo saa hänen puolestaan olla vaikka sama kuin perunamaan pH-arvo.

Gina lähti juuri kotiin oltuaan viikonloppukylässä. Meillä oli niin rauhallista että mielessä kävi ajatus, ettei kolme staffia ihan mahdoton kuvio olisi. Tietenkin peuhua riitti ja metsässä revittiin keppejä hullun lailla, mutta myös rauhallista yhteisoloa maltettiin viettää. Välillä Eevi otti huoltajan roolin ja nuoli Ginan sateessa kastuneen turkin kuivaksi. Sängyssä oli ahdasta, kun kaikki kolme halusivat nukkua kanssani. Eevi haluaa yleensä nukkumarauhan omassa korissaan, mutta nyt se änkesi myös sänkyyn varmaan hieman kateellisena Ginan saamasta huomiosta. Ehdin jo Sarille kiitellä Ginan hyvää käytöstä, kun huomasin että se poissa ollessani oli ottanut eteisen pöydältä Smartie –suklaanappipurkin, levitellyt karkkeja olohuoneen matolle ja syönyt noin kolmanneksen siitä.

Vain pari kuukautta sitten piti lenkille lähdettäessä vetää päälle lämpökalsarit, tikkihousut, villasukat, talvikengät, kauluri, pipo, käsineet, tikkitakki. Kun viileä kevät vaihtui hetkessä läkähdyttäväksi helteeksi, ei oikein tiennyt miten keventää vaatekertaa. No, se helle meni ja nyt taas vedetään villatakkia niskaan. Äkillinen lämpö toi myös käärmeet paistattelemaan päivää kallioille. Vähältä piti tilanteita on ollut useita ja nyt yritämme kulkea ”käärmevarmassa” maastossa, mutta varusteena on kaiken varalta vaellussauva. Sillä kolkuttelen eteeni, että mahdollinen käärme ehtisi luikertaa karkuun. Eilisellä iltalenkillä kävelytietä ylitti käärme ja Elias Eevin ja Ginan kanssa ehti juuri loikata sen yli. Viime viikolla Vantaan Ojangossa käärme puri koiraa aivan kisakentän aidan vieressä. Siellä ei käärme näköjään säikkynyt melua, ei askeleita eikä autoja. Punkit ovat myös runsaina liikkeellä, vaikka meidän koirien turkista niitä ei ole vielä löytynyt. Kerrankin olimme ajoissa ja annoimme Exspot-käsittelyn ennen punkkien puremia.

Olen huolissani Finan hampaista, sillä kivien pyöritys on jo kuluttanut kulmureiden kärjet tasaisiksi. Eräänä päivänä löysin sängystäni jopa pieniä graniitinpaloja, Fina oli pureskellut kivenmurikkaa. Kivenkovasta harrastuksesta huolimatta sillä näyttää olevan vahvemmat hampaat, kuin emollaan, sillä yhtään ei ole vielä katkennut.Kop, kop!  Eevin kaikki kulmurit katkesivat jo nuorella iällä ja nyt sillä on kaikki hampaat nysiä. Etuhampaat eivät enää pidättele kieltä sisällä ja se on hullukurisen näköinen kun punainen kielenpää tursottaa ulos.

Eevin söpö kieli. Huomaa myös vaaleanpunainen sydänkuvio kuonon päällä.

Ei ainoastaan kirjoittaminen ole syypää siihen, että kotityöt ovat tällä viikolla jääneet hunningolle. Agility on haukannut melkoisen lohkon viikosta, laskeskelin saldoksi yli 20 tuntia. Olemme osallistuneet 6 kisaan ja saaneet vain 2 tulosta, eivät edes puhtaita nollia. Aikaa on myös kulunut treeneihin, ohjaamiseen, epävirallisissa kisoissa työskentelyyn. Silti, hauskaa ja innostavaa harrastamista ihanan koiran ja mukavien ihmisten parissa.

Vihti 22.5.

Kevään löytöjä

Keväinen metsä on täynnä ääniä, kuhinaa, vihreän aavistusta ja tuoksuja. Kinosten kahlitsema kapea polku ei enää pakota Eeviä ja Finaa kävelemään hanhenmarssia perässämme. Ne poukkoilevat polulta vasemmalle, oikealle etsien milloin haasteellista karahkaa tai tutkien peurojen jälkiä. Tänään Eevi teki löydön ison männyn juurelta. Se kellahti selälleen, hieroi niskaa sammaleeseen, nousi ylös, nuuhki samaa paikkaa, kellahti uudelleen, haistoi, kellahti…. Piti oikein tarkistaa, mitä ihanaa parfyymia se niskaansa hieroi. Sammalen seassa oli kuollut päästäinen, jo jonkin aikaa vainajana ollut, ja siitä Eeville mieleinen tuoksu.

Reittimme ei enää kierrä kivikon kautta, jonka tiedämme olevan kyykäärmeiden paratiisi. Vappuaamuna kun sää oli kolea ja sateinen arvelimme kuitenkin käärmeiden olevan vielä kohmeisina koloissaan. Mikä saikin minut kääntämään katseeni sivulle ja havaitsemaan Finan nuuhkaisevan kivellä makaavaa pientä kyytä. Kurkustani irtosi niin raivoisa kiljaisu, että Fina käännähti ja säntäsi luokseni. Elias totesi käärmeen olevan niin kohmeessa, ettei se onneksi reagoinut Finan nuuskaisuun. Veri kohisi korvissa ja sydän takoi rintalastaan vielä kotiovella, ja päätös vastedes kiertää tuo kauhea kivikko kaukaa, vahvistui.

Vappu sujui käärmeshokista huolimatta rauhallisesti, sillä useamman vilkkaan viikonlopun jälkeen meillä oli tarve rauhoittua omissa oloissa. Surffasin netistä tv-ohjelmatarjontaa ja osuin Nelosen Ruutu-sivulle. Hetken mielijohteesta päätin katsoa Hauskat kotivideot -ohjelmaa ja klikkasin juuri hieman aikaisemmin ulos tullutta jaksoa 216. En ollut uskoa silmiäni, kun viimeisenä Sampo Marjomaa esitteli Metsuriterrierit työssään eli tammikuussa lähettämäni videon Eevin ja Finan puunkaadosta. Video ei sentään voittanut viikon palkintoa, mutta ihan mukavat kommentit se sai.

Rauhallisen viikonlopun katkaisi sunnuntain kisamatka Lietoon. Lähdin vahvoin odotuksin kisaamaan Finan kanssa, sillä harjoituksissa yhteistyömme on sujunut lupaavasti. Tiesin kyllä tuomarin suosivan vaikeita ja vaativia ratoja, mutta olin todella pettynyt, kun kaikilta kolmelta radalta tuli hylkäys. Ei edes lohduttanut se, että kohtalotovereita oli kymmeniä. Kullakin radalla lähes 40 kisaajasta vain 5 sai hyväksytyn tuloksen, mikä kyllä kertoo omaa kieltänsä. Viimeisen radan päättyessä Fina hyppäsi syliini aivan kuin lohduttaakseen epäonnista ohjaajaa. Se suikkasi suukon korvalehteeni ja tunsin miten korvakoru irtosi. En ollut varma putosiko se vai nielaisiko Fina sen. Luokan päättyessä tarkkasilmäinen ratamestari kumartui noukkimaan kimaltelevan korun hiekasta, onneksi siis Finan läjiä ei tarvitsisi tarkkailla.

Jokaiselta kisaradalta pitäisi pystyä löytämään jotain positiivista. Kontaktit olivat sujuneet mallikkaasti, siitä kannatti olla tyytyväinen. Korun löytyminen jätti hymyn huulille ja suuntasin auton kohti Espoota hyvillä mielin.

Lakua, nam, nam!

Valinnan vaikeus

Kun kysyi viisivuotiaalta pojalta, mikä oli hauskinta Tukholman risteilyllä, vastaus oli jotain ihan muuta, mitä aikuinen oli olettanut. Pyryn mielestä hauskinta oli, ja nimenomaan tässä järjestyksessä: portaissa juokseminen (hytti oli 11 kerroksessa ja hissejä sai aina odottaa), leikkihuoneen pallomeri ja Tukholman lelukaupassa käynti. Isovanhemmat olivat olettaneet, että Vasa-laiva — museo olisi ollut numero ykkönen. Tosin sekin kiinnosti poikaa ihan aidosti ja pääsi listalla 10 parhaan asian joukkoon. Kotona Pyry oli jo pohtinut, miten kauan siellä museossa pitäisi olla ennen kuin pääsisi lelukauppaan. Hän myös varoitti meitä, että lelukaupassa voi mennä kauan kun “hänellä on yleensä vaikea tehdä valintoja”. Sää Tukholmassa ei ollut suosiollinen ja kun vielä pienoisten liikenneongelmien takia jouduimme kävelemään Skansenilta keskustaan, olimme märkiä, kylmissämme ja väsyneitä. Pyry ei valittanut, mutta ehdotti hienovaraisesti, että seuraavaan kohteeseen mennessämme käyttäisimme vähän enemmän bussia.

Eevi ja Fina pääsivät risteilyn ajaksi Ginan kavereiksi ja tapaaminen oli jälleen ylenpalttisen riehakas. Eevi-parka yritti pitää tyttärentytärtä vähän aisoissa, mutta Gina vain innostui ja hyppi kuin jojo sen yli, ympäri ja ohi. Eevin sietokyky venyy melko pitkälle, mutta jos tyttö hyppii ihan nenälle, kuuluu kelpo rähähdys. Siitä Gina vain innostuu, saa hepulin ja hyppii entistä villimmin.

Paluumatkalla haimme koirat Laaksolahdesta ja jätimme keittiön pöydälle hoitopalkan, lakritsaa, vaahtokarkkeja ja suklaata. Rasiat olivat tiukasti pakattuna muovipussiin ja teljettynä kulhon taakse kauimmaiseen nurkkaan, jottei Gina yltäisi niihin. Illan suussa Risto soitti ja äänestä kuulsi harmistus:
- Jätittekö tarkoituksella Ginan vapaaksi olohuoneeseen, kun lähditte?
- Miten niin, olisiko se pitänyt sulkea jonkun pojan huoneeseen?
- No, se on syönyt puolen kilon paketin lakuja siitä tuliaispussista ja oksentelee nyt ympäriinsä.

Pyytelin anteeksi tietämättömyyttäni, että Gina haluaa tutkia jok’ikisen uuden asian kodissaan. Onneksi lakritsi ei ole vaarallista koiralle, enemmänkin harmillista ihmisille, jotka joutuvat siivoamaan oksennuksia ja ripuleita.

Viime kirjoituksessa jätin avoimeksi metsäisen kuva-arvoituksen. Jos et ole vielä keksinyt oksan jyrsijää, voin paljastaa että se oli Fina. Talven korkeat kinokset antoivat koiralle lähes metrin korokkeen. Kun vielä oksan kärki oli juuttunut lumeen, Fina ulottui siihen ihan normaalisti kaikilla neljällä seisten.

Valloituksia ja hygieniahullutusta

Koiramme ovat NIIN hyväkäytöksisiä ja tottelevaisia, käskystä ne odottavat, makaavat, istuvat, antavat tassua, seuraavat ja tulevat luokse. Ne osaavat temppuja, ymmärtävät lukemattomia sanoja ja osaavat suorittaa agilityrataa. Silti lauantai-iltana päivällispöydässä eräs vieraamme sanoi, että kun hän hankkii koiran, se on oleva tottelevainen ja täysin hallinnassa. Rivien välistä tämä väite oli luettava, että isäntäväen koirat ovat villejä ja tottelemattomia. Olisin voinut syvästi loukkaantuva moisesta vihjailusta, mutta tunnemme toisemme niin hyvin, että tiedän sen olevan leikkimielistä kiusoittelua. Silti täytyy myöntää, että oli väitteessä myös totuuden häivä. Kun taloomme saapuu vieraita, Eevi ja Fina riemastuvat niin, että en saa niihin minkäänlaista otetta. Ne pomppivat kumipallon lailla, ja sulkevat korvat kaikilta käskyiltä. Siksi telkesin ne alkuillaksi makuuhuoneeseen ja päästin tutustumaan vieraisiin vasta kun kaikki istuivat turvallisesti illallispöydän ääressä. Oven takaa oli kyllä kuulunut dramaattista Iiiiuuuuiiiiuuuooouuuuoouuuu — ääntelyä ja herkkämielisimmät vieraat olivat jo ehdottaneet itkijöiden vapaaksi päästämistä.

Kun vieraat siirtyivät istumaan sohville ja nojatuoleille, Fina valitsi suosiollisimman naishenkilön, hyppäsi viereen ja painoi itsensä tiukasti kylkeen kiinni. Se oli sitä mieltä, että kukaan ei voi vastustaa sen suloisuutta ja oikeassa se oli taas kerran. Kun päälaki ja korvantaustat oli hoidettu, se kellahti selälleen ja anoi vatsahierontaa. Loppuillasta se oli hurmannut jo niin monta henkilöä, että eräs pariskunta keskusteli vakavasti koiran hankinnasta. Fina sai myös hoito — ja ulkoilutustarjouksen. Eevin itsetunto on niin vahva, että sen ei tarvitse hakea hyväksyntää liehittelemällä vieraita. Se tuhahti hälisevälle joukolle ja siirtyi takaisin makuuhuoneeseen. Myöhemmin illalla se köpötteli olohuoneeseen, seisahti keskelle lattiaa ja sanoi: Miten kauan te aiotte vielä viipyä ja häiritä nukkumistani?

Eevi ja Fina taitavat ajatella että emäntä on joutunut hygieniahullutuksen valtaamaksi. Ei riittänyt, että perjantaina oltiin suihkussa, hinkattiin turkkiin minkkiöljyshampoota ja huuhdeltiin Satin Creme Rinsellä. Turkit kiilsivät kuin vahattuina. Sunnuntaina koirat joutuivat taas pesulle, nyt pestiin suu saippualla kuin entisaikan lapsilla jotka ovat puhuneet rumia. Meidän koirat olivat vain syöneet luvattomia, löytäneet taas metsästä ihmisen jättämän läjän. Eevin hampaita on putsattu hammasväliharjalla, kun lähes jokaisen ulkoilun jälkeen hampaisiin on jäänyt tikkuja, jotka pian alkavat ilmoittaa olemassaolostaan pahalla hajulla. Kynsiä on yritetty pitää mahdollisimman lyhyinä, sillä olen yrittänyt suojella eteisen hiottua ja lakattua parkettia naarmuilta. Kaikki mahdolliset komeroista löytyneet matot on kannettu hohtavan parketin suojaksi, mutta silti Fina ehti jo merkitä kynnenjälkensä lattiaan. Eräänä päivänä kuulin kummallista vehtausta eteisestä ja löysin Finan “pelaamassa jääkiekkoa” pesuhuoneen lattiakaivon kannella. Matot olivat sykkyrällä ja korviani raastoivat kynsien raapinat tuoreella lakkapinnalla.

Entäpä se olohuoneen valkoinen matto? Kerron joku toinen kerta sen tarinan.

Kuva-arvoitus. Mikä otus on syönyt männynoksaa?

Vastaus seuraavassa blogissa. Klikkaamalla saat kuvan suuremmaksi

Oikea sää

Eevi etsii kesän kätköjä

Kolme polvea Piilopirtin kuistilla

Joku on sanonut ettei ole olemassa huonoa säätä, on vain huonot vaatteet. Pääsiäisen ajan lomaviikolla Suomulla ei Goretexeista ja softshelleista ollut sään pelastajaksi. Lunta oli paljon, mutta se oli märkää ja sohjoista kuin karkea suolamössö. Maidonvalkea sumu peitti maiseman, niin ettei vastarantaa näkynyt ja jopa Suomun matalat rinteet kietoutuivat kosteaan vaippaan. Sadepisaroita ropsahteli taivaalta tiuhaan, mutta kun päässä oli kypärä ja silmillä lasit, saattoi sentään kuvitella ettei sade kastellut. Jääkaapissa surviaissääsken toukat odottivat pääsyä pilkkijöiden pyydyksiin, mutta jäällä oli niin paljon sohjoa, että pilkkiretki typistyi rämpimiseksi rantapenkereen reunalle.

Kun muistissa on aurinkoisia kirpeitä pakkasviikkoja, jolloin hiihtokilometrejä kerättiin Viiden vaaran ladulla ja aurinko helli laskettelurinteillä, tämä kevätloma varmaan jää muistiin erilaisena. Kun iltaväsymys ei vaaninut hiihtäjiä, jaksettiin lähteä maailman pienimpään jazztapahtumaan, Saijazziin. Venäjän rajan tuntumassa, Savukosken ja Sallan puolessa välissä sijaitsee Saijan kylä, jonka vireät asukkaat Tom Wenzelin ohjauksessa vastaavat joka vuotisesta jazztapahtumasta. Esiintyjät ovat aina olleet Suomen huippuja, mm. Juice, Vesa-Matti Loiri, Iiro Rantanen, Pekka Kuusisto, Severi Pyysalo. Me saimme nauttia Hillel Tokazierin, Aaho bigbandin ja Umo kvartetin ohjelmistosta.

Pieni mökki täyttyi ihmisistä ja koirista, sillä liikkeellä oli taas sama kokoon pano: Riston perhe Ginan kanssa ja isäntäväki Eevi ja Finan kanssa. Kun puitteet ulkoilulle olivat rajalliset, olisi voinut pelätä, että väki turhautuu. Osasimme kuitenkin nauttia täysin rinnoin erilaisesta lomasta. Savusauna lämpeni ja valoisassa illassa tarkeni istua kuistilla viilentymässä. Menuun satsattiin myös, oli poronkäristystä puikulamuusin kera, Maakerkelän leipäjuustoa itsepoimittujen lakkojen ja kinuskikastikkeen kera. Lampaanpaisti unohtui kaupan tiskille, mutta korvasimme lihanautinnon fonduella. Eräänä päivänä oli päivällispöydässä niin herkullinen lihamureke, että Gina päätti ottaa siitä osansa. Kuistin pöydällä jäähtymässä ollut mureke oli sen mielestä kuin tarjolle asetettu. Happy hour saatettiin leudossa ilmassa viettää kuistilla kuohuviinimaljoja kohotellen.

Eevi, Fina ja Gina tekivät löytöretkiä pihapiirissä. Lumikasoista löytyi kesän aarteita, piilotettu puruluu, palloja, ja köysilelu. Eevi varoi humpsahtamista märkään lumeen, mutta Gina ja Fina sukeltelivat hangessa kuin hylkeet. Niitä ei märkyys vaivannut ja piti olla tarkkana ja osata ottaa Fina sisään kun se tärisi kylmissään.

Suomi on pitkä maa totesimme taas kotimatkalla. Piilopirtin ovelta Tammitien ovelle kesti 14 tuntia, mutta pysähdyimme sentään pariksi tunniksi Vuokatin Katinkultaan keilaamaan ja syömään. Koirat ovat rentoja matkustajia, niille riitti pehmeä syli unen maille siirtymiseksi. Takapenkiltä käsin Werner, Roy ja Henrik pystyivät katselemaan elokuvia tai pelaamaan pleikkaa, ja matka eteni sopuisasti Kehä ykköselle asti. Jännitys kotiin paluusta taisi tuoda tunteet pinnalle ja viimeiset 20 minuuttia olimme erotuomareita ja yritimme pitää poikien nyrkit ja kyynärpäät aloillaan. Kyllä koiratkin osasivat iloita kotiinpaluusta, Eevi retuutti pehmolelua kuin pentu ja Fina kieri ketarat pystyssä matolla.

Tassuhaava - ei sittenkään!

Kuului lasin helähdys kun palailimme koirien kanssa Hannusjärven lenkiltä. Viikonlopun viettäjät olivat huvitelleet räiskimällä olutpulloja kävelysillan asfaltiin, ja huonoksi onneksi juuri Fina osui sirpalekasaan. Manasin näitä ihmisten jätöksiä, jotka ovat paljon vaarallisempia kuin konsanaan koirien pisut ja kakat. Pikaisella tarkastuksella en löytänyt Finan tassuista haavaa, siis melkoisen hyvä tuuri tällä kertaa. Pihan lumiselle polulle jäi kuitenkin Finan jälkeen punaisia pilkkuja ja pahaa aavistaen vein sen sisään. Fina ei millään olisi halunnut tulla vastaanotolle, se kiemurteli kuin mato seinän vierellä ja livahti alakertaan. Siellä se taisi punnita tutkimuksen piinan ja ”reippaan koiran” palkitsemisen etuja ja tarjoutui hetken epäröityään tutkittavaksi. Vaikka kuinka tarkkaan syynäsimme anturoita, niistä ei löytynyt haavaa tai jos sellainen oli tullut, se oli niin pieni että verentulo oli jo tyrehtynyt. Fina hamusi heti lattialle päästyään namipalkintoa ja Eevi peesasi vieressä vaatien palkkiota henkisestä tuesta.

Vaikka tassusta olisi löytynyt pieni haava, en ehkä olisi halunnut Finaa lääkittävän kipulääkkeellä enkä antibioottikuurilla. Pieni tassuhaava kyllä olisi parantunut viikossa, mutta esimerkiksi särkylääkkeen käyttäminen olisi asettanut Finan nykyisten dopingsääntöjen mukaan neljän viikon kilpailukieltoon. Dopingvaaran vuoksi mietin nykyisin tosi tarkkaan, tarvitsevatko koiramme ollenkaan lääkitystä pienehköihin vaivoihin. Pari kertaa tosin on käynyt niin että koirat ovat omatoimisesti syöneet lääkkeitä (särkylääkettä ja antibioottia), ei lievittääkseen vaivojaan, vaan nauttiakseen hyvän makuisista purutableteista. Viedessäni koirat hoitoon pakkaan aina laukkuun lääkkeitä pahan päivän varalle. Erään hoitojakson jälkeen huomasin että särkylääkkeistä oli vain paperikuoret jäljellä ja saatoin vain arvata että Eevi ja Fina olivat herkutelleet Rimadylillä.

Ymmärrän että dopingsäännöstö on laadittu eläinten hyvin vointia ajatellen, mutta lääkkeiden varoaikojen tarkoituksenmukaisuutta pitäisi kyllä harkita uudelleen. Jos Finan tapauksessa tassuun olisi tullut pieni haava, se olisi parantunut viikossa. Jos taas Finalle olisi annettu särkylääkettä, sen varoaika olisi ollut yllä mainittu neljä viikkoa. Taannoin agilitykisoissa eräs koira törmäsi hyppyesteen aitaan ja ontui sen jälkeen. Omistaja halusi varmuuden vuoksi kuvauttaa koiran jalan. Kuvauksessa ei jalassa todettu vauriota. Koira todettiin siis terveeksi. mutta narkotisointi antoi sille kuukauden kisakiellon.

Ihmiset sen sijaan saavat kilpailla vaikka kipeä paikka olisi puudutettu tai kurkkuun olisi hetkeä ennen kisaa heitetty särkytabletteja tai astmalääkettä imaistu keuhkoihin. Kun narkoosissa korjataan vaikka jääkiekkoilijan polven kierukka, saattaa mies olla pelikentällä jo pari päivää operaation jälkeen. Ymmärrän kyllä että ihminen osaa itse päättää, milloin on mielestään tarpeeksi terve kilpailemaan, kun sen sijaan eläinsuojelulaki lähtee siitä, että vain terveet koirat kilpailevat ja että koiralle pitää antaa aikaa sairaudesta toipumiseen. Silti, säännöstö vaatisi rukkausta!

Kehitystä

Viime blogissa tuskailin, että agilitykisoissa Fina kyllä osaa tehtävänsä, mutta ohjaaja ei osaa pitää päätä kylmänä. Viime sunnuntain kolmesta kisasta saimme yhden hyväksytyn tuloksen, mikä sekin on jo edistystä verrattuna syksyiseen hylättyjen ratojen jatkumoon. ”Vähältä piti” -ratoja on ollut useita, sellaisia joissa takana on virheetön suoritus ja sitten aivan loppusuoralla pakka leviää ja Fina valitsee ohjeiden puuttuessa väärän esteen. Aina ei ole edes kyse ohjeiden puutteesta, vaan Finan omasta ratkaisusta. Viime sunnuntain radalla esimerkiksi loppusuoralla oli puomi, jolta piti kääntyä takaisin ja suorittaa alla oleva putki, ja sitten viimeisen hypyn jälkeen ylittää loppuviiva. Kun Fina puomin päällä lukitsi katseellaan tuon viimeisen hypyn, en saanut sitä kääntymään putkelle vaikka olisin seisonut päälläni. Yleisöllä oli hauskaa Finan omaperäistä ratkaisua seuratessaan, mutta minun oli vaikea yhtyä riemuun. Silti Fina sai palkkionsa, se sai hypätä syliini ja antaa pusun poskelle.

Eilen vietimme kolmen kisan päivää Kirkkonummella ja jo matkatessamme sinne, sanoin Finalle, että tänä iltana haluan poksauttaa shampanjapullon menestyksen kunniaksi. Fina kuunteli toivettani ja niin saimme agilityradalta puhtaan 0-suorituksen. Maalin tullessa en oikein uskonut onnistumista, mutta kun tulostaulu näytti virheetöntä rataa alle ihanneajan, ihme oli tosiaankin tapahtunut. Toisella radalla teimme joitakin virheitä, mutta tulimme sentään maaliin hyväksytysti. Edistystä on siis tapahtunut, nyt ei enää tarvitse luimuilla kotiovella ja vastata kotiväen uteluihin ”Miten meni?” monenmoisilla selityksillä hylätyistä radoista.

Tuskin olin ehtinyt ottaa shampanjapullon esille, kun juhlinta sai lisävoimia Riston joukolta. He tulivat shampanjapullon kera onnittelemaan Eliasta pari viikkoa sitten vietetyn syntymäpäivän johdosta. Koko talo raikui, kun pojat lauloivat pikkuserkkujen Eeron ja Einon vahvistuksella Paljon onnea vaan. Gina peuhasi Eevin ja Finan kanssa ja hetkessä koko talo raikui niin ettei kukaan tahtonut saada selvää toistensa puheesta.

Ulkoilumaastomme muuntuu nykyisin kovin nopeasti. Kovalla pakkasella kävelimme tiukasti polkua noudatellen päivittäisen kierroksemme. Viime viikolla hanki alkoi kantaa ja koirat uskaltautuivat laajentamaan kulkureittiään. Tänään, suojakelillä polku upotti ja jalka lipesi kostean liukkaassa lumessa. Näyttää kuitenkin siltä että yhä useampi ulkoilija uskaltautuu lumen sekaan tekemään uusia kulkureittejä. Kaikki eivät valitettavasti ole siivoja koiranulkoiluttajia, vaan reitiltä löytyy viikonloppujuominkien jätteitä ja muuta ikävää. Koirat haistavat erityisen tarkasti ihmisten jätökset ja tänään huomasimme, että Eevin jalka oli värjäytynyt ruskeaksi, hajusta päätellen ”sen ittensä” tuhraamaksi. Kotiin päästyämme riensin oitis suihkuhuoneeseen ja kutsuin koirat pesulle. Ne olivat tainneet kaivata pesua, sillä molemmat seisoivat hievahtamatta vieressäni, kun valmistelin suihkutusta. Sitten Eevi astui askeleen eteenpäin aivan kuin ilmoittaakseen, että se vanhempana on oikeutettu pääsemään ensimmäisenä käsittelyyn. Fina seisoi vieressä odottamassa vuoroaan ja Eevin ollessa valmis astui heti suihkun alle.

Tänään edistyin taas askeleen verran kotiverkon hienosäädössä. Työhuoneen tulostimen jakaminen olohuoneen viihdekeskuksen kannettavan kanssa on pitkään ollut tehtävälistalla. Kun työhuoneessa on vaihtunut niin pöytäkone kuin tulostinkin, piti laitteiden jako suorittaa uusiksi. Aikani näprättyä hämmästytin itsenikin, kun työhuoneen tulostin otti vastaan olohuoneesta lähetetyn käskyn. En malttanut olla kehumatta itseäni, mutta Elias pudotti minut tehokkaasti maanpinnalle: ”Hyvähän oli ettei asiakirja tulostunut naapurin koneella”.

Terveiset Coloradosta

Tuskin saimme Riston kodin oven avatuksi, kun villi tervehdystanssi saartoi meidät. Oli vaikea erottaa kuka oli Gina ja kuka Fina, Eevin sentään tunnistimme. Tapaaminen lähes kahden viikon eron jälkeen oli riehakkaan tanssin alkuunpanija. Matkamme aikana Eevi ja Fina tarjosivat koirailoa ensin Sirkalle ja Markulle ja sitten Riston perheelle. Kun pakkasimme Eevin ja Finan tavaroita kotiin vietäväksi, Henrik suri että viemme koirat jo pois. ”Oli ollut niin hauskaa kolmen koiran kanssa”. Ristolta saimme realistisen palautteen: "Melko hyvin oli mennyt, kukaan ei ollut oksentanut tai ripuloinut matolle, ei karannut eikä tuhonnut mainittavasti kodin irtaimistoa. Vain Ginan peti ja pari sohvatyynyä oli suolistettu". Pihalla Eevi ja Fina olivat opettaneet Ginalle, miten hypätään aidan yli ja nyt poika miettii miten saisi palautettua Ginan ruotuun.

Matkamme suuntautui ensin Winter Parkiin, missä vatsasairauksiin erikoistuneiden eläinlääkärien kansainvälinen yhdistys järjesti ”hiihtokokouksen”. Elias esitti tylosiini-tutkimustensa tuloksia ja sai ansaittua huomiota. Jos joku Woodspur Lodgen isäntäväen koirista, bordercollie, labradorin noutaja ja husky, olisi sairastunut vatsatautiin, olisi apua löytynyt 40 eläinlääkärin toimesta. Kokoustamisen ohessa ehdimme lasketella laajalla hiihtoalueella ja nauttia uuden lumen ja auringon mahtavasta yhdistelmästä. Matkan puolessa välissä ystävämme Leena ja David hakivat meidät kotiinsa Breckenridgeen. Ystävät olivat taas mainioita hiihto-oppaita, ja löysimme ennen kokemattomia rinteitä, vaikka olemme lasketelleet alueella jo viisi kertaa. Kolusimme mustia ja Double Diamond -rinteitä vaihtelevalla menestyksellä, ja pitihän vielä kokeilla miten päästä alas hurjaa Devils Scroth- ja Inferno-rinnettä. Majapaikkaa voi täydellä syyllä sanoa korkean paikan leiriksi, sillä asustimme yli 3000 metrin korkeudessa ja päivittäin hissi kuljetti 4000 metriin. Kovin pahasti ei korkea ilmanala haitannut, mutta aika ajoin piti vetää muutama ylimääräinen henkäys hapensaannin täydentämiseksi. Ystävien talo on amerikkalaisen hulppea ja nautintoa täydensi terassin poreallas, jossa lekotellen saatoimme hiihtopäivän päätteeksi seurata auringon laskua vuorten taa.

Matkustaminen on mukavaa, mutta kyllä on mukavaa olla kotona taas. Kevätaurinko ja valoisuus häikäisevät ja vaatetuksen keventäminen tuntuu juhlalta. Päivän suojakeli ja yöpakkanen ovat jo saaneet aikaiseksi kevyen hankikelin ja koirat riemuitsevat kun pääsevät kokeilemaan hangen kestävyyttä polun ulkopuolella. Hanki kantaa kevyttä Fina melko helposti, mutta Eevi humpsahtaa syvään hankeen joka kolmannella askeleella. Pihalla täytyy pitää koiria silmällä, sillä hanki on lähes aidan korkeudella. Toivottavasti niillä on sisäistettynä pihan rajat ja aidan tehtävä.

Eilen pääsin paikkaamaan lähes kolmen viikon aukkoa agilityssä. Aamulla kello 7 olin Finan kanssa ensimmäisissä treeneissä ja iltapäivällä jatkoimme toisessa treenipaikassa. Neljä tuntia juoksua kentällä tuntuu jaloissa, vaikka luulisi laskettelun vahvistaneen lihakset kuntoon. Hauskaa ja innostavaa oli, ja Fina tuntui toimivan kuin ajatus. Saapas nähdä miten meidän käy tosipaikassa eli huomisen kisoissa Purina-areenalla. Fina kyllä osaa tehtävänsä, mutta ohjaajan pitäisi osata pitää päänsä kylmänä.

Ensi yöstä on kokemuksen mukaan tulossa levoton, sillä Gina on tulossa kylään. Se on niin tohkeissaan vierailusta, ettei yleensä ensimmäisenä yönä malta nukkua yhdessä paikassa. Se hyppii kengurun lailla sängyssäni, ylös, alas, käy välillä poikien huoneessa ja palaa taas sänkyyni ja vääntäytyy kylkeen kiinni. Äsken olimme väsytyslenkillä metsässä, ja kepinvääntö sekä hangessa rämpiminen sai koiralauman hetkeksi hiljaiseksi.

Taustalla Devils Crotch ja Inferno

Imperial hissi vie lähes 4000 metrin korkeuteen

Mä mistä alkaisin tän laskun....

Netti on edullinen ostospaikka

Nikon Coolpix -kamerani on ollut jo pitkään syrjäytysuhan alaisena. Sen patteriluukku pysyy kiinni vain teipin avulla. Näyttö ei ole koskaan ollut kovin laadukas, mutta sen jälkeen kun kamera unohtui viikoksi rantakalliolle sateeseen, se on ollut lähes käyttökelvoton. Kun tarkennus näyttää nykyisin oikkuilevan, uuden kameran ostopäätös sai vahvistuksen. Valintani osui Tietokonelehden arvosteluraadin perusteella Sonyn Cypershot TDX-1 –malliin, jonka pitäisi olla helppokäyttöinen ja laadukas. Maahantuoja ilmoitti hinnaksi 420 euroa, mutta Sony-keskus mainosti alennusmyynnissään 355 euron hintaa. Kävin paikan päällä katsastamassa kameraa, ottamassa ohjeita ja oppeja auliilta myyjältä ja samalla varmistamassa että valintani olisi oikea.

Kotona googletin kyseistä kameramerkkiä ja sain sivukaupalla tarjouksia sekä kotimaisilta että ulkomaisilta myyjiltä. Hintakirjo oli melkoinen. Päädyin tilaamaan kameran brittiläisestä Simply Electronics – firmasta, sen jälkeen kun olin tarkistanut perusasiat, kuten yrityksen tiedot, maksujärjestelmän ja toimitusehdot. Hinta oli 245 euroa eikä lähetyskuluja peritty lainkaan. Viikon kuluttua ovikelloa soitti DHL:n lähetti ja allekirjoitin vastaanottaneeni lähetyksen. Revin kamerapaketin auki, tarkistin oheislaitteet ja opaskirjan ja kaikki näytti olevan ok. Mutta, ei ihan sentään! Laturin sähköjohdon päässä törrötti englantilainen iso 3-piikkinen pistoke. Tarkistin kaapissa säilyttämäni monenlaiset pistokemuuntajat, mutta juuri se englantilainen puuttui. Takki niskaan ja auton nokka kohti Länsiväylää ja Tapiolan Stockmannia. Matkalaukkuosastolta löytyi avuliaan myyjän avulla juuri se oikea muuntaja eikä hintakaan ollut huima, vain 7 euroa. Kun eräs toinen Englannista ostamani laite kaipasi myös muuntajaa, voisi sanoa että lisäkustannus oli vain 3,50 euroa kameralaturia kohden. Nyt kamera on testattu ja hyväksi todettu. Väite netistä edullisena ostospaikkana tuli todennettua, sain kameran n. 150 euroa edullisemmin kuin läheisestä liikkeestä.Juniori osti syksyllä ruokapöydän myös Englannista ja oli erinomaisen tyytyväinen nopeaan ja virheettömään toimitukseen. Meneillään olevaan kylpyhuoneremonttiin on hankittu pesuallas Saksasta ja sekin toimitettiin nopsasti kotiovelle. Sen sijaan kotimaisesta liikkeestä tilatut kaakelit olivat väärää laatua, vaikka ne käytiin paikan päällä tilaamassa.

Viikonloppuna vietimme hieman myöhässä Finan 4-vuotispäivää, kun Riston perhe sekä Pyry ja Anna olivat kyläilemässä. Melko villiä menoa oli syntymäpäiväkakun syönti, Gina ja Fina hyppäsivät pöydälle ja Eevi yritti ahmia tuolilta käsin omaa osuuttaan. Menoa ei häirinnyt Ginan outo patti, joka ilmaantui sen selkään noin viikko sitten. Elias tutki kämmenen kokoista pattia ja arveli sen olevan verenpurkauma. Selkälihaksessa tuntuu pieni kova kohta, joka saattaisi olla lihasrepeytymä. Viikon sisällä patti on hieman koventunut, mutta ei pienentynyt. Se vahvistaisi arvioita verenpurkautumasta, joka alkaisi hiljalleen hyytyä. Gina on voinut sohvalle hypätessään osua vaikka pöydän reunaan tai portaita rynnätessään kolauttaa itsensä kaiteeseen. Staffi  ei vähästä välitä, patti näyttää häiritsevän meitä ihmisiä enemmän kuin koiraa.



Uuden kameran testikuva

Ottoson lelu aktivoi sekä Finaa että Annaa

 

Lunta, lunta, lunta vaan....

Taisin joskus joulukuun alussa anoa ilmojen haltijalta lunta, jotta saataisiin hiihtokelit. Pyyntöön vastattiin melko pikaisesti, mutta minulle olisi riittänyt vähempikin lumi. En silti valita, sillä nautin suunnattomasti valkoisesta maisemasta, puhtaudesta ja metsän satuhahmoista. Onneksi lumi ei ole vielä tukkinut pihaamme, vaikka kinokset yltävät jo ikkunalautojen korkeudelle. Eilisiltaisella koirienulkoilutuskierroksella Eestinmalmin pikkuteillä kävi kova vilske. Lähes jokaisen talon pihalla huiski mies (missä naiset?) yrittäen kärrätä lumimassoja jo ennestään korkeiden kasojen päälle.

Olen ollut koko päivän autoillen liikenteessä keskustassa ja selvisin kotiin ilman kolhuja ja ojaanajoa. Näin hankeen hautautuneita autoja, jumiin jääneitä autoja ja takarenkaat irtolumessa sutivia autoja. Näin ihmisiä jotka kaivoivat pikkulapiolla autoaan lumihangesta tai yrittivät epätoivoisesti saada autoa pois lumipenkasta. Erehdyin kääntymään kapeahkolle ylämäkeen nousevalle kadulle. Vastaan tuli taksi, joka ei suostunut väistämään. Niinpä jouduin peruuttamaan koko kadun pituisen alamäen lumikasoja väistellen antaakseni kiireiselle taksille tilaa.

Sunnuntai-iltana ajellessani kotiin Hyvinkään kisoista, huomasin että moottoritien opastetaulu oli peittynyt lumen alle. TomTom kyllä kertoi missä piti kääntyä, mutta entä jos olisi pitänyt selvitä pelkkien tienviittojen avulla. Mieleeni muistui Lehtimäen ajoilta kesäinen ajotaitokilpailu, jossa yhtenä tehtävänä oli ratkaista, miten pitäisi toimia, jos huomaisi liikennekyltin olevan lumen peittämä. Oikea vastaus oli, että olisi pitänyt pysäyttää auto ja mennä harjaamaan lumi pois. Ohje tuntui silloin naurettavalta, mutta nyt tajuan että siinä oli totuuden hiven. Lumi tosiaan voi peittää tärkeänkin liikennemerkin ja johtaa autoilijaa harhaan tai aiheuttaa vaaratilanteen. Ajotaitokilpailuista sen verran, että ns. ketteryystehtävänä oli peruuttaa vasen takapyörä maassa olevan perunan päälle. Onnistuin murskaamaan perunan ja kun kaikki muut tehtävät (paitsi luminen liikennemerkki) sujuivat melko nappiin, minut kruunattiin Lehtimäen Autonaiseksi. Todisteena noista kunnian hetkistä pölyttynyt pokaali on edelleen jossain alakerran varastossa.

Eevin ja Finan välit ovat taas normalisoituneet ja kaverukset esittävät jo toisilleen leikin elkeitä. Fina ei enää pidä minua pentunaan, minua ei siis tarvitse suojella eikä hoitaa. Hormonit ovat melkoisia mielentilan säätäjiä, se on todettu jo moneen kertaan. Vielä viime viikolla Eevi ja Fina loikkivat metsälenkillä polulta sivuun ja etsivät keppejä, mutta nyt kävely on muuttunut hanhenmarssiksi peräkkäin. Harha-askel polulta kun upottaa koiran selkää myöten kinokseen, eikä sieltä hevillä pääse ylös. Takapihalle on muodostunut polkureitistö, jota pitkin ne kulkevat männyn alle isoille asioille ja omenapuun alle pikkuasioille. Kunhan kevät koittaa, takapihalla odottaa siivousurakka.



Viime torstain aamulenkillä kännykällä taltioitua.
Pakkasta n. 20 astetta. Äänitehosteet toisivat lisää draamaa.

Liikaa hellyyttä?

Voiko ihmisen osoittama ylenpalttinen hellyys olla haitallista koiralle? Tätä kysymystä olen pohtinut viime päivinä, kun Fina on muutaman kerran rähähtänyt Eeville. Kaikista tilanteista löytyy yhteinen tekijä.. Olen lellitellyt Finaa, nauttinut kun se sohvalla istuessani kaivautuu kainaloon, nuolee tai nuuhkii kasvojani. Olen tosin huomannut, että vastaavissa tilanteissa se alkaa täristä Eevin lähestyessä ja tuijottaa sitä tiukasti. Fina saattaa myös painautua jalkojeni päälle aivan kuin se haluaisi suojella minua. Myös leikki tai koulutus saattaa laukaista ärähdyksen. Fina odottaa että palkitsen sitä, eikä salli Eevin tulla mukaan leikkiin. Hormoneilla voi olla osansa Finan muuttuneessa käytöksessä, sillä juoksun jälkeen sillä saattaa olla valeraskaus ja se kuvittelee hoitavansa minua. Suurin osa vuorokaudesta tosin sujuu normaalisti, kavereina tehdään edelleen samoja asioita, leikitään kepeillä, roikutaan sohvan selkämyksellä ohikulkijoita haukkuen, syödään yhdessä jne. Eliaksen kanssa touhutessaan, koirat käyttäytyvät siivosti, mikä sekin todistaa minun olevan syypää kilpailuasetelmaan. Nyt aion olla tasapuolinen ja tarkka koirien suhteen, ei mitään Fina lellittelyä Eevin jäädessä syrjään.

Kuten jo mainitsin, keppileikkeihin syöksytään entisellä vimmalla ja kiihkolla. Eilisellä iltalenkillä kävely oli yhtä sahaamista edestakaisin. Heti polun alkupäässä Eevi ja Fina löysivät kepin, johon molemmat tarrasivat hampaansa. Kun kapea polku on korkeiden lumivallien reunustama, piti keppiä vetää peräkkäin tallatulla uralla. Jos Fina oli kepin peräpäässä, koirapari liikkui hitaasti taaksepäin. Kun parivaljakko pyörähti 180 astetta, se liikkui hitaasti eteenpäin Finan takamus edellä. Silloin kun polku leveni hieman, koirat pystyivät hetken matkaa etenemään vierekkäin kummankin hampaat tiukasti kepissä kiinni. Kuvio kierähti taas ympäri ja liike suuntautui taaksepäin. Kun vihdoin pääsimme kävelytielle, komensimme koiria irrottamaan otteensa kepistä, mikä ei ollut aivan helppoa. Koirat olivat näköjään unohtaneet lenkin päätarkoituksen, sillä ne juoksivat helpottuneina asioilleen läheisen puun alle.

Eilinen kylmä sää sai minut pysyttelemään sisällä ja unohtamaan talviurheiluaikeet. Yritin tehdä jotain hyödyllistä, siistiä sisähommaa ja niinpä siivosin ruokailuvälinelaatikon. Olen jostain joskus lukenut niksin, että kun siivoaa vuoden jokaisena päivänä vaikka vain yhden laatikon, koti pysyy kohtuullisessa järjestyksessä. Nyt olisi vain 364 hyllyä tai laatikollista siivottavana, mutta onneksi ei talostamme sentään niin monta löydy. Siksi voinkin jättää tämän päivän väliin. Sinänsä mikään ei ole niin terapeuttista, kuin järjestellä vaikkapa maustekaappia. Saman asian on todennut Nobel-palkittu Hertta Müller kirjassaan Sydäneläin, jossa äiti neuvoo tytärtään siivoamaan laatikoita, kun pää on haljeta ahdistuksesta.

Valheita ja satuja

Nyt on paljastunut myös vale-eläinlääkäri. Kokkolan terveyskeskuksessa noin viiden vuoden aikana ilman kunnon pätevyyttä lääkärinä ollut opiskelija on toiminut myös eläinlääkärinä ilman pätevyyttä. Kuinka paljon näitä valeammattilaisia paljastuukaan, kun aletaan syynätä tarkemmin sijaisten ja tilapäistyövoiman taustoja. Valelääkärin toimintaa potilaan kannalta voidaan myös arvioida haastatteluilla, mutta mitä osaavat eläimet kertoa vale-eläinlääkäristään? Joskus ihmiselle riittää hoidoksi ystävällinen sana ja olalle taputus.

Mikä saa ihmiset tekeytymään lääkäreiksi, eläinlääkäreiksi, juristeiksi tai opettajiksi ilman alan koulutusta? Tuskin ainoastaan on kyse rahasta tai helposta työstä. Tuoko valkoinen takki elämään hohtoa tai häikäistyykö huijari tunteesta, että omaa vallan ohjailla ihmisiä? Asian toista puolta tarkastellen voisi ajatella, että suomalaisten vahva usko rehellisyyteen luo otollisen maaperän väärinkäytöksille. Olisiko myös vahva auktoriteettien kunnioitus estämässä taustojen tutkimista? Tosin joskus olosuhteet saattavat pakottaa tekemään asioita, joihin ei ole ammatillista pätevyyttä. Mieleen muistuu vuosikymmenien takaiset vuodet Lehtimäellä, missä Elias toimi kunnaneläinlääkärinä. Matkat olivat pitkiä, sairaskäyntejä vuorokaudet ympäri. Päivystin puhelinta kotona ja tein parhaani auttaakseni hätääntyneitä eläintenomistajia, jotka eivät aivan hetkessä saisi eläinlääkärin apua. Tunsin itseni melkein eläinlääkäriksi, kun onnistuin poi’ittamaan vasikan puhelimen välityksellä. Synnytys oli jumissa koska vasikka oli tulossa ulos väärinpäin. Ohjeistin omistajaa survomaan vasikan takaisin kohtuun ja niin se kiepsahti oikeaan asentoon ja pääsi onnellisesti maailmaan.

Meillä vallitsee ajoittain melkoinen tasa-arvo ihmisten ja koirien välillä. Jaamme sohvan, nojatuolin, sängyn ja jopa ruoan. No, emme me sentään syö nappuloita, mutta mm. maksalaatikko ja nakit maistuvat molempien suussa. Jokunen päivä sitten kotiin tullessani kysyin Eliakselta, oliko hän löytänyt itselleen syötävää lounaaksi.
– Kyllä vaan, söin nakit jääkaapista, mies vastasi.
– Ai, ne alennusnakit, joissa viimeinen myyntipäivä oli jo mennyt? Ostin ne koirille.
– Kysyin Eeviltä ja Finalta, saisinko syödä ne ja koirat antoivat luvan, Elias vastasi.

Kaikkea emme sentään voi tehdä yhdessä, ja niin Eevi ja Fina joutuivat eilen jäämään kotiin kun lähdimme oopperaan. Ei tarvinnut kysyä koirilta, miten ilta oli sujunut. Rauhallisesti näköjään. Makuuhuoneessa sänkypeitto oli siististi taitettu pois tyynyjen päältä, joissa pari lämmintä painaumaa paljasti nukkumapaikat.

Niin, oopperassa esitettiin Antonin Dvorakin Rusalka. Kolme tuntia haltioittavaa musiikkia ja visuaalista satua korkeatasoisten laulajien esittämänä. Kyyneleet kastelivat poskeni kun Rusalka Olga Romanko kiitti riemuitsevaa yleisöä.

Salukit ja staffit

Toisella sohvalla makaa hievahtamatta kaksi salukiurosta ja toisella kolme staffinarttua aivan kuin lasiseinä olisi sohvien välissä. Kyläilemään oli tullut veljentyttären perhe neljän lapsen ja koiriensa kanssa. Ihmisistä kyllä irtosi ääntä tapasten ja juomien nautiskelun lomassa, mutta viisi koiraa oli äänettömiä ja liikkumattomia kuin patsaat. Myöhemmin kun tilanne hieman vapautui, Eevi, Fina ja Gina tunkivat vieraiden syliin, mutta Romeo jäysti Finan joululahjapuruluuta. Elvis tuijotti vierellä ja nappasi luun, heti kun Romeo irrotti sen hampaistaan. Sen verran vierailu taisi käydä koirien hermoille, että työhuoneestani löytyi jättimäinen lammikko sekä eteisen matolta pienehkö märkä läntti. Lätäkön koosta saattoi kyllä päätellä, kuka työhuoneeseen oli lirittänyt. Kun Hannen kanssa kyykimme nelinkontin ja kuivasimme lattioita, totesimme, että kaiken se koirarakkaus kestää.


Maisema muuttuu yhä kauniimmaksi pumpulilumen peittäessä notkot ja mäet, oksat ja risut. Kuljen metsäkävelyllä kameran kanssa ja näppäilen valkoisia kuvia toivoen osaavani ikuistaa luonnon kauneuden. Olen kuin eteläisen maan asukas, joka ihmettelee lunta ja pakkasta. Niin monta vuotta on kulunut kun Etelä-Suomessa on ollut kunnon talvi, että olen lähes unohtanut miltä talvimaisema näyttää. Pari päivää sitten lähdin aamulla hiihtämään toivoen saavani nauttia hiljaisuudesta ja valkoisesta maisemasta aivan yksin. Yöllä oli satanut lunta, ja ilokseni latukelkka oli jo ehtinyt kunnostaa ladun. Nyt uskaltaisin laskea vaikeat mäet jarruttamatta. Aamuvirkut ulkoilijat olivat jo ehtineet ladulle ennen minua. Edelläni oli hiihtänyt joku verenmaku suussaan, sillä ladulla oli tasaisin välimatkoin verisiä ysköksiä. Huh, olikohan hiihtäjällä joku sairaus tai liian kova treeni. Puolessa välissä kierrosta ladulla reippaili mies talvikengät lumessa narskuen. Teki mieli tökkäistä sauvalla, mutta hiihdin hampaita kiristellen ohi. Oli ladulla ehtinyt käydä jo koiranulkoiluttajakin. Pienet tassun jäljet kuvioivat latu-uraa ja kesken ulkoilun koira on kyykähtänyt tarpeilleen ladun viereen. Keltaiset rinkulat loistivat ladun penkasta. Luonnollista että koiran pitää saada tehdä tarpeensa, mutta olisi omistaja voinut viedä sen kävelyreitille ja korjata myös jätökset. Yksikin välinpitämätön koiranulkoiluttaja tahraa vastuullisten maineen, ja ymmärrän hyvin sitä kiukkuista hiihtäjää, joka moitti viikolla Hesarissa koiranomistajia latujen sotkemisesta.

Gina lähti eilen kotiin ja meillä on nyt oudon hiljaista ja siistiä. Sängyssäkin on tilaa oikoa jalat. Kymmenen päivää sujui nopsasti ja hauskasti, mutta kyllä kaksi + yksi on enemmän kuin kolme. Helmikuussa Eevi ja Fina ovat menossa Riston luo hoitoon ja huolestuttaa jo nyt, miten he selviävät hoitourakasta.

 Tuntuuko herne 8 kerroksen alta?

Saako puhutella?

Aamulenkillä vastaamme kävelee usein reippaan tuntuinen pariskunta ja  tuntuisi jo luontevalta osoittaa jollakin tavoin tuntemista. Olen yrittänyt ottaa katsekontaktia heihin, mutta he onnistuvat suuntaamaan katseen juuri silloin kaukaisuuteen. Tilanne tuntui jopa kiusalliselta ja yritin edelleen saada heidät jotenkin reagoimaan meihin kahteen ihmiseen ja kahteen koiraan. Arvelin ettei  olisi liian tunkeilevaa kokeilla hymyä ja nyökkäystä. Ei vieläkään tulosta, joten otin käyttöön järeämmän aseen eli äänen. Seuraavalla kerralla sanoin Huomenta, mutta en saanut vastatervehdystä. Jotain on kuitenkin tapahtunut, sillä nykyisin Hannusjärven sillan katveessa katseemme kohtaavat ja kuvittelen näkeväni pienen hymyn heidän kasvoillaan. 

Yleensä koira toimii luontevana kommunikoinnin välikappaleena, varsinkin jos molemmilla kohtaavilla osapuolilla on käden jatkeena talutin ja sen päässä koira. Vaikka koirat eivät tulisi toimeen keskenään, saa niiden käytös aikaiseksi jonkinlaista sananvaihtoa ihmisten kesken.  Myös hiihtokelit, suksien voitelu ja säätila saavat tuppisuun suomalaisen puhumaan ventovieraan kanssa. Eilen aamulla suksia jalasta irrotellessani viereen pysäköinyt mies yltyi puhumaan kanssani. Minä kehuin hyvää luistoa, mies pohti ottaisiko luistelu- vai perinteiset sukset ja siitä keskustelu rönsyili talvisen urheilulajin eri alueille. Pakkohan tätä ihanaa talvea on kehua.  Valkoinen kerros maan päällä pehmentää maiseman, pimeys ei ole sysimustaa, hiekkaa ei kulkeudu eteiseen ja pieni pakkanen virkistää ja punaa posket.

Joulun vietto Tammitiellä sujui käsikirjoituksen mukaan; joulupukki ei pettänyt, päinvastoin tuli täsmällisesti sovittuna aikana. Kuusi on kaunis ja sopusuhtainen, eikä kukaan ole kaatanut sitä. Kynttilät eivät ole sytyttäneet tulipaloa, mutta minä olin aiheuttaa katastrofin koristellessani piparkakkutaloa. Koristeet syttyivät tuleen ja sammutusyrityksissä poltin kämmenselän rakoille. Piparkakkutaloa piti vähän ehostaa, ja se pääsi vakiopaikalleen piirongin päälle. Aattona joulutunnelman virittäjänä oli aattohartaus Veikkolan Haapajärven pienessä puukirkossa. Iltapäivän sininen hetki, jouluvalot talojen pihoilla ja valkoiset hanget saivat mielen rauhoittumaan. Kun kirkonkellot alkoivat soida, Anna kysyi kirkkaalla äänellä: ”Kuka soittaa?” Tilaisuuden päätyttyä Anna sai vastauksen, sillä hän sai nähdä suntion soittavan kelloja kirkon eteisessä, mikä ei ole enää aivan tavallista. Huhtikuiset muistot palasivat mieleen, sillä laputimme Finan katoamista juuri samoilla alueilla, mm. kirkon ympäristössä.

Joulun päätteeksi Gina jäi meille hoitoon Riston perheen matkattua Itävaltaan.  Hyvin isoäiti ja äiti kestävät lapsen hupsuttelua ja innostuvat itsekin leikkimään. Fina ja Gina ovat niin samannäköiset, että vain edestä katsottuna Finan valkoinen rintamerkki erottaa ne toisistaan. Kuvittelen silti että Ginasta tulee vahvempi  ja hieman isopäisempi kuin äidistään.




Jouluaamun rauhaa

Rutiineja

Googlasin sanan rutiini ja hämmästelin taas kerran kyberavaruuden käsittämätöntä tietovarastoa. Tietämykseni laajentui määritelmällä, että Rutiini on sitrusflavonoidi, jolla on lääketieteellisesti hyödyllisiä ominaisuuksia antioksidanttina sekä metallien kelatoijana. Olen näköjään käyttänyt sanaa aivan väärässä merkityksessä!  Siirryin perinteiseen tiedonhankintaan eli avasin Nykysuomen sanakirjan. Siellä rutiinille löytyi määritelmä, että se on tottumuksen avulla saavutettu taito. Se on myös tapakäyttäytymistä, jolla tuodaan turvallisuutta elämän hallintaan. Tämä johdanto toimikoon aasinsiltana, jotta voisin kertoa Eevin ja Finan rutiineista, sekä huvittavista että ärsyttävistä.

Aamiaisella raaputin Benecol-rasiasta viimeisiä rippeitä ja heti sain seurakseni Eevin ja Finan. Raapiminen kertoi niille, että rasia on tyhjä, ja että se leikataan kahtia, ja että kumpikin saa oman puolikkaansa nuoltavaksi.  Kun aamuisen kahvikupin liike hidastui, Fina hyppäsi syliini, rutisti lehden ja muistutti että paperia on tuijotettu jo ihan tarpeeksi kauan.

Aamulenkki metsässä sujui vaihtelevalla tahdilla riippuen siitä, millaisia keppiprojekteja osui kohdalle. Nyt kun lumi on peittänyt maan, keppejä ei löydy maasta, mutta niitä voi katkoa hyppimällä oksien perään.  Lenkin lopulla Finan ehdoton rutiini on kävyn etsiminen saman ison kuusen juurelta.  Lumikaan ei estä etsimistä, se kaapii lunta kuin poro ja yleensä löytää käpynsä. Pihalla sen täytyy vielä käydä pyörittämässä tiettyä kiveä rhodopensaiden alla.

Eevi saa meidät lievästi ärsyyntymään iltauutisten aikana. Juuri kun olemme avanneet television, se juoksee kynnet portaissa rapisten alas ja tuijottaa meitä ovelta merkitsevästi.  Vaikka olisimme tulleet tunti sitten kävelyltä, iltauutisten aikaan sille tulee pissahätä, joka pitää hoitaa alakerrasta käsin. Ärsyttävintä on, että sisäänpääsyhaukku kuuluu hetken kuluttua yläkerran ovelta.

Koirilla on omat erityiset saunomisrutiinit. Ne eivät tosin pääse ihmisten kanssa saunaan, mutta vahtivat kiihkeästi haukkuen saunojia pesuhuoneesta käsin.  Suihkuttaminen on jännittävän pelottavaan, sitäkin pitää haukkua. Uima-altaaseen hyppääminen nostaa koirien haukun lähes falsettiin, ja uimareita pitää vahtia silmä kovana. Saunomisrauha on tästä kaukana, ja usein Eevi ja Fina saavat porttikiellon saunatiloihin.

Ehkä ihmisen laulu kuulostaa koiran korvissa myös häiriköinniltä. Siltä ainakin näytti tänään kun innostuin laulamaan keittiössä Jose Felicianon mukana Feliz Navidad kertosäettä. Eevi ja Fina ryntäsivät luokseni, seisahtuivat eteeni ja tuijottivat minua silmät pyöreinä.

Joulukuusi levittää tuoksuaan olohuoneessa, keittiössä tuoksuvat piparit, jääkaapissa vetäytyy sherrysilli ja jääkellarin lohi. Huomenna levitämme ruokapöydän lisälevyjen avulla täyteen pituuteen ja katamme sille 11 lautasta. Emäntä on stressitön, joulurauha on laskeutunut talon ylle.

Rauhallista joulua ystäville ja tuttaville, ihmisille ja eläimille.

Gina saa joululahjaksi kasvatusäidin ompeleman fleecemanttelin. Fina toimi sovitusnukkena.