Omavaraistaloutta

Housut jalassa ja naru kaulassa, Fina on menettänyt kesälomavapauden. Pentujen jälkeinen ensimmäinen juoksu yllätti ja ajoi meidät housuostoksille Kemijärvi-cityyn. Kahdessa ensimmäisessä kenneltarvikeliikkeessä tarjottiin ei-oota, mutta Tampereen Säästötexin hyllystä löytyi Finan kokoon sopivat housut. Nyt kun juoksun toinen ja kriittinen viikko on alkamassa, muutama uros on jo käynyt tarkastuskäynnillä aidan takana. Tänä aamuna ohi jolkotti pari vieraan näköistä urosta, mutta kun hetken kuluttua omistaja pyöräili karkulaisten perässä, ymmärsimme että naapuriin on tullut lomailijoita koirineen. Kun emme ole varmoja naapureiden koirien kiinnipidosta, parasta on kytkeä oma koira liekaan. Fina on säälittävä näky naru kaulassaan, mutta sen parasta me tässä tahdomme.

Kahden viikon hulabaloon jälkeen mökki on tyhjentynyt ja hiljentynyt. Mukavaa ja vauhdikasta on ollut, on marjastettu, kalastettu, vaellettu, käyty hiekkarannalla ja syöty paljon ja hyvin. Pieni jääkaappi on pullistellut ruokatavaroista, kun päivittäin muonavahvuus on ollut jopa 10 henkeä. Pojanpojat ovat avustaneet raaka-aineiden hankinnassa pyydystämällä komeita haukia ja ahvenia. Viimeisen illan saalis oli kaksi suurta haukea, toinen lähes nelikiloinen. Pellillinen mustikkapiirakkaa vain vilahti keittiön pöydällä, sinimustat suut kertoivat minne se oli hävinnyt. Hilloja on metsästetty hiki niskassa, mutta ne ovat tänä kesänä todellista soiden kultaa. Mustikoita on sen sijaan rinteet sinisinä. Ne ovat suuria kuin tummat rypäleet ja painavat varvut maahan. Poimin tänään sangollisen vajaassa kolmessa tunnissa. Thaipoimijoita ei vielä näkynyt, vaikka tiedämme että naapurikylän koululle on majoittunut heitä iso joukko.



Päiväkirjan välistä löytyi Wernerin pari vuotta sitten kirjoittama hillalaulu. Olisikohan hilloja löytynyt paremmin kun olisimme laulaneet tätä suolla?

“Ihania lakkoja ihania lakkoja,
Korpihilloja, pienii hilloja, heei, heei, hil…..
Lakkoja pusikossa, lakkoja pusikossa,
Herkullisia lakkoja, maittavia lakkoja,
Hilloja on kiva poimia trallallallallaa.
Lakat isoja, lakat isoja,
on ojissa lakkoja, on pensaissa lakkoja, pimpelipompeli, satsatsaa.
Hyvä juttu on se taas!”

 

Joulupukkia tervehtimässä

Aamupalalla kahvikuppini pysähtyi puolitiehen, kun mökin ikkunan ohi lipui jykevä sarvikruunu. Räisälän kunkku, iso hirvasporo oli saapunut aamuaterialle pihaniityllemme. Kesti hetken ennen kuin sohvalla loikoilevat Eevi ja Fina äkkäsivät vieraan, mutta äänen volyymi korvasi kyllä hetken viiveen. Ikkuna on nyt harmaana kuonon jäljistä ja haukkuroiskeista.

Poroja eikä muita metsän eläimiä osunut tiellemme Kemihaaran erämaassa, jossa patikoimme viime viikolla määränpäänä Korvatunturi. Jos etelän ihmisestä Räisälä tuntuu syrjäiseltä paikalta, Savukosken Kemihaara on syrjäisimmistä syrjäisin. Lähimpään kauppaan on 100 km, lähimpään naapuriin 30 km terveydenhoito — ja sosiaalipalveluista puhumattakaan. Kun sanoin eräkeskuksen isännälle, että paikka on kovin kaukana kaikesta, hän vastasi: “Sehän riippuu, mistä päin Suomea asioita katsoo“. Jätimme auton eräkeskuksen pihapiiriin, nostimme rinkat selkään ja aloitimme patikoinnin kohti parinkymmenen kilometrin päässä kohoavaa Korvatuntuntia. Illansuussa saavuimme Vieriharjun autiotuvalle, ja matka painoi jo sen verran jaloissa että päätimme jäädä yöpymään. Muita kulkijoita ei paikalle osunut ja saimme nauttia kodikkaasta majapaikasta kuin omastamme. Rantasaunan löylyt irrottivat patikoinnin hiet ja pulahdus Vieriojan kirpakkaan veteen sai veret kiertämään kiivaasti. Eevi ja Fina hyppäsivät tuvan lavereille aivan kuin olisivat ennenkin käyneet paikassa, ja hetkessä alkoi makuupussien uumenista kuulua tasainen tuhina.
Korvatunturin murustalle nousu ei nostanut pulssia kovinkaan korkealle, mutta näkymät saivat hengästymään ihastuksesta. Idässä kulki Venäjän tunturiselänne oudon jännittävänä, kaukana pohjoisessa näkyivät Saariselvän eteläiset huiput, Vongoiva ja Vuomapää. Lounaspaikkana Korvatunturi voittaa hienoimmat näköalaravintolat, Haukilahden vesitornin ravintola jää kyllä toiseksi. Joulupukki vain taisi olla lahjatarvikkeiden hankintamatkalla, kun emme kohdanneet.

Paluumatkalla Vieriharjulle päätimme oikaista karttaan merkittyä talvireittiä pitkin. Teimme vakavan arviointivirheen, sillä jos matka olikin hieman lyhyempi, se oli monin kerroin vaivalloisempi ja hitaampi. Reitti vei parin kilometrin laajuisen vetisen suon yli. Emme halunneet kääntyä takaisin, otimme haasteen vastaan, käärimme housunlahkeet ylös ja vaihdoimme sandaalit jalkaan. Muta ja turve roiskui ja lotisi kun rämmimme aavan yli. Muistelin miten Mika Myllylä aikoinaan treenasi suolla ja yritin tsempata itseäni kunnon kohoamisella. Koirat hyppelivät mättäillä reippaina, ne taisivat nauttia mutakylvystä. Kun vihdoin kovalla maalla kuivailimme jalkoja, huomasin niiden olevan pehmeät ja puhtoiset ilmaisen turvekylvyn ansiosta.

 

Eilen haimme Kemijärven rautatieasemalta Jukan, Pyryn ja Annan. Tyyni hellepäivä innoitti lähtemään veneretkelle Ailigaksen rivieralle, sillä Kemijärven isot ulapat vaativat tyynen sään, jotta ne uskaltaa ylittää pienellä moottoriveneellämme.
Huomenna saapuu Riston perhe Jäppilästä, ja Piilopirtti täyttyy ääriään myöten. Gina on tietysti mukana ja pihalla koirilla on odotettavissa villit peuhut.

Kätkijät

Olin juuri asettautunut kuistille läppärin kanssa kirjatakseni ensimmäisen viikon kuulumisia Piilopirtiltä. Istuin sormet näppäimillä miettien aloitusta kun Fina hyppäsi syliin ja ehdotti että ensimmäiseksi kertoisin, miten jännittävää oli kun pihan nurkalle ilmestyi viiden poron lauma, pari vasaa, pari vaadinta ja iso hirvas. Fina juoksi porojen perään tontin rajalle asti, mutta kääntyi heti käskystä takaisin. Kehuimme sitä vuolaasti, mutta Elias pohti, tiesikö Fina mistä sitä oikein kiiteltiin. Siitäkö, että se ajoi porot pois pihalta vai siitä, että se palasi käskystä takaisin. Täytyypä olla tarkkana ja miettiä, miten ajoittaa palkitsemisen ja millä tavoin sen antaa.
Eevi kulkee niityllä jalat jäykkinä suussaan epämääräinen ruskea retkale. Se on löytänyt viime kesänä piilottamansa puruluun ja etsii sille nyt uutta piilopaikkaa. Elias pääsi näkemään, että uusi piilopaikka ei ollut kovinkaan kekseliäs, puruluu makaa nyt rantaheinikossa. Yleensä Eevin kätköt ovat niin ilmeisiä, että Fina löytää ne helposti ja saa siten usein ylimääräisen possunkorvan. Fina on sen sijaan taitava kätkijä. Olen usean päivän ajan etsinyt toista crocsia, jonka kenkäfriikki on kantanut jonnekin pihan nurkkaan.

Tänä kesänä taidamme saada korvausta viime vuoden koleista ja sateisista lomapäivistä. Kun säätiedotus varoittelee Etelä-Suomen runsaista sateista, me saamme nauttia lempeästä kesätuulesta ja keskiyöhön asti helottavasta auringosta. Eevi ei pääse kunnolla lempityöhönsä eli hyttysten napsimiseen, koska jostain ihmeellisestä syystä hyttyset ovat lähes kaikonneet tontiltamme.

Jopa asiointi Kemijärvi cityssä käy lomailusta, niin eksoottista ja erilaista se on verrattuna ruuhka-Suomen hengästyttävään tahtiin. Eilen vietimme 7 tuntia Kemijärvellä hankkien yhtä sun toista tarviketta mökille. Piti ostaa putkea, harjaterästä, liitintä, lamppua, nimikylttiä, lakkaa, pensseliä, parvekekukkaa, ensiaputarvikkeita, kalaverkko, korjauttaa tuulen vääntämä venekatos, palauttaa talven pullot eli tehtvälista oli kilometrin pituinen. Kun viimeisessä etapissa eli sähköliikkeessä jouduin odottelemaan hetken vuoroani, kauppias vähensi hinnasta euron verran odotusveroa. Eihän minulla minnekään kiire ollut, mutta mukava ele, joka sai suupieleni kääntymään ylös.

PS. Eevi taisi kuulla Eliaksen kommentin piilopaikasta. Nyt se kaivaa kuoppaa aivan silmieni edessä ja piilottaa retkaleen aivan yhtä helppoon paikkaan. Kohta Fina sen sieltä löytää.

Teltassa vai hotellissa?

Suolikas-järven maisemia

Kummassa nukkuu paremmin? Riippuu olosuhteista, mielentilasta, seurasta ja jopa säätilasta. Jos teltta on pystytetty puiden katveeseen, kalliorantaisen peilityynen järven rannalle ja aurinko pitää ilman päälle 20 asteen iltamyöhään, telttaan on oikein mieluisaa kömpiä nukkumaan. Tällainen paikka sijaitsee Nuuksiossa Urja-järven eteläkärjessä ja viime keskiviikon sää tosiaankin helli meitä retkeläisiä. Liikkeellä oli klaanistamme 2/3 eli meidän lisäksemme Mikan koko perhe ja Riston pojat. Mika oli suunnitellut kahden päivän vaelluksen Vihdin Takkulasta Espoon Pirttimäkeen. Ohjelmaan kuului hienojen maisemien ihailun lisäksi Tykon kalliokiipeilyä, uintia Pöksynhaarassa ja loppuhuipentumana pressudonitsin rakentaminen ja uittaminen Velskolan pitkäjärven yli. Leiripaikalle saimme iltavieraiksi Sarin, Riston ja Ginan. Makkaran — ja lettujenpaiston lisäksi nautimme lasilliset kuohuvaa Tykon syntymäpäivän kunniaksi. Eevi ja Fina jäivät kotiin, sillä kansallispuiston alueella ei koiria sovi pitää vapaina ja lisäksi koirien kuljettaminen järven yli olisi ollut mahdotonta.

Gina Urjan rannalla


Pressudonitsin uittaminen Velskolan Pitkäjärven yli

Sen sijaan koirat pääsivät mukaan viikonloppumatkalle, jossa testasimme nukkumista Lahden seurahuoneella. Huoneessa oli Queen- size sänky, jonka koirat heti hyväksyivät. Heti huoneeseen päästyämme ne petasivat sängyn auki, möyhivät tyynyt ja retkahtivat pitkin pituuttaan pedille. Hotelliyöpymistä tarvittiin, koska olin ilmoittautunut Nastolassa pidettävään Agirotu-tapahtumaan kahdeksi päiväksi. Kisasin molempien koirien kanssa kolme kisaa, joista tuloksia tuli kummallekin kaksi eli yhteensä neljä. Vaikka suuria voittoja emme saavuttaneet, olin hyvilläni, että yhteistyö molempien koirien kanssa sujui ja sain hyvää palautetta. Avoimien SM-kisojen karsinnassa suoritimme Finan kanssa mallikkaan radan ja vain okseririman pudottaminen esti puhtaan radan saavuttamisen. Kisassa oli 135 koirakkoa ja meidän sijoituksemme oli 50!

Agirotu-joukkue — kisassa esiinnyimme perhejoukkueena nimellä “Vihreät kuulat”. Eevi-äiti ja kolme tytärtä: siskokset Iitu ja Helmi 5 v ja Fina 3 v. esittivät vaikealla radalla melkoisia koukeroita eikä kukaan yltänyt puhtaaseen suoritukseen. Staffienergiaa oli tarjolla yleisön iloksi ja pääasia oli että kaikilla oli hauskaa. Open Class — kilpailussa Iitu melkein räjäytti pankin ja sijoittui hienosti toiselle sijalle. Hannan ja Iitun meno radalla oli mainiota seurattavaa, siellä mentiin sellaista vauhtia virheettömästi että veikkasimme jo koko kisan voittoa. Hieno näyttö joka tapauksessa!

Veri on vettä sakeampaa

Viikko sitten yritimme päästä juhannustunnelmaan Ängholmin saarella Houtskarin liepeillä. Yöllisen sateen jälkeen maa litisi märkyyttä, pilvet olivat lyijynharmaat ja lämpömittari näytti juuttuneen kahdentoista lämpöasteen lukemaan. Melkein koko perhe oli kokoontunut Jukan ja Riitan kesäpaikkaan muistoissa edellisten vuosien auringon lämmittämät rantakalliot ja ateriointi ulkona pitkän pöydän äärellä. Nyt pidennetty pöytä täytti pienen mökin tuvan seinästä seinään, mutta sopu antoi sijaa kaikille syöjille. Ulkona Eevi, Fina ja Gina juoksivat käpyjen ja keppien perässä sellaisella vauhdilla, että oma energia piti ne lämpiminä. Gina unohti päiväunet ja se piti lopulta viedä vierasmajan pedille lepäämään. Lauantaina pilvet jo väistyivät auringon tieltä ja siirryimme rantakallioille touhuilemaan. Vaikka päivällä oli syöty runsas lounas Norrskatan Veranda-ravintolassa, makkarat ja muurinpohjaletut hävisivät nälkäisiin suihin suoraan pannulta. Niin, ensimmäistä kertaa voitiin sytyttää kokko rantakalliolle, kun metsäpalovaroituksesta ei ollut tietoakaan.


Väsähtänyt juhannuksenviettäjä

Kotimatkan alkaessa sunnuntaina Ängholmin rantaan paistoi kirkas aurinko, mutta keskellä merta tuli seinä vastaan. Merisumu oli laskeutunut Galtbyn selälle niin sakeana, ettei eteen nähnyt kuin muutaman metrin. Kun sekä Viking että Silja seilaavat samalla selällä, ei pienellä moottoriveneellä tohdi ajaa reitille sokkona. Lopulta kotisatamaan päästiin Galtbyn lossin perässä peesaten.

Arki jatkui Tammitiellä hyvin intensiivisenä, kun saimme hoitoomme Jukan Annan 1,5 v, Pyryn 4 v sekä Riston Henrikin 9 v ja Gina-pennun 3,5 kk. Anna on rohkea tyttö, jonka tekemisiä pitää vahtia herkeämättä. Kaksi kertaa osuin onneksi ajoissa paikalle, kun induktiolieden levyt hehkuivat tulipunaisina. Anna oli ehtinyt kääntää nappulat maksimille. Toisella kerralla oli leivinpaperin kulma jo mustunut hiileksi ja tulipalon alku oli lähellä. Annan rohkeus koirien suhteen on sekä hyvä että arveluttava asia. Silittely saattaa muuttua hetkessä nipistelyksi tai hännästä kiskomiseksi. Kerran kuulin Eevin murahtavan ja näin sen siirtyvän suojaan kovakätiseltä ihailijalta. Koirat taas olivat kovin hellävaraisia eivätkä tönineet Annaa kumoon, eivät nuolleet kasvoilta päivän menyytä.

Viikkohulinat huipentuivat eilen Hämeenlinnan sukulaisten vierailuun. Leppeässä illassa pihamaalla raikui 20 sukulaisen puheensorina, jonka ylitti vain kroketin pelaajien voiton- ja häviön huudot. Eevi räksytti kun ei päässyt mukaan nuorempien koirien leikkeihin. Vierailulle oli tullut myös pieni ja tarmokas vuoden ikäinen Edi-uros, joka rakastui Ginaan silmittömästi. Se sai Ginan houkuteltua raisuihin leikkeihin, joiden luonne muuttui illan edetessä rakasteluyrityksiksi. Lapsimorsian ei tainnut ymmärtää, mitä selässä nytkyttävä Edi halusi, se vain jyrsi tyytyväisenä puruluutaan.

Kun vieraiden autot suuntasivat nokkansa Turkuun, Hämeenlinnaan, Laaksolahteen ja Hviträskiin, Tammitien taloon laskeutui hiljaisuus. Tänään Eevi ja Fina ovat nukkuneet koko päivän ja isäntäväki on hoitanut viikon rästitöitä kumpikin oman tietokoneensa ääressä. Hellepäivän olisi kyllä voinut leppoisamminkin viettää. Toivottavasti kesälämpöä ja aurinkoa vielä riittää viikoiksi eteenpäin.

Kansikuvatyttö

Perheeseemme on syntynyt julkkis, joka on lupautunut jakamaan ihailijoille tassunmerkkejä. Kulmakunnan koiranulkoiluttajat tunnistavat julkkiksen, vaikka hän poseeraa kansikuvassa hieman epätavallisessa ympäristössä ja sähäkässä asennossa. Karvat eivät ole ojennuksessa eivätkä korvat ruusuina ohimoilla.
Kun viime perjantaina sain käsiini päivän postin, taisin kiljua jotain tällaista: “Ei voi olla totta, meidän Fina on kansikuvassa!” Aino Pikkusaari ei kertonut suunnitelmastaan laittaa Finan vesileikkikuva Koiramme-lehden kanteen, vaan halusi yllättää minut postilaatikolla. Siinä hän toden totta onnistui.
Jollei Koiramme-lehteä ei ole saatavilla, etusivulle voi kurkistaa täältä:
http://www.kennelliitto.fi/FI/kennelliitto/koiramme/etusivu.htm

Staffeja parveili Tammitien nurkilla eilen siinä määrin, että sivullinen olisi voinut luulla täällä vietettävän jotain staffiyhdistyksen tapahtumaa. Gina, Neggu ja Remu saivat vahvistusrokotukset ja sen yhteydessä ehdittiin vähän seurustella. Erinomaisen hyvin kaikki pennut ovat kehittyneet, mutta Remu kyllä osoitti että staffipoika on eri maata. Se oli kasvanut ohi siskojen ja meno oli melko touhukasta. Fina yritti panna pojan aisoihin, olisi halunnut haistella tämän päästä varpaisiin. Kun Remu ei pysynyt aloillaan, emo rähähti äänekkäästi. Gina ja Neggu ovat suloisia tyttöjä, sopusuhtaisia ja hyvämuotoisia. Kaikki pennut ovat omistajien mielestä viisaita, kuuliaisia ja oppivaisia, enkä yhtään epäile sitä. Eliaksen vastaanotolla kävi lisäksi kuusi muuta staffia, joten kun Eevi ja Fina lasketaan mukaan, pihalla käyskenteli yhteensä 11 staffia (ei onneksi samaan aikaan).

Onneksi säätieteilijät erehtyivät perjantain sään suhteen, sillä meillä oli määrä pitää koira/grillikutsut. Aurinkoisella pihalla lapset puhalsivat jättisaippuoakuplia, koirat juoksivat piirileikkiä ja ihmiset seurustelivat kuohuvaa lasissa kannatellen. Grilli osoitti toimivansa moitteettomasti. Vieraina olivat salukit Romeo ja Veikko sekä pikkutyttö Gina perheineen.

Kun lauantaiaamuna tein lähtöä Hyvinkään Kynä 09 -tapahtumaan, Elias sanoi koirille: Nyt se taas lähtee ja jättää meidät kotiin. Se oli kyllä liioiteltua, yleensä sentään mukana on jompikumpi koirista, ja Elias jättäytyy omasta tahdostaan kotiin, varsinkin jos olen lähdössä agilitykentille. Hyvinkäällä osallistuin kirjailija Mari Mörön vetämään proosapajaan ja koirat jopa unohtuivat täysin. Marin opit olivat erinomaisia ja oma tekstini sai aivan uusia ulottuvuuksia hänen ansiostaan. Tänään vein kirjoituksen WSOY:lle, osoitettuna Erätarinakilpailun jurylle. Odotukset eivät ole voiton kulmassa kiinni, mutta kilpailuun osallistuminen oli hyvä kimmoke terävöittää kirjoittamista. Ehkä jatkan tätä tarinaa, varsinkin kun
Mari Mörö oli oikein kannustava ja lupasi kommentoida aikaansaannostani.

Markkinointia

Flamingon parkkihallissa auton etulasiin oli ilmestynyt lappu, muistilehtiöstä repäisty paperinpala, jossa oli lyijykynällä tikkukirjaimin kyhätty myyntitarjous. “HEI MULLA OIS SAMANLAINEN MONDEON PÖLYKAPSELI H 10 E. SOITA JOS KIINNOST. 050.………. PS. OLEN TÄSSÄ LÄHELLÄ KLO 17.00 SAAKKA. Soitin ja kaupat tehtiin. Kymmenen minuutin kuluttua mukavan oloinen kaveri kiinnitti kiillotetun ja kunnostetun pölykapselin sen puuttuvan paikalle. Kertomansa mukaan hän kalastelee pudonneita pölykapseleita teiden varsilta, kunnostaa ne ja pitää silmänsä auki parkkipaikoilla ja — taloissa. Ekologista kaupantekoa parhaimmillaan, kierrätystä, ei investointeja eikä asiakkaan tarvitse matkustaa pitkälle tuotetta hakemaan.

Edellinen markkinointitilaisuus ei sen sijaan johtanut kauppoihin. Olimme suostuneet Holiday Clubin lomaosake-esittelyyn Flamingon hulppeissa tiloissa. Tilaisuus alkoi leppoisalla jutustelulla ja kiihtyi kohti todellista ostopäätöstä. Tarjolla oli niin edullinen lomaosake ja vain juuri sillä hetkellä, että meidän ei mitenkään kannattaisi jättää tilaisuutta käyttämättä. Esittelijän posket punoittivat ja myyntipäällikön kämmenet olivat kosteat, raukat tekivät kovasti töitä meidän eteemme provision kiilto silmissään. Paljon hyvää tarjouksessa oli, mutta silti. Ei isoja päätöksiä tehdä runsaan tunnin neuvottelun jälkeen varsinkaan kun käteen ei jää muuta kuin ruutupaperille kirjattuja irrallisia lukuja. Nyt kotona en edes oikein muista, mitä kaikkea sopimukseen olisi kuulunut. Olen suuresti helpottunut, että en laittanut nimmaria paperiin, vaikka läheltä piti. Harmittaa myös, etten kysynyt saako lomaosakkeisiin viedä koiria.

Viikon aikana isovarvas on palannut entisiin mittoihinsa ja kengät mahtuvat jo jalkaan. Se ei myöskään estänyt minua viikonloppuna juoksemasta Finan perässä agilityradoilla. Buranaa tosin tarvittiin liikkuvuuden parantamiseksi. Menestys ei ollut päätä huimaava, viidestä lähdöstä saimme vain yhden hyväksytyn radan. Se oli kyllä hienosti virheetön, mutta aika ylittyi hieman monien paniikkipelastusten takia. Surmanloukku näyttää kaikilla radoilla olevan putki, sillä jos se törröttää kutsuvasti linjalla, Fina sujahtaa sinne välittämättä ohjeistani. Nyt olen suunnitellut käyttäväni sanaa Käpy paniikkitilanteissa, sillä ainakin metsäkävelyllä sana vaikuttaa Finaan kuin sähköisku. Se pomppaa ylös vaikka työn alla olisi kuinka haasteellinen karahka.

Eevi ja Fina arvokkaina Olkkalan kartanon portailla

Siitä se alkoi

Ginan lupaava agilityura. Roy halusi eilen tulla yökylään Ginan kanssa ja siitä pyynnöstä ilahduimme niin me ihmiset kuin koiratkin. Heti eteisessä alkoivat riehakkaat leikit, jotka jatkuivat taas heti aamulla kun silmät aukenivat. Välillä Fina ja Gina näykkivät toisiaan hellästi, välillä taas painivat raivokkaasti muristen. Kun Gina riehaantuu liiaksi, Fina ärähtää ja saa pennun palaamaan ruotuun. Eevin leikkimieli ei ole vieläkään syttynyt, se pitää Ginan loitolla äänekkäillä komennoilla. Tänä aamuna osuin makean tilanteen seuraajaksi. Näin Ginan hyppääävän sängystä valtavalla loikalla ja osuvan matolla selällään pötköttävän Eevin mahan päälle. Eevi kimmahti ihmeen ketterästi ylös ja ajoi sopimattomasti käyttäytyvän tyttärentytön ulos huoneesta.

Sopivasti sateen lakattua lähdimme agilitykentälle perehdyttämään Ginaa esteisiin leikin varjolla. Hyppysiivekkeiden väliin laitettiin ns. speedpumpit eli puolitetut putken kappaleet merkkaamaan hyppyrimoja. Kun lelu heitettiin siivekkeiden välistä, Fina oppi kuin huomaamatta hyppäämään matalien esteiden yli. Putken läpi se oppi juoksemaan, kun Roy ensin ryömi edellä. Sitten heitettiin lelu putkeen ja lopulta Ginaa kutsuttiin luokse putken toisesta päästä. Tarvittiin vain pari opetuskertaa ja pentu oli sisäistänyt tehtävät. Välipaloina leikittiin ja retuutettiin köysilelua. Täytyy muistaa annostella harjoitukset lyhyisiin noin vartin pituisiin jaksoihin, ettei pentu väsy tai kyllästy opetukseen.


Fina ja minä urakoimme viikonloppuna Stadi Gameseissa helteisellä Laakson kentällä. Kisat taitavat kerätä maan suurimman osanottajamäärän ellei lukuunoteta SM-kilpailuja tai MM-karsintakilpailuja. Finan medi3-luokassa oli yli 50 koirakkoa. Kolmesta ensimmäisestä kisasta saimme hylkäyksen, mikä tuntuu olevan meille jo vakiotulos alun yllättävän menetyksen (lue tuurin) jälkeen. Kun viimeisessä kisassa jopa 0-tulos oli hiuskarvan varassa, olin liikuttavan onnellinen. Ehkä taas joskus saamme juhlia menestystä kuohuviinilasillisen kera.

Minulta meinasi kisajuoksut päättyä täysin, sillä hetken jo luulin että olin murtanut isovarpaan ulkoiluttaessani Finaa kisojen lomassa. Varoituksena sanottakoon, ettei pidä lähteä Crocsit jalassa maastoon remmissä riuhtovan koiran perässä. Muodottomissa muovijalkineissa tuntoherkkyys ei ole aivan parasta laatua, ja niin iskin varpaani varpujen alle piiloutuvaan kiveen niin että säkenet lensivät silmissä. Pystyin vielä vaihdtamaan kisatossut jalkaani, mutta kun riisuin ne illalla, isovarvas tykytti mustana ja turvonneena, eikä jalka kestänyt ottaa askeltakaan. Olisi pitänyt heti ottaa käyttöön KKK-hoito, mutta enhän voinut tehdä sitä ennen kuin illansuussa kisajuoksujen päätyttyä. Nyt olen konkannut jalkapuolena Buranan avulla, mutta onneksi turvotus ja särky alkavat helpottaa.

Tänään oli lähes perhejuhlan tunnelmaa kun Eevin pentu ja Finan veli Haba tuli vastaanotolle ottamaan uusintarokotukset. Pihalla eno nuuhki uteliaana sisarentytärtä sillä aikaa kun emo ja sisar tuijottivat silmät kovana komeita jälkeläisiään. Haba on kerrassaan kaunis ja hurmaava staffipoika. Perhetapaamiseen toin vielä terveiset toiselta veljeltä eli Noilta, jonka isäntä juuri tänään lähetti mukavan kertomuksen pojan touhuista ja pari kaunista kuvaa.

Pennut kylässä

Voiko painepesurin käyttöön hurahtaa? Viikonloppuna taisin hurahtaa, sillä innostuin painepesemään talon ulkoseinää, enkä malttanut millään lopettaa kun tulos oli niin hieno. Painesuihkun jälkeen tiilet paljastivat vuosikymmenien pölykertymän alta alkuperäisen värinsä. Onneksi himo hyytyi yhteen seinään, sillä koko talon peseminen olisi ollut melkoinen urakka. Vaikka sisätiloissa olisi ollut kylliksi siivoamista, ei pölyimurin ja mopin käyttö innostanut ollenkaan. Siellä painepesuria voi käyttää korkeintaan saunan lauteisiin ja pesuhuoneen kaakeleihin..

Viikonlopun erikoisiin puhdetöihin kuului myös ulkogrillin kokoaminen. Myyjä varoitti tosin, että grillin kokoaminen voi olla vaativaa ja siihen pitäisi varata runsaasti aikaa. Pitäisi myös olla erityisen tarkka kokoamisohjeiden kanssa, sillä jos asentaa jonkun kohdan väärin, purkaminen on hankalaa. Yritin olla tarkka, mutta jalkojen asennus meni uusiksi kaksi kertaa Miten ihmeessä neljä jalkaa voi asentaa niin monella eri tavalla, taitaa olla jopa neljän potenssiin. Nyt grilli näyttää jo aivan oikealta, vain sivutasot ja keitin puuttuvat sekä muutama viimeistelevä asennus. Eri asia on sitten, toimiiko se, syttyvätkö polttimet ja kuumeneeko parila. Siinä äheltäessäni muttereiden ja ruuvien kanssa mietin, miten helposti asiakas on vedätettävissä. Omasta mielestään on harkitseva ostaja, tekee vertailuja, käy kuluttajasivuilla, pohtii valmistajan luotettavuutta sekä muita varteenotettavia seikkoja. Valinnan tehtyään hän suostuu ostamaan askartelupaketin, käyttämään laitteen kokoamiseen tuntitolkulla aikaa sekä ottamaan riskin, ettei laitetta saa edes kunnolla koottua.

Teknisten toimien lisäksi aikaa riitti myös koirille. Olin varannut Eeville ja Finalle ammattivalokuvaajalta ajan eli Aino Pikkusaaren joukkokuvauksen. Odotan uteliaana poseerauskuvia Olkkalan kartanon portailta sekä vesileikkikuvia Olkkalan järven hiekkarannalta. Ammattilaisen otteet olivat ihailtavia, kerrassaan hienosti hän sai koirat pysymään aloillaan tai leikkimään villisti vedenrajassa.

Gina tuotiin viikonlopuksi yökylään ja uteliaana seurasin miten kolme sukupolvea haki kontaktia. Fina alisti Ginan aluksi melko kovakouraisesti, mutta antautui sitten innokkaisiin ja villeihin leikkeihin. Isoäiti Eevi ei tiennyt, minkä roolin ottaisi. Toisaalta pentu kiinnosti, mutta toisaalta Fina oli aikaisemmin kieltänyt seurustelun pentujen kanssa. Se piti sopivaa etäisyyttä Ginaan ja komenteli sitä
rumalla äänellä.


Gina nauttii kielletystä hedelmästä, vain mummolassa saa nukkua sängyssä

Pennut ovat nyt 12 viikon ikäisiä ja ensimmäinen rokotus oli ajankohtainen viikonloppuna. Maanantaina meillä oli pentutapaaminen rokotuksen yhteydessä, ainoastaan Alma ja Remu joutuivat omistajien työesteiden vuoksi tulemaan eri päivinä. Ilta-auringossa takapihalla Gina, Neggu, Saga ja Heka etsivät yhteistä säveltä, mutta ei sitä ihan heti löytynyt. Joku kurkisteli omistajan jalkojen välistä, toinen meni koivun taakse piiloon ja joku juoksi pakoon emoaan. Kun Saga saapui paikalle, se otti tilanteen heti haltuunsa, oli kuin lauman kuningatar. Kaveriksi se sai Hekan, rohkean pojan eikä leikin aloittamisessa kauaa kursailtu. Kun puolisen tuntia oli ihmetelty menoa, uskaltautuivat myös Gina ja Neggu leikkimään ja kotiinlähdön aikaan kaikki olivat kaikkien kavereita. Omistajat juoksivat pentujen perässä ja yrittivät ikuistaa leikkejä, mutta kameroihin taisi tallentua vain jalkoja, häntiä, ihmisten varpaita ja leluja. Kun Alma ja Gina tapasivat sunnuntaina, neideillä oli melko kipakat leikit ja välillä jouduttiin jäähylle. Remu pääsi vain Finan kovakouraiseen käsittelyyn ja tomera poika alistui nöyränä äitinsä komenteluun.

Kaikki pennut ovat kehittyneet hienosti, ne ovat kauniita ja napakoita pikkustaffeja. Fina-äiti saa olla ylpeä jälkeläisistään, mutta niin ovat kasvattaja ja varmasti myös omistajat.

Suunnistusta ja agilitya

Terveiset Iltarasteilta! Paloheinän suunnistuksessa väkeä oli kuin suuressa yleisötapahtumassa, parkkipaikat täynnä ja lähtöleimausta odottamassa lähes 100 metrin ihmisletka. Metsässä ryskyi ja ritisi, kun suunnistajat juoksivat rasteja etsimässä. Löysin tällä kertaa kaikki rastit oikein helposti, eikä 5 km:n rata pidentynyt paljoakaan turhasta pyörimisestä. Poluilla juostessani aloin vertailla agilityä ja suunnistusta, molemmat lempilajejani, ja löysin monia yhtäläisyyksiä.

Sekä suunnistus- että agilitykisoissa kisa-alueen laitamille kasvaa leiriryppäitä, kun perheenjäsenet ja kaverit ovat saapuneet seuraamaan kisoja. Kisaajat eivät hienostele vaatteilla. Agilityssä asusteiden on kestettävä koirien hyppelyt ja raapimiset, tummat rasvaläikät reunustavat taskuja, jotka pullottavat lihapullista, juustonpaloista tai muista nameista. Suunnistajan vaatteet ovat saaneet kuorrutuksen suolla rämpimisestä tai kuraisten ojien ylityksistä. Palkeenkielet kertovat risukoiden läpi rynnimisestä tai kannontynkään kompastumisesta. Ihanteellisin sää on kevään viileä tai syksyn kuulas, helle läkähdyttää kisaajat ja kylmä sade jähmettää. Kumpikin laji saa suorittajan hurmioon, kun rata sujuu ilman virheitä ja lyhyimmällä mahdollisella matkalla. Kisaaja vannoo lopettavansa lajin, kun metsässä rastit eivät löydy tai agilityradalla esteet suoritetaan väärässä järjestyksessä. Muisti on kuitenkin lyhyt. Viimeistään kotiin tullessa kaivetaan kisa-aikataulut esiin ja ilmoittaudutaan seuraaviin kisoihin, koska silloin kaikki sujuu varmasti paremmin.

Viikonlopun suurkisoissa Kirkkonummella keräsimme Finan kanssa niin monta hylly(tyst)ä, että niillä olisi rakentanut kokonaisen Lundian. Pientä lohdutusta antoi huomio, että useat kokeneetkin kisaajat hylättiin, mutta myönnän että olemme vielä kovin kokemattomia kolmosluokkalaisia. Kun kuvittelen ohjaavani Finan tietylle esteelle tietyllä tavalla, en ollenkaan tajua, että sen liikerata on paljon kuviteltua laajempi ja nopeampi. Se on kuin musta salama väärällä esteellä, jos en ehdi antaa oikeata vinkkiä. Eevi pääsi myös kisaamaan, ja hoiti sentään kotiin säkillisen palkintoja. Ei senkään suorituksessa ollut hurraamista, mutta kun muut olivat vielä huonompia, Eevi sijoittui palkinnoille.


Fina avustaa postinkannossa aina kun ehtii muilta kiireiltään. Eeviä ei kantaminen ole koskaan kiinnostanut, mutta se on kyllä kärkkäänä ottamassa palkintonamia Finan postinkannosta. Perjantaina Fina oli erityisen kiinnostunut Kauppalehden kiikuttamisesta. Ehkä se halusi emännän kertovan, olisiko taloudellinen tilanne yhtään kohentunut. Se on huolissaan lajikumppaniensa puolesta, epäilee että kaikki koirat eivät saa tarpeeksi terveellistä ruokaa, hyvää kotia, hoivaa ja virikkeitä.

Juhlintaa

Fina tarjosi meille lauantaina kuohuviiniä. Juhlimisen aiheena oli menestys ensimmäisissä 3-luokan kisoissa. Palkintopallille emme sentään nousseet, mutta huipputasolla juhlimisen arvoista on jo saavuttaa virheetön eli 0-tulos alle ihanneajan. SM-kilpailujen ja MM-karsintakilpailujen osallistumisoikeuden kriteerinä on seitsemän 0-tulosta kolmosluokassa, ja nyt Fina hankki niistä jo ensimmäisen. Ajatusleikittelyä tai realismia tämä vain on, sillä SM-forumilla kisataan voitosta tositarkoituksella. Kun 0-tulos on ollut niin vaikeasti saavutettavissa, olin päättänyt, että jos/ja/kun sellainen saavutetaan, sitä on juhlittavat kuohuviinin kera. Pitääköhän sääntöön tehdä Finan kisauran kohdalla tarkennus, ettei kuohuviinin nauttimisesta sentään tulisi tapa. Makealta onnistuminen joka tapauksesta tuntui. Edellisestä samantasoisesta tuloksesta agilitykentällä on jo vuosia, taisimme kisata silloin Dixie-mummun kanssa Lohjalla sen ollessa jo 10-vuotias.

Kisapäivän aamu ei ollut kovin lupaava, sillä Fina ei ollut lainkaan halukas jättämään lämmintä sänkyä aamutuimaan. Kantaessani sitä autoon, kuiskuttelin korvaan houkuttelevia lupauksia; runsaasti namipalkintoja, lelunretuuttamista ja kisailoa. Halukkuutta ei lisännyt rankkasade, joka piiskasi kentällä juoksevia koirakkoja ja ratahenkilöstöä armottomasti. Kun kotipihalla olin joutunut kantamaan Finan autoon, ei sitä myöskään ollut helppo saada ulos autosta. Lähtövuoroa odotellessamme se kiskoi itsensä ilmoittautumistelttaan sateensuojaan ja hyppäsi toimihenkilön syliin tärisevänä ja surkeana. Onneksi lähtöviivalla kisainto voitti surkeuden, ja Fina keskittyi upeasti radan kiemuroihin. Maalin tultuamme se loikkasi syliini ja suukotteli sateesta märät kasvoni entistä märemmäksi.

Sunnuntaina oli luvassa merellinen äitienpäivälounas, mutta kaksosten ja pikkuveljen salibandyturnausten vuoksi lounas muuntui päivälliseksi. Odottaminen olikin vain hyvästä, sillä tuuli tyyntyi kohtuulliseksi ja aurinko lämmitti ilman leppoisaksi. Risto kipparoi veneen Suomenlinnan vierasvenesatamaan, missä kajuutan pöytään katettiin kalaisia herkkuja, uusia perunoita ja laadukasta juomaa. Henrik viihdytti ennätystenkirjan tietokilpailulla ja valisti meitä ihmisten kummallisuuksilla ja hulluuksilla. Tässä muutamia kysymyksiä:

A. Mikä on pisin naiselle kasvanut parta?
B. Minkä kokoinen on suurin suussa pidetty skorpioni?
C. Mikä on raskain silmäluomella vedetty paino?

Kävely Suomenlinnan kallioilla ja kujilla sulatti sopivasti aterian, ja vierassatama oli jo hiljentynyt kun irrotimme köydet laiturista. Kotimatkalla ihailimme sateenkaarta ja joutsenten joukkokokoontumista suojaisessa poukamassa.


Eevi on läkähdyksissä aamulenkin keppileikin jälkeen


Äitienpäivää viettämässä


PS. oikeat vastaukset Henrikin tietokilpailuun.
A. 19, 1 cm,
B. 17,9 cm
C. 1,5 tonnia

Narvan marssi

Koulun historiantunneilla käytiin aikoinaan varmasti läpi Pohjan sota ja Narvan taistelu, mutta meitä tyttönorssilaisia taisivat silloin kiinnostaa enemmän pojat kuin sotastrategiat. Pari päivää sitten seisoessani Narvajoen rannalla historia tuli eläväksi, kun erinomaisen taitava opas kuvasi taistelun vaiheita aidossa ympäristössä. Kun katseli Narvajoen vuolasta virtaa, oli helppo kuvitella miten Pietari I:n joukot pakenivat lumimyrskyssä Kaarle 12. joukkoja, syöksyivät suin päin joen jäälle ja hukkuivat tai paleltuivat hyiseen veteen. Historian kertaustunti liittyi Ida-Virumaan kolmipäiväiseen kiertomatkaan, jolle osallistuin SLK:n matkailukerholaisten kanssa. Samalla matkalla, saman päivän aikana kävimme myös taivaassa ja maan alla. Vierailimme Kuremäen luostarissa, korkealla luostarimäellä ja myöhemmin saimme opastusta kaivoshistoriasta kiven kaivostunnelissa. Vaikka olen Virossa usein käynyt, nyt tutustuin täysin erilaiseen naapurimaahan. Majoituimme Maetagusen kartanohotelliin, joka muutettiin neuvostoliiton aikana kolhoosiksi. Kauniin kartanopuiston reunamilla törröttivät ränsistyneet kolhoosirakennukset kuin kummitustalot. Vastakohtaisuuksien maakunta, venäläistä ankeutta, aateliskartanoiden loisteliaisuutta, luontoa ja teollisuutta, hiekkanummia ja valtavia suoalueita.

Matkan aikana Eliaksella oli melkoinen lauma huollettavanaan. Kaksoset ja pikkuveli sekä pikku-Gina tulivat yökylään, kun Sari ja Risto viettivät ystävien syntymäpäiväjuhlia. Hyvin olivat miehet pärjänneet, eikä naisväkeä ollut kaivattu. Menu koostui nakeista, perunasalaatista ja sipseistä. No, olin kyllä valmistanut ison pannullisen lihamureketta, mutta se riitti vain alkupalaksi. Miehet kävivät elokuvissa, pelasivat pihalla palloa ja ulkoiluttivat koiria. Gina oli täpinöissä, kun sai leikkikumppaneiksi emon ja isoäidin. Jäljistä päätellen täällä on ollut villiä menoa, köysilelut riekaleina, koripedin reunukset purtuna ja seinänkulmaa nakerreltuna. Melkoisen pieniä vaurioita ne kuitenkin ovat, pääosin pikkutyttö oli käyttäytynyt mallikkaasti ja pääsee toisenkin kerran yökylään.

Finan kivihulluus alkaa käydä hermoille, sillä se salakuljettaa kiviä myös sisään. Tänään oli lakanoiden vaihtopäivä, ja sillä aikaa kun pujottelin pussilakanoihin täkkejä, se oli vienyt sänkyyn multaisen kiven. Se aluslakana meni vaihtoon vain puoli tuntia levittämisen jälkeen. Olohuoneen matto on myös hirveän näköinen, ja mietin nyt vaihdanko maton vai asennanko portin oviaukkoon.

Paluu normaaliin

>

Tasan kahdeksan viikkoa sitten kuusi pentua aloitteli elämäänsä pieninä hiiren näköisinä pallukoina alakerran pentulaatikossa. Tänään viimeinen kuudesta, musta kaunotar Saga, vipeltää uteliaana ja toimeliaana jaloissamme, kiskoo mattojen hapsuja, maistelee viherkasvien lehtiä ja repii papereita. Ihastelemme sen tomeraa olemusta ja rohkean uteliasta luonnetta. Fina leikkii Sagan kanssa piilosta, painii antaumuksella ja näykkii hellästi korvista. Jos Saga on liian tunkeileva, aikuiset koirat rähähtävät, mutta se osaa mielistellä. Se kierähtää selälleen tai nuolee vihoittelijan suupieliä. Meille tulee kyllä ikävä viimeistä pentua, kun se huomenna lähtee Tampereelle. Toisaalta on ihana tunne, kun voi siivota pentujen jäljet, kasata pentulaatikon, heittää roskiin sanomalehdet lattioilta, kerätä lelut nurkista ja hinkata lattiat puhtaiksi.

Eilen Fina pääsi yli kolmen kuukauden tauon jälkeen agilitykentälle, kun seuramme järjesti koulutusviikonlopun MM-tason agilitykilpailijan, Jaakko Suoknuutin johdolla. Itseäni hieman jännitti tuo kurssi, varsinkin kun meidät oli sijoitettu kovien kolmosluokkalaisten ryhmään. Jos itse arastelin osaamistani, ei Finakaan ollut vielä aivan terävimmillään. Hyvin kuitenkin pystyimme harjoittelemaan “pers-jättö”-vetoja, jaakotuksia, sylikäännöstä, saksalaista, kauko-ohjausta ja muita huipputason kommervenkkeja. Tänään kurssi jatkui, ja nyt oli Fina taas oma itsensä ja minäkin sain itseluottamusta. Fina laittoi turbovaihteen päälle, mutta silti se oli hyvin hallinnassa, kuunteli ohjeitani ja otti kontaktit millintarkasti. Koulutuksesta jäi hyvä mieli, toivottavasti osaan käyttää saamiani oppeja tulevissa kisoissa. Olen jo ilmoittanut Finan ensimmäisiin 3-luokan kisoihin kahden viikon päästä Järvenpäässä. Jännittävää!

Perjantaina olin esittelemässä staffeja eli Eeviä ja Finaa Koiranpäivä-tapahtumassa Tuomarinkartanossa. Tilaisuuden järjesti Helsingin seudun kennelpiiri, ja koko kenttä oli täynnä erilaisia koiratapahtumia. Eri rotujen esittely ei ollut erityisemmin hyvin järjestetty, marssimme peräkanaa terrieriryhmänä kentälle, seisoimme siellä hetken aikaa, kukaan ei kysynyt mitään, eikä juontajakaan osannut houkutella yleisöä osallistumaan. Minua oli pyydetty laatimaan parisivuinen esittely staffeista, mutta juontaja luki siitä yhden kokonaisen virkkeen! Taas tuli mieleen, miten tärkeää on osata antaa oikeita ohjeita, oikeasta asiasta, oikeassa paikassa.

TÄÄ ON TÄÄ

Pieni Anna 1,5 v harjoittelee puhumista. Asiaa on suun täydeltä, intonaatio kuulostaa ihan oikealta suomen kieleltä, mutta sisältö jää paljolti arvailun varaan. Elämänviisauksia tupsahtelee neidin suusta kuten suosikkisanonta “Tää on tää". Anna on rationaalinen, huomannut että pienelläkin sanamäärällä saa itsensä ymmärretyksi. Eevin ja Finan yhteisnimitys on Koo, samoin käytännöllisesti sekä äitiä että isää kutsutaan äidiksi. Hieman ongelmalliseksi koimme sanan Kakka, joka tarkoittaa paitsi sitä itseään myös kaikkia ka-loppuisia sanoja. Lukemattomia kertoja tarjosimme tytölle pottaa, mutta useimmiten olimme ymmärtäneet viestin väärin. Kun Anna pihalla astui koirankakkaan ja hoki ka-sanaa, me emme heti ottaneet ilmoitusta todesta.

Yläkerrassa leijuu kyllä ka-loppuinen haju, kun pennut siirtyivät asustamaan työhuoneeseeni. Kun ruoka maistuu hyvin, myös jätöstä syntyy kuudelta pennulta melkoinen määrä. Tänään tosin uuteen kotiin lähtöä odottelevat enää Neggu ja Saga, ja siivoushommat ovat vähentyneet kohtuulliselle tasolle. Pennuille muutto työhuoneeseen oli tervetullut oppimisympäristö. Ensimmäisenä yönä ne olivat osanneet avata työkaappini oven ja saaneet saaliiksi mappilaatikoita ja tulostuspaperia. Säikähdys oli melkoinen, kun aamutervehdyksellä löysin vain neljä pentua. Kaksi nukkui mainitussa kaapissa tulostuspaperikasan päällä. Virikkeitä antoivat myös pöydän välihyllyllä olevat paperit, jotka oli kiskottu lattialle tarkempaa tutustumista varten. Toinen paperinippu oli gradu nimeltä “Koiravaltainen elämäntapa“. Kun nostin julkaisun lattialta, huomasin että pennut olivat päässeet lukemisessa jo sivulle Koiran kustannukset. Seuraavana päivänä ne olivat kiskoneet luettavakseen käsikirjoitukseni: “Tassutason tarkkailija”. Kirja näyttäisi olevan pentujen makuun.

Neljässä kodissa konttaillaan nyt lattialla ja seurustellaan Finan pentujen kanssa. Palautteet ovat olleet erinomaisen positiivisia. Kasvattajana saan kiitosta komeista ja hyvätapaisista pennuista, mutta kyllä kiitos kuuluu Finalle ja Maxille, jotka saattoivat maailman tämän mainion joukkueen. Tyypillisen reippaat staffipennut eivät asuinpaikan muutoksesta hätkähdä. Ne luottavat ihmiseen, ja ovat tyytyväisiä siellä, missä on niiden on hyvä olla. Fina tuskin tuli eteiseen pentujen lähtiessä. Se on omasta mielestään hoitanut velvollisuutensa ja luovuttaa helpottuneena hoitovastuun muille.


Gina ja Henrik lähdössä Laaksolahteen

PS. Viikonloppuna saimme diagnoosin Finan omituiselle käytökselle karkuretken aikana. Kyläilyllä olleet kaksi nuorisopsykiatria sanoivat kuin yhdestä suusta, että nartulla oli tyypillinen synnytyksen jälkeinen masennus ja sen seurauksena psykoosi. Huumoria varmaan osa, mutta jotain vastaavaa uskoisin Finan päässä tapahtuneen.

Kuoppa

Tähyilin öiseen metsään, jota lumilaikut täplittivät. Neliviikkoinen pentu värisi sylissäni, mutta ei sen pitäisi palella paksun huovan sisällä.
- Vikise vähän, kuiskasin sille, kerro emolle että sinulla on ikävä.
– Fina, tule, tule, huusin. – Tule, leikitään lumipalloilla. Täällä on namia.
Vain sadepisaroiden napsahdukset paljaisiin oksiin vastasivat hiljaisesta metsästä. Sade hävittää varmaan jäljet kokonaan, manasin. Pelko kuristi kurkkua, rintaa puristi rautavanne. Missähän Fina nukkuu yönsä, onko se edes elossa enää, tuskailin. Nyt on Finan katoamisesta kulunut jo puolitoista vuorokautta.

Kotona matkalaukut olivat olleet pakattuina Lapin matkaa varten. Olin tuonut Finan ja pennut tutun hoitajan, Riitan, luo matkan ajaksi. Fina iloitsi jälleennäkemistä, se oli kuin kotonaan, haisteli pihaa, tervehti Riitan pikkuruista kääpiöterrierin pentua. Kysymykset risteilivät päässäni. Miksi Fina yhtäkkiä katosi? Narrasiko jänis sen takaa-ajoon? Ainakin talon nurkalta löytyi tuoreita jätöksiä ja lumessa näkyivät Finan jäljet. Miksi se ei palannut ajojahdin jälkeen hoitamaan pentujaan?

Kun oli käynyt selväksi, ettei Fina ollut enää talon lähistöllä, ilmoitin katoamisesta Karkurit.fi -sivustoon sekä otin yhteyttä Etsijäkoiraliittoon. Jo kuusi tuntia katoamisen jälkeen kulki tarmokas etsijäkoira, kääpiösnautseri Gasti omistajansa kanssa Finan jäljillä, ja minä seurasin toiveikkaana kannoilla. Gasti kulki määrätietoisesti ensin pitkin hiekkatietä metsän reunaan, sitten se valitsi polun, jolla Fina oli aikaisemmilla vierailuillaan ulkoillut. Keskellä metsää Gasti sanoi wuf, wuf, mikä tarkoitti, että Fina on joissain lähistöllä. Huutelin Finaa, mutta se ei vastannut kutsuun, ja illan jo pimetessä päätimme jatkaa etsintöjä aamulla. Metsään jätettiin häkki, ruokaa ja pentujen laatikossa ollut huopa. Merkkasin kulkureittini lähtöpaikkaan makupaloilla ja tein hajujäljen pentujen huovalla.

Yön jokainen tunti oli pitkä, ja sekaviin uniin tuli kauhukuvia heikoista jäistä, kallionkoloista, autonallejäämisistä ja koiravarkauksista. Aamun valjettua tarkastimme ruokintapaikan, joka kuitenkin oli koskematon. Gasti saapui Inkoosta jatkamaan siitä mihin illalla oli jääty. Nyt se paikallisti Finan asumattoman kesämökin luona, mutta karkuri ei kutsuista huolimatta ilmaantunut näkösälle. Teimme leirin kesämökin liepeille, grillasimme makkaraa, toimme yhden pennun viltteihin käärittynä mukanamme, mutta kaikki näytti olevan turhaa. Aamupäivällä olimme laputtaneet ympäristön Kadonnut-ilmoituksilla ja käyneet lähitalojen asukkaiden puheilla. Ihmisten huolestuneet nyökytykset ja totiset katseet myötäilivät kertomustamme kadonneesta mustasta staffinartusta, jota viisiviikkoiset pennut odottivat kotona.

Gastin työtä jatkoi illansuussa porokoira Vimppu, joka aloitti Gastin etsintäreitin päätepisteestä. Vimppu lähti hajun saatuaan sellaista vauhtia maantietä kohti, että omistaja epäili Finan juosseen Espooseen asti. Fina oli ilmeisesti tarkkaillut liikkeitämme kesämökin piha-alueella ja lähtenyt seuraamaan auton paluureittiä. Aivan Riitan talon lähellä Vimppu nosti tassun ylös kuin noutaja ja vikisi hiljaa. Omistaja sanoi sen kertovan, että Fina on nyt lähistöllä. Se pitäisi vain saada houkuteltua esiin. Hän arveli Finan olevan jonkinlaisessa shokissa ja arastelevan esilletuloa.

Päätimme yöpyä Riitan luona ja oleilla pihalla niin että Fina uskaltaisi vihdoin tulla esiin piilostaan. Grillasimme etsijöiden ohjeiden mukaan makkaraa, pidimme auton ovet auki siltä varalta, että se haluaisi päästä sinne turvaan. Emme enää uskoneet Finan löytyvän, mutta kuuliaisesti noudatimme etsijöiden ohjeita. Kun Elias aloitteli makkaran paistoa, otin pennun syliini ja menin talon taakse metsän reunaan kuulostelemaan. Voisiko Fina tosiaan lymyillä jossain märässä ja pimeässä metsässä, epäilin. Vimpun omistaja oli ohjeistanut kutsumaan Finaa iloisella äänellä ja leikkiin houkutellen.

Itkun kuristaessa kurkkua yritin saada ääneni normaaliksi ja kutsuin Finaa. Terästin kuuloani, vinkuiko jossain koira? Kutsuin uudelleen. Kyllä, aivan selvästi kuulin koiran vikinää. Kutsuin vielä kerran. Sain taas vastaukseksi vikinää.
- Fina on täällä lähellä, huusin. Juoksin sisään, annoin pennun Riitalle, juoksin ulos, juoksin kohti ääntä, juoksin tien yli, ääni kuuluikin takaa, juoksin takaisinpäin, törmäsin piikkilanka-aitaan.
- Fina, Fina! Missä olet? huusin ääntä kohti. Se kuului nyt selvästi autiotalon suuresta vajasta. Rynkytin raivoisasti lukittua ovea ja Finan vinkuna voimistui. Pujotin sormet seinän alle, mutta ihmeekseni Fina ei tullut luokse. Tajusin sen olevan vangittuna jossain. Kun Elias sai oven murrettua auki, tupsahdimme sysimustaan sisätilaan, mutta koiraa ei näkynyt missään. Avasin kännykän ja sen heikossa hohteessa näimme jalkojen juuressa ison aukon. Sen pohjalla kyyhötti tumma pieni hahmo, Fina uikutti siellä hiljaa. Hädissämme emme tahtoneet löytää edes taskulamppua, mutta kun vihdoin saimme tilan valaistua, ymmärsimme miksi Fina ei päässyt luoksemme. Se oli pudonnut yli kaksi metriä syvään maakellariin, jonne ei ilman tikkaita päässyt laskeutumaan. Hätääntynyttä juoksua ja säntäilyä taas ja lopulta ladon nurkasta löytyi jonkinlaiset puutikkaat. Elias laskeutui alas ja nosti vahingoittumattoman Finan ylös. Suljin koiran syliini, itkin ja nauroin vuorotellen. Kiinnitin taluttimen ja Fina ryntäsi täyttä juoksua hoitopaikan pihaan. Pentulaatikossa se laski pennut ja asettautui imettämään.

Kevään ensimmäiset grillijuhlat lumisella pihalla saivat uuden käänteen. Fina sai syödä makkaraa niin paljon kuin halusi, ruokahalu palasi meillekin enkä muista milloin grillimakkara olisi maistunut niin hyvältä. Fina oli kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Yöpuulle asetuttuamme se kaivautui kainaloon. Pyysin sitä kertomaan karkuretkestään, mutta sen silmät lupsahtivat kiinni ja sain vastaukseksi vain unista tuhinaa.

Maakuoppa, jonne Fina oli pudonnut



Lato josta Fina löytyi.



Ruokintapaikka metsässä

Kuvat on otettu seuraavana päivänä kännykkäkameralla.

Gourmet-aterioita

Neljä kertaa päivässä lastaan tarjottimelle kuusi pientä ruokakuppia ja täytän ne liotetuilla pentupapanoilla, nokareella jauhelihaa ja koristelen kermaviililusikallisella. Kupeissa saattaa myös olla riisivelliä ja raejuustoa. Kun kannan tarjottimen alakertaan, Fina seuraa minua kuin varjo kuono koholla. Telkeän sen pentuhuoneen oven taakse, sillä muuten se hotkaisisi pentujen kupit hetkessä tyhjäksi. Kun lapsukaiset ovat kylläisiä, Fina pääsee siivoamaan ruoanrippeet kuten äidit yleensä tekevät. Fina parka ei vain saa täytettä kolisevien kylkiluitten päälle, vaikka se söisi kuinka paljon.




Nyt meni lasten nimet sekaisin. Valkonauhainen tyttö on tietenkin Neggu.



Syönnin jälkeen pennut saavat jaloitella huoneessaan ja melko rohkeasti ne tutustuvat laajennettuun ympäristöön. Ne leikkivät jonkun aikaa ja lyyhistyvät yhtäkkiä jonnekin nurkkaan tai tuolin alle nukkumaan. Laatikko alkaa käydä niille jo ahtaaksi, ne kurkkivat uteliaana reunan yli ja yrittävät jo vähän ponnistaa ylös. Saga aloitti kurkkimisen ja muut opettelevat perässä. Tällä hetkellä Remu on joukon aktiivisin, kun muut väsähtävät se jatkaa touhuamista, mutta suostuu lopulta käpertymään sisarusten kylkeen. Gena tuntuu olevan vaativa neito, se huutaa kovaa kun ei saa tahtoaan läpi. Neggu, Alma ja Heka ovat myös aktiivisia ja touhukkaita, kyllä niiltäkin löytyy virtaa aivan tarpeeksi. Tulevat omistajat saavat varautua melkoisiin energiapakkauksiin, jotka käyvät naskalinterävillä hampaillaan kiinni kaikkeen liikkuvaan.



Luottokasvattajani Thea Sundqvist kävi viikolla katsomassa laumaa ja ihasteli komeaa joukkoa. Hän sanoi pentujen olevan niin tasaisen hyvän näköisiä, ettei osannut valita parasta. Kaikki siis ovat parhaita!

Olen jo melkein unohtanut millaista oli kasvattaa kolmea villiä poikaa. Tosiasiassa meillä oli kolme Eemeliä, joille aina tapahtui mitä kummallisimpia asioita. Kukaan ei sentään laittanut kulhoa päähänsä, mutta Risto pisti kerran karkin nenään ja omista ja päivystävän lääkärin toimenpiteistä huolimatta sitä ei saatu pois. Sitten odotettiin että karkki sulaisi, mutta se aiheuttikin tulehduksen nenäonteloon ja jouduttiin loopulta poistamaan sairaalassa nukutuksessa. Werner teki viime viikolla vähän vastaavaa, kohde vain oli korva. Hän oli putsannut topsitikulla korvaa, unohtanut tikun sinne, rojahtanut sänkyyn ja tietenkin topsikorvan puolelle. Puikko puhkaisi tärykalvon, mutta ennen kuin diagnoosi oli tehty, poika kiersi äitinsä kanssa ns. hoitopolun eli vietti eri vastaanotoilla kokonaisen päivän. Tärykalvossa on 3 mm:n reikä ja uima- ja suihkukielto on voimassa pari kuukautta.
Vauhdikkaat pojat saavat kohta vauhdikkaan pennun kaverikseen ja voipi olla että vanhemmilta vaaditaan välillä pitkämielisyyttä.

PS. Klikkaamalla kuvaa saat sen suurennetuksi.

Merkityt

Pennut makasivat korissa vastaanoton lattialla lamautuneina kuin pelokkaat linnunpojat. Niiden oli aika saada niskaan tunnistussiru, jotta viivakoodi voitaisiin kiinnittää Kennelliittoon lähetettävään rekisteröintilomakkeeseen. Uusien ohjeiden mukaan sirutus pitää tehdä ennen rekisteröintiä, ja tunnistusmerkintä tulee siten heti näkyviin rekisterikirjaan. Kauhistutti minuakin pienten pentujen kiusaaminen jättiläismäisellä tunnistusneulalla, mutta Elias sujautti sen niin vikkelästi kaulanahan alle, etteivät pennut ehtineet kuin vingahtaa. Kynsien leikkaaminen saa aikaan paljon suuremman porun. Nyt jokaisella on nimen lisäksi tunnistunumero, jonka sirunlukija tarvittaessa löytää niskan vasemmalta puolelta.

Hoitopöydällä totuteltiin myös muihin hoitotoimenpiteisiin. Pienet piikkihampaat tarkastettiin ja tässä vaiheessa kaikilla näyttää olevan hyvä purenta, kulmurit asettuvat sievästi toistensa lomaan. Hampaita kokeillaan jo ahkerasti, milloin siskon tai veljen häntään, milloin korvaan tai kylkeen. Vielä ne eivät saa tuhoa aikaan, mutta parin viikon päästä naskalit tekevät jo kipeää. Leikit alkavat saada hahmoa, tassulla voi lyödä kaveria, lelua voi maistella tai sitten vaan pyöritään ympäri ja muristaan. Remu on koko ajan liikkeessä ja Saga kurkistelee jo laatikon reunan yli. Parin viikon päästä laatikon reunan yli tullaan kepeästi ja siihen mennessä täytyy saada aidattua sallittu liikkuma-alue.

Tänä aamuna eilinen suunnitelma lähteä jäälle koirien kanssa joutui harkittavaksi. Vaikka verhojen takaa avautui tuiskuinen maailma, pidimme sinnikkäästi päätöksestä kiinni. Koirille puettiin valjaat vain varmuuden vuoksi, vaikka uskoin jään olevan viime päivien pakkasen ansiosta vahvaa. Suomenojan laiturille päästyään koirat kirmasivat jäälle ja juoksivat kärvimättöminä takaisin katsomaan miksi suksien kiinnittäminen kestää niin kauan. Jäälle päästyämme viima oli kuin seinä edessä ja lumihiutaleet sokaisivat näön. Päätimme kiertää vain lähimmän saaren. Puolessa välissä kierrosta Finan mielestä ei ollut enää yhtään hauskaa, se tärisi jaloissani ja juoksi välillä rantaan aivan kuin etsien rakennuksista suojaa. Pelkäsin että Finan maito jäätyy nisiin. Puskimme vasten tuulta ja tuiskua, sormia palelsi, kasvoja kirvelsi eikä hiihtämisestä voinut puhuakaan. Kun tunnin räpeltämisen jälkeen lähestyimme rantaa, tuntui kuin en olisi kestänyt tuiskussa enää minuuttiakaan pitempään. Silti tämä oli vaatimaton koettelemus verratuna Suomen sodan aikana tehtyyn sotaretkeen Ahvenmeren yli. Silloin ei sotilailla ollut goretexia, fleeceä, lämpökerrastoja, mutta tosipaikan tullen eivät hyvät varusteetkaan pysty selättämään luonnon olosuhteita.




Fina kaipaa vielä oman emon läheisyyttä

Nimelliset

Viikonloppuna vietettiin pentujen 3 viikon rajapyykin kunniaksi nimellisesti nimenantojuhlia. Syntymäjärjestysnimen sijastaan jokaisella on nyt virallinen nimi sekä kutsumanimi. Kennelnimihän on Greenline, jonka lisäksi piti antaa H:lla alkava yksilöintinimi. Keksin teemaksi 80-luvun Heart-sanalla alkavat iskelmät ja nythän jokaisella pennulla on nyt myös nimenmukainen tunnussävel. Täytyy tosin paljastaa, etten ole kuunnellut sävelmiä ja toivon, ettei nimien takaa paljastu kauheita rämpytyksiä. Nimelliset pennut ovat tästä lähtien:

Narttu1 = Heart And Soul - Neggu
Narttu2 = Heartbeat - Alma
Uros1 = Heartbreaker - Heka
Uros2 = Heart-To-Heart - Remu
Narttu3 = Heartmender - Gena
Narttu4 = Heartstrings - Saga.

Siivosin äsken pentulaatikkoa ja nostin mötikät jaloittelemaan lattialle. Tietenkin taas alkoi kauhea huuto, ulkomaailma pelotti ihan hirveästi kun tuttuja hajuja ei löytynyt mistään. Nyt kuitenkin lähdettiin jo liikkeelle eikä jähmetytty kauhusta. Heka ja Saga menivät pöydän alle, Gena ja Neggu käpertyivät sänkypeitteen reunaan, Alma etsi turvaa tossustani ja Remu vaelsi maailmanvalloittajan elkein ympäriinsä.







Kun tossussa lukee Hush Puppies, se on varmaan tarkoitettu pennun turvaksi.





Aamuinen ulkoilu tuotti harvinaisen nautinnon, sillä hankikanto antoi vapauden kävellä säteilevässä talvimetsässä poluista välittämättä. Eevi ja Fina kirmasivat riemuissaan pitkin kallioita, mutta hoitivat myös pakolliset metsätyöt vimmatulla raivolla. Eilen mukana olivat kaksoset ja pikkuveli ja he keksivät laskea vatsallaan mäkeä kumpareilta ja kallionrinteiltä. Metsässä raikasi melkoinen mekastus, kun pojat etsivät yhä haastavampia mäkiä ja koirat juoksivat haukkuen perässä.

Asentoja

Piilokuva Kuka on kukin? Takapäät alhaalla vasemmalla ovat narttu 1, uros 1 oikealla

Siivosin pentulaatikon ja nostin pennut matolle tutustumaan ulkopuoliseen maailmaan. Se vasta oli pelottava asia, ihan mahdoton huuto ja mekastus lähti pienten mönkijöiden kurkusta. Kun vikinä ei laantunut siivotussa laatikossakaan, pelästyin että jotain on nyt hullusti. Fina tuli kuitenkin apuun ja asettautui makuulle tarjoten lohdutushuikat. Ei kestänyt kauaa kun pennut kellahtivat nisiltä ja vaipuivat autuaaseen uneen. Ahmattipentu Narttu 4 nukahti nisä suussaan. Joukkoa katsellessani mietin, ovatko pentujen nukkumistyylit jo tunnistettavissa; yksi kaivautuu tiukalle sykkyrälle, toinen nukkuu aina selällään, toinen rennosti kyljellään ja joku haluaa retkottaa kaverin päällä. Nukkujien pienet jalat sätkivät ja vienoja vingahduksia kuului, mahtoivatko ne nähdä pahoja unia järkyttävästä tapahtumasta.

Digivalokuvani ovat levällään kolmessa tietokoneessa, ja jotain kuvaa etsiessäni saatan tehdä löytöjä. Tänään osuin löytämään pöytäkoneen Pentukansiosta alakansion Fina ja siellä oli mainioita kuvia noin kolmen kuukauden ikäisestä Finasta.

Fina 3 kk osallistuu tietokonetyöskentelyyn

Hiiriä!

Meillä on Viivin ja Wagnerin kanssa yhtälainen ongelma, miten saada hiiri pois päiviltä. Elias osti eilen hiirenloukun, asensi sen kylmiöön ja tänään hiiriparka makasi loukussa pää litistyneenä. Kuten Viivi tämän päivän Hesarissa, myös minä kauhistelin loukun julmuutta. Elias ei sentään huudellut kylmiöön hiirien perään kysellen Wagnerin tavoin, miten ne haluaisivat kuolla. Loukun julmuudesta huolimatta myönnän, että kylmiössä asustavista hiiristä täytyy päästä eroon. Ne ovat pitäneet pitojaan kylmiössä, herkutelleet koirille tarkoitetulla kuivatulla mahalla, tyhjentäneet miniporkkanapussin, kalvaneet paprikaan ison reiän, maistelleet parsakaalia ja syöneet jopa seinien eristystä. Mieleeni muistuu lapsuuden satu hiirien pidoista ja varmaan meilläkin on juhlittu samalla tavoin. Kaikesta huolimatta inhottaa ajatellakin, miten hiiret ovat vilistäneet ruokakulhojen välissä, nuuskineet herkkuja ja pudotelleet jätöksiään hyllyille.

Pentulaatikossa kasvetaan ja kehitytään sellaista vauhtia, että melkein voi kuulla kohinan. Pentujen yhteispaino on jo kuuden kilon paikkeilla, Fina sen sijaan on laiha kuin luuranko. Niiden jalat vahvistuvat päivä päivältä ja kantavat horjuen raskasta bodya melko hyvin. Välillä voimat kuitenkin loppuvat ja pentu kellahtaa kepeästi nurin. Olen huomaavinani myös leikin alkeita. Joku tökkii toista kuonolla tai tarttuu hampaattomalla suulla jalasta. Joku toinen nuolee kaverin kuonoa. Päiväunilta herättyään ne venyttelevat ja haukottelevat makeasti. Jokainen päivä pitäisi tallentaa muistiin, niin ihanaa pentujen seuraaminen on.



Fina hoitaa äidin velvollisuudet rennosti, syöttää lapsukaiset melkein tainnoksiin ja siirtyy yläkertaan nauttimaan omasta ajasta. Iltaisin se lepäilee hetken sängyssäni, mutta siirtyy sitten velvollisuudentuntoisesti pentujen luo. Aamuherätyksenä saamme satunnaisen kengän vuoteeseen sellaisen hännänhuiskutuksen kera, että unien jatkamisesta ei ole tietoakaan.

Tänään Eevi pääsi Finan vuorolla agilityharjoituksiin. Se ei ollut muka ollenkaan halukas lähtemään, luuli että taas tulisi pitkä odotus autossa sillä aikaa kun Fina treenaa. Ääni muuttui kellossa, kun pääsimme Purina-areenan harjoitushalliin. Eevin silmät säihkyivät, se yritti hypätä syliini, riekkui ja meuhkasi. Radalla mentiin eikä meinattu, Eevi juoksi kuin nuori koira. Pitäisi muistaa, että koirat tarvitsevat välillä myös yksilöllistä hoivaa, ovat kovin mielissään kun saavat emännän tai isännän jakamattoman huomion.

Pedikyyriä ja manikyyriä

Uros2, uros1 ja pikkytyttö

 

Uros1 ja pikkutyttö erottuvat valkoisten merkkien ansiosta

Pienen pienet kynnet pienissä tassuissa takertuvat jo hankalasti pentulaatikon alustaan ja niitä pitää siksi lyhentää. Kynsien leikkaaminen vaatii tarkkaa silmää, teräviä saksia, napakkaa otetta ja kärsivällisyyttä. Kuusi kertaa neljä tassua kertaa neljä kynttä on yhteensä 96 muutaman millimetrin kokoista käyrää sarveismuodostumaa.

Fina ottaa päivä päivältä enemmän etäisyyttä pentulaatikkoon. Toissa yönä se käväisi sängyssäni, kaivautui peiton alle ja makasi siinä hetken. Huoli pentusista taisi olla mukavuudenhalua voimakkaampi, sillä se juoksi pian takaisin alakertaan. Päivisin se oleilee jo pitkiä aikoja olohuoneessa, seurailee Eevin kanssa sohvalta ohikulkevia ihmisiä ja koiria ja yhtyy Eevin mielipiteen ilmaisuihin. Sillä on valtava ruokahalu, mutta kaikki ravinto taitaa mennä maidontuotantoon. Pennut kasvavat kohisten ja niiden mahat pullottavat täysinä. Seuraan uteliaana silmäluomien raottumista, ja luulenpa että muutaman päivän kuluttua silmät jo aukeavat. Silloin pennut muuttuvat "mötiköistä" ilmeikkäiksi ja persoonallisiksi yksilöiksi.

Eilen illalla taloon asettautuivat kaksoset ja pikkuveli, kun vanhemmat lähtivät neljäksi päiväksi Roomaan parisuhdetta hoitamaan. Valtavien kassien ja täpötäysien reppujen määrästä päätellen olisi voinut ajatella poikien muuttavan Tammitielle pitemmäksikin aikaa. Kylmiön oveen on kiinnitetty Riston laatima Excel-taulukko, josta luen milloin kuka viedään minne, milloin haetaan ja mitä varusteita tarvitaan. Se on hengästyttävää luettavaa. Esimerkiksi tänään kouluun klo 7:30, koulun jälkeen Henrik Kallen luo, Roy Teon luo ja Werner treeneihin. Klo 15:45 Roy Laaksolahteen futisharkkoihin, klo 17:45 Henrik Myntinsyrjään harkkoihin. Klo 20:30 nouda Roy sieltä, Werner täältä ja Henrik Myntinsyrjästä. Kun ohjelmaan lisätään vielä kitaratunnit, synttärit, viikonlopun haasteottelut ja turnaukset onkin aika mennä sunnuntai-iltana nukkumaan ja valmistautua uuteen vauhtiviikkoon.

Pojat viihtyisivät treenien sijasta varmaan paremmin pentulaatikon äärellä, varsinkin kun yksi pennuista tulee heidän omakseen. Olen laatinut käytösetiketin pentuhuoneeseen: Pentuja ei saa häiritä, laatikon äärellä ei saa peuhata eikä painia ja Finan täytyy antaa rauhassa imettää. Kaikkein jännittävintä näyttää olevan pentujen putsaus. Pojat yököttelevät kun Fina nuolee pissat ja syö ulosteet.



Pikkutyttö, narttu1 ja uros2 erottuvat ruskean vivahteen ansiosta

Lomalla

Kuka on kukin? Vasemmalla pikkutyttö ja oikealla uros 1, keskellä olijoita ei edes kasvattaja tunnista.

Lomalle voi lähteä 30 minuutin matkan päähän naapurikaupunkiin vaikkapa vain vuorokaudeksi ja tuntuu kuin olisi ollut kaukana ja kauan poissa. Sellainen paikka löytyy Vantaan teollisuusalueelta, joka ei maiseman osalta lupaa suuria. Kun ensin puikkelehtii katuviidakossa ja tekee u-käännöksiä löytääkseen Vantaanportin teollisuusalueella oikean reitin, pujottelee parkkihallin ylimmälle tasolle saadakseen autolle vapaan parkkiruudun oven avaus Flamingon viihdekeskukseen saa silmät räpsymään ja hengen melkein salpautumaan. Vietimme isännän syntymäpäiviä perheen voimin Flamingossa ja vaikka en ole suuri kylpylöiden ihailija, kokemus oli oikein miellyttävä. Dogsitteriksi saimme isä-Maxin omistajan Marian ja näin välillisesti isä antoi panoksensa pentusten hoitoon. Maria taisi viettää koko vuorokauden pentulaatikon äärellä, raaskimatta jättää niitä kovinkaan pitkäksi hetkeksi yksin. Yöllä Fina oli kaivautunut Marian sänkyyn peiton alle, se osoitti melkoista luottamusta hoitajaan.

Kun ensimmäinen viikko on takana, kasvattajan olo tuntuu turvalliselta. Pennut ovat kasvattaneet painoaan yhteensä parin kilon verran, ne ovat tomeria ja rauhallisia. Syömisessä on selkeä rytmi eikä enää tarvitse niin tarkasti valvoa että kaikki saavat tarpeeksi syötävää. Pieni tyttö kyllä edelleen on ahkerin nisällä roikkuja ja yritän antaa sille myös korvikemaitoa. Se imee tuttipullosta hetken ja napsauttaa sitten suun kiinni. Turkkien värit alkavat erottua selvästi, pikkutytöstä tulee ruskean raidallinen eli tiikeri, toinen uros ja ensimmäinen narttu ovat selvästi brindlejä. Kaikkein mustin on narttu 4, sillä ei ole valkoista ollenkaan ja turkki näyttää tässä vaiheessa aivan mustalta. Staffi ei kuitenkaan koskaan ole täysin musta, aina sen turkista voi löytää pienen vivahduksen brindleä tai valkoista.



Fina tuo aamulenkiltä kepin, aikoo ehkä tarjota sitä pennuille leikkikaluksi

Vanhat kujeet

Finan mielestä pentulaatikko on ankea petipaikka, siellä kun ei ole lakanoita eikä tyynyjä. Eilen löysin sen pentuhuoneen sängystä peiton alta, se oli ensin syöttänyt pikkuiset hiljaisiksi ja hypännyt sitten itse mukavampaan nukkumapaikkaan. Toistaiseksi se vielä suostuu nukkumaan yön pentujen kanssa, minä sen sijaan olen jo palannut yläkertaan omaan petiin. Silti viime yönä taisin käydä useaan kertaan laskemassa joukon ja katsomassa että kaikki hengittävät. Pennut ovat kasvaneet kyllä niin paljon että tuskin enää on vaaraa siitä, että kukaan jäisi emon alle. Kuutostyttö ylitti tämän päivän punnitukssa puolen kilon painon ja pikkutyttökin on jo painavampi kuin sisarukset syntyessään. Kaikkien mahat pullottavat palloina ja liikkeissä on voimaa ja jäntevyyttä. Fina-parka sen sijaan laihtuu niin että selkäranka ja kylkiluut törröttävät. Nisät roikkuvat turpeina maidosta, ja se muistuttaa enemmänkin roomalaisen patsaan susiemoa kuin staffia.

Osa kengistäni on taas kadoksissa, sillä Fina on palannut entisille tavoilleen ja kuljettaa niitä ympäri taloa. Eteiseen tulijaa kun ei voi tervehtiä ellei suussa ole kenkää. Metsäkävelyllä toistuvat myös entiset leikit, oksat ja puunkarahkat saavat kyytiä koirien repiessä niitä kuin viimeistä päivää. Kotiinpäin kääntyessämme Fina yhtäkkiä muistaa, että siellä on velvoitteita ja kiskoo taluttimesta voimiensa takaa.

Tuhinaa, vikinää ja lutkutusta

Narttu 3




Nukkujista ei tunnista muita kuin pikkutytön viiru otsassa. Alla on ehkä narttu 1. Kuvassa näkyy hyvin näiden brindle-väritys.

Finan lapsivuode kesti tasan vuorokauden. Maanantai-iltana se halusi jo kävelylle, tiistaina se oleili pitkiä aikoja yläkerrassa ja tänään maistui metsäkävelyllä taas keppileikki. Olohuoneen sohvalta se ehtii jo tarkkailla ohikulkevia koiria ja säestää Eevin haukkumista.

Fina on rauhallinen ja maltillinen emo, se syöttää pennut kylläisiksi ja jättää ne sitten nukkumaan yhteen sykkyrään laatikon pehmusteille. Pentujen pulleista vatsoista päätellen maitoa tulee riittävästi, todensin painon nousut vielä punnituksilla. Joukon jykevin, tänään 370 gr, on viimeisenä syntynyt narttu. Se on myös äänekkäin ja ilmeisesti saa vallattua parhaat maitohanat. Pikkutyttö roikkuu nisillä aina kuin mahdollista, ja myös sen painokäyrä on lupaavasti nouseva. Silti se ei ole vielä edes saavuttanut muiden syntymäpainoa. Kokemuksen mukaan pieni pentu kasvaa kuitenkin normaalikokoiseksi jo parissa kuukaudessa.

Pentulaatikossa tuntuu olevan jo säännöllinen rytmi; ruokailuun valmistautumista vikisten ja mönkien, ruokailua lutkuttaen ja maiskuttaen sekä nukkumista mitä erikoisimmissa muodostelmissa. Viime yönä en enää herännyt kovin useasti tarkastamaan pentujen vointia ja taidankin jo siirtyä omaan sänkyyn ensi yöksi.

Eevi on hieman ymmällään ja yksinäinen, kun kaveri majailee suurimman osan päivästä alakerrassa. Se käy välillä pentuhuoneessa, mutta välttää visusti edes katsomasta pentulaatikkoon. Fina ryhdistäytyy täyteen mittaansa ja tuijottaa Eevin liikkeitä varuillaan. Enää se ei irvistele, mutta varoitusviesti käy ilmi sen katseesta. Veikkaan että viikon kuluttua Eevi saa jo vierailla pentujen luona ja myöhemmin myös leikkiä niiden kanssa.