Kaksivuotiaan staffin profiili

Kaksi vuotta sitten oli pakkaspäivä ja lumivaippa peitti maiseman. Se oli silloin kun Etelä-Suomessa vielä vuodenajat olivat kohdallaan. Koko yö oli valvottu odottaen Eevin penikoinnin alkamista, mutta se ei pitänyt kiirettä. Vasta iltapäivällä aika alkoi olla kohdalla, ja se alkoi punnertaa synnyttäen helposti ja nopeasti neljä pentua, 2 tyttöä ja 2 poikaa. Elias tutki Eevin ja sanoi kohdun tuntuvan tyhjältä. Kaikki oli siis hyvin, pennut imivät ahnaasti ja Eevi oli rauhallinen. Sitten se nousi ylös, katseli levottomasti peräpäätään ja ei aikaakaan, kun se työnsi ulos vielä yhden pennun. Röntgenin mukaan pentuja piti olla vain 3, ehkä 4. Se oli Eevin yllätys, Great Surprise, nykyin Tammisaaressa asustava Noi. Suruksemme pentueen toinen tyttö menehtyi parin päivän ikäisenä.

Kaksivuotias koira on iän perusteella jo aikuinen, koira parhaassa iässään. Silti Fina on meidän perheen vauva, pentu, pikkuinen. Se on
- hontelo vasikka, jonka muskelit odottavat edelleenkin kasvamista.
- äärettömän utelias ja vikkelä, mikään asia ei saa jäädä tutkimatta
- loputon leikkijä ja askartelija
- kenkien kuljettaja, onneksi ei enää purija
- kainaloinen sylivauva, mitä tiukemmin kyljessä sen ihanampaa
- herkkä ja outojen asioiden edessä joskus pelokas
- kuuliainen ja tottelevainen
- nopea oppija
- sinnikäs ja itsepäinen
- hyväluontonen ja huumorintajuinen
- kivifanaatikko
- luottavainen
- listaa voisi vielä jatkaa, mutta yhteenvetona todettakoon että Fina on kerrassaan ihana koira.

Toivottavasti Finan veljien kodeissa on samanlaisia tunnelmia ja menneet kaksi vuotta ovat tuottaneet iloa ja koiramaisia elämyksiä.

Leivoin Finalle synttärikakun amerikkalaisen koiralehden mukaan. Sen voi paloitella pieniksi namipaloiksi ja pakastaa. Eilen treeneissä kokeilin nameja ja hyvä oli menekki. Tässä tulee ohje:

TONNIKALANAMI

2 prk tonnikalaa öljyssä tai vedessä
350 g grahamjauhoja
1 rkl valkosipulijauhetta tai aromisuolaa
2 munaa kevyesti rikottuna
kourallinen Parmesan raastetta.

Hienonna tonnikala tehosekoittimessa. Lisää kaikki muut ainekset ja sekoita tasaiseksi massaksi. Voitele n. 22 x 22 cm:n vuoka ja tasoita massa siihen. Paista 170 asteisessa uunissa n. 20 minuuttia eli kunnes massa tuntuu läpipaistuneelta. Leikkaa kakusta sopivia pieniä neliöitä joista osan voi pakastaa, osan nauttia heti tuoreeltaan. Slurp, slurp!

Tom tom tom tom tom

TomTom ei ole Marionin laulama euroviisu vaan pieni näppärä kapistus, jonka pitäisi idioottivarmasti ohjata vaikka kuinka tumpelo ajuri oikeaan osoitteeseen. Viime torstai-iltana laitteen lupaukset eivät täyttyneet, päinvastoin se aiheutti lähes perheriidan. Se ei pysynyt ajurin mukana, joka teki niin omapäisiä reittiratkaisuja, että laite joutui hokemaan useampaan kertaan: ”Käänny takaisin jos mahdollista, käänny takaisin jos mahdollista.”

Matka alkoi kyllä lupaavasti, sillä TomTom ja ajuri olivat täysin yksimielisiä siitä, miten ajetaan Tammitieltä Orapihlajantielle hakemaan pojanpojat Pekka Töpöhäntä-musikaaliin. Sieltä olisimme osanneet suunnistaa Kaupunginteatteriin ihan omin päin, mutta halusimme testata, millaista reittiä TomTom ehdottaisi. ”Käänny vasemmalle, käänny vasemmalle” se hoki Laaksolahdentiellä aivan kuin ajuri ei yhdestä kehotuksesta ymmärtäisi. Lähestyessämme Sello-kauppakeskusta, TomTom oli jo ajurin kanssa eri mieltä suunnasta. No, ehkä kannatti kokeilla sen ehdottamaa reittiä eli kääntyä Kehä ykköstä pitkin länteen.

Liikenne oli ruuhkainen ja näkyvyyttä haittasi sakea räntäsade. Siksi kai ajuri ei ehtinyt toimia, kun TomTom ohjasi Turun moottoritielle, ja niin jatkettiin kohti Länsiväylää eli käännyttiin kohti lähtöpistettä. Kun seuraavassakaan risteyksessä ajuri ei totellut, TomTom komensi, mielestäni jo tuskaisella äänellä: ”Käänny takaisin jos mahdollista, käänny takaisin jos mahdollista”. Ei kääntynyt ajuri, ja laite nöyrtyi suunnittelemaan uuden ajoreitin. Nyt laite kertoi myös matkaan tarvittavan ajan pitenevän kymmenellä minuutilla. Kiristelin hampaitani vieressä ja yritin pitää suun supussa. Takapenkillä tilanteen vakavuus oli hiljentänyt kolme vilkasta poikaa, sellaista ihmettä ei ole useinkaan koettu. Teatteriin saavuttiin kaikesta huolimatta hyvissä ajoin, jopa vähän ajoseikkailulle naureskellen.

Eipä hymyilyttänyt enää kotimatkalla. Piina alkoi jo heti ajurin käännyttyä teatterin paikoitusalueelta eri suuntaan kuin TomTom olisi halunnut. Kysyin, haluaako ajuri tehdä aina kunniakierroksen Helsingin keskustan kautta. Viimeistään Postitalon kulmalla olisi kuitenkin pitänyt kääntyä Mannerheimintielle, mutta sinnikäs ajuri piti päänsä ja suuntasi Länsiväylälle. Olimme ajamassa kohti omaa kotia, vaikka ensin piti viedä pojat Laaksolahteen. Ajoreitin valinnasta oli nyt tullut sellainen tahtojen taistelu, etten kestänyt sitä enää, vaan halusin ulos autosta, halusin mennä bussilla kotiin. Kun ajuri ei suostunut pysähtymään eikä päästämään minua ulos, nappasin TomTomin auton kojelaudalta: Miksi sitä käytettäisiin, kun sen ohjeita ei noudateta? Loppumatkan Orapihlajantielle ajuri sai ajaa ilman ainuttakaan ohjetta.

Perillä Roy yritti murtaa jäätä ja sanoi: ”Hyvinhän se meni, vaikka ajettiin kolme kertaa harhaan”. Werner halasi ja sanoi: ”Kiitti teatterista, voisin suositella sitä luokkakavereille”. Henrik ei sanonut sanaakaan. Eteiseen päästyään mottasi nyrkillä Werneriä mahaan.

TomTom on vahva ja kovatekoinen, sen todisti Fina tässä eräänä päivänä. Olin jättänyt navigaattorin kuljetuslaukussaan eteisen penkille, josta Fina oli sen napannut. Kuulin keittiöön epäilyttävää kolinaa joka kohdentui olohuoneen pöydän alle. Siellä Fina kolisteli TomTom hampaissaan, mutta ihme kyllä ei ollut saanut vielä aikaiseksi minkäänlaista tuhoa. Laukusta se oli jo repinyt päällystä, mutta jättänyt sen rauhaan löytäessään sisältä mielenkiintoisen kapistuksen.

On se niin helppoa!

Olen laitekoukussa. Kaikki alkoi siitä kun pitkän harkinnan jälkeen ostin digitaalisen videokameran. Tein eri mallien kesken vertailuja Vertaa.fi-sivustossa ja perusteellisen tutkimustyön jälkeen päädyin hankkimaan tunnetun valmistajan kameran, joka olisi helppokäyttöinen, jonka hinta-laatusuhde oli kohdallaan ja jolla kuvattua materiaalia voisi helposti muokata. Kuvaaminen olikin lapsellisen helppoa, varsinkin kun kamerassa on Easycam-toiminto, joka säätää kaikki asetukset kohdalleen. Siis paina nappia ja kuvaa. Kuvausmateriaalin värit eivät tosin olleet identtiset kuvattavan kohteen kanssa, esimerkiksi joulunpunainen neuletakkini toistui viininpunaisena. Sen verran kannatti antaa periksi helppokäyttöisyydelle.

Eräs käyttövaatimuksistani oli, että videokuvaa pitäisi voida siirtää tietokoneelle muokattavaksi. Senkin piti olla niin helppoa! Kuvan käsittelyä varten tarvittiin vain pieniä valmisteluja kuten Motion Browser-ohjelman lataaminen tietokoneelle. Ennen kuin se onnistui, piti rekisteröityä valmistajan nettisivuille. Sitä varten tarvittiin 16-numeroinen tuotenumero. Mistä himputista sen löytäisin? Ohje opasti kärsivällisesti, että sen löytää pakkauksessa olleesta lehtisestä. Eipä lehtinen löytynyt ihan helposti, pengoin kirjahyllyä, lokerikkoa, tyhjensin roskakorin ja pulssini nousi huimiin lukemiin. Ennen kuin verisuoni ehti puhjeta päässäni, löysin vihkosen erään toisen laitteen pakkauslaatikosta. Kukahan sen oli sinne laittanut?

Ohjelma latautui kiltisti koneelle ja avasin sen pikakuvakkeesta. Ohjeen mukaisesti kiinnitin USB-kaapelin kameraan ja toisen pään tietokoneeseen. Kaiken piti olla kunnossa, mutta silti ohjelma huomautti, että kamera ei ole kytketty oikein, tarkista kaapeli. Avasin ohjekirjan ja tulkkasin pientä pränttiä kohdasta ”Videokameralla kuvattujen videoiden tuominen ja vieminen”. Sen verran sain selville, että tähän toimintoon tarvittiin ylimääräinen kaapeli, joka ei ole vakiovaruste. Mutisin itsekseni, että myyjä olisi voinut kertoa tästä, kun kerran peräsin juuri sitä ominaisuutta.

Seuraavan päivän ostoslistaan kirjasin videokaapelin. Kodintekniikkaliikkeen ystävällinen nuori mies sanoi selitettyäni ongelman. ”Niin, siis firewire-kaapeli”. Nyökyttelin, että kyllä kai, mutta en tiedä, onko koneessani sille aukkoa. Myyjä sanoi vakuuttavasti, että kaikissa uusissa koneissa on sellainen, kyllä kaapeli sopii 99,9 % -sesti siihen. Sain ostaa kaapelin avokaupalla.

Kotona kaivoin esille tietokoneen opaskirjan ja tutkin sen avulla koneen kaikki mahdolliset aukot, joihin kaapelin voisi pistää. Ei löytynyt, mutta sen verran opin, että joissakin valmistajan malleissa sellainen on ja joissain ei. Siis minulla oli juuri se riisuttu malli.

Siirryin tutkimaan puolison konetta, joka on vuosia aiemmin hankittu. Siitä antiikkikapineesta löytyi kaapelin mentävä aukko. Aloin homman alusta eli yritin asentaa siihen Motion Browser –ohjelman. Nyt CD-asema kieltäytyi yhteistyöstä. Ei ollut kuulemma käytössä! Nokkelana keksin avata valmistajan nettisivut ja etsiä sieltä samaisen ohjelman. Hetkeksi huumaannuin riemusta, kun sain sen ladattua eikä aikaa kulunut kuin 20 minuuttia. Huuma muuntui pian manaukseksi, ohjelma oli tarkoitettu Windows Vista – käyttöjärjestelmälle, minulla oli vanhanaikainen Windows XP.

Kaivoin puhelimeni luettelosta vuosia sitten tietoteknistä apua antaneen Jarin numeron ja soitin siihen hieman arkaillen. Puhelimeen vastasi reipas miehenääni joka kysyi, mitä minulle nykyisin kuuluu. Vastasin että muuten hyvää, mutta juuri nyt ovat hermoni riekaleina. Kerroin huoleni, jolloin Jari ehdotti, että kytkisin tietokoneen irti virrasta, irrottaisin CD-aseman ja sitten taas laittaisin kaikki takaisin. Ihme tapahtui! Cd-asema alkoi toimia, ohjelma latautui, yhdyskaapeli sopi sekä kameraan että tietokoneeseen ja yhdyskäytävä toimi. No, ihan pikkujuttu oli se, että ennen ohjelmankäyttöä piti ladata netistä pdf-muotoiset ohjeet toimintoa varten. Ne olivat jopa selkeät ja niiden avulla askel askeleelta sain videomateriaalin siirrettyä tietokoneelle. Sen muokkaus siellä on taas ihan oman tarinansa.

Koirat pyörivät hermostuneena ympärilläni, kun näprään vain laitteiden kanssa. Fina haukkuu kimeästi ja tekee leikkihyökkäyksiä Eevin kimppuun. Väliin Eevi työntää kuonon polvelleni ja kirputtelee käsivarsiani. Myönnän, tänään en ole ehtinyt touhuta niiden kanssa kuten tavallisesti.

Reissustaffit

Ahvenanmaan kisareissulta on palattu eikä kovinkaan pahasti rähjäytyneinä. Viikonloppu oli melko rankka niin ihmisille kuin koirillekin, mutta taas ollaan monta kokemusta rikkaampia. Laiva-aikataulu Maarianhaminaan on hankala; Helsingistä lähdettäessä laiva on perillä klo 4.35 ja paluu on sekin yöllä eli lähtö Maarianhaminasta klo 23.45. Eevi ja Fina osoittivat taas mainiosti, miten sopeutuvaisia ne ovat muuttuviin olosuhteisiin. Niitä ei hetkauttanut autolla ajo laivan sisuksiin, ei hyttiin sulloutuminen, eikä hotellihuoneeseen majoittuminen. Laivan hytissä ne hyppäsivät oitis sängylle aivan kuin olisivat testanneet oliko siellä kunnon pedit. Kun menomatkalla unenpöpperöisinä raahauduimme aamuyöstä autolle, käytävän tukki joukko bailaajia. Porukka riemastui nähdessään koirat, mutta nämä vain huiskauttivat vähän häntää ja loikkivat lattialla lojuvien ihmisten yli.

Kilpailut alkoivat Eckerön urheiluhallissa jo lauantaiaamuna klo 9, joten hotellissa ehdimme käväistä nukkumassa tunnin verran. Ensimmäisenä päivänä molemmilla koirilla oli kaksi kilpailua ja rankan yön jälkeen teimme ihan kelpo tuloksia. Finan ensimmäisessä kisassa puhdas rata oli hiuskarvan varassa, en osannut tarpeeksi ennakoida ja se hyppäsi puomin kontaktin alas. Sijoitus oli 7/19. Toisella radalla Fina hyppäsi väärän esteen ja hylättiin. Eevin ensimmäisen radan tulos oli 15 ja sijoitus 11. Silti olin tyytyväinen suoritukseemme, Eevi oli vauhdikas ja hyvin hallinnassa. Sunnuntaina Finan tulos oli 15 ja sijoitus 4/19, radan vaikeudesta kertoo se, että kaikki muut hylättiin. Eevi taas pujahti putken väärään päähän ja hylättiin. Siis kuudesta radasta saimme puolet hyväksyttyinä ja niistä Fina keräsi paremman saaliin kuin äitinsä.

Maarianhamina ei turistille paljoa tarjonnut, kaduilla oli hiljaista kuin aavekaupungissa. Kun sää oli kaiken lisäksi surkea, ei ulkoilukaan maistunut liiemmin. Kaupungin suosituin paikka taisi olla Kotipizza, siellä oli väkeä ihan jonoksi asti. Se olikin ainoa paikka josta sai vatsantäytettä kohtuuhintaan. Sunnuntai-iltapäivän ja illan loikoilimme hotellihuoneessa seuraten urheilua TV:stä, lueskellen ja torkkuen, siis koirat vain löhöillen. Maanantain ulkoilulenkillä kotimetsässä purettiin sitten kaikki patoutunut energia.

Vuosi vaihtui

Vuosi vaihtui iloisesti, vaikkei mitään suurempia juhlia ollutkaan tiedossa. Aloitin jo puolen päivän aikoihin salsaamalla Elixian tiloissa hurmaavan Juanin ohjaamana. Kyllä suomalaisnaisiinkin saa eloa, hymyä huuliin ja liikettä lanteisiin, kun salsa soi ja Juan innostaa askeltamaan. Kerrassaan hauskaa! Nyt olen jo osallistunut Juanin EasyLatin-tunnille ja siitä tulee minulle vakiovuoro. Illalla olimme oopperassa katsomassa Carmenia, mikä taas oli hienoinen pettymys, mutta hieno esitys silti. Vuoden vaihtuessa ympäristössä oli melkoinen rakettiräiske, mutta onneksi Eevi ja Fina eivät olleet millänsäkään, höristelivät vain vähän korviaan.

Uudenvuoden päivänä Espoon verkkopalloseura järjesti tennisturnauksen vanhaan malliin. Se tarkoitti sitä, että pelaajat olivat pukeutuneet vanhanaikaisesti valkoisiin ja pelit pelattiin puumailoilla. Kuvittelin että pelaaminen olisi ollut vain nimellistä, mutta hiki niskassa siellä oteltiin nelinpeleissä, silti hymy huulessa. Ruokaa ja juomaa oli tarjolla siinä ohessa ja muuten vain iloista seurustelua. Kotiin palatessa mietin, että näin hauskaa minulla ei ole ollut pitkään aikaan. Sellaista oikeaa ja aitoa hauskanpitoa.

Loppiaissunnuntai on kallistunut iltaan ja huomenna pukkaa arki päälle. Epäonninen joulukuusi nojaa ulkovaraston seinään ja koristeet on kerätty pois. Oli mukavaa laittaa koti jouluasuun, mutta kyllä on oikein miellyttävää taas asustaa siistityssä talossa. Meillä on hiljaista kuin huopatossutehtaassa, vain alakerrasta kuuluu vaimea television ääni, kun Elias seuraa ampumahiihtoa. Olen itsekin viettänyt pitkään television ääressä, ensin piti katsoa Tour de Skin loppukilpailu, sitten naisten pujottelukisa ja vielä miesten vastaava kisa. Nyt olen istunut tietsikan ääressä viimeistelemässä kirjaani ja olen urakkani loppumetreillä. Pitäisi vihdoin malttaa irrottautua tekstin hiomisesta ja uskaltautua lähestymään kustantajaa. Ehkäpä ensi viikolla! Yli vuosi on kulunut kässärin parissa ja se on minulle kuin rakas ystävä. En uskalla edes ajatella, mitä teen jos saan murska-arvion kustantajalta. No, Agatha Christiekin lähetti ensimmäisen kirjansa kässärin 7 kustantajalle ennen kuin sai kustannussopimuksen.

Nyt Fina tuli viereeni, kurottautui nuolaisemaan korvaa ja ehdottaa että voitaisiin tehdä jotain mukavaa. Hyvä että se pitää emännän taukoliikunnasta huolta. Muuten, Eevin suu on raikastunut ja tulehdus talttunut. Näin jälkikäteen vasta huomaa, että ienhaava on vaivannut sitä, sillä se pureskelee ja leikkii nyt erityisen innostuneesti. Metsässä yritän estää sitä pureskelemasta keppejä, mutta se on melkein toivoton tehtävä. Kotona Eevi joutuu päivittäin hammastarkastukseen ja on saanut aivan oman hammasväliharjan.

Oi joulupuu!

Meillä se on tukevasti kiinnitetty naruilla seinään. Tämä varotoimenpide tehtiin sen jälkeen kun joulukuusi oli kaatunut kaksi kertaa. Joulupuulla oli vaikeaa alusta lähtien. Kauhistuin kun näin millaisen muotopuolikuusen Jukka, Elias ja Pyry kantoivat sisään. Selityksenä oli, että se oli ainoa suomalainen kuusi eikä Jukka suostunut hankkimaan ulkolaista kuusta. Sitä oli hankala saada seisomaan suoraan, se on toispuolinen ja latva on katkaistu tökerösti. Runsailla koristeilla se saatiin tosin naamioitua, mutta jo aattoaamuna se kaatua rämähti, heitti päältään kaikki koristeet ja lirutti jalassa olevan veden lattialle. Aloitimme siis koristelun alkutekijöistä ja kiinnitimme kuusen tukevammin jalkaan. Joulupäivänä makailin sohvalla lukemassa, kun kuusi rämähti päälleni. Nyt oli Eevi ollut asialla, mennyt juomaan jalasta ja samalla työntänyt kuusen kumoon. Siis vielä kerran koristeltiin kuusi ja Elias löi 2 naulaa seinään ja sitoi kuusen tukevilla naruilla niihin.

Joulunvietto ei tosiaankaan sujunut aivan käsikirjoituksen mukaan, mutta näin jälkeenpäin osaan jo nauraa kommelluksille. Joulupukki oli tilattu hyvissä ajoin, hän oli soittanut vielä edellispäivänä ja saanut evästyksiä vierailuun. Pukin piti tulla ennen ruokailua ja lauloimme joululauluja ja leikimme lasten kanssa h-hetkeä odotellessa. Aikaa kului, odotus alkoi käydä hermoille, lapset kurkkivat ikkunasta ja me aikuiset vilkuilimme toisiamme huolestuneina. Aloimme syödä, ehkäpä pukki tulisi häiritsemään jouluateriaa. Kun kaksi tuntia oli kulunut, ymmärsimme että pukki oli pettänyt ja sepitimme lapsille peitetarinan käynnistä pihalla. Pettynein oli varmaan Jukka, 3-vuotiaan Pyryn isä. Hän oli nuorena poikana itse kulkenut pukkina, eikä voinut käsittää että joku toimisi näin petturimaisesti.

Lahjoja lapsille oli runsaasti ja pukkisuru unohtui leikkien tiimellyksessä. Hyvä että olimme aamulla ottaneet valokuvia siististä olohuoneesta, sillä nyt se oli kuin suuri roskasäiliö. Käärepaperia ja asennusohjeita oli sikin sokin ja yksi niistä, taisi olla muumitalon kokoamisohjeet, lensi kynttilän päälle. Isot liekit roihahtivat sohvapöydältä ja olisivat nopeasti levinneet ympäröiviin papereihin, ellei Riitta olisi tukahduttanut tulta. Onneksi emme päässeet joulun tulipalotilastoihin, kynttilätulipalojen sesonki on juuri parhaimmillaan.

Joulunvietto ottaa myös koirien hermoille, mutta joulukärhämiä ei tänä vuonna syntynyt. Ne osasivat avata lahjansa samalla riemulla kuin lapset ja ahmivat herkut saman tien.


Valokuvamallina on tosi tylsää


Eikö tämä jo kelpaisi?

Eevin suu on haissut erityisen pahalta jo pitemmän aikaa. Jokin kuukausi sitten poistimme sen hampaankolosta tikun ja se sai pitkän antibioottikuurin. Haju väheni, mutta nyt se tuli uudestaan aivan sietämättömänä. Eilen Elias rauhoitti sen, jotta suuhun saisi kunnon katsauksen. Hajulle löytyikin selkeä syy. Poskihampaiden välissä oli edelleen vierasesine eli tikku, jonka toinen pää oli kaivautunut kitalakeen. Tikku irrotettiin ja nyt odotellaan että syvä onkalo kasvaisi kiinni. Antibioottikuuri on taas päällä ja putsaan Betadinella haavaa päivittäin. Aivan uskomatonta että Eevi on voinut syödä, vetää leluja ja pureskella puruluita tikku kitalakea kalvaen.

Hoivavietti

Jukalla oli viime viikolla erilaisia työtehtäviä Helsingissä ja koko perhe majoittui talomme alakertaan. Oli mukavaa elää mukana lapsiperheen arjessa, kun yleensä tavataan vaan lyhyesti vierailujen tai juhlien merkeissä. Yhteiselo koirien kanssa sujui myös luontevasti, kun koirat ymmärsivät että ihmiset asuvat täällä, eikä joka kerta tavatessa tarvinnut tuulettaa 200 %:sesti. Pyry ei enää valittanut, vaikka koirat nuolivat tai lähentelivät. Fina oli erityisen kiinnostunut Anna-vauvasta, ja jos vain silmä vältti, se nuolaisi sitä tai ainakin nuuhki mielenkiintoista vaippapakettia. Se änkesi aina viereen, jos istuin vauva sylissä vaikkapa sohvalla. Erään kerran tällaisessa asetelmassa Eevi pyöri jaloissani, olisi ilmeisesti halunnut myös sohvalle. Sehän ei käynytkään, sillä Fina paljasti etuhampaat ja murisi: ”Tämä on minun vauvani, sulla ei ole mitään asiaa tänne”.

Toisena päivänä se hätääntyi, kun äiti-Riitta oli lähdössä Pyryn ja Annan kanssa vierailulle ja pakkasi tavaroita autoon. Fina oli pois tolaltaan, karkasi ulos ja hyppäsi autoon. Kun yritin saada sitä kotiin, se livahti käsistäni pensasaidan taakse ja vahti sieltä autoa. Sillä näytti olevan kova huoli taas vauvasta, pelkäsi näköjään että se viedään pois.

Perjantaina oli ohjelmassa jo perinteeksi muodostunut Hurjaruutiin talvisirkus. Westermarckin perhe täytti melkein koko rivin ja taas kerran ihailin esitystä siinä mielessä, että se hauskutti yhtälailla pikkupoikaa kuin vaaria. Illalla keräännyimme meille syömään ja loppuillasta pojat esittivät omaa Talent-showta sirkuksen innoittamana. Oli kärrynpyörää, siltaa ja käsilläseisontaa.

Kun väki oli lähtenyt, nautimme ansaitusti hiljaisuudesta ja rauhasta. Oli mukavaa kun talo oli täynnä elämää, mutta myös ihanaa kun oli ihan hiljaista. Helasuot olivat kutsuneet kylään lauantai-illaksi ja kutsu koski myös koiria. Ne juoksivat suoraa päätä autosta sisään, nuuskivat ja tutkivat joka nurkan aivan selvästi muistellen viime kevään hoitovierailua. Mahtoivatko ne nyt ajatella, että olemme taas jättämässä niitä hoitoon. Kun alkutouhuttelut olivat ohi, ne asettautuivat omille paikoilleen, Fina sohvalle ja Eevi makuuhuoneen sängylle aivan kuin olisivat omassa kodissaan. Sirkka ja Markku kysyivät taas, milloin koirat tulevat hoitoon. Vastasin, että varmaan kevättalvella tarvitaan koirille hoitopaikkaa, kun lähdemme hiihtomatkalle. Ihanaa että on tällaisia koirienystäviä.

Vierivä kivi ei….

Eilinen sade ja myrskytuuli eivät estänyt meitä lähtemästä Olarin poluille juoksemaan. Tarkenimme oikein hyvin, jalat tosin kastuivat kun paikoin vesi oli vallannut juoksureitin. Koirille juoksulenkki on niin iso juttu, että unohtavat hienostelut ja tassujen kastumisen. Lenkin jälkeen rentoutin lihaksia saunan lauteilla ja tein saldoa viikon liikunnasta. Hämmästyin itsekin, miten toimelias olin ollut:

Tiistai: Bodypump ja treenit koirien kanssa. Treeneistä oli muutama koira poissa, joten aikaa riitti toistoihin. Taisin juosta yhteensä 8 rataa.
Keskiviikko: Steppi
Torstai: Agilitykilpailut Eevin ja Finan kanssa
Perjantai: Bodypump
Lauantai: Hölkkä

Tämän lisäksi tein joka päivä kaksi metsälenkkiä koirien kanssa.

Eilen olimme katsomassa elokuvaa 4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää. Se on Cannesin voittaja ja saanut myös Nyt-lehdessä täydet pisteet kriitikoilta. Kyllä elokuva oli tähtensä ansainnut, mutta ei sen katsominen mikään viihdehetki ollut. Rankka kuvaus opiskelijatytöistä ja laittomasta abortista, ankeita olosuhteita ja tiukkaa kontrollia. Sellaista ilmeisesti vielä oli 1990-luvun Romaniassa, saa ihmettelemään miten maasta voi tulla Eu-kelpoinen.

Nyt aion pitää tauon koiraharrastuksesta ja keskittyä joulun valmisteluun. Vaihteeksi meille on tulossa perhejoulu, joulupöydän ympärille pitää mahduttaa 11 syöjää. Joulukuusikin hankitaan taas pitkästä aikaa, ja täytyyhän joulupukinkin tulla vaikka isommat lapset eivät enää pukkiin usko.

Metsätöissä

Klikkaa kuvaa, niin pääset paremmin tunnelmaan!

Kerronpa tässä tavanomaista koirien ulkoiluttamiskierroksesta. Matka Tukkurinsillan yli Hannusmetsän kupeeseen on yhtä hinkumista, varsinkin Finalta unohtuu seuraaminen täysin. Metsäpolun alussa harjoittelemme istumista ja odottamista, jolloin minä kävelen 10–20 metrin päähän ja vaihtelevin tavoin annan luvan lähteä. Fina ehtii ohikiitäessään napata namin kädestäni, mutta Eevi ei saa vauhtia pysähtymään, kun se kerran on kiihdyttänyt täysille. Kiipeämme kallionkuvetta ylös ja sillä välin koirat ovat jo löytäneet juuren tai rangan, jota ne raivoisasti repivät. Ne ovat sellaisessa huumassa, että kutsu ei kuulu eikä komento tehoa. Siinä sitten odotamme, että jompikumpi väsyy tai antaa periksi ja ne sitten muistavat, että isäntäväkikin on mukana. Jonkun matkaa kuljemme yhtä tahtia, kunnes taas löytyy haasteellinen puunranka. Se voi olla jopa pysty puu, jonka oksaa Fina yrittää hyppäämällä tavoittaa. Taas toistuu odottaminen ja huutaminen. Näemme varpujen seassa Eevin valkoisen hännän vilkkuvan ja kuulemme korkeintaan raisua ärinää. Kun se kohde on jyrsitty loppuun, jatkamme kulkua kunnes taas…. Kuvio toistuu ainakin kolme kertaa lenkin aikana. Elias ja minä emme niinkään saa liikuntaa, mutta koirat ovat aivan läkähdyksissä ja suostuvat kävelemään loppumatkan rauhallisesti vetämättä. Iltalenkillä meillä on otsalamput ja koirilla vilkkuvalot, silloin edes näemme missä ne raastavat puunrankaa, eivätkä siis vastaa kutsuun. Jos joku sattuisi olemaan kuulolla, ihmettelisi varmaan mitä me siellä pimeässä metsässä huudamme. Onhan se hieman hermoja koettelevaakin, kun odottelee pimeässä koiria tulevaksi. Luotan kuitenkin ettei ne edes halua lähteä karkuretkille, vaan repivät puunrankoja unohtaen hetkeksi muun maailman.










Erään aamuna luoksemme juoksi iso ruskea koira, ehkä vesispanieli, emäntä perässä turhaan huudellen. Kohtaaminen sujui kuitenkin hyvin, Fina olisi ollut valmis leikkeihin. Totesimme toisen koiranomistajan kanssa, että tietenkin otamme riskin, kun annamme koiriemme juosta vapaana, mutta vain siten ne saavat tarpeeksi liikuntaa. Eräänä pimeänä iltana taas metsästä putkahti pieni russeli, isäntä pitkälti perässä. Se hösäsi Eevin ja Finan ympärillä ihan ystävällisesti, meinasi jopa lähteä peräämme metsään. Isäntä oli helisemässä, juoksi ja huusi koiransa perään ilmaan minkäänlaista vaikutusta.

Putken imu

Nimittäin sen väärän pään imu on jo aiheuttanut kaksi hylättyä rataa Finalle ja minulle. Ohjausvirheitähän ne ovat olleet, mutta kun Fina on niin salamannopea, en ehdi muuta kuin todeta, että sinne se sujahti. Meillä on nyt pienoisia kisapaineita, sillä jo ilmoittautumispisteessä pitää kertoa, että on luokkanousumahdollisuus. Nyt kuitenkin tuntuu siltä, että luokkanousuun voi olla pitkä matka. Toivottavasti ei sentään vuosikausien tahkoaminen, kuten aikaisempien koirieni kanssa. Fina on nyt selvästi päässyt kisaamisen makuun, kun odotamme vuoroamme, se tärisee innosta ja seuraa radalla olevaan koiraa. Onneksi se vielä malttaa pysyä starttiviivalla odottamassa lähtömerkkiä, silloin saan edes vähän etumatkaa vauhtiradalla.

Viikonloppuna olimme lapsenkaitsijoita, Pyry ja tyttövauva olivat hoidossa, kun Jukka kävi taas pokkaamassa palkinnon. Tällä kertaa kyseessä oli Vuoden nuori tutkija, lääkäriseura Duodecimin jakama tunnustuspalkinto. Koirat ovat aivan hulluina riemusta, kun lapsia tulee taloon ja laitan ne aluksi rauhoittumaan makuhuoneeseen. Päästän ne sitten vapaaksi, kun olemme asettuneet esim. keittiön pöydän ääreen, ne eivät enää yritä antaa villejä tervetuliaissuukkojaan. Hyvin nopeasti tilanne yleensä normalisoituu, Pyry saa rauhassa leikkiä leluillaan ja varsinkin Fina hakeutuu sen viereen makailemaan. Illemmalla Pyry silitteli Eeviä ja sanoi: ”Eevi on jo lauhoittunut.” Fina on ihan mahdottoman kiinnostunut vauvasta, yrittää tunkea itseään sen viereen. Sillä on erityisen tarkka hajuaisti ja varmaan se yrittää tunnistaa vauvan erilaiset tuoksut; vaipat, äidinmaito ja ehkä myös pulauttelut.

Riston perhe kävi myös kylässä ja puhuttiin poikien kanssa Dixiestä. Henrik muisteli hautajaisia ja miten he olivat itkeneet. Sitten pienen pojan positiivinen mielenlaatu pääsi valloilleen: ”Sitten kun Fina saa pennut, tehän voisitte vanhentaa yhden pennun sopivan rauhalliseksi ja sitten antaa sen meille”. Tällaista kasvattajan tehtävää minulta ei olekaan aikaisemmin kysytty.

Viikonloppuna löysin lehdistä pari hauskaa koira-aiheista juttuja. Hullunkuriselta, mutta varmaan todelta, kuulosti HS:n juttu ”Penis saattaa olla mäyräkoiran tuho”. Jutun juurena oli metsästyskoirien joutuminen avantoon, se on juuri nyt ajankohtaista, viikonloppuna eri puolilla maata pelastuslaitokset olivat joutuneet pelastaan koiria jäistä. Uroskoiralla on suurempi vaara jäädä jumiin jäihin, varsinkin mäyräkoiralla, jonka penis takertuu jäänreunaan eikä se lyhyillä jaloillaan pysty saamaan itseään irti.

Toinen juttu oli Me Naisissa ja tarkoitettu koirahulluille. Siinä esiteltiin japanilaisia koirapalveluja, mm. koiraravintoloita, koiravuokraamoja ja koirakylpylöitä. Kuvia ja muita hullutuksia löytyy osoitteesta: www.joker.co.jp. Eksoottiset sivut ovat pääosin japaninkielellä, mutta kyllä koirahullu niistä selvän saa.

Muuten, olen tänään kävellyt toisessa jalassa valkoinen pistokas ja toisessa Merrellin sandaali. Fina on kuljettanut molempien kenkien puolikkaat jonnekin, etsinnöistä huolimatta en ole niitä vielä löytänyt. Onneksi se ei enää tuhoa kenkiä, mutta kuljettaa niitä mitä ihmeelisimpiin paikkoihin. Joskus olen herännyt ihmettelemään, mitä kovaa tyynylläni on. Poskeen on jäänyt jälki Finan kuljettamasta tohvelista.

Marrakeshin torilla

oli Tuhannen ja yhden yön tarinoiden taikaa. Käärmeenlumoajien soiton tahdissa kiemurteli kobra, python lepäsi raukeana auringon paahteessa. Hammaslääkäri kiskaisi kipeän poskihampaan mieheltä, ennustaja kyykisteli matolla kertomassa tulevaa, sadunkertojat esittivät tarinoitaan tiiviin kuuntelijamuurin keskellä. Ruokatorilla oli kypsennetyt pässinpäät asetettu tarjolle rytmikkäässä rivissä ja maustemyyjät kilpailivat tuotteiden väriharmonialla. Päivän retki Marrakeshiin tarjosi toden totta koettavaa ja nähtävää kaikille aisteille. Marokossa, Agadirissa viettämämme tiiviin tennisviikon keskellä retki Marrakeshiin oli tervetullut katko.














Koirat olivat hoidossa tutun ja turvallisen Riitta Grönbergin luona, hän on aikaisemmin hoitanut Eevin pentuja. Riitta asuu nyt omassa punaisessa pikkutalossaan jonka pihapiirin saunarakennuksessa Eevillä ja Finalla oli oma sviitti ja piha-alue. Hyvin oli viikko sujunut, mutta kyllä jälleennäkeminen oli riemuisaa ja tuntuu että ne vielä tänäänkin esittävät iloaan leikkimällä ja painimalla. Jukan perhe oli yökylässä ja eilen illalla olimme lapsenvahteina kuukauden ikäiselle tyttövauvalle ja Pyrylle. Vauvan hoito sujui niin mallikkaasti, että isä ja äiti saivat viipyä juhlissaan puoleen yöhän asti. Sängyssämme oli tosin vähän ahdasta, kun Pyry halusi sinne nukkumaan, puolimetrinen kirahvi kainalossa. Fina vääntäytyi estelyistä huolimatta kainalooni, mutta alkoi onneksi pian läähättää ahtaudessa ja siirtyi jalkopäähän.

Nuku hyvin Dixie

Tsemppikoira Dixien jatkoaika kesti päivälleen neljä kuukautta. Viimeisiin viikkoihin asti se eli täysillä iloisena ja leikkisänä, silti tavoilleen uskollisesti vaativana ja huomionkipeänä. Se ujuttautui Sarin ja Riston petikaveriksi, nyhjäsi sohvalla istujien jalkojen vieressä ja nuoli intensiivisesti paljaita sääriä. Aitiopaikalta omalta pediltään se seurasi Wernerin, Royn ja Henrikin touhuja ja leikkejä. Mikään ei osoittanut että kasvaimet olisivat uusineet ennen kuin kolmisen viikkoa sitten vatsa alkoi pyöristyä epänormaalisti. Tiesimme kaikki, että levinnyttä syöpää ei enää pystyttäisi poistamaan ja eräs raskaimmista asioista oli päättää, milloin Dixien olisi aika lähteä. Kun Dixie ei näyttänyt kärsivän ja oli entiseen tapaan pirteä ja iloinen, Elias päätyi vielä yrittämään leikkausta. Torstaina hän saattoi vain todeta, että kasvaimet olivat levinneet kaikkialle vatsaonteloon eikä mitään ollut tehtävissä. Dixien nukutus muuttui ikiuneksi.

Vaikka kaikki olimme valmistautuneet tähän jo ensimmäisestä leikkauksesta lähtien, luopuminen Dixiestä oli uskomattoman raskasta ja surullista. Yritän lohduttaa itseäni muistelemalla lukemattomia iloisia ja onnellisia hetkiä yhteisen taipaleemme aikana.

- Dixie oli tsemppikoira jo maailmaan tullessaan. Emo-Cessi oli synnyttänyt 6 pentua, kohtu tuntui tyhjältä ja se makasi tyytyväisenä hoitamassa pentuettaan. Nukuin lyhkäisen yön ja menin pentulaatikolle tarkastamaan että kaikki on hyvin. Luulin että sekosin laskuissa, sillä kerta kerran jälkeen sain pentujen lukumääräksi 7. Totta se oli, Cessi oli synnyttänyt yksin seitsemännen pennun, se erottautui muista oikean etutassun valkoisella sukalla. Se päätettiin jättää kotiin Sarin ja Riston pennuksi ja ristittiin Dixieksi.
- Dixie oli sopeutuva ja luottavainen, se viihtyi kaikkialla ja kaikkien kanssa. Meillä oli Sarin ja Riston kanssa ”yhteishuoltajuus”. Riston USA:n komennuksen aikana Dixie, silloin 1,5 vuotias, asusti meillä. Noin kolmevuotiaana se muutti taas Tammitielle, kun omassa perheessä kolme pientä poikaa pyöri ympärillä eikä Dixie oikein löytänyt laumassa paikkaansa. Se palasi eläkevuosiksi Sarin, Riston ja poikien huomaan ja nautti suuresti ainoan koiran asemastaan.
- Dixie oli innokas oppimaan uutta, se oli kaikkien staffiemme joukossa se oikea temppukoira. Se kuljetti postin, haki nenäliinan kun aivastus yllätti, toi lenkkikengät ulkoilemaan lähtijälle, kieri, ryömi, katsoi oikeaan ja vasempaan. Laskimme kerran, että se ymmärsi yli 60 sanaa.
- Dixie oli paras agilitykoirani, se kilpaili ansiokkaasti 3. luokassa ja päätti uransa kymmenvuotiaana puhtaalla 0-tuloksella.
- Dixie oli johtajatyyppi ja piti Tammitien muut staffit ojennuksessa ja komennuksessa. Vierailulla ollessaan se näytti esimerkillään, miten saunojia pitää vahtia kumealla haukulla. Se hyppäsi sänkyyn ensimmäisenä ja kaivautui ykköspaikalle emännän kainaloon. Kävelyllä se vahti ihmis- ja koiralaumaa ja teki väliin yllättäviä kierroksia kooten lauman kokoon.
- Dixie oli erinomaisen tottelevainen, mutta omilla ehdoillaan. Tällaisen arvion antoi käytösguru Peetsa Vilander seuratessaan yhteistyötämme.
- Dixie tiesi, ettei sänkyyn oikeastaan saanut hypätä ennen kuin isäntäväki on nukahtanut. Jos ilta meni puolenyön paikkeille, se vaati äänekkäästi päästä sänkyyn aivan kuin huomauttaen että sitä odotusaikaa ei nyt tarvita.
- Dixie oli urhoollinen ja peloton tosipaikan tullen. Pari kertaa elämänsä aikana se joutui puolustautumaan tappelussa, mutta pahaa jälkeä ei päässyt syntymään. Se pomotteli joskus Cindyä, perheemme vanhempaa staffia aivan kuin tietäen että niillä ei ollut sukulaissuhdetta. Eevin ja Finan kanssa ei kärhämöitä ole koskaan syntynyt, tyttären ja tyttärentyttären kanssa ne muodostivat sopuisan pikkulauman.
- Dixie oli sympaattinen, persoonallinen ja älykäs staffi, suloinen, lutunen ja jämäkkä. Adjektiivit eivät tahdo riittää sen kuvaamiseen.

Dixie pääsi nukkumaan omalle pihalle suuren katajan alle, sitkeä puu vartioi sitkeää tsemppajaa. Emme saa enää koskaan silittää sitä, kuten Werner itki hautaan laskemisen jälkeen. Itse itken tätä kirjoittaessani niin, että kirjaimet hyppivät silmissä ja näppäimet häviävät harson taakse.

Finan näyttö

Pienistäkin asioista voi tehdä juhlan aiheen mottona ”Aina pitää juhlia kun siihen on aihetta”. Lauantaina minut oli kutsuttu Valiobileisiin erääseen keskustan ravintolaan, juhlimme Katan villakoira Wellan tottelevaisuusvalioksi tuloa. Meitä oli koolla tuttuja ja tuntemattomia, kaikki tietenkin koiraihmisiä ja oikein mukavaa oli. Hauska tutustumisleikki oli arvuutella, mikä koira/mitä koiria kullakin on. Vieressäni istuva Terhi sanoi, että kukaan ei varmaan usko että sulla on staffeja (ihmettelin kylläkin miksi). Eikös vaan eräs joukosta heittänyt ehdotuksen staffeista, ja väitti, ettei mitenkään tuntenut eikä tietänyt taustaani.

Sunnuntaina juhlimme kuohuviinilasillisella Finan menestystä JAU:n kisoissa, se nimittäin teki puhtaan radan ja sai ensimmäisen luokkanousuun vaadittavasta kolmesta 0-tuloksesta. Rata oli jännittävä, monta vaaranpaikkaa hilkulla, mutta sain aina Finan vedettyä oikealle esteelle. Radan sivusta kuului kannustushuutoja, ja minua alkoi naurattaa ihan mahdottomasti, melkein lopetin ohjaamisen. Maalissa en edes tiennyt, että rata oli virheetön, mutta kyllä me tuuletettiin silti. Fina hyppäsi syliini kuin kumipallo ja sain kunnon muiskaukset. Kaivoin esille Eevin agilitysuoritukset ja totesin, että se oli saanut ensimmäisen nousutuloksen vasta kaksivuotiaana n. 20 kisan jälkeen. Finalla on nyt näytön paikka, olisiko se nouseva tähti kisakoirieni joukossa.

Eevi kisasi myös ja tuuletimme maalissa mainiota suoritusta, joku rima tosin oli tippunut, mutta meno oli reipasta ja innostunutta. Hämmästys oli suuri, kun tulosluettelo kertoikin että meidät oli hylätty, en vieläkään tiedä mistä syystä. Toisaalta oli hyvä etten tiennyt sitä, suoritimme radan täysillä loppuun asti.

Sunnuntaina meillä kyläili suomalais-englantilainen ystäväni Pihla, henkeen ja vereen koiraihminen. Hänellä ja miehellään on Hi-Craft – kenneltarviketehdas ja mm. Toyboy-nylonlelut ovat Pihlan kehittämiä. Hän näki nyt ensimmäistä kertaa Finan ja totesi, että se on niin sievä, ettei muistuta staffia ollenkaan. Mitenhän tuon tulkitsisi? Kyllä Pihla on aina pitänyt koiristani, mutta myönnän että Fina on hieman epätyypillinen staffi. Pihla itse kasvattaa cairnterriereitä.

Köhimistä

Kuuntelin eilen radion luontoillassa erään soittajan mielipiteitä luonnosta ja vuodenajoista. Hän oli ilmeinen luontoihminen ja rakasti kaikkia vuodenaikoja omalla tavallaan, ehkä kuitenkin syksyä eniten. Kun tänään kuljin koirien kanssa metsässä kirpeässä aamuilmassa, olin melkein pakahtua luonnon kauneudesta ja raikkaudesta. Yöpakkanen oli huurruttanut kevyesti varvikot, rahkasammal oli räikeän vihreää ja jäkälät törröttivät kallion kolosta uhmakkaina. Eevi ja Fina löysivät taas työmaan, puoliksi kaatuneen männynkarahkan ja syöksyivät repimään sitä juuriltaan. Nousin viereiselle kalliolle ja pysähdyin ihailemaan maisemaa varmaan vartiksi ja unohdin melkein koirat. Kun ne olivat saaneet urakkansa päätökseen, ne juoksivat kielet pitkällä roikkuen herättämään minut ja ehdottivat kävelylle jatkoa.

Syksy tai sitten viime viikon kisatapahtuma toi Finalle yskän, joka onneksi on jo hellittämässä. Aluksi ajattelimme sillä olevan vierasesine kurkussa, mutta rauhoituksen ja kurkun peilauksen jälkeen totesimme, että alkuperäinen diagnoosi on oikea. Erikoista silti, ettei Eevi ole saanut tartuntaa, kennelyskä on yleensä helposti leviävää sorttia. Tänään olen kuullut vain pari yskähdystä, ehkäpä vaiva on kohta ohi. Lauantaina TSAU:n kisoissa Fina teki kelpo ratoja, ensimmäisestä tuli 3 virhettä ja toisesta vain yksi. Nyt sujuivat pujottelut mallikkaasti, mutta tuo ainoa virhe tuli keinun kontaktilta. Siihen täytyy kiinnittää vastedes huomiota.

Katselimme äsken Janita Leinosen DVD:tä Pennusta mestariksi ja Fina todisti, että kyllä koira tajuaa ruudussa liikkuvan kuvan. Kun koirat suorittivat esteitä ja leikkivät palkinnoksi, se istui vieressäni tarkkaavaisena, silmät tapilla. korvat höröllä ja kirsu väristen. Kun väliin tuli pelkkää tekstiä, mielenkiinto herpaantui, ja se haukotteli turhautuneena. Ehkäpä rupeamme katsomaan opetusvideota useamminkin ja opiskelemme yhdessä ”sylikäännöksiä, twistiä, pakkovalssia” ja muita teknisiä ohjausniksejä.

Purin kännykästä ruskakuvia ja lisään tähän joitakin otoksia vielä Lapista. Alan olla vakuuttunut siitä, että kamera kännykässä on ihan käyttökelpoinen ominaisuus, nyt kun kuvien laatu on lähes yhtä hyvä kuin digitaalikamerani.

















Elias ja Eevi karpaloita poimimassa



Maaruskaa

Tyttö tuli sukuun!

Tyttö tuli taloon, vaikka genetiikan asiantuntijat olivat vakuuttaneet toisin. Ovat sanoneet, että suvussa poikageeni kulkee niin vahvana, ettei ole toivoakaan tyttöjen saamisesta. Toissapäivänä Jukka ja Riitta kumosivat tämän väitteen, sillä heille syntyi terve pieni tyttövauva. Kun lasketaan Eliaksen sukupolvesta tähän päivään, tulokas on ensimmäinen tyttö 12 pojan sarjan jälkeen ja siis kolmannessa polvessa. Pientä dramatiikkaakin odottelussa oli, sillä Riitan maksa-arvot kohosivat lauantaina ja synnytys päätettiin käynnistää heti maanantaina. Minut pyydettiin Pyryn hoitajaksi Tampereelle ja vielä klo 18 sain viestin sairaalasta, että taitavat tulla kotiin yöksi, kun mitään ei ala tapahtua. Kolmen tunnin päästä tuli iloviesti: Tyttö oli syntynyt! Isoveli Pyry villiintyi vallan, eikä nukkumaanmenosta tahtonut tulla mitään. Aamulla pääsimme jo katsomaan pientä tyttöä ja kyllä se oli sievä ja siro, ilon kyyneleet valuivat virtanaan pitkin poskiani. Millainen prinsessa suvun ainokaisesta tytöstä mahtaa tulla, mutta kyllä ainakin meillä isovanhemmilla on lupa hemmotella tätä ihmettä.


Isoäiti ja neiti Westermarck

Ennen Tampereen keikkaa ehdin kisata tiiviin viikonlopun Eevin ja Finan kanssa, kaiken kaikkiaan viisi kilpailua. Juokseminen tuntui jo reisissä, mutta hyvä niin, tiesin ainakin että olin juossut täysillä. Fina selvitti kaikki kolme rataa hienosti, lauantaina se teki kummallakin radalla 3 virhettä = 15 pistettä, mutta sunnuntaina se oli jo hiuksenhienosti suorittamassa puhdasta rataa. Pujottelussa se koukkasi ulos viimeisillä kepeillä ja sai sen ainoan virheensä, mutta olin iloinen että kontaktit olivat reilusti puhtaita ja rimat pysyivät ylhäällä. Fina pääsi ensimmäistä kertaa palkintokorokkeelle, sillä sijoituksemme oli toinen. Se hyppäsi keskelle palkintopöytää korokkeen sijasta, halusi kai käydä tarkistamassa, mitä sieltä kannattaisi ottaa. Palkinnot olivat todella runsaat: ruusuke, koiranruokasäkki, koiran nameja, leluja, karkkeja, suklaata ja tarvikkeita. Elias oli mielissään, kun Fina tarjosi sille tuliaisena Fazerin sinistä.

Eevi oli vähän vaisu lauantain kisassa ja työskentelymme ei ollut parasta mahdollista. Olin ihmeissäni, missä on vika, eikö Eevi enää jaksa juosta vai eikö sitä haluta. Sen suu on pitkään haissut pahalta, olen epäillyt mätää hammasta tai hammaskiveä ja pyytänyt Eliasta tutkimaan suun. Sunnuntaina kun se pötkötteli sohvalla sopivassa asennossa, tarkastin itse sen suun ja löysinkin hajun aiheuttajan. Yläleuan takahampaiden välissä törrötti iso tikku, nyppäisin sen pois ja yököttelin pahasta hajusta. Kyllä on ihmeellistä, ettei Eevi ole mitenkään oireillut, ei raapinut kuonoa, syönyt kunnolla. Varmaan tikku on kuitenkin vaivannut sitä, ehkä päätä on särkenyt eivätkä hypyt maistuneet. Sunnuntain kisoissa sillä oli sellainen meno päällä, etten pysynyt ohjauksessa mukana. Niinpä Eevi sujahti väärälle esteelle vain minun ohjausvirheeni vuoksi. Se hylkäys ei harmittanut, sillä iloitsin Eevin innosta ja terhakkuudesta. Tämä oli taas tyypillinen esimerkki staffin korkeasta kivun sietokyvystä, pikkujuttu vaikka hampaan välissä törrötti tikku kalvaen ientä ja ylähuulta.


Finan palkintotili on avattu



Olen minä vaan aika hyvä staffi!

Värien räiskettä Räisälässä

Milloinkahan viimeksi olen poiminut karpaloita? Tänään olimme koko perheen voimin, Elias, minä Eevi ja Fina ruskan värjäämällä suolla etsimässä rahkasammalmättäistä pieniä punaisia marjoja. Yhteensä saimme vajaan litran, mutta kun keitin osasta kiisseliä, makuhermot sanoivat että kerääminen oli ollut vaivan arvoista. Viikon aikana on puolukoitakin kertynyt ihan tarpeeksi talven varalle, vaikka marjamättäät eivät ole niin yltäkylläisen täysiä kuin joskus aikaisemmin. Kyläläiset väittävät että thaimaalaiset poimijat ovat tyhjentäneet metsät marjoista.

Eevi ja Fina ovat väsymättömiä kavereita marjanpoimintamatkoilla. Aikaisemmin koirat eivät ole välittäneet puolukoista, mutta nyt ne ovat kuono koko ajan samassa pensaassa hamuilemassa löytämiäni marjoja. Ihmeellisintä on, että kirpeät karpalotkin näyttävät maistuvan.

Ruska on komeaa katseltavaa, koivut ovat kanariankeltaisia, vaahterat verenpunaisia ja varvut loistavat punaisen kaikissa väreissä tummalla maapohjalla. Kamera latistaa värit mitäänsanomattomiksi, mutta silti on hirveä halua ikuistaa tätä värikästä maailmaa.

Eilen lähdimme päivän patikkamatkalle Luostolle, uteliaana katsomaan millaista maastoa sieltä löytyy ja miten hienoa ruska on puuttomassa tunturissa. Kuin ihmeen kautta päivä oli aurinkoinen, vaikkakin kylmä, mutta kun kaikkina muina päivinä on satanut rankasti, olimme kiitollisia säänhaltijalle. Ajomatkalla saimme jo ihailla värikästä maisemaa, ja näkymät vain paranivat kun pääsimme ylös tunturiin. Nousimme pientä polkua ylös ja kun arvelimme, ettei ihmisiä tulisi vastaan, päästimme koirat vapaaksi. Ne kulkivat hienosti vieressä, mutta en ehtinyt reagoida kuin näin Finan nostavan kuonon ilmaan ja saman tien näin pari poroa. Fina säntäsi perään, huusimme sitä takaisin, tosin epäuskoisina että se kuuntelisi. Ihme tapahtui, se palasi melkein saman tien polulle, juoksi vain parikymmentä metriä porojen perässä. Luoston huipulla kohtasimme pariskunnan joilla oli 2 kojkerhondia, nainen näytti jotenkin tutulta, vaikka pipo ja huppu peittivät kasvot. Oikeassa olin, tapasin agilitytutun koirineen, hyvä että muutkin agilityihmiset harrastavat tunturipatikointia.

Naapuri Kari on vaimonsa kanssa myös lomailemassa ja iltapäivällä Kari koputti oveen ja palautti Finan. Se oli tullut vierailemaan, eikä lähtenyt edes käskystä kotiin. Jos Kari yritti lähteä kävelemään tännepäin, Fina lähti toiseen suuntaan. Lopulta Kari laittoi narun kaulaan ja talutti karkulaisen kotiin. Finasta pidetään niin kovasti ja se kyllä ymmärtää sen, saa varmasti myös makupaloja ja yllin kyllin hyväilyjä.

Huomenna lähdemme takaisin Espooseen, ensin 130 km autolla Rovaniemelle ja siellä pakkaamme auton junaan ja sitten astumme makuuvaunuun lököttelemään.

Suihkunraikkaaat

Tarkka nenäni haistoi koirien turkissa epämiellyttävän hajun, jossain ulkoilulenkin varrella ne olivat varmasti taas käyneet parfymoimassa itsensä. Saman tien lähdettiin saunan pesuhuoneeseen suihkuun, koirille se on oikein mieluista. Ne seisovat vierekkäin odottamassa vuoroaan ja seisovat hiljaa pesun aikana ja tunkevat itsensä kylpypyyhkeen sisään kuivattavaksi. Käytän pesuun Vitacoatin Mink Oil Shampoota ja huuhteluun Satin Cream Rinseä, tuloksena koirien turkit ovat tuoksuvat ja peilin kiiltävät, paremmin eivät tuotteet voisi mainostaa itseään. Fina on keksinyt suihkun alla hauskan leikin, se vahtii putoavia pisaroita, naps, naps, naps kuuluu pesuhuoneesta tasaiseen tahtiin kun se napsii niitä.

Housuralli on kiihkeimmillään, puemme ja riisumme housuja Finan kanssa kilpaa. Se jopa antaa housujen olla, mutta kiskoo pikkuhousunsuojan sisältä ja murustaa sen pitkin lattioita. Fina on oikein tyylikäs uusimmissa housuissaan, pienet tiukasti istuvat farkut, joissa on takataskutkin. Kohta on käsillä kriittiset päivät, täytyy olla tarkkana Finan pihalle päästämisestä. Meillä on karvaita kokemuksia pihapensaissa vaanivista sulhasista. Sunnuntaina lähdemme taas Piilopirtille, sielläkään emme varmasti saa olla turvassa. Muistissa on myös isoisoäiti Cessin lemmenseikkailut ja kenkien katoamiset. Toivottavasti ruska on värikkäimmillään ja puolukat vielä tallella mättäillä.

Viikonloppuna kisasin Eevin kanssa Purinalla Syysskaboissa ja tuli sellainen tunne, että taannumme vain, enää ei ole toivoakaan puhtaista radoista. Monennenkohan kerran mietin taas Eevin eläkkeelle siirtoa? Olen kuin tuuliviiri, sillä nyt taas olen toiveikas, niin hyvin tiistain harjoitukset sujuivat. Eevi oli onnellinen, iloinen ja kuuliainen, ehkä se osoitti ilonsa siitä, että sai pitkästä aikaa olla minun kanssani kaksistaan.

Maanantaina ihailimme ammattinsa osaavien puunkaatajien työtä pihallamme. Olimme päätyneet kaatamaan yhden ison vaahteran, vanhan omenapuun ja karsimaan toisesta vaahterasta ison sivuoksan. Parissa tunnissa rungot olivat maassa pätkittyinä, ei oheisvaurioita eikä rikkoutunutta aitaa. Toivomme, että ensi kesänä aurinko pääsee paremmin pilkistämään tontin nurkkiin ja pienemmät pensaat saavat tilaa kasvaa.

Fina karenssissa

Olen tarkkaillut Finan hännänalusta jo pitkään ja ihmetellyt, eikä juoksu jo ala. Eihän juoksun alkamisella mitään kiirettä todellakaan ollut, mutta hätäilin vain kun kaikki muut nartut ovat ”juosseet” 4-5 kuukauden välein. Suuri helpotus niin emännälle kuin koirallekin on, kun juoksuväli on 6 kuukautta, siinä välissä ehtii viettää ihan normaalia elämää. Nyt Fina on siis karenssissa, ja täytyy peruuttaa treenit, viikonlopun kisat, tokoilut ja seuraavan viikon agilitykurssi. Viikolle jää yllättäen muutama vapaa ilta, mitenkähän saan lisäajan käytettyä?

Tämän päivän Hesarissa oli yllättävä kokosivun mainos: ”Kaikkea mitä lemmikkisi tarvitsee - K-citymarketista”. Puolen sivun kuvassa staffi pujottelee vauhdikkaasti agilityradalla ja pienemmässä ”naamakuvassa” on niin ikään iloinen staffin pää. On siinä muitakin ns. perinteisiä koiria, mutta staffia ei yleensä koiramainoksissa näe. Luulin ensin, että kuvassa on Eevin pentu Helmi, mutta tarkempi katsominen paljasti, että siltä puuttuu Helmin valkoiset rintamerkit. Clean Run –agilitylehdessä on myös maskottina staffi, valkomusta, ja olen pitänyt sitäkin erikoisena, koska staffia ei myöskään mielletä huippuagilitykoiraksi. Olen tietenkin eri mieltä siitä asiasta.

Hyvä että staffit pääsevät esille positiivisissa yhteyksissä, sillä viime viikon ikävä julkisuus pitbull-koiratappeluista heittä helposti varjon myös meidän rauhaa rakastavien lemmikkien ylle. En halunnut edes katsoa ohjelmaa, mutta olen kuullut siitä muilta ja saanut myös tietoa, missä tätä kauheutta harrastetaan ja millaiset ihmiset ovat siitä vastuussa.

Tv:ssä näytettiin myös herttaisen näköinen pitbull-koira, joka leikki oksankarahkalla metsässä. Siinä on ainakin yksi yhteinen tekijä meidän staffien kanssa, joka päiväisellä lenkillä oksat saavat samalla tavoin kyytiä. Metsälenkkimme Hannusjärven maastossa sujuu näin: polun alussa koirat laitetaan istumaan ja odottamaan vapaa-käskyä. Vapaus tarkoittaa niille tuhattajasataa kallionrinnettä ylös, kunnes ensimmäinen vetoleikki alkaa. Tänään se oli männyn juuri, josta saatiinkin palanen irti. Seuraava projekti on kaatunut puu, siitä jyrsitään oksa irti. Pian edessä on kivi, jolle kiivetään ja odotetaan palkintoa. Kiskomisessa tulee jano, seuraava etappi on kuraveden juominen aina samasta kallion kolosta. Loppumatkalla revitään satunnaisesti eteen osuvia oksia, mutta tänään piti jo kieltää aivan hurjaksi yltyvä hyökkäys nuorta pihlajaa kohtaan. Eevin kiskoi juurelta, mutta Fina hyppäsi n. 1,5 m ylös ja tarttui hampaillaan puun runkoon, roikkui hetken ilmassa, kunnes ote irtosi. Finan hampaat ovat vielä ehjät, mutta Eevin purukalusto alkaa olla huonossa kunnossa. Kulmurit on juurihoidettu ja nyt alaleuan hampaat ovat kuluneet pahasti, ja joku tainnut jo irrotakin. Siltä pilkistää usein kieli ulos, kun hammasrivi ei ole esteenä.

Joka ilta jotain

Syksy on tulollaan, tänään piti jo vetää pitkähihaista päälle, aamulla ulkolämpömittari oli painunut lähelle 10 astetta. Perjantai-iltana taiteiden yön kulkijoita sen sijaan hellittiin pehmeän lämpöisellä säällä, mekin kannoimme koko turhaan illan villapaitoja kainalossa. Oli sellainen tunne, kuin olisi turistina vieraassa kaupungissa, keskustan katukahvilat olivat viimeistä tuolia myöten täynnä, kadunkulmiin keräytyi ihmisiä seuraamaan taiteilijoiden esityksiä ja Espan puistossa istuskeltiin nurmikolla ilta-auringosta nauttien. Kävimme syömässä Kaartin torilla, kuuntelemassa jazzia Nordean pankkisalissa, seuraamassa tangoa Postitalossa, ihmettelemässä pyörätemppuja Kiasman aukiolla ja lopulta ihailemassa Eduskuntatalon portailla Strange Fruit –akrobaatteja. Oli epätodellinen tunne katsella Helsinkiä siitä perspektiivistä, ihmisiä oli silmänkantamattomiin, junat sahasivat ratapihalla sisään ja ulos ja lopulta seurata läheltä visuaalista ja taiturimaista akrobatiaa.

Lauantaina kisasin Finan ja Eevin kanssa Järvenpäässä, mutta kotiin ei tuotu yhtäkään palkintoa. Finan kanssa sentään saimme suoritettua hyväksytyn radan, se oli Finan ensimmäinen virallinen tulos, tosin virheitä tuli jonkin verran. Sijoituimme 23 kilpailijan joukossa puoleen väliin. Askel eteenpäin tämä kuitenkin oli edellisen hylätyn radan jälkeen. Eevi joutui odottelemaan vuoroaan iltapäivään asti, ja ehkä sen vuoksi oli ihan villinä radalla, pudotteli rimoja, tuli ulos pujottelusta, huiteli puomin kontaktin miten sattuu ja hyppäsi lopulta aidan väärältä puolelta. Nyt on taas kerran sellainen tunne, että Eevi pitäisi ehkä laittaa hyllylle. Silti olen jo ilmoittanut sen seuraaviin kilpailuihin, jaksan vieläkin uskoa ihmeeseen.

Viime viikolla aloitimme Finan kanssa ns. arkitoko-koulutuksen ja vaikka olemme kotonakin opetelleet näitä asioita, on hyvä saada kokeneen ohjaajan opastusta. Aloitimme kontaktin otolla eli Finan piti katsoa minuun, ennenkuin sai palkinnon. Asia meni niin tehokkaasti perille, että se kulki koko illan tuijottaen intensiivisesti minuun ja odottaen tietenkin sitä palkintoa. Toki opimme muitakin asioista, tai siis Fina oppi, ja nopeasti. Muutaman kerran jälkeen se tajusi mistä on kyse, sitten taas hurrattiin ja palkittiin. Vastaantulijan ohittaminen sujuu nyt melko hyvin, käytän Nätisti-käskyä ja Fina keskittyy vain minun seuraamiseen. Jos oikein hyvin menee, voitaisiin ruveta harjoittelemaan tokoa vakavamminkin kuin vain perustottelevaisuuteen.

Koiraharrastus täyttää viikon melko tiiviisti, melkein joka päivälle on jotain: tänään tokoa, huomenna Eevin vyöhyketerapia ja treenit, to Finan treenit, la AST:in kisat. Tämän lisäksi käyn koirien kanssa lenkillä tai omaehtoisesti treenaamassa kentällä. Hullutusta voisi joku sanoa, mutta meillä se on elämäntapa.

Finan ensimmäinen agilitykisa

Fina on nyt virallinen agilitykilpailija, sillä viime sunnuntaina osallistuimme Riihimäellä ensimmäiseen kisaan ja tuomari tarkasti paperit ja allekirjoitti kilpailukirjan. Menestys ei ollut huima, se hylättiin päivän molemmissa kisoissa. Lievänä puolustuksena täytyy sanoa, että radat olivat erityisen vaikeita. Sen todistaa jo se, että 22 parista ensimmäisellä radalla 5 ja toisella radalla vain 3 saivat hyväksytyn tuloksen. Melkoista huitelua menomme kuitenkin oli, Fina hyppäsi putken yli, kun piti mennä sisään, keinun se suoritti lentäen aivan kuin ottaen vauhtia nousuosalta. Pitkän kesätauon jälkeen harjoittelu on taas tarpeen meille molemmille.

Eevin takapää ei ole vieläkään aivan entisen veroinen, se hyppää kyllä, mutta ei kovin ketterästi. Olemme käyneet nyt kaksi kertaa vyöhyketerapeutilla ja nyt tuntuu apua löytyvän. Ensimmäisen käsittelyn jälkeen Eevi aivan silmin nähtävästi hoikkeni ja kiinteytyi, nyt sillä on taas vyötärö ja kylkiluutkin hahmottuvat. Terapeutti sanoi Eevissä olleen paljon turvotusta ja toisen hoitokerran jälkeen sen liikkuminenkin näyttää paljon paremmalta. Käymme vielä kontrollissa parin viikon kuluttua, katsotaan sitten onko tilanne parantunut vai palannut entiselleen. On mysteerio, mistä tämä voi johtua, mutta alun perin arvio oli, että sterilisaation ja nisien leikkauksen jälkeen sen aineenvaihdunta häiriintyi. Voi olla niin tai sitten ei. Eipä ole mikään aikaisemmista koiristani käynyt osteopaatilla ja vyöhyketerapeutilla, mutta tänä päivänä koirilleki on tarjolla monenlaisia hoitomuotoja samaan malliin kuin ihmisille. Mitä ei koiranomistaja tekisi lemmikkinsä parhaaksi.

Kesälomien päätyttyä hellekausi tuli aivan kuin ärsytykseksi, hiki pukkaa niskaan vaikka istuisi vain tietokoneen ääressä kirjoittamassa. Sormenpäät takertuvat näppäimiin, ranteet ovat tahmaiset ja niskavillat kostuvat. Vaikka monen vuoden puurtamisen tulos, Tehokkaasti toimistossa -kirja, tuli vihdoin painosta, kirjoittamista riittää. Vielä on työn alla opettajan verkkomateriaali, yritän puristaa sen valmiiksi vaikka työmotivaatio ei ole korkeimmillaan. Kirja näyttää ihan mukavalta, toivottavasti se löytää myös käyttäjäkohteensa. Siinä sivussa olen työstänyt koirakirjan kässäriä, vielä muutama luku, niin kokonaisuus on koossa. Milloinkahan uskallan lähestyä kustantajia?