Esqui Maneras Español

Soitimme Riston ovikelloa ja korvat tarkkoina odottelimme koirien villiä haukkua. Turhaan odoteltuamme kokeilin ovea, joka olikin auki. Astuimme sisään ja huhuilimme huolestuneina: “Onko täällä ketään kotona?” Hetken kuluttua Eevi tepsutteli eteiseen aivan kuin ihmetellen: “Miten te jo nyt tulitte?” Alakerran rappusista kuului rapinaa, ja hetken kuluttua Fina kurkisteli eteisen ovelta. Putosin polvilleni, ojensin käsivarteni, sanoja ei tarvittu: koirat ryntäsivät vikisten syliin, hyppivät, nuolivat, kieppuivat hyrrinä ja vispasivat häntää.

Koirien perässä Roy, Werner ja Henrik löntystelivät eteiseen, jättivät tietokonepelin kesken tervehtiäkseen matkalta palaavia isovanhempia. Tervehdykset olivat paljon kesympiä, isoja poikia kun ei enää saa suukotella, korkeintaan keveästi halata. Kolmiäänisesti he kertoivat, miten ahkerasti olivat hoitaneet Eeviä ja Finaa. Jääkaapin ovitarran alta irrotettiin isän laatima koiranhoitotaulukko, johon oli merkattu ulkoiluttamiset, syöttämiset, lääkkeiden anto ja muut toimenpiteet. Kaksoset olivat keränneet tasan yhtä monta pistettä ja pikkuveli muutaman vähemmän. Tasapelin voittaja ratkottiin Kivi, sakset ja paperi -leikillä. Werner sai ensimmäisenä valita tuliaisen, Roy kakkosena ja Henrik tyytyi sopuisasti kolmannen sijan palkintoon. Kun keräsimme koirien tavarat Werner valitti, että kymmenen päivää oli ollut aivan liian lyhyt koirienhoitoaika. Lohduttelin että eihän kestä enää kuin runsaat kaksi kuukautta, kun he saavat hoitaakseen ihan oman Finan pennun.

Kuten usein aikaisemminkin Riston perhe oli pitänyt huolta Eevistä ja Finasta ulkomaan matkamme ajan. Espanjan matkan varusteina ei ollut kesävaatteita, ei uimapukuja eikä sandaaleja. Sen sijaan olimme pakanneet laukkuihin hiihtovarusteet, lämpöasut, rukkaset ja kypärät. Tarkasti pujottelun maailmancupia seuraavat saattavat muistaa, että viime joulukuussa naiset kilpailivat Pyreneillä, LaMolinan rinteillä. Päätimme olla Tanja Poutiaisen perässä hiihtäjiä ja suuntasimme matkan samoille vuorille. Vanhin poika Mika sekä pojat Joel ja Tyko matkasivat Kanarialta myös LaMolinaan, ja siten saatoimme tavata yhteisen liikuntaharrastuksen parissa. Mikan ja poikien espanjan taito olikin tarpeen, sillä Barcelonan ulkopuolella ei englanti enää riittänyt kommunikointikieleksi.

LaMolina on pieni Pyreneiden vuoristokylä, joka ei tarjoa muuta kuin majoituspaikkoja ja hiihtoa. Vuoret kohoavat yli 2500 metrin korkeuteen ja rinteet luikertelevat huipuilta leveinä ja haasteellisina. Lumi säihkyi timanttisena syvän sinisen taivaan alla, ja pieni pakkanen piti rinteet hyväkuntoisina. Espanjalaisten hiihtoloma tai oikeammin karnevaaliloma ei ollut vielä alkanut eikä hisseille ollut tungosta. Toisinaan saimme lasketella ylhäisessä yksinäisyydessä ja nauttia hiljaisesta ja huimasta vuoristomaisemasta.

Omatoimimatkailijoina tosin kaipasimme välillä valmismatkan huolettomuutta: opasta lentokentällä, ohjausta oikeaan bussiin, hotelliin kuljetusta ja täsmällisiä aikatauluja. Melkein kovempaa kuntoa kuin laskettelu vaati selviäminen raskaiden laukkujen kanssa lento-, juna- ja bussimatkoista akselilla Helsinki-Brysseli-Barcelona-LaMolina. Hermojamme koettelivat aikataulujen epämääräisyys ja bussien odotteluun taisi keskimäärin kulua kokonainen päivä.

Mennen tullen pysähdyimme Barcelonassa ja ehdimme katsastaa Picasso-museon, Sagrada Familian, Gaudi-talon ja katedraalin. La Ramblas kuhisi ihmisiä kuin Helsinki taiteiden yössä. Eräällä pikkukadulla kohdalle osui myös eläinkauppa, ja halusin katsastaa, löytyisikö sieltä koirille tuliaisia. Siitä käynnistä jäi paha mieli, sillä hyllyillä olevien kenneltarvikkeiden lisäksi myymälän takaosan häkeissä oli koiranpentuja myytävänä. Noin kolmikuukautiset yorkit, pinserit, mäyräkoirat ja westiet tapittivat meitä kysyen “Haluaisitko minut lemmikiksi? Pentujen hinnat vaihtelivat tuhannen euron molemmin puolin, vaikka niillä ei näyttänyt olevan rekisterikirjoja.

Finan odotus on loppusuoralla, runsas viikko vielä jännitetään. Sen maha on pinkeän pyöreä hoikan vartalon alla ja kylkien alla käy kova vilske. Voimille odotus tuntuu ottavan, sillä se nukkuu suuren osan päivää eikä leikkiminen enää huvita. Tänään kokoamme pentulaatikon ja kerromme Finalle, että sen pitäisi opetella nukkumaan siinä. Minulle tulee ikävä kylkiäistäni, petinlämmittäjää.


Siellä ne ovat hyvässä tallessa