Suunnistusta

Vietin kesäisen illan Pirttimäen metsässä rämpien ja rasteja etsien. Suoritus oli kuin ihmisagilityä, ylös-alas kallioita, tänään sateen liukastamia, poluilla esteinä myrskyn kaatamia puita, ylitys joko loikalla tai alta ryömien, vesiesteenä puro, jonka poikki pääsi keikkuvaa rankaa pitkin. On ihan oikein ihmetellä, mikä saa sadat ja sadat ihmiset rämpimään metsässä, jotain huumetta rastin etsimisessä ja löytämisessä täytyy olla. Osallistujien ikähaarukka on lapsista harmaahapsiin, väliin mahtuu salskeita nuoria miehiä, jotka rymistelevät kuin kauriit pensaikoissa, mutta myös konkareita, joiden kartanlukutaito kompensoi juoksutaitoa ja ketteryyttä. Itse kuulun joukkoon, joka välillä onnistuu löytämään rastin täsmälliseti, mutta sitten taas haksahtaa pyörimään, niin että suoritusaika on aina luokan häntäpäässä.

Viime viikolla harrastimme autosuunnistusta Kroatian komeilla rannikkoseuduilla, missä matka taittui pääsääntöisesti suunnitelmien mukaan. Väliin kartanlukija kuitenkin erehtyi ohjaamaan pikkuautomme aivan jonnekin muualle kuin oli tarkoitus. Eräänä iltana tällainen eksyminen johdatti meidät maatilamajoitukseen, elämykseen, jota emme ilman sivuteillä harhailua olisi päässeet kokemaan. Yövyimme syrjäisen maatalon pihapiirissä ihastuttavassa kivimajassa, jossa askeettisuudesta huolimatta olivat kaikki mukavuudet. Omatoimimatkailu vaatii rohkeutta, pitkää pinnaa (välillä se oli hyvin hauras) ja seikkailumieltä. Palkkiona ovat elämykset ja muistot, joita ei tavallisella pakettimatkalla välttämättä pääse hankkimaan.

Koiraihminen ei osaa matkallakaan olla tarkkailematta koiranelämää ja koirakirjoa. Yhtään staffia en nähnyt, mutta Sloveniassa osui silmiin sentään amstaffi. Muistaakseni Suomessa on käynyt slovenialaisia staffituomareitakin. Ptujn kaupungissa meille suositeltiin kaupungin parasta ravintolaa Kuma-joen rannalla. Kun läheisen pöydän pariskunta oli lähdössä, kömpi pöydän alta kultainen noutaja, se oli ollut aivan hiljaa koko aterian ajan. Hieman myöhemmin ravintolaan saapui pariskunta isohkon x-rotuisen koiran kanssa ja koira asettautui tottuneesti pöydän alle. Mutta kun toinen seurue mukanaan bischon frisee asetti pikku hauvelin lattialle, se moitti paikkaa äänekkäästi haukahdellen, sai tahtonsa lävitse ja pääsi isäntäväen kanssa pöydän ääreen istumaan. Meillähän järjestyslaki kieltää koirien tuomisen ravintolaan, mutta olisi hauska kuvitella miten esimerkiksi Kalastajatorpan ravintolassa samaan aikaan aterioisi useampi seurue koira mukanaan.

Ehdimme viettää yhden illan Wienissä ja sielläkin näin mielenkiintoisia koira-ilmiöitä. Ensinnäkin keskustan ihastuttavissa ruusupuistoissa sai ulkoiluttaa koiria, useimmat kulkivat omistajan kanssa vapaana, mutta kylläkin hyvin hallinnassa. Juuri kun kävelimme Sacher-hotellin ohi, aulasta astui ulos tyylikäs bostoninterrieri muodikkaissa valjaissa, omistaja tuli askeleen perässä. Tämä koira ei varmaan ollut ensi kertaa luksushotellin vieraana.

Meillä oli kotona riemukas jälleennäkeminen Eevin ja Finan kanssa ja ulkoilulenkillä riehuttiin varmaan ulos viikon paineet. Sari oli ollut kovilla, hän joutui "yksinhuoltajana" pyörittämään kolmen pojan ja kolmen koiran sirkusta, sillä Risto oli suuren osan viikosta työmatkalla. Täytyisi löytää luotettava koirahoitola tulevia matkoja varten, emme voi loputtomiin turvautua perheenjäsenien tai tuttavien apuun.

Äitienpäivä ilman ruusuja

Äitienpäivä on sujunut ilman suuria juhlallisuuksia, pojat ovat kukin perheineen omilla retkillään eikä äitienpäiväkakkua ole tarvinnut varata vierailuille. Mika onnitteli jo viikko sitten, Espanjassa päivää vietetään viikkoa aikaisemmin. Riston perhe lähti Jäppilään ja hoiti muodollisuudet jo viikon varrella. Jukan porukka on mökillä Houtskärissä ja sieltä tuli aamulla kännykän välityksellä onnittelulaulu. Pyry lauloi hienosti, sävel oli kohdallaan ja äänessä jo vahvuutta. Poika on tainnut periä musikaalisuutta sekä äidin ja isän puolelta, tiedä vielä millainen laulaja hänestä kehittyy.

Yön tunteina havahduin satakielen lauluun, siinä minulle ihan tarpeeksi äitienpäiväiloa. Ensimmäinen laulu kohahduttaa joka kevät ja joskus juhannuksena kun huomaa laulun vaienneen, tulee niin haikea olo. Satakieli oli tänä keväänä ajoissa, yleensä sen ensimmäiset laulut raikuvat meidän pihapuissa noin viikkoa myöhemmin. Kevät on tehnyt tuloaan pitkään ja hartaasti, mikä on vain hyvä, sillä näin saa nauttia pitkään puiden vihreän eri sävyistä ja lehtien värjäytymisestä kesän syvän vihreiksi.

Perjantaina taas kisattiin oman seuran epävirallisissa kisoissa. Fina parantaa suoritusta kerta kerralta, nyt oli puhdas rata aivan hilkulla. Kolmanneksi viimeisellä esteellä, putkella se otti kiellon ja nopean ajan ansiosta tuloksena oli 4. sija. Finan kanssa on upeaa kisata, se suorittaa esteet määrätietoisesti pyörimättä ja hösäämättä ja osaa jo irtautua minusta hyvin. Peukut pystyyn että hyvä kehitys jatkuisi. Lauantaina osallistuin Eevin kanssa Riihimäellä virallisiin kilpailuihin ja voitimme ihan hullulla tuloksella, sillä kaikki muut osallistujat hylättiin. Rata oli vaikea, siinä oli paljon täyskäännöksiä ja siksi kai Eevi pudotteli rimoja, muut ns. vaikeat esteet sujuivat virheettömästi. Erikoisia voittoja kahtena viikonloppuna, kun Eevi on ainoa joka pääsee radan edes läpi, se voittaa kisan, vaikka virheitä on roppakaupalla. Se on siis kaikista huonoista kuitenkin paras!




Ensi viikonloppuna lähdemme taas reissuun ja viemme koirat Riston luo Dixien seuraksi. Matkasuunnitelmat ovat melko levällään, varmaa on vain että lennämme Wieniin ja vuokraamme auton. Yritämme ajaa Kroatian rannikolle, jos ehdimme saada paperit kuntoon. Olemme tällaisia impulsiivisia matkaajia, emme välttämättä vielä illalla tiedä, minne matka seuraavana päivänä jatkuu. Kerron sitten palattuani, missä päin ajeltiin.

Aglityä, agilityä...

Viime blogissa kerroin Finan ensi esiintymisestä agilityradalla ja itseohjautuvista kuvioista. Perjantaina oli Nasta-cupin toinen osakilpailu, ja Fina meinasi räjäyttää tulospörssin. Se suoritti esteet upeasti irtautuen ohjaajasta, mutta silti kuunnellen ohjeita, vain hienon hieno mutka putken sisääntulossa toi sille yhden virheen. Upea tunne ohjata koiraa, joka liikkuu kuin gaselli, pysyy kuulolla eikä pyöri jaloissa. Jos nyt en pilaa sitä omalla huonolla tekniikalla, siitä tulee mainio agilitykoira. Finan kuulo on selvästi parantunut, pihalla se juoksee ammuksena luokse kutsusta, vaikka tiellä kulkisi mielenkiintoista porukkaa, se ei säntää enää kaiken liikkuvan perään eli on selvästi paljon paremmin kuulolla kuin jokunen kuukausi sitten.

Eevi on aloittanut kisaamisen sairasloman jälkeen ja sen hypyt näyttävät olevan kunnossa. Vähän maltillisempi se on, mutta se ei ole haitaksi, sillä ajat pysyvät reippaasti alle asetetun ihanneajan. Virheitä radalla silti syntyy, sormi osoittaa kyllä ohjaajaan, käskyt tai linjat ovat väärät ja silloin saattaa rima pudota. Lauantaina olimme Nummelassa kisaamassa ja tulimme kotiin syli täynnä palkintoja, voitimme toisen kisan ja toisessa tulimme kolmanneksi. Ei palkinnot silti paljoa ilahduttaneet, kun molemmilta radoilta tuli useita virheitä. Toisessa kisassa hylättiin kaikki muut paitsi kaksi koirakkoa, toisessa radan suoritti vain kolme. Tietenkin voi sanoa, että olemme Eevin kanssa varmoja suorittajia, mutta kun se ei riitä, pitäisi olla myös puhdasta suoritusta.

Edessä on taas tiuha tv-urheiluviikko, jääkiekkoa taitaa tulla melkein joka päivä. Siihen vielä Euroviisukisat, eli jos ei keksi parempaa tekemistä, viikon voi viettää sohvalla televisiota tuijottaen. Ei kiitos minulle, mieluummin lähden ulos lenkille, koirien kanssa treeneihin tai vaikkapa Elixian uusiin ja hienoihin tiloihin punnertamaan Bodypumpia. Tosin koiraharrastus täyttää viikon melko hyvin, ajankäyttöongelmaa ei ole kalenterin mukaan: maanantaina ASTin hallitus, keskiviikkona ja torstaina treenit, perjantaina Nastacup ja lauantaina Eevin kisat.

Fina radalla

Finan ensimmäinen agilityesiintyminen tapahtui perjantaina ASTin epävirallisissa kilpailuissa. Fina hauskutti yleisöä ja selvästi nautti esiintymisestä, mutta minä totesin, että vielä on tehtävä paljon työtä kisavalmiuden eteen. Lähtö ja ensimmäinen hyppy sujuivat mallikkaasti, mutta sitten Fina äkkäsi A-esteen, käväisi tarkistamassa olisiko alastulossa namia, kun ei ollut, kävi moikkaamassa tuomaria ja siitä intoutuneena juoksi radan poikki katsomaan, kuka istuu ratatoimihenkilönä. Hyppäsi vielä tämän syliin ja sitten palasi vauhdikkaasti suorittamaan esteitä oikeassa järjestyksessä. Ensi perjantaina menemme taas kokeilemaan, ehkäpä osaan jo paremmin ennakoida tilanteet ja pitää Finan hallinnassa. Hauskaa meillä joka tapauksessa oli, ja sehän on tärkeintä.

Eevi on ollut jo treeneissä ja osallistui myös perjantain kisoihin. Hypyt sujuvat normaalisti ja suorituksessa oli iloa ja intoa. Suhtauduin vielä viikko sitten melko epäluuloisesti osteopaatin lupauksiin, että selkä paranee ja hyppyilo palautuu. Näin todella tapahtui, kolme päivää piti olla jopa vähän vaikeaa, mutta sitten pitäisi liikkeiden toimia, keskiviikon treeneissä Eevillä oli kovat menohalut ja hypyt sujuivat lennokkaasti, se oli treenien paras palaute. Kävimme vielä kontrollissa torstaina ja hieman kireyttä Eevin lihaksissa vielä oli, mutta nyt sujuvat jo entiseen malliin hypyt sänkyyn ja auton takatilaan, ne juuri olivat tuottaneet eniten hankaluutta. Pitäisi itsekin mennä osteopaatin käsittelyyn, niin paljon on kropassa jäykkyyttä ja liikkumattomuutta.

Kirjoittajakurssin intensiivijakso päättyi pari viikkoa sitten, mutta kurssi jatkuu vielä vapaan kirjoittamisen osalta vuoden. Kurssin myötä elämäni sai aivan uuden sisällön, olen oppinut valtavasti ja myös kehittynyt kirjoittajana. Kun aluksi palautteet olivat melko rankkoja, viime aikoina olen saanut kannustusta ja kiitosta tekstin muodosta ja sisällöstä, se on ihanan innostavaa. Tekstiä on syntynyt jo melkoinen määrä, mutta uutta pukkaa tulemaan koko ajan. Tämän aamun lenkilläkin päähän pulpahti taas uusi teksti-idea, oikeastaan takaraivossa prosessoi koko ajan. ”Kirjan” runko on jo valmis ja yli puolet teksteistä kirjoitettuna, nyt pitäisi tehdä loppurutistus ja lopulta miettiä yhteydenottoa kustantajaan. Olen naivin optimistinen, että saan jonkun kustantajan vakuuttumaan kirjan ideasta ja tekstin laadusta. Voihan olla että koen vielä pahan kolahduksen, mutta toivossa on mukava elää ja kirjoittaa. Lauantaina meillä oli myös kurssitapaaminen ja se vasta jännittävää olikin. Siellä kurssi kirjoittajat saivat kasvot, sillä olemme opiskelleet puolivuotta vain nimestä toisemme tuntien. Mikään ei pitänyt paikkansa, tummaksi luultu olikin blondi, rajua ja realistista proosaa kirjoittava oli naisellinen ja pehmeä tyyppi, pätkä oli pitkä jne. Heti oltiin kuitenkin vauhdissa, juttua piisasi yön pikkutunneille asti.

Järjestötoimintaa

Terveiset Suomen agilityliiton eli Sagin varsinaisesta kokouksesta, siellä Heurekan auditorion tuolilla tämä sunnuntaipäivä sujuikin sujuvasti. Onneksi en ollut suunnitellut päivälle mitään suurta aktiviteettia, sillä kokous vei matkoineen kuusi tuntia. Oli kyllä oikein mielenkiintoista ja hyödyllistä kuulla, mitä lajiliitto on saanut aikaan ensimmäisen toimintavuotensa aikana ja mitä on suunnitteilla tulevalle vuodelle. Tärkein ja ajankohtaisin asia on tietenkin kilpailulisenssijärjestelmän käyttöönotto, toukokuussa on kaikilla kisaajilla oltava jo lisenssit kunnossa. Odottelen itsekin lisenssiäni ensi viikon postissa. Suurimman vaikutuksen teki minuun sähköisen keskitetyn kilpailujärjestelmän käyttöönotto, toisin sanoen jo kuluvana vuonna pitäisi olla käytössä systeemi, jonka kautta kisavaraukset, ilmoittautumiset, maksut ja tulospörssi hoituisivat keskitetysti. Säästäisi valtavasti aikaa, työtä ja järjestelyjä seuran kisatoimikunnalta.

Kokouksen kulusta sen verran, että asiat olisi tullut käsiteltyä varmaan puolet lyhyemmässä ajassa, ellei eräällä kokoustajalla olisi ollut korjausehdotusta, kysymystä tai kommenttia joka ikiseen käsiteltävään asiaan. Kokouksen puheenjohtaja tokaisikin kerran, että mukavaa kun tietää että jokaiseen esitettyyn asiaan tulee ainakin yksi kysymys! Kokoussalin ulkopuolella henkilö kertoi ylpeänä, ettei ole nähnyt yhtäkään agilityhyppyä, ei omista koiraa eikä tiedä lajista mitään, on vain ns. ammattijohtaja seurassaan. Siinä sitten pyörittelimme silmiämme me, jotka teemme tätä työtä rakkaudesta agilityyn, olemme aloittaneet koiranomistajina, ajautuneet harrastuksen pariin ja sen mukana myös yhdistyksemme toimintaan eli toimimme vapaaehtoisina seuroissamme koiraharrastuksen hyväksi.

Viikko on koirien suhteen sujunut hiljaisesti, toisin sanoen ei ole tapahtunut mitään merkittävää, ei ole tehty pahoja eikä karkailtu. Eevin kanssa kävimme osteopaatin käsittelyssä, sillä Eevi välttää jostain syystä hyppäämistä. Muuten se leikkii, juoksee, peuhaa ja kiipeilee kuten ennen. Se on tutkittu tarkoin, luustossa eikä selkärangassa ole vikaa, liikkeet ovat ok eikä se näytä kipuilevan, välttää vain hyppäämistä jos mahdollista. Osteopaatti tunnisti oireet ja sanoi niiden johtuvan vuoden takaisesta kohdun poistosta, rangan asento on vähän muuttunut ja lihakset jumissa. Hän antoi lupauksen, että Eevin hyppytaidot palautuvat ja sen pitäisi olla kolmen päivän kuluttua ennallaan. Tänään on juuri se kolmas päivä, mutta suurta ihmettä ei ole vielä tapahtunut, paranemista kuitenkin.

Fina oli ensimmäisissä kevään treeneissä torstaina ja hienosti ovat asiat sisäistyneet talvitauon aikana. Perjantaina menemme oman seuran epävirallisiin kilpailuihin, onpa jännittävää taas olla aloittelijoiden joukossa agilitykisoissa.

Terveiset Amerikasta

Tervetuloa taas pitkästä aikaa sivuilleni. Viime maanantaina palasimme Coloradon talvisista maisemista Espoon kevääseen. Voisi sanoa, että olimme korkean paikan leirillä, sillä Breckenridgen pieni kylä, jossa tuttaviemme talo sijaitsee, on 3000 metrin korkeudessa, laskettelurinteet nousevat jopa 4000 metrin korkeuteen. Korkeus ei mahdottomasti haitannut, mutta sen huomasi kyllä, sillä muutamakin nopea askel portaissa pani haukkomaan henkeä kuin kala kuivalla maalla. Lunta oli lähes 2 metriä ja lisää tuprutti monena päivänä. Rinteissä riitti haastetta meille jokaiselle, Riston pojat keskittyivät Terrain Parkiin eli temppurinteisiin, Sari suosi leveitä ja pitkiä ”lentokenttiä”, Elias ja minä haimme haasteita ”bowleista” eli avoimista vapaista rinteistä.

Isäntäväellä on amerikkalaiseen tyyliin valtava talo, jossa jokaisella makuuhuoneella on oma kylppäri. Talon terassilla oli ulkoporeallas, jossa sai rentouttaa kipeytyneet lihakset löysäksi asti. Kyllä kelpasi kylpeä, kun silmien edessä aukeni koko laskettelualue, aurinko paistoi ja kylmät juomat olivat käden ulottuvilla.

Vähän aikaa jäi shoppailuunkin, vaikka yleensä olimme iltaisin sänkyvalmiita hyvin aikaisin. Kiersin tietysti lemmikkitarvikehyllyt, ne vasta olivatkin nähtävyyksiä. Jos omistaisin pienen, valkoturkkisen koiran, olisin ostanut sille vaaleanpunaisen puvun, jossa oli plyymikaulus. Olisin voinut ostaa sille myös vaaleanpunaisen ”timanttipannan”, karvalla sisustetut tossut omassa pikkulaukussaan ja vaatetukseen soinnutetut ruokakupit. Syntymäpäivän viettoon oli tarjolla eri värisiä rimssukauluksia ja muuta rekvisiittaa. Päädyin lopulta ostamaan meidän tahvoille asialliset kaulapannat samanvärisine taluttimineen. Eihän staffien tarvitse vaatteilla komeilla, kun ovat niin komeita jo luonnostaan!

Viimeisenä päivänä ystävien poika perheineen tuli kylään ja toivat mukanaan 6-vuotiaan Harley-dobermanninartun. Uskomattoman lempeä ja tottelevainen koira, antoi 4-vuotiaan Zacharyn halata ja rutistaa vaikka kuinka, tutustui meihin avoimesti, kulki pihalla vapaana (ei aitaa). Pentuna se oli lopettanut hyppimisen kolmen opetuskerran jälkeen! Olen nähnyt joskus erittäin aggressiivia dobbiksia, mutta Harley ei kuulunut siihen kategoriaan. Denverissä on muuten voimassa DDL = Dangerous Dog Law, kiellettyihin rotuihin kuuluu myös staffi!

Olin matkan aikana saanut väliaikatietoja Helasuon ”koirahoitolasta”, missä kaikki oli muuten mennyt hyvin, mutta Fina oli laittanut riiviövaiheen päälle. Aita piti tilkitä lähes sentti sentiltä, silti riiviö löysi aina uuden kolon. Kerran naapurin rouva oli palauttanut sen pihaltaan ihan ystävällisessä hengessä. Se oli kaivanut Markun valkosipulimukulat ylös, kantanut kiviä suussaan ja jyrsinyt vähän eteisen uutta mattoa. Markku sanoi myös, että käsi oli venynyt ainakin 5 cm Finan vetäessä lenkeillä. Tämä kaikki ihan ystävällisessä hengessä, Sirkka ja Markku ovat nähneet elämänsä aikana monenlaisia koiria, kilttejä ja vähemmän kilttejä. Päätimme ottaa kotona tiukan komennon, mutta nyt Fina on ollut kuin enkeli, tottelee pihalla melkein aina, istuu ja katselee kauniisti silmiin kun sitä puhuttelee eikä vouhkaa edes uloslähdössä. Ehkäpä se purki ikäväänsä kaivuuhommiin.



Tässä kuvassa poseeraa myös Harley

Kivenpyöritystä ja muita kummallisuuksia

Olemme monesti ihmetelleet, mitä Fina touhuaa takapihan laitamilla. Nyt kun lumi on sulanut ja valoisuus lisääntynyt, huomasimme että se kuopii vimmattuna maata ja etsii kiviä. Kun se löytää kiven, isonkin, se pyörittää sitä ja kuljettaa jopa suussaan. Vimma on niin valtava, että se vikisee kiihkoissaan, on kuin toisissa maailmoissa. Kivenpyöritys pitäisi saada jotenkin loppumaan, ei ole hyväksi hampaille ja pienempi kivi voi jopa joutua vahingossa vatsalaukkuun. Sellaisiakin hätätapauksia on joskus tullut eläinlääkärin leikkauspotilaaksi. Tassut ovat ihan hirveässä kunnossa, ja jos ei heti ovella ehdi pyyhkimään niitä, lattiat ja matot ovat Finan tassunjäljillä koristeltuja. Pohdin jo, pitäisikö joku kivi sivellä cayennepippuriliuoksella, oikein polttava maku voisi vieroittaa Finan kivenpyörityksestä.

Eilen Fina antoi näytteen hyppytaidostaan ja ponnistusvoimasta. Oltiin juuri tultu lenkiltä ja koirat pyörivät pihalla vapaina. Fina äkkäsi tiellä lähestyvän koirankuljettajan, rotweiler taluttimessa. En tiedä mistä Fina livahti tielle tervehtimään, mutta kun Elias kutsui sitä takaisin, se salamana palasi nopeinta tietä luoksemme, siis hyppäsi suljetun portin yli lennokkaasti = metrin hyppy ilman vauhtia. Nykyinen aitasysteemi ei ole mikään este Finalle, tarvittaessa se loikkaa kuin kauris sen yli. Onneksi se kyllä tulee nopeasti takaisin, mutta aika pelottavan näköistä varmaan on, kun tämä musta pantteri säntää tervehtimään tiellä kulkijaa. Ensi kesään rakennusprojektiksi on suunniteltu Finan pitelevä aita tontin ympärille.

Finan toinen juoksu on lopuillaan ja pääsemme kohta eroon housuhässäkästä. Fina riisuu housuja sitä mukaa kun päälle puetaan, varahousuja on lähes joka huoneessa. Jos se ei riisu housuja, ainakin repii irti pikkuhousunsuojan. Fina on näköjään perinyt isoisoäidiltään tiheän juoksuvälin, nyt se oli vajaa 4 kuukautta. Housukautta ehtii kertyä vuodelle melkoisesti tällä vauhdilla.

Torstaina Dixie, Eevi ja Fina menevät Sirkka ja Markku Helasuon "koirahoitolaan", Riston perhe ja me lähdemme 10 päivän matkalle USA:n Coloradoon. Helasuot ovat ihania koiraihmisiä, tosin heillä ei tällä hetkellä ole omaa koiraa. Koirahistoriaan kuuluu monta bokseria ja yksi staffi, meidän kasvatti. Oikein liikutuin kun Sirkka kerran kysyi, milloin koirat pääsevät taas heille hoitoon. Koirat puolestaan rakastavat Sirkkaa ja Markkua, pääsevät varmaan kaikki sänkyyn nukkumaan ja sohvalle köllöttelemään. Pitkät kävelylenkit ovat tiedossa Iirislahden rantamaisemissa.

Meiltä jää mämmi tänä vuonna syömättä, mutta syökääpä lukijat sitä meidänkin puolesta.

Iloista pääsiäistä!

Surkeuksien summa

Viisi viikkoa sitten luin kierukkaleikkauksen lääkärintodistuksessa maininnan itsestäni ”Perusterve nainen”. Nyt oikeampi maininta olisi surkea ja vaivainen nainen. Edellistä blogia kirjoittaessani olin vielä tietämätön, että seuraavana päivänä kimppuuni iskisi kavala A-virus. Se nosti ärhäkän kuumeen ja jalkasäryn ja piti minut tiivisti pedissä 5 päivää. Puolikuntoisena matkasin Piilopirtille ja ajattelin, että voinhan jatkaa toipilaana siellä. Kun sitten uskoin jo tervehtyneeni ja päätin tehdä pienen rauhallisen hiihtolenkin, en päässyt metriä pitemmälle, kun sukset luistivat altani ja mätkähdin voimallisesti tielle. Kauhea kipu salpasi hengityksen ja iski rintalastaan. Lääkärin diagnoosi oli kylkiluiden kiinnikkeiden revähtäminen rintalastasta. Nyt kun tuosta onnettomuudesta on kulunut 2 viikkoa, voin jo hengittää melko kivuttomasti ja pystyn nukkumaan kohtalaisen normaalisti. Kun vielä A-viruksen jälkitautina tuli poskiontelotulehdus, oli surkeuksien summa lähes maksimi. Kuvitelkaa miltä yskiminen ja aivastaminen tuntui rintalastassa. Kiljuin välillä kivusta ja koirat tärisivät pelosta, kun eivät ymmärtäneet miksi emäntä huutaa.

Kaikista vastoinkäymisistä huolimatta Lapissa oli ihanan kaunis talvi, vaikka aurinko näyttäytyi niukasti. Ylhäällä tunturissa tykkylumi oli taas tehnyt puista kummitusolioita ja pakkanen oli kuorruttanut metsän valkoiseen verhoon. Kun lunta ei ollut metrikaupalla eikä pakkanen paukkunut, Eevi ja Fina peuhasivat pihalla väsymättöminä. Eräänä päivänä seurasin hauskaa tapahtumaa sen jälkeen kun olin antanut koirille possunkorvat. Fina söi omansa heti, mutta jostain syystä Eevin pitää mökillä aina piilottaa herkkupala. Se kulki jalat jäykkinä ulkona, kokeili ojanpenkkaa ja päätyi lopulta kaivamaan sen aidan viereiseen hankeen. Fina istui kuistilla ja seurasi. Kun Eevi tuli piilotusreissulta, Fina näytti alistumiseleitä, halusi kai sanoa, että ei havittele piilotettua possunkorvaa. Kun Eevi oli tullut sisään, Fina syöksyi piilopaikalle, kaivoi korvan ylös ja söi sen.

Mukanamme lomaili Jukan perhe ja kaikki meni hyvin vaikka Fina olikin hieman liian innokas leikkikaveri Pyrylle. Finan nimi muuttui Pyryn suussa Viinaksi ja kuulosti vitsikkäältä kun hän huuteli, missä Viinakoira on.

Matkasimme ensimmäistä kertaa uudessa makuuvaunussa ja sen mukavuuden jälkeen paluuta entiseen ei ole. Koiravaunussa on oma nurkka koirille, pedit ovat riittävän kokoiset ja pehmeät, ja vaunu kulkee niin hiljaa, että on kuin heijattaisiin kehdossa. En tosin ole koskaan nukkunut kehdossa, mutta mielikuva siitä on sellainen.

Clean Run

Tulihan se sieltä eli 0-rata tänään TAMSKin agilitykilpailuissa. Tarjolla oli kaksi kisaa, hyppyrata ja agilityrata. Hyppyradalla teimme 0 virhettä, mutta aika ylittyi sekunnilla eli ei ihan puhdas rata, mutta hieno silti. Puolet kilpailijoista hylättiin vaativalla radalla, joka oli mutkikas ja pehmeäpohjainen. Agilityradalla tuli todellinen puhdas rata, aika alittui -7 sekuntia, mutta valitettavasti se riitti vain neljänteen sijaan eli nousunolla jäi hiuksenhienosti saavuttamatta. Ohjaajan polvi ei ole vielä ihan priima, vähän löysä ja kipuileva, hyvä selitys hitaudelle. Nyt tuli todistettua, että edellisessä blogissa esittämäni haukotusmenetelmä toimii. Eevi rauhoittuu ihan täysin, istahtaa lähtöpaikalle ilman käskyä ja odottaa hötkyilemättä lähtkökäskyä. Siitä seuraa että rataa suoritetaan hyvässä yhteisymmärryksessä, Eevi kuuntelee ohjeita eikä tee mitään ylimääräistä. Tänäänkin toisena esteenä oli puomi, ja vau mikä kontakti, juosten alas asti ja kuono kosketti nätisti esteen alareunaa. Taas ollaan toivoa täynnä!

Viikonloppuna selvisi karmea väärinymmärrys, josta onneksi selvittiin nopealla toiminnalla ja säikähdyksellä. Olimme suunnitelleet Jukan perheen kanssa yhteistä hiihtolomaa Piilopirtillä. Oli puhuttu viikosta 11, jolloin Riitalla ja Jukalla piti olla talviloma. Olimme tilanneet junaliput, he Tampereelta 2.3. ja me Helsingistä 9.3.. Eilen juteltiin tulevasta lomasta, ja väitin kovasti vastaan kun Jukka sanoi, että ensi viikonloppuna me jo Lapissa hiihdellään. Siihen minä, että lomahan alkaa vasta seuraavalla viikolla. Selvisi tämä totuus, että olemme varanneet liput eri viikoille. Olisipa ollut ikävää, kun Jukka perheineen olisi ihmetellyt Kemijärven asemalla, missä hakijat ovat, ja mökki olisi ollut tyhjä ja lämmittämätön. Ihmeekseni VR:n tilauspalvelu löysi meille uudet autojunapaikat juuri samalle päivälle, huomenna käyn lunastamassa ne ja perumassa seuraavan viikon liput. Nyt pitää peruuttaa muutama ohjelma, siirtää tapaamisia, mutta eiköhän kaikki joustavasti onnistu. Koirat pääsevät taas junailemaan, sitten peuhaamaan puhtaaseen lumeen mökin pihalla. Nettiyhteys Koillismaalla toimii taas vain gprs-yhteydellä, jos toimii, joten hoidan vain välttämättömimmät asiat.

Isän tyttö

Juttelin viikolla Thean kanssa puhelimessa ja tietenkin puhuttiin koirista. Kerroin mm. että Fina on edelleen kova pureskelemaan tavaroita, vaikka pentuikä on jo takana. Thea nauroi makeasti ja sanoi, että tyttö on tullut isäänsä, Waltteriin, joka kuljettaa koko ajan suussaan jotain. Olen kehitellyt jo erityistarkan kuulon, havaitsen nykyisin melko nopeasti että Fina syö jotain luvatonta. Viime viikolla Fina on erikoistunut siivousvälineisiin,kyytiä sai pörröinen muovinen pölyhuisku, Wettex-liina ja pesuharja. Luonteelta Fina taitaa myös olla isän tyttö, sillä se on avoin ja kontaktihaluinen vaikka millaisen hurtan tavatessaan. Ei mitään merkkejä varautuneisuudesta tai ärhäkkyydestä, päinvastoin se on melkein liiankin rohkea tekemään tuttavuutta tuntemattomien koirien kanssa. Tottelevaisuus on nykyisin kaksijakoista, se saattaa kesken agilitytreenien juosta toiselle puolelle hallia moikkaamaan treenikaveria, mutta ampaisee saman tien kutsusta takaisin. Sillä on jonkinlainen rajojen etsintä meneillään, se on rohkaistunut tekemään omia ratkaisuja, mutta silti se haluaa nöyrästi noudattaa isäntäväen ohjeita. Kärsivällisyyttä, paljon kärsivällisyyttä tarvitaan nyt! Tänään päätimme, että Finan ja Eevin ruokailua pitää valvoa, niin että Finan ateriointia lisätään ja Eevin vähennetään. Eevi on nyt liian pulskassa kunnossa ja Fina taas aivan rimpula. Ei aivan helppo tehtävä, mutta yritetään kuitenkin.

Kuluneella viikolla olen jo käynyt koirien kanssa treeneissä, vaikka lääkärin ohjeen mukaan urheiluun paluu on sallittu 2-3 viikon kuluttua. Polvi on melko hyvin tervehtynyt, vähän turvotusta ja kipua siinä on vielä, mutta sietokyvyn rajoissa. Lauantaina olimme Eevin kanssa jopa KKK:n kisoissa ja hyvin meni, olisin kyllä ansainnut siitä urheuspisteitä. Teimme lähes täydellisen suorituksen, mutta virheiden summa on vakio, jos rimat pysyvät ylhäällä, tulee kontaktivirhe, kuten nyt. Muuten Eevi oli hyvin hallinnassa ja odotti hienosti lähtökäskyä. Sovelsin uutta tekniikkaa, josta olin lukenut Gazette-lehdestä, artikkelista Calming Signals: Reducing Stress Before Competition. Lyhkäisyydessään ohjeet olivat, että kun koira alkaa stressata, ohjaajan pitää näyttää rauhoittavia signaaleja, hengittää rauhallisesti, haukotella ja katsoa poispäin koirasta. Tein näin, vein Eevin lähtöpaikalle, haukottelin pari kertaa, en katsonut siihen, en puhutellut enkä komentanut. Ja ihme tapahtui! Eevi jäi lähtöpaikalle istumaan lähes hämääntyneen näköisenä ja odotti että antaisin luvan lähteä. Sen jälkeen teimme saumatonta yhteistyötä, ei tarvinnut kilpailla siitä, kumpi on ohjaaja radalla.



Metsän raivausta

Jalkapuolielämää

Elias lähti ulkoiluttamaan koiria ja minä jalkapotilaana istuuduin koneen ääreen näpyttelemään viikkoraporttia. Polvileikkaus sujui sutjakkaasti, tiistaiaamuna klo 7.00 ilmoittauduin sairaala Ortonin leikkausosastolla ja klo 10 makailin jo potilasosaston pedissä jalka paketissa. Oli mielenkiintoinen kokemus seurata monitorista lääkärin työskentelyä, näin omin silmin millaisia riekaleita kierukasta oli revennyt ja miten polvilumpiota siivottiin kaikesta ylimääräisestä kudoksesta. Tähystyksestä jäi kaksi siistiä reikää polven etupuolelle, särky on ollut ihan siedettävä ja turvotus normaalia. Liikkua saa sen verran kun kivulta sietää, ja joka päivä kävely sujuu paremmin. Eilen illalla en malttanut pysyä aloillani, kun 50-vuotisjuhlissa tanssilattia kutsui svengaavan musiikin tahteihin. Huomasin että hyvinhän sitä voi tanssia toinen jalka suorana.

Viikon aikana olen ehtinyt hyvin hoitaa ne rästissä olevat työt, kirjoittaminen sängyssä kannettava polvilla on sujunut oikein hyvin. Langaton yhteys osoitti toimivuutensa, tosi kätevää käyttää nettiä, ilman että kone on sidoksissa piuhoihin. Sitä mukaan kun toimintatarmo on lisääntynyt, olen käynyt käsiksi isompiinkin töihin. Kirjahyllyn sekamelska on vuosia hermostuttanut ja niin ryhdyin taas välittömään toimintaan. Vasta kolme hyllykköä olen saatu siivottua ja lajiteltua, ja työ on ollut oikea löytöretkeily kirjallisuuden maailmaan. Paljon olen saanut heittää roskakoriin, monet kirjat ovat sen sijaan päässeet näkyville taas ja olen suunnitellut toimivaa luokittelujärjestelmää. Mielenkiintoisia oppaita löytyi yhteen sun toiseen asiaan, monet pitkien aikojen takaa ja liikuttavan hauskoja. Koiraoppaita löytyi myös melkoinen kasa: Boston terrier, Koira ja sen isäntä, The Essential Guide to Dog Behaviour, Koiran hoito ja opetus, Ihmisen paras ystävä, Paras ystäväni, The Staffordshire Bullterrier, Piskin elämää, Sitä koiraa en unohda koskaan., Maailman koirat, Koiran jalostus, Varför gör hunden så? Memoirs of an Animal Shrink. Enpä arvannutkaan, että koirakirjoja oli kertynyt tuollainen määrä, selvä luokitteluryhmä on siis ainakin Koirat.

Dixie täytti viikolla 12 vuotta ja ilolla voimme todeta, miten virkeä ja hyväkuntoinen se ikäisekseen on. Se on leikkisä ja seurallinen, johtuu varmaan kolmen aktiivisen pojan kanssa touhuamisesta. Se on tyypilliseen sinnikkääseen tapaansa ottanut itselleen yhä enemmän oikeuksia, aamuisin se löytyy Riston ja Sarin sängystä ja TV-huoneessa kelpaa vain paras nojatuoli.

Paljon onnea vaan, paljon onnea....

Finan 1-vuotissynttäreitä vietettiin lauantaina, vieraina oli Riston perhe, Dixie tietenkin joukon jatkona. Pojat toivat Finalle kauniin kukkakimpun, joka asetettiin synttäritarjoilun viereen. Sitten koirat kutsuttiin pöydän ääreen, Finalle tarjoiltiin ensimmäisenä maksalaatikko-prinssimakkara.broilerileikeluomusta. Se oli niin hämillään, ettei syömisestä tahtonut aluksi tulla mitään. Valokuvatkin epäonnistuivat vaikka pöydän ympärillä hääri kaksi kuvaajaa. Ristolla oli uusi hieno kamera, mutta eivät olleet hänenkään ottamat kuvat häävejä. Taisi käydä niin, että konkarit Dixie ja Eevi söivät enimmän osan kakusta, heillä oli jo kokemusta edellisistä vuosista. Päivänsankari Fina villiintyi sitten aivan mahdottomasti, aivan kuten ihmislastenkin synttärikutsuilla usein tapahtuu. Kun ihmiset nauttivat juhlan kunniaksi kuohuviiniä, Fina hyppäsi sohvalle, loikkasi Sarin yli, ja roiskautti lasista kuohuviinit ympäriinsä. Fina pantiin lopuksi jäähylle makuuhuoneeseen, ja loppuillan se käyttäytyi asiallisesti. Näytti kyllä siltä, että meillä olisi ollut aivan hurjat bileet, sillä yöllä siivosin verijälkiä kylpyhuoneesta ja makuuhuoneen peitolta. Wernerin nenästä alkoi vuotaa verta, ilman mitään tappelunnujakkaa, ja verentuloa ei tahdottu saada millään tyrehtymään.

Huomenaamulla menen polvikierukan tähystysleikkaukseen ja ainakin viikon liikuntatauko on edessä. Minulle usein sattuu erikoisia asioita, ja tämäkään polvivamma ei ollut ihan tavanomainen onnettomuus. Kierukka repesi kesällä Kemijärven iltarasteilla, kun ryömin poroaidan alta. Luulin säästäväni aikaa oikaisemalla, mutta aiheutinkin itselleni lievän invaliditeetin. Tuntuu erikoiselta, että edessä on viikko ilman agilitytreenejä, tanssituntia ym. liikuntaa. Makailen sitten kannettava sylissäni ja hoidan kaikki rästissä olevat kirjoitustyöt. Toivottavasti särkyä ei ole niin, että häiritsee keskittymistä.

Vahtikoirat

Viime sunnuntaina kerroin Tampereen jäisistä hiihtokeleistä, nyt täytyy raportoida, millaista oli tänään Leppävaaran talviurheiluparatiisissa. Parin päivän takainen tuore lumi, sopivan raikas pakkanen ja loistava auringonpaiste ovat sellainen yhdistelmä, että talvisäästä on pakko nauttia. Urheilupuiston näkymät olivat kuin satukirjasta, kirkasvärisiin talvivaatteisiin pukeutuneet lapset laskivat liukumäkeä, luistinradalla lätkät kolisivat kaukaloon seinämiin ja luistimet rahisivat jäällä. Hiihtoladulla sujuttelivat niin vaarit kuin polvenkorkuiset paaperot, kukin omalla tyylillään.

Tänään paikkasimme eilispäivän vähäksi jääneen ulkoilun pitkällä kävelyretkellä metsässä.. Vaikka pakkasta oli aamulla päälle kymmenen astetta, lämpöiset fleecetakit suojasivat hyvin, tassujakaan ei paleltanut, mutta lumihanki esti keppileikit. Eilen jouduimme jättämään koirat kotiin, kun kävimme päiväsaikaan Lahdessa syntymäpäiväkutsuilla. Pelkäsin, että kotona tehtäisiin tuhoja sillä aikaa, mutta vain alakerrasta löytyi pieni lätäkkö. Ulkoilutimme koirat pikaisesti pihalla, siistiydyimme ja vaihdoimme vaatteet seuraavaa menoa varten. Sen sijaan että koirat olisivat pyörineet eteisessä jaloissa, ne makasivat makuuhuoneen sängyllä liikkumattomina kuin patsaat, kumpikin kuono etutassujen välissä. Ilmassa oli pientä mielenosoituksen makua. Kun sitten tulimme puolen yön jälkeen kotiin, eivät vahtikoiramme edes heränneet avaimen rapisteluun. Ihme ja kumma, mistään ei löytynyt edes lätäkköä tai pahanteon jälkiä. Mitenkähän olisi käynyt, jos murtovaras olisi yrittänyt tulla sisään? Tämä ajatus tuli mieleeni siitä, että tässä lähellä Lehmustiellä oli murtauduttu taloon isäntäväen ollessa ulkona, vaikka talon koira, Welsh Corgi, oli ollut sisällä. Kaikki arvoesineet ja tietotekniikka oli putsattu. Tiesiköhän murtovaras, että kohteena oli Oikeusministeriön korkeimman virkamiehen asunto. Tapauksesta säikähtäneenä aion ainakin liimata koiratarran oveen, ehkä staffin kuva edes pelottelisi asiattomia tunkeutujia.

Kun nyt aloitin kertomaan murtovarkaista, täytynee kertoa toinenkin eilen kuulemani tositarina. Veli vaimoineen oli lomaillut joulun maissa loma-asunnossaan Espanjan aurinkorannikolla, ja heidät oli eräänä yönä huumattu talon sisään puhalletulla nukutusaineella. Kun pariskunta heräsi sitkeästä uneestaan he huomasivat, että talosta oli viety kaikki arvotavara. Tämä ei ollut ainoa tällainen tapaus alueella. Pelottavaa ja vastenmielistä.

Hurmaava Dixie

Talven hiihtokausi on vihdoin avattu, Tampereelle asti piti matkata, jotta pääsi hiihtoladulle. Usko hiihtämiseen meinasi mennä sielläkin, sillä aluksi latu oli vain jäiset kiskot, joilla luisteltiin suksilla. Keli parani kuitenkin, kun latu sukelsi metsään ja lopulta saattoi nauttia ihan oikeasta sivakoinnista lumisella ladulla. Kotiin palatessa ilahduin, kun pihalle oli kertynyt pieni lumikerros, ehkäpä Espoossakin pääsee jo kohta hiihtämään. Hiihto on mielestäni liikuntamuotojen kunkku, siinä joutuvat kaikki lihasryhmät monipuolisesti töihin.

Eevi ja Fina jäivät Riston luo hoitoon, ne viihtyivät siellä varmasti paremmin kuin automatkalla ja kerrostalokylässä. Tampereella Pyry kylläkin oli odottanut koiria, hänellä on jopa kaksi leikkikoiraa, joiden nimet ovat Fina ja Eevi. ASTin koirakalenteri on näkyvällä paikalla ja sieltä Eevi katselee Pyryn touhuja. Riston perheen kanssa meillä on hieno joustava koirien yhteishuoltajuus, tosi helppoa ja kätevää. Jos meillä on menoa, koirat viedään Laaksolahteen, ei tarvitse pakata tarvikkeita mukaan, eikä selitellä syömä- ja ulkoilutapoja. Kun Riston perheellä on matka edessä, Dixie siirtyy yhtä joustavasti vanhaan kotiinsa. Jos tämä hoitorengas ei toimi, Iirislahdessa odottaa varahoitopaikka. Sirkka ja Markku ovat jo kyselleet, milloin he saavat koirat hoitoonsa. Pääsiäisen maissa onkin ohjelmassa sellainen matka, että kaikki kolme koiraa tarvitsevat hoitopaikan. Sirkka ja Markku ovat jo lupautuneet hoitajiksi.

Viime kerralla kirjoitin, miten Dixie oli hurmannut Royn luokkakaverin perheen. Siellä oli innostuttu ihan tosissaan staffipennun hankinnasta ja soiteltu eri kasvattajille. Kyselykierros ei ollut tuottanut tulosta ja perhe soitti uudestaan Ristolle, osaisiko hän antaa vihjettä pennunhankintaan. Risto siirsi tehtävän minulle ja sainkin selville, että espoolaiselle kasvattajalle on tulossa pian pentue. Nyt näyttää lupaavalta, sillä Royn luokkakaverin perheeseen on luvassa keväällä staffivauva. Dixien voisi kyllä nimetä sen kummiksi.

Monenlaisia tilinpäätöksiä

Ajankäytöllisesti mennyt viikko on ollut pyhitetty AST:ille ja agilitylle. Taas on se aika vuodesta, kun on pitänyt saada tilit päätettyä, kirjanpito mallilleen ja tilinpäätös laadittua. Tyypillisesti on vielä pitänyt kysellä myöhästyneitä maksettavia ja maksuja sekä kirjata ne velkoihin tai saataviin, mutta nyt on kirjan kannet laitettu kiinni ja tiistaina luovutan mapit tilintarkastajalle. Tammikuun loppu on muuten hämmästyttävän tyhjä, kun veroilmoituksen laadinta on jäänyt pois. Kirjanpidon lisäksi on aikaa kulunut muihin koira-aktiviteetteihin. Tiistaina treenasimme Eevin kanssa Purina-hallissa, keskiviikkona koulutin itse samaisessa paikassa, torstaina oli AST:in hallituksen kokous, mutta perjantaina jätin jo väliin vapaaharjoitukset. Lauantaina kisasin Eevin kanssa Kirkkonummella, mutta tänään unohdan koiraharrastukset kokonaan. Lauantain kisa meni niin penkin alle, että mietin taas vakavasti, onko yleensä järkeä jatkaa agilityä Eevin kanssa. Se on kuin vuoristorataa, ajoittain nautiskelemme onnistumisen tunteesta radan huipulla ja sitten taas romahdamme oikein jytinällä radan pohjalle. Pohdintaa syvensi vielä pojanpojan kysymys, miten kauan aion vielä jatkaa agilityä. Kun kysyin, pitäisikö sitten jo lopettaa, poika vastasi: Kyllä sä oot jo aika vanha. Lasten ja imeväisten suusta siis totuus kuullaan.

Näpyttelyäni säestää rytmikäs kuorsaus, Fina ja Dixe nukkuvat päiväunia työhuoneessani. Nyt väsyttää, kun aamupäivän metsälenkillä pidettiin kovaa vauhtia yllä, juostiin edestakaisin kallioilla, kepit ja puunrangat saivat liikettä. Ihailimme Dixien ketteryyttä, se juoksi kallionrinteitä nuorempien perässä ja hyppeli kallioilla vetreästi. Vaikka sen kuono on jo harmaantunut, vanhentuminen ei todellakaan näy liikkumisessa. Viime viikolla kirjoitin Finan ja Eevin aamuyllätyksistä, mutta nyt minut melkein kammettiin pois sängystä, kun Dixiekin yhtyi herätystemppuiluun.

Dixie on valloittanut naapureiden ja poikien kavereiden ystävien sydämet. Royn luokkakaverin isä oli soittanut ja halunnut tietää lisää staffeista. Roy oli käyttänyt Dixietä vierailuilla ja siellä oli ihastuttu siihen niin, että suunnittelevat nyt staffin hankkimista. Risto itse pohdiskeli, että pitäisi varmaan jo suunnitella Finan pennun ottamista, kun tosiasiat myöntäen tiedetään, että Dixiellä ei ole enää kovin monta elinvuotta edessään. Niisk, pelkkä ajatuskin tuo vedet silmiini.

Katse siis tulevaisuuteen ja staffilinjamme jatkumoon. Jos kaikki menee hyvin, voisi Fina päästä miehelään jo vuoden kulutta ja sitten olisi taas kevätpentuja odotettavissa. Aika menee hurjan nopeasti, sillä parin viikon päästä saamme viettää jo yksivuotisjuhlia.

Ihana aamu

Tässä lyhyt kuvaus, miten aamuni alkoi tänään. Kun havahduin unesta, halusin vielä nauttia hetken sängyssä ja aloittaa päivän rauhallisella ylösnousulla. Avasin toisen silmäni ja humps! Fina pompahti mahani päälle. Se tamppasi päälläni edestakaisin, sen häntä viuhtoi vimmatusti samalla kun se työnsi kasvoilleni suussaan olevaa märkää tennispalloa. Nyt oli pakko herätä ihan kokonaan ja kun yritin työntää Finaa pois, Eevi antoi itselleen luvan hypätä sänkyyn. Se aloitti määrätietoisen nuolemisen, kohteena aina se osa vartaloani, joka pilkisti peiton alta. Lopulta piilouduin peiton alle kokonaan ja koirat luovuttivat, mutta minä taas päädyin nousemaan ylös, koska ei enää unettanut. Se siitä rauhallisesta ylösnoususta. Aamutoimien jälkeen pukeuduin ja sujautin jalkaani toisen Merrel-pistokkaan. Toista ei löytynytkään ja niin kuljin toisessa jalassa kenkä, toisessa vain sukka huoneesta huoneeseen etsimässä kadonnutta kenkää. Kenkää ei löytynyt ja niin riisuin toisenkin kengän jalastani ja etsin itselleni parillisen kenkäparin.

Viikonloppu on ollut penkkiurheilijan unelma. TV-urheilutarjonta oli lähes aukotonta, naisten pujottelua, miesten pujottelua kahtena kierroksena, Tour de Ski, mäkihyppyä ja taisi siellä olla jotain joukkuelajiakin. Koirien ulkoiluttaminen, syömäajat ja muut pakolliset on sovitettu urheiluohjelmien väliin. Lauantaina sentään käytiin juoksulenkillä Latokasken maastossa, sekin tehtiin aikaisin aamulla, jotta ehdittiin seuraamaan Tanja Poutiaisen laskua.

Sain käsiini ihanan kirjan: Jeffrey Masson, Dogs never lie about Love. Se kertoo koiran tunteista, unelmista, surusta, peloista ja rakkaudesta hauskasti ja vakuuttavasti. Tein yhteenvedon koiran rakkauden tunteesta ja lisäsin sen sivuilleni Staffitarinoiden joukkoon.

Tietotekniikka on työllistänyt minua viime viikolla. Kun päivitin koneeni selaimen eli Internet Explorerin versioon 7, en saa enää näkyviin sivujeni videoleikkeitä. Vanhassa versiossa ne aukeavat normaalisti. Jotain puuttuu tai jotain täytyy poistaa, mutta en tiedä mitä. Olen kiitollinen vinkistä, jospa joku lukijoistani osaisi antaa neuvon ongelmaan.

Kuka söi piparkakkutalon?

Terveiset koirien ulkoiluttamislenkiltä sateisesta pimeästä metsästä! Kävelimme otsalamput päässä ja kahlasimme polulle muodostuneissa valtavissa vesilätäköissä. Koiria sää ei haitannut, päinvastoin ne olivat aivan vallattomia ja katosivat keppiensä kanssa metsän pimentoon. Välillä pysähdyimme huutelemaan niitä ja vasta pitkän odottelun jälkeen pimeästä sukelsi kaksi halogeenivalossa loistavaa silmäparia. Metsään oli eksynyt joku meidän tavoin hullu koiranulkoiluttaja, sillä yllättäen valokeilaan osui myös ulkoiluvaatteen heijastinnauhat ja koiran silmäpari.

Eilen illalla jätimme lenkin väliin, sillä emme halunneet altistaa Finaa paukkupelolle. Eevi on luonnetestissä todettu paukkuvarmaksi, mutta kyllä sekin höristeli eilen korviaan kauheassa räiskeessä eikä halunnut mennä edes pihalle ilta-asioilleen. Fina oli myös pelokkaan tuntuinen ja vielä tänä aamuna se kurkki epäluuloisena ovesta aivan kuin peläten, että paukuttelu taas alkaisi. Ruoka kuitenkin maistui ja leikit sujuivat, joten en usko räiskyttelyn herättäneen Finassa oikeaa paukkupelokkuutta. Kannattaa kuitenkin olla varuillaan ja tarkkailla koiraa, sillä yksikin epämiellyttävä paukkukokemus voi altistaa sen fobialle. Muuten talomme kulmilla sai ihailla upeaa ilotulitusta ja räiskettä ihan ilmaiseksi, Elias sanoikin, että tämä kuulostaa kuin sodalta, mutta onneksi ei tarvitse pelätä.

Joulunvietto Canarialla oli mielenkiintoinen kokemus; ihan mukavasti pääsimme aattoiltana tunnelmaan, mutta se olikin ainoa jouluinen kokemus. Yritimme valmistaa paikallista aineksista suomalaisen jouluaterian, lauloimme ja leikimme vähän, söimme karkkia, luimme kirjoja ja katsoimme DVD-leffoja.

Useana päivänä Mika luotsasi joukon vuorille vaeltamaan ja näimme mahtavia maisemia ja rasitimme jalkojamme melko lailla jyrkillä rinteillä. Monikohan rannalla itseään kärventävä turisti tietää, että Canarialla on muunkinlaista maastoa kuin hiekkarannat. Oikeastaan hiekkarannat ovat vain murto-osa saaren maastotyypistä, pääosin se on huimaa vuoristoa, jyrkkiä kalliorantoja ja mäntymetsiä.

Koirat käyttäytyivät matkan aikana Riston luona melko mallikkaasti, mitä nyt söivät piparkakkutalon ja tekivät muutaman lätäkön lattialle. Jouluaaton kirkkoaikana piparkakkutalosta oli hävinnyt reunat, eikä syyllisestä ollut silloin vielä varmuutta. Paluupäivänämme koirat olivat taas olleet keskenään kotona ja sinä aikana koko piparitalo oli hävinnyt. Kaikki epäilykset kohdistuivat Finaan, mutta vasta lauantaiaamun kävelyllä syyllisyys varmistui, kun sen jätös oli löysää ja piparkakun väristä. No, tämä oli Finan ensimmäinen joulu, eikä se voinut tietää, että piparkakkutalo on vain pöytäkoriste. Väliaikatiedotteessa Risto kehui Finaa ja sanoi sen olevan parhaiten käyttäytyvä kaikista staffeistamme. Se oli paljon sanottu ja siitä hyvästä Risto sai erikoistuliaisen.

Uudenvuoden lupaukset on tehty ja huomisesta alkaen niitä pitäisi alkaa toteuttaa. Kunhan nyt yksikin kävisi toteen, vaikkapa tekeillä oleva koirakirja valmistuisi, olisi vuosi suosiollinen. Menneen vuoden saldo on oikein mukava, elämä on kohdellut perhettä hyvin ja melko paljon mukavia asioita on toteutunut. Yksi parhaista on Eevin mainio pentue ja uskon että pentujen kodeissakin muistellaan uuden perheenjäsenen tuloa ilolla.

Sirkustelua ja muuta hulinaa

Joulu ei meillä ala ilman Hurjaruutin sirkustelua. Perhe Westermarck täytti eilen illalla Pannuhallin katsomossa neljännellä rivillä 10 paikkaa, tuntui mahtavalta istua siinä omien joukossa. Sirkuksen tarina oli tänä vuonna Aika ja hauskasti juoni oli kehitetty kellon viisareiden ympärille. Juoni ei tosin ollut olennainen osa hienoa esitystä, huimat taiturit melkein salpasivat hengen, ihastuttivat ja naurattivat, Olihan siellä tuttu possukin ja ranskispartaiset tontut tuomassa joulun tarinaa. Pieni Pyry jaksoi katsoa esityksen hievahtamatta alusta loppuun, harvoin voi sanoa jonkun esityksen sopivan näin hyvin sekä lapsille että aikuisille.

Vietimme lauantaina jo esijoulun, koska lähdemme perjantaina vanhimman pojan perheen luo Canarian Temisaksen pikkukylään. Valmistin juhla-aterian, jonka alkuruokana oli graavilohiviettelys. Pääruoaksi paistoin kokonaisen kalkkunan ja yllätyin itsekin, miten helposti kalkkuna kypsyi herkulliseksi ja meheväksi. Lisäkkeenä oli juuresmuhennosta ja kermaista kastiketta ja vaikka itse sanonkin, se oli herkullista. Jälkiruoaksi oli vaniljajäätelöä ja lakkakastiketta. Koko perhe osallistui valmisteluihin ja pöydän kattamiseen ja tallensimme melko hauskan videon touhuiluistamme. Koirat pyörivät jaloissa ja nuuhkivat nenät väristen kalkkunan tuoksuja. Kalkkunasta riittää kyllä paljon höystettä koirien papana-annoksiin.

Illallisen jälkeen otimme Skype-yhteyden Temisakseen. Meidän täytyi vuorotella nettikameran silmän edessä kun emme kaikki mahtuneet yhdellä kertaa, mutta Mika, Sirkku, Joel ja Tyko mahtuivat sopivasti yhteen kuvaan. Nostimme myös Tykon ja Joelin pyynnöstä vuorotellen koirat kameran eteen.

Sirkuksen aikana koirajoukko oli alkupaloiksi nauttinut putkilon Bugadog-hammashoitovoidetta, hajoittaneet putken palasiksi ja levittäneet tahmaista ainetta koiranpeteihin. Dixie villitsi taas tyttäret niin että hermot meinasivat mennä, ja nyt kun viikonlopun hulinat ovat takana, meidän koirat nukkuvat voipuneina koreissaan

Kesäiset kelit ovat innostaneet Finan pihankaivuutöihin. Se kaivaa kuin aarretta etsien syviä kuoppia nurmikkoon, ja jos se löytää kiven, se vikisee vimmasta ja innosta ja yrittää jyrsiä sitä. Tällaisella menolla sen tassuvälit voivat ärtyä ja hampaat rikkoutua. Tein kaivuuprojektista pienen videoleikkeen kuvagalleriaan. Minun etuhampaani olivat vähällä lohjeta eräänä päivänä kun aamukahvipöydässä lehteä lukiessani Fina teki yllätyshypyn syliini. Kahvikuppi oli kädessäni, Fina kolautti sen päällään hampaisiini ja kahvi lensi ympäriinsä. Onneksi kahvi oli jo vähän jäähtynyttä. Fina sai pikapalautuksen lattialle.

Torstaina Eevi ja Fina lähtevät joulun viettoon Laaksolahteen ja isäntäväki lähtee aikaisin perjantaiaamuna Canarialle. Tietokone saa huilata viikon verran ja kirjoittajan niskallekin pieni tauko tekee hyvää.

Oikein hyvää ja rauhaisaa joulua kaikille lukijoille, rentoutukaa ja nauttikaa joululahjoista, jouluruoasta ja joululomasta.

Kuratassut joulukuussa

Koirien joulukalenterista on syöty jo 11 namia. Hyvä, että pääsin kokeilemaan tätä uutuutta lahjan muodossa, sillä jos olisin ostanut sen omalla rahalla, kalenterin avaaminen olisi tehnyt minut melko kärttyisäksi. Luukkujen numeroa saa etsiä suurennuslasilla, suklaanami on pakattu niin tiukkaan kalvoon, että tarvitaan teräase sen avaamiseen ja kun sen vihdoin saa esille, herää epäilys namin tuoreudesta (suklaan päällä on jotain valkoista). No, koirille ne maistuvat eikä vatsavaivojakaan ole havaittu.

Fina on osallistunut jo jouluvalmisteluihin ja tuunasi kassistani löytämänsä joulukorttipakkauksen. Nyt kortit on koristeltu hampaanjäljillä ja reunat on revitty taiteellisesti. Ehkäpä veljet saavat Finalta omakätisesti koristellut kortit.

Tammisaaren Noi perheineen kävi tänään kylässä ja meidän jälleen näkemisen riemulla ei ollut rajoja. Staffihan tervehtii riemukkaasti jokaista tapaamaansa ihmistä, mutta kyllä tänään tuntui siltä, että Noi muisti synnyinkotinsa ja kasvattajansa ja osoitti sen myös. Noi oli pentueen pieni, elvytin sitä ensimmäisinä päivinä kun se ei jaksanut imeä, syötin parin viikon ajan lisäravintoa tuttipullolla ja sain sen taistelemaan elämästään. Tänään meille tuli kylään hyvin muodostunut ja hyvällä itsetunnolla varustettu staffiuros, jossa ei näkynyt heikkouden merkkejä. Se löysi heti Finan kanssa yhteisen sävelen, sieti hyvin äiti-Eevin komentelut ja pian kaikki kolme temmelsivät pihalla niin että kurapaakut lentelivät. Kaisa oli ommellut Noille talvitakin ja pannan ja tuli tuomaan vaatteet meille. Kun omat koirat ja Noi olivat juosseet itsensä läkähdyksiin, Kaisan pesue pääsi vuorostaan näyttäytymään ja taas meidän takapihalla viipotti vauhtikoiria täysillä. Noin perhe näki samalla käynnillä monta erilaista staffimallia niin luonteen, ulkonäön ja koon kannalta. Kyllä he ovat hyvin sisäistäneet staffielämän, eivät säikkyneet Helmin huimia tervehdyshyppyjä eivätkä Rontin törmäyksiä.

Koirien takit ovat jääneet vähälle käytölle, kun tässä oikullisessa joulukuun säässä ei vielä vatsanalusta palella. Pihalla köynnösangervo työntää lehtiä ja voikukka tököttää tien reunalla, pajunkissat pörhentelevät kuin keväällä konsanaan. Katselin TV:ssä surkeita näkymiä Rovaniemen Napapiirin majalta, turistikeskuksen pihalla. Siellä brittituristit saavat nauttia todella eksoottisesta talvitunnelmasta, kun koiravaljakkoajelu tehdään vettä litisevällä ajouralla. Sääliksi käy myös hiihtokeskusyrittäjiä, kun kallis tykkilumikin on lämmössä sulanut. Taisi olla hyvä päätös lähteä jouluksi etelään ja jättää vaihteeksi Piilopirtin keikka väliin. Paha mieli siitä olisi vain tullut, kun lumihankien sijasta olisimme katselleet mökin ikkunasta vihreää pihaniittyä.

Vuosi elämästä

Vuosi on kierähtänyt umpeen siitä kun Eevi ja Waltteri kokivat yhteisen lemmenhetken. Vuoteen on mahtunut odotusta, jännitystä, iloa ja vähän huoltakin. Eevin neljä pentua täyttivät juuri 10 kuukautta ja ne ovat kehittyneet mallikkaiksi nuoriksi staffeiksi. Ne tuovat paljon iloa isäntäperheilleen ja varmasti niiden ulkopuolellekin. Paljon työtä ja huolenpitoa on tarvittu, että suloiset pennut ovat kehittyneet hyvin ja oppineet koirien tavoille. Kasvattajana olen erityisen iloinen siitä, että pennut ovat vastuullisissa ja huolehtivaisissa kodeissa. Eevi-äiti on kypsä staffirouva parhaimmillaan. Se on tosin kerännyt vähän massaa (tai läskiä) vyötärölleen, menettänyt kohtunsa ja melkein kaikki nisänsä. Sen elämä on nyt tasaista, kun hormonit eivät enää aiheuta mielentilan ailahteluita. Dixie mummi on vuoden aikana harmaantunut arvokkaasti ja viettää lokoisia päiviä Riston perheessä. Siellä on TV-huoneeseen hankittu uudet nojatuolit, joista Dixie on ominnut toisen ja petaa aina suojaviltin ja tyynyn itselleen sopivaksi kasaksi.

Kymmenkuisen Finan strategiset mitat ovat:
paino 14 kg
korkeus 38 cm
rinnan ympärys 59
kaulan ympärys 41 cm
pään ympärys 44 cm

Se on melko korkea rimpula, mutta paino on aikuisen staffin ja luusto on vahva. Ehkäpä lihakset vielä kasvavat ja muotoilevat Finasta rodulle ominaisen muhkean staffinartun.

Kasvattajakin yrittää pitää itsestään hyvää huolta ja niinpä hankin itselleni jäsenyyden uuteen Länsiväylän Elixia-liikuntakeskukseen. Kaupan päälle sain ilmaiset liikuntakortit marras- joulukuulle. Aloitin reippaasti osallistumalla Bodypump-tunnille ja hyvältä tuntui. Vähemmän hyvältä tuntui parin päivän päästä, kun lihakset olivat maitohapoilla. Kropasta löytyi lihasryhmiä, joita en tiennyt omistavanikaan. No, seuraavan tunnin jälkeen pystyin jo kävelemään ja istumaan ihan kivutta.

Tänään meidät oli kutsuttu Henrikin syntymäpäivälounaalle, mutta koska olin jo ilmoittautunut Eevin kanssa Kotkaan kisaamaan, saimme luvan tulla hieman myöhässä. Minulla on ihanan ymmärtäväinen perhe, kukaan ei kauhistele agilityaddiktia, vaan sopeutuu siihen, että äiti tulee lounaalle myöhässä reissussa rähjääntyneenä. Tänään oli kisassa 0-tulos todella hiuskarvan varassa, kaikki muut esteet sujuivat virheettä paitsi keinun alastulossa pienen pieni varaslähtö. Aika oli erinomainen ja sijoituimme neljännelle sijalle. Kotkassa palkittiin tämäkin sijoitus, ja Eevi sai ikioman koirien joulukalenterin.