Nämä liikennemerkit täällä Kemijärven perukoilla on otettava nyt todesta, sillä porot poukkoilevat tienpenkereiltä autojen eteen holtittomasti odottaen että autoilijat jarruttavat, hidastavat tai väistävät niitä. Erityisesti vaatimet vasojen kanssa viihtyvät tienpenkkojen reheviä kasvustoja nyhtäen. Tänä aamuna pääsin todistamaan Finan ja poron tutustumiselkeitä. Fina lähti houkkana juoksemaan huomattuaan että tontin aidan takana olevalla tiellä käyskenteli poro. Minä tietenkin huutelin kieltoja, mutta kuuroille korville. Poro ei lähtenytkään karkuun vaan pysähtyi aivan kuin uteliaisuuttaan tutkailemaan, mikä pieni musta olio sen jalkojen juuressa mekasti. Fina rauhoittui ja alkoi heiluttaa häntäänsä, ehdotti aivan ilmeisesti leikillistä seurustelua. Aikansa siinä seisottuaan, poro otti muutaman askeleen Finaa kohti ja silloin urhea porokoira sai jalat alleen ja juoksi luokseni. Uteliaisuus kuitenkin voitti ja Fina lähti uudelle tutustumisyritykselle. Taas seisottiin ja pällisteltiin eikä tiedetty, mitä pitäisi tehdä. Poro taisi kyllästyä ja lähti juoksemaan pää tanassa Finaa kohti, jonka urheus petti siinä silmänräpäyksessä. Se pinkoi mökin kuistille sellaisella vauhdilla, että näytti kuin sillä olisi ollut vain yksi jalkapari. Poro lähti lönkyttelemään jängälle ilmeisen tyytyväisenä kun sai ajettua herhiläisen matkoihinsa. Manasin ettei ollut edes kännykkää kuvan ottoa varten, mutta sainhan ainakin seurata kutkuttavan jännittävää näytelmää. Erinomainen asia on, ettei Finalla näytä olevan metsästysviettiä, vain uteliaisuus ajaa sen tutkimaan uusia ilmiöitä.
Täällä Kemijärven rantamilla koirilla on taas aivan omat puuhansa. Eevi istuu tuntikaudet mökin edustalla ja napsii hyttysiä. Meillä on aivan oma luomuhyttyspyydys. Hyttysiä riittää nyt kun sää on lämmennyt ja tuuli lähes vaiennut. Lisäksi viime viikon sateet ovat luoneet otolliset olosuhteet hyttysten lisääntymiselle. Finan askareet ovat poroharrastuksen lisäksi vimmattu kivien kaivaminen. Niitäkin riittää loputtomiin tontin saroilla. Olen alkanut kerätä uutta kivikokoelmaa Finan löydöistä.
Koirien uusin kiinnostuksen kohde on tuore työmaa mökin takana, minne tänä iltapäivänä asennettiin jätevesijärjestelmä. Kaivauksissa löytyi mehevää savea, multaa ja vanhan saostuskaivon viemärintuoksuisia jäänteitä. Sinne molemmat koirat säntäävät omiin kaivuhommiinsa heti kun silmämme välttävät.
Finan juoksu alkoi eilen, paljon aikaisemmin kuin olin laskelmoinut. Nyt menee astutusaikataulu taas uusiksi, sillä tästä juoksusta en ehdi hoitaa astutusta. Jos seuraava juoksu on n. 5 kuukauden kuluttua, olisi astutus vasta joulun maissa ja mahdolliset pennut maailmassa helmikuun lopulla.
Luomuhyttyspyydys
perjantaina, heinäkuuta 11, 2008
torstaina, heinäkuuta 03, 2008
Ciao!
Italiassa oli ihanaa, mutta niin on Suomen raikkaassa kesässäkin. Sade on raikasta, aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta ja pihamaan kasvit rehoittavat röyhkeän vihreinä ja kukkivina. Viiko Ligurian rannikolla perheen kanssa oli rikas ja rakas, se antoi kaikkea mitä odotimmekin; rantaelämää, liikuntaa, makuelämyksiä ja vähän kulttuuriakin.
Hiki virtasi patikointiretkillä Cinque Terran jyrkillä rinteillä, sillä aurinko hehkui täydeltä taivaalta yli 30 asteen helteessä. Varmasti muistelen sitä lämpöä kaiholla sitten kun Suomen loskainen talvi tympäisee. Eipä silti, olisi siellä voinut käydä huonostikin, kun jyrkänteen reunalla tartuin oksaan, joka olikin orjantappura, horjahdin ja putosin kolmisen metriä. Jäin ylösalaisin liaanin varaan mutta sain kiepsautettua itseni oikein päin ja liuttua alas tasaiselle maalle. Matkamuistoksi sain melkoiset mustelmat ja naarmut. Toisenlaisen merkin käsivarteeni sain snorklausretkellä, missä törmäsin medusaan. Aivan kuin ampiainen olisi pistänyt veden alla, hirveä polte ja kirvely, mutta onneksi olio ei ollut pahasti myrkyllinen. En ole aikaisemmin kokeillut snorklausta, jopa vähän arastellut sukeltamista, mutta ei se hassumpaa ollut. Merivettä tuli välillä hörpätyksi, mutta uskoisin että tekniikka paranisi jos lajia harrastaisi enemmän. Suomen kylmillä vesillä snorklaus ei tosin tunnut houkuttelevalta.
Koirat olivat Riitta Grönbergin "täysihoitolassa" Kirkkonummella ja viihtyivät taas mainiosti omassa hienossa asunnossaan. Pihalla vahti kaukaasian paimenkoira ja naapurihuoneessa mekastivat toyterrierit, siinä riitti tytöillä ihmettelemistä. Kotiin palattuamme alkoi melkoinen tuuletus ja yöllä sängyssä oli kovin ahdasta kun molemmat änkesivät kiinni kylkeen nukkumaan. Fina purki tänään matkakassia ja söi siinä ohessa Canofite-pullon, joka oli pakattu Eevin tassutulehduksen varalle. Entäpä jos viikonlopun Agirodussa on dopingtesti ja Finalta löytyisi jäämiä antibiootista?
Laukut on purettu ja vaatteet pesty ja huomenna kerään kamppeet Kemijärven matkaa varten. Tällä menolla kesä taitaa sujahtaa ohi vauhdilla, mutta Piilopirtillä osaan hiljentyä nauttimaan valosta ja hiljaisuudesta. Mukaan otettavien kirjojen pino on varmaan liian optimistinen, mutta haaveilen pitkistä lukutuokioista riippukeinussa. Sääskistäkään ei pitäisi olla vaivaa, sillä naapurin Airi soitti tänään ja sanoi ettei niitä ole paljonkaan näkynyt.
tilasin KuukausiData-palvelun kännykkääni ja yritän surfata sillä netissä. Talonvahdiksi jää Mika, joka palasi Italian kautta Canarialta.
sunnuntaina, kesäkuuta 22, 2008
Juhannuksen vieton uudet tuulet
Juhannuksen vietto on saanut perheessämme erilaisia muotoja sen jälkeen, kun äiti-mummi-isomummi Irma poistui luotamme runsaat kolme vuotta sitten. Siihen asti lähes jokainen juhannus vietettiin Asikkalan kesäpaikassa, minne kerääntyi aina suuri joukko perheenjäseniä. Perinteitä vaalittiin, syötiin seljankaa ja charlotte russea, juotiin boolia, pelattiin pihanurmella ja tanssittiin ja laulettiin sekä poltettiin kokko aina kun se oli luvallista. Perinnönjaossa Haasin kesäpaikka meni isoveli Jyrille ja pikkusisar Kati lunasti Koiraniemen paikan. Olemme olleet sen jälkeen kiertolaisia juhannuksena, viettäneet sitä Mikan perheen kanssa Vecklaxissa tai Jukan perheen kesäpaikassa Houtskärin Ängsholmenilla.
Tänä vuonna olin varannut majoituksen Piikkiön Tuorlasta, missä Tsau järjesti kaksipäiväiset juhannuskisat. Suunnitelmat muuttuivat sen verran, että Jukka yllytti meidät tulemaan juhannusaaton kisojen jälkeen saareen, mistä minä voisin palata juhannuspäivän kisoihin aamulla ja Eske jäisi vielä vuorokaudeksi nauttimaan saaristomaisemista. Suunnitelma oli lupaava, mutta toteutus osoittautui melkoisen stressaavaksi. Stressin aiheuttajana oli ensinnäkin sää, joka kasasi taivaalle vettä tihkuvia pilviä. Toinen ongelma oli aikataulutus. Juhannusaaton kilpailut sujuivat melko mukavasti, kaikista tuli tulos ja Fina sijoittui jopa kolmanneksi agilityradalla. Palkintojenjaon vuoksi pääsimme matkaan kuitenkin roimasti myöhässä, mikä sai taas Jukan hermoilemaan saaressa grillauksen ajastuksen kanssa. Loppu hyvin, kaikki hyvin; söimme runsaan ja herkullisen aattoaterian ja iloksemme pilvet karkasivat pois ilta-auringon edestä. Istuimme rantakalliolla ihailemassa auringonlaskua ja hopeasiltaa ulapan yllä. Koirat iloitsivat vapaudesta, kisailivat rannalla ja tekivät uhkarohkeita syöksyjä kallioilla.
Juhannuspäivän aamuna Jukka lähti viemään minua ja koiria hyvissä ajoin Korppoon Galtbyn rantaan, jonne auto oli pysäköity. Merellä oli melkoinen myrsky, vene hakkasi aaltoihin raivoisasti, ja täytyy myöntää että pelkäsin hieman. Yritin myös rauhoitella tärisevää Eeviä ja Finaa. Jukka on kuitenkin kokenut ja taitava kippari, luotsasi venettä aaltojen suunnan mukaan ja melkein aikataulun mukaisesti pääsimme satamaan. Navigaattori kertoi että olisin perillä noin 20 minuuttia ennen kilpailun alkua, mutta usko meinasi mennä kun jouduin odottamaan Nauvon lauttaa mielestäni ikuisuuden. Näköjään Tomtom osaa myös laskea lauttaosuuden, sillä kurvasin Tuorlan pihaan jopa 25 minuuttia ennen kisan arvioitua alkua. Laitoin koirat kentän laidalle häkkiin ja odottelin rataan tutustumista. Juuri kun meidät kutsuttiin kentälle, näin että Fina oli tullut ulos häkistä, se oli purrur verkkoon reiän. Hädissäni pyysin radan reunalla istuvaa tuttavaa menemään Finan luo ja tein parhaani keskittyäkseni radan lukemiseen. Kun vielä Eevin kanssa olimme ensimmäiset lähtijät, ei ollut vaikeaa ennustaa että kaikki menisi pipariksi. Ohjasin sen jo kolmannelta esteeltä väärälle hypylle ja manasin omaa tyhmyyttäni. Maaliin tultuoaame juoksin kiinnittämään Eevin tolppaan ja kiiruhdin Finan kanssa odottamaan radalle kutsua. Eipä päästy pitemmälle kuin kolmannelle esteelle, nyt Fina teki oman valinnan ja meidät hylättiin. Toiseen kisaan olin ilmoittanut vain Finan ja yritin luoda itseeni uskoa, että nyt näytettäisiin mitä osataan. Hyvinhän kaikki meni siihen asti, kunnes käännyin hieman liian voimakkaasti ja annoin Finalle väärän vinkin. Se hyppäsi ylimääräisen hypyn ja tuomari vihelsi pilliin. Kolme kisaa ja kolme hylkäystä, päivän saldossa ei toden totta ollut hurraamista.
Kotiin ajaessani mietin, oliko tässä ollut mitään järkeä. Olisin voinut jäädä saareen nauttimaan kiireettömästä juhannuspäivästä sen sijaan että pelkäsin myrskyisellä merellä, hermoilin lauttajonossa ja jännitin agilityradan liepeillä. Hulluutta, hulluutta, totesin itsekseni, mutta lohduttauduin tiedolla että kaltaisiani hulluja on muitakin.

sunnuntaina, kesäkuuta 15, 2008
Kivi, paperi ja sakset

Finan kivet
Fina soveltaa suosittua parileikkiä keräämällä kiviä ja katkomalla paperin raaka-ainetta. Saksien vastineena ovat terävät hampaat, jotka pääsivät monenlaiseen käyttöön tänä viikonloppuna.
Aamulla pedattu sänky oli myllätty aivan sekaisin. Pussilakanassa oli iso repeämä ja peitteen sisältöä lojui valkoisina tuppoina ympärillä. Lisäksi eteisen ja työhuoneen matot olivat kippuroina kasassa. Tekijää ei näkynyt missään, mutta vahvat epäilyt kohdistuivat Finaan. Kun petivaatteiden seasta löytyi multainen iso kivi, todistekappale vahvisti epäilyn. Mikähän saa Finan niin innostumaan kivien kaivamisesta? Miksi se kiihtyy aivan hulluuteen asti kiveä pyörittäessään? Pihamaa on täynnä kuoppia ja pihapöydällä on kokoelma Finan kiviä, johon olen kasannut tähän asti Finan suusta kaivamani kivet.
Tämän aamuisella lenkillä myös toinen hullutus, männynrankojen kaato, pääsi valloilleen. Aivan selvästi Fina arvioi metsässä juostessaan puunrunkoja ja osaa päätellä, mikä ranka on kuivahtanut ja siis kaadettavissa. Sellaisen se taas löysi ja alkoi hyppiä ylös yrittäen hampailla saada otetta siitä. Se ei ollutkaan ihan helppoa, sillä runko oli melko paksu. Fina ei kuitenkaan antanut periksi, vaan pommitti sinnikkäästi rankaa. Yllätys, yllätys, laho puu kaatui pelkästään Finan hyökkäyksistä ja sehän sai metsurin hurmoksiin. Nyt tuli jo Eevikin apuun ja yhdessä koirat raahasivat rankaa pitkin mustikkavarvikkoa ja jyrsivät kumpikin omaa päätyään. Koko päivän Eevi on liponut kieltään sen näköisenä että suussa on jotain ylimääräistä ja äskeisessä tarkastuksessa hampaiden välistä löytyi taas mojova tikku. Eevi myös nuoleskeli toista tassuaan ja tosiaan tassuvälit olivat kovin punaiset ja yksi antura lähes vereslihalla. Siihen laitettiin Bactrobania, jonka se kyllä heti nuolee pois. Viikonloppuna on Piikkiössä kaksipäiväiset kisat ja siihen mennessä pitäisi tassun parantua. Kisa-alueella on nurmikenttä, joka on onneksi hellä tassuille.

sunnuntaina, kesäkuuta 08, 2008
Rokkia ja renkaita

Pyry kurottelee lavan reunalla punaisessa takissaan
Rockfestivaalikesä tuli lauantaina avattua miellyttävissä merkeissä. Musiikki oli rentoa ja rytmikästä, ei lukinnut korvia eikä salvannut hengitystä. Mikä se sellainen rockfestivaali on? No, Pikkukivirock Kivenlahdessa, johon osallistuin kolmevuotiaan Pyryn kanssa. Päälavalla esiintyi Aarne Alligaattori ja Viidakkorumpu sekä teltassa Tomi Pulkkinen ja Kumppanit kitaroineen ja huuliharppuineen. Pyry ryntäsi heti lavan reunaan ja rokkasi täysillä, vaikka pienen miehen silmät eivät edes yltäneet lavan tasolle.
Jukan perhe on kylässä neljän päivän yhdistetyllä viihde- ja työmatkalla ja näin meillä on runsaasti aikaa seurustella ja osallistua kotikaupungin rientoihin. Tänään joukko lähti ystävien kanssa Korkeasaareen ja minä pääsin mieluisan agilityharrastukseni pariin eli kilpailemaan Finan kanssa IHAH:n kisoihin. Kotiin tuomisina oli sylillinen palkintoja, sillä sijoituimme toiselle sijalle. Kymmenestä kilpailijasta vain kaksi sai tuloksen, ja niinpä Finan 10 virhepisteen tulos vei meidät palkintopallille asti. Sijoitus oli sitäkin mukavampi, kun osallistumisen tiellä oli muutamia mutkia. Ensinnäkin netti-ilmoittaumiseni ei ollut tullut perille, mutta maksukuitin avulla pystyin todistamaan oikea-aikaisen ilmoittautumisen ja pääsimme lähtölistan viimeiselle sijalle. Kun seurasin kakkosluokan radan rakentamista ja arvioin sitä perusteellisesti seuratoverin kanssa, korvieni ohi meni kuulutus, että mini- ja medi-luokkien rataantutustuminen olikin ennakkotiedoista poiketen samaan aikaan. Tarkkaamattomuuten takia jouduin lähtemään radalle ilman viiden minuutin tutustumista. Perusteellisen ennakkoanalyysin ansiosta olin kuitenkin tehnyt radan suorittamistapa-arvion ja se onneksi toimi. Vältimme riskit ja etenimme jouhevasti ja sujuvasti. Loppusuoralla toiseksi viimeinen este oli rengas ja sen Fina valitettavasti taas suoritti raamin ja renkaan välistä. Sain sen vedettyä sivulta takaisin ja niin pääsimme maaliin hyväksytysti. Jotain outoa tuossa renkaassa kuitenkin oli, sillä puolisen tusinaa koiraa hyppäsi samalla tavoin välistä, eivät siis hahmottaneet, mikä on oikea renkaan reikä. Yllätys oli, että tuomariharjoittelija oli tuominnut virheeksi puomin kontaktin, katselijatkin väittivät kontaktin olleen ok. Joka tapauksessa Finan meno radalla on ollut mallikasta viime aikoina ja suoritusvarmuus säteilee myös omaan ohjaukseeni.
Fina on kerta kaikkiaan ihanassa iässä, se on vilkas, mutta kuulolla, läheisyyden kipeä, mutta itsenäinen ja erinomaisen tottelevainen. Pyryn ja Annan vierailu ei ole enää stressaavaa, sillä koirat antavat lasten leikkiä lattialla, eivät hypi eivätkä nuole. Aikaisemmin Pyry sanoi, että Eevi on jo lauhoittunut, mutta nyt Finakin saa tämän kunniamaininnan, se on myös lauhallinen.
maanantaina, kesäkuuta 02, 2008
Urakointia
Viikonlopun Stadi Games-kisaradoilla Laakson ratsastuskentällä urakoin Finan ja Eevin kanssa oikein olan takaa. Ohjelmassani oli kahdeksan kisaa, Finan kanssa Vuoden tulokas – kisa ja molempina päivinä agility- ja hyppyradat. Eevin olin ilmoittanut vain kummankin päivän agilityradalle, en halua rasittaa vanhaa rouvaa enää hyppyradoilla. Lopputulos kisaviikonlopulta oli tyydyttävä, viisi hyväksyttyä tulosta ja kolme hylkäystä. Ensimmäistä kertaa pääsin nyt Stadi Gamesissä palkintopallille, Finan kanssa sijoituimme lauantaina agilityradalla toiseksi ja hyppyradalla kolmanneksi. Molemmilla radoilla tulos oli viisi virhepistettä, ensimmäisellä puomin kontaktivirhe ja hyppyradalla renkaan sivusta hyppääminen. Olin todella tyytyväinen Finan menoon, vaativilla radoilla se selvitti kiemurat mallikkaasti. Sunnuntain hylkäys oli selkeä ohjausvirhe, siitä ei voinut Finaa syyttää. Hyppyradalla se periaatteessa teki virheettömän radan, mutta jostain ihmeen syystä aloitushypyn jälkeen karkasi nenä pystyssä radalle, palasi takaisin ja säntäsi vielä haistelemaan jotain. Sen jälkeen suoritimme radan virheettömästi. Mahtoiko joku katselija syödä makkaraa radan vierellä tai sitten tuuli toi jonkun erityisen houkuttelevan hajun. Finan hajuaisti on mahdottoman tarkka. Eevillä oli taas sellainen meno päällä, että liiallinen vauhti pudotti sen puomilta. Silti rata oli hyväksytty, mutta virheitä ropisi ja aikakin tuli ylitettyä. Toinen rata oli taas ohjausvirheeni takia hylätty.
Fina sai taas monia uusia ihailijoita esiinnyttyään Stadi Gamesien suurelle yleisölle. Jopa arvostettu kouluttaja ja agilitytuomari Mia Laamanen puhkesi ylistäviin sanoihin ja sanoi, että haluaisi samanlaisen staffin kuin Fina. Sanoin pennutuksen olevan suunnitelmissa vuoden sisällä, joten katsotaan millaisen varauslistan Finan pennut saavatkaan.
Viikonlopun sää oli mukavan aurinkoinen, mutta onneksi ei liian helteinen. Silti Laakson hiekkakenttä pölisi niin, että vaatteet ja varpaat olivat savipitoisella hiekalla kuorrutetut. Eipä silti, kaikkialla pölisee nyt männyn siitepöly ja sen toden totta tuntee nenässään ja silmissään. Kukkien väritkin laimentuvat kellertävän pölyn takia. Tänään katsoin toiveikkaana taivaalta satelevia vesipisaroita, mutta sään haltija antoi niitä kovin niukasti, aivan kuin olisi jokin sateen säästökuuri meneillään. Sadetta ei ole edes luvassa etelärannikolle ja kun viikonlopuksi on tulossa taas hellesää, nurmikko palaa kohta karrelle ja uudet istutukset nuukahtavat.
Aikaisemmin olen tainnut kertoa, että harrastan steppausta. Mitäpä jos ottaisin Finan mukaan tanssimaan, innoittajana olisi oheinen video: http://www.youtube.com/watch?v=sP0ogCn7f2I&NR=1

sunnuntaina, toukokuuta 25, 2008
Takaisin arkeen
Kun viime yönä klo kahden paikkeilla tulimme kotiin promootiotanssiaisista, potkaisin korkeakantaiset kengät jalastani ja hieroin tuskaisena särkeviä jalkateriäni. Vähään aikaan en takuulla pistäisi niitä kidutuskappaleita jalkaani. Perjantai-illan juhlien jälkeen Fina oli jo pureskellut yhdet juhlakengät käyttökelvottomaksi, se teki kai kaikkensa että saisi emännän pysymään kotona. Tunnustan että koirat ovat olleet tällä viikolla liian paljon yksinään kotona. Ne ovat huolestuneen näköisinä seuranneet päivittäistä pukeutumistamme outoihin vaatteisiin ja ulko-oven sulkeutumista kestämättömän pitkäksi aikaa. Fina on istunut eteisessä tuijottaen minua intensiivisesti aivan kuin kysyen, aionko taas hylätä sen.
Tänä aamuna molemmat tuntuivat tietävän, että juhlat on nyt juhlittu ja isäntäväki on taas kokonaan niiden hallinnassa. Vaikka lyhyt yöuni vielä painoi silmiämme, jo aamuseitsemän korvilla molemmat koirat hyppelivät sängyssä tökkien meitä kuonoillaan. Eleillään ne viestittivät: ”Nouskaa jo ylös, aurinko paistaa ja on aika lähteä lenkille”.
On mukavaa taas palata arkisiin askareihin, pukeutua rentoihin vaatteisiin ja lähteä vaikkapa agilitykentälle koirien kanssa. Eipä silti, kyllä oli upeaa osallistua promootiojuhliin ja nähdä miten akateemiset perinteet ovat vielä voimissaan. Ihana kevätsää kruunasi promootion, esimerkiksi laivaretki Seurasaareen torvimusiikin säestämänä oli melkoisen hieno kokemus.
sunnuntaina, toukokuuta 18, 2008
Perhekisa
Olin oikein hyvilläni kun Greenline-staffit olivat tänään vahvasti edustettuina Lohjan agilitykisoissa kauniilla Aurlahden rantakentällä. Kun vielä pari muun sukuista staffia osallistui kisaan, tämä agilityssä ei niin tavallinen rotu oli hyvin edustettuna. Saavuin paikalle juuri kun Kaisa ja Helmi olivat aloittamassa vuoroaan ja pääsin näkemään kuinka tuo pieni ammus syöksyi radalle emännän yrittäessä pysyä perässä. Helmi suoritti kyllä esteet oikeassa järjestyksessä, mutta luuli kai kyseessä olevan nopeuskilpailun, koska se loikkasi kontaktiesteet korkealta ottaen vauhtia seuraavalle esteelle. Kontaktien siivoamisessa on parille vielä työmaata, mutta yhteistyö muuten näytti olevan mallillaan. Eevillä tuntuu olevan sama virheluulo, radalla kilpaillaan nopeudessa eikä niuhoteta kontaktiesteiden loppuun asti askeltamisessa. Eevi, jo melkein eläkeläinen, teki luokkansa nopeimman radan ja laittoi perässä juoksevan flunssaisen emäntänsä koville. Maalin tultuamme juoksin autolle vaihtamaan koiraa ja tuskin oli läähätykseni laantunut kun olimme jo Finan kanssa odottamassa lähtökäskyä. Odotin pahinta, sillä Fina on ollut ihan hurjana viime radoilla ja pitkä hylkäysputki on takana. Mahtoiko johtua flunssasta ja voimien uupumisesta, niin etten itse huidellut turhia sillä Fina suoritti radan mainiosti, kontaktit sujuivat jotenkuten, vain kesken pujottelua se tuli ulos katsomaan missä ohjaaja viipyy. Hyväksytty suoritus tuntui sitäkin makeammalta, kun radan kiemurat aiheuttivat melkoisen määrän hylkäyksiä. Sitä paitsi pääsimme ensimmäistä kertaa kakkosluokan palkintojen jakoon, olimme kolmansia. Eevin tytär Iitu ei tänään menestynyt radoilla, mutta eilen se oli voitokas saaden ensimmäisen nousunollansa.
Eläinlääketieteellisen tiedekunnan promootio on tulevalla viikolla ja nyt täytyy agilitykamppeet siirtää sivuun ja ripustaa päälle protokollan tarkoin säätelemät juhlatamineet. Elias on usalaisen kunniatohtorin seuralainen ja siinä ominaisuudessa minun tehtäväni on olla kunniatohtorin vaimon seuralainen. Torstaina juhlallisuudet alkavat miekanhiojaisilla, perjantaina on itse promootioakti ja promootiopäivälliset, lauantaina laivaretki Seurasaareen ja illalla promootiotanssiaiset. Olen kaivellut vaatehuoneesta esille mustaa pitkää mekkoa, yhdistellyt vanhaa ja hankkinut uutta ja saanut kasaan iltavaatetuksen, jossa ei saa olla mustaa, ei valkoista, ei avonaista kaula-aukkoa jne., jne. Onneksi tosiaan pitää olla pitkät hihat sillä oikeassa käsivarressa on rumat mustelmat Finan kovakouraisesta kommunikaatiosta. Heti kun agilityradalla eivät ohjeet ole selvät, se hyppää kuin kumipallo ja tarraa käsivarteen kiinni ja niin olen jatkuvasti mustelmilla kuin pahoinpitelyn jäljiltä.

sunnuntaina, toukokuuta 11, 2008
Keväisiä ilmiöitä
Pari viikkoa on hujahtanut isännöidessämme amerikkalaista ystäväpariskuntaa, ja tuntuu kuin itsekin olisi ollut pitkällä matkalla. Vieraat majoittuivat alakerran vierashuoneeseen, joka tarjoaa melko hyvän rauhan ja itsenäisen oleskelun. Isäntäväelle vieraat toivat tietenkin ylimääräistä puuhaa, mutta oli vain mukava kokata hyvää ruokaa, istua iltaa viinilasin äärellä ja jutella vanhoista ja uusista asioista. Kävimme myös Tallinnassa, yövyimme erikoisessa historiallisessa hotellissa vanhassa kaupungissa ja kävimme oopperassa kuuntelemassa La Traviataa. Risto vei meidät veneretkelle Bylandetiin, missä nautimme ihanasta merimaisemasta ja Sarin tarjoamasta piknik-lounaasta. Onneksi sää oli koko vierailun ajan kerrassaan ihana, aurinko ja lämpö antoivat lisäarvon retkille. Koirat käyttäytyivät melkein mallikelpoisesti. Leena ja David olivat oppineet antamaan tiukat käskyt ”Alas”, ”Istu”, joilla saivat iloiset hyppijät useimmiten rauhoittumaan. Onneksi molemmat ovat eläinystäviä, David eläinlääkäri.
Kevään lämpöiset päivät ovat tuoneet varteenotettavan vaaran ulkoilumetsäämme eli käärmeet. Naapuri oli jo nähnyt ison kyyn kiemurtelevan kohti ulkoilureittiämme ja erään tuttavan koira makaa tehohoidossa kyynpureman seurauksena. Nyt en uskalla ollenkaan liikkua polkujen ulkopuolella ja yritän pitää koirat koko ajan lähettyvillä. Kyyn pureman hoitoon ei ole takuulääkitystä, seuraukset riippuvat paljon siitä, miten paljon myrkkyä koira on saanut, minkä kokoinen ja kuntoinen se on. Uusimmassa eläinlääkärilehdessä oli artikkeli ”Koiran käärmeenpurema” ja luin se tarkasti todetakseni vain, että jokaiseen puremaan pitää suhtautua vakavasti, mutta hoitotoimenpiteet riippuvat suuresti myrkytyksen vakavuudesta. Kiteytettynä toimenpiteet ovat seuraavat: 1) Ehdoton lepo 2) Nopeasti eläinlääkärin luo 3) Mahdollisesti kortisonin anto, jos matka eläinlääkäriin kestää kauan.
Pihallamme liikkuu hieman käärmeitä vaarattomampia eläimiä, mutta mikä tahansa yllättävä kahahdus pensaissa saa koirat kiinnostumaan. Eräänä aamuna molemmat tutkivat vimmatusti japaninhappomarjapensaan alustaa, josta kuului kummallista sähähtelyä. Menin myös uteliaana katsomaan ja iso siili siellä sihisi kiukuissaan tungettelijoille. Hyvän paikan se oli valinnut, pensaiden piikit ovat melkein terävämmät kuin sen itsensä. Fina ei osannut tulkita piikkipallon eleitä, yritti vain tökkiä ja haistella sitä. Pahoin pelkään, että se tekisi samoin kohdatessaan käärmeen. Rusakot oleilevat pihalla kuin kotieläimet, tuskin vaivautuvat siirtymään pois kun koirat lähestyvät. Eevi onneksi ei aja niitä, mutta Fina säntää kyllä perään, palaa kuitenkin takaisin melkein saman tien. Oravat tekevät akrobaattitemppujaan pihapuissa, mutta koirat ovat jo kyllästyneet vikkeliin hyppijöihin ja antavat niiden olla omissa oloissaan.
Satakieli on jo aloittanut yöllisen häiriköinnin pihapuussa, mutta iloisena tervehdin sitä herätessäni viime viikolla sen naksutteluun. Satakieli asettui pihallemme tänä vuonna lähes viikkoa etuajassa, mutta niin näyttää kevät myös kasvustoltaan kiirehtivän kohti kesää.
Äitienpäiväonnitteluja on virrannut eri suunnilta ja erimuotoisina. Tampereelta tuli kännykän välityksellä laulua, mutta sähköpostissa myös aivan ihastuttava kuva. Anna-tyttö siinä jo seisoa töpöttää tukea pidellen naama kuin Naantalin aurinko ja Pyry heiluttaa viereltä. Riston perhe käväisi paikanpäällä matkalla venesatamaan. Poikien onnittelut olivat hieman mutruisia, vanhemmat kun kuulema pakottivat veneilemään. Mika soitteli Kanarialta Skypellä ja lähetti oheisen linkin http://www.zippyvideos.com/1002716535264136/travolta ja kirjoitti että siinä minulle olisi uutta haastetta.

maanantaina, toukokuuta 05, 2008
Lapsi ja koira-agilitya
Dixien kuoleman jälkeen Eevi ja Fina näyttävät olevan erityisen tärkeitä Riston pojille. Koirat ovat onnellisia kun saavat kiehnätä poikien kainalossa tai juosta ja peuhata pihalla. Yhdessä muistelemme usein Dixietä ja pojat kertovat kilvan, miten Dixie teki sitä ja tätä. Oikeastaan Dixie elää kanssamme niin kauan kun muistelemme sitä. Roylla tuntuu olevan aivan erityisen hyvä ote koiriin, ja hän oli pojista se joka hellästi hoivasi Dixietä, pesi ja hoiti turkkia ja antoi herkkupaloja.
Jonkin aikaa sitten olin poikien kanssa harjoittelemassa omalla kentällämme ja sitten kaikki pojat halusivat kokeilla taitojaan agilityradalla. Olin yllättynyt, että kumpikin koira kuunteli tarkasti junioriohjaajia ja suorittivat rataa tosissaan. Kun ASTin epävirallinen kilpailusarja oli tulossa, ehdotin Roylle osallistumista ns. ulkopuolisena kisaajana. Roy tarttui syöttiin varsinkin kun kuuli että samanikäinen tyttö oli myös tulossa kilpailemaan. Roy valitsi Eevin kilpaparikseen, ja kävimme kerran harjoittelemassa ennen kisaa.
Kun kilpailu oli vihdoin käsillä, seisoin jännittyneenä kentän laidalla ja odotin pahaa aavistellen Eevin huitelua radalla tai mahdollisesti karkaamista. Turha pelko! Kun Roy ja Eevi kuulutettiin radalle, he kävelivät arvokkaasti lähtölinjalle, Eevi jäi odottamaan rauhallisena ja lähti vasta luvan saatuaan liikkeelle. Se juoksi vauhdikkaasti, muttei liian kovaa Royn ohjauksesta, ei pudottanut rimoja ja otti kontaktit tarkasti alas asti. Roy ja Eevi tuulettivat maalissa puhdasta ratasuoritusta ja minä taisin vuodattaa pari liikutuksen kyyneltä! Pitkin iltaa sain olalle taputuksia ja ihmetteleviä kommentteja Eevin ratasuorituksesta. Joku sanoi, ettei saanut silmiään irti Roysta ja Eevistä, ne kun olivat olleet niin suloisia. Joku toinen naureskeli, että kyllä Eevi tietää, miten mennään kenenkin kanssa. Ja joku irvaili, että Eevi näyttää minulle keskisormea ja huitelee radalla omat kuvionsa.
Siinä taisi olla hiven tottakin, sillä seuraavan päivän virallisissa kisoissa Eevi kamppasi minut niin että mätkähdin mahalleni keskellä rataa. Nousin niin ketterästi kuin pystyin ja ohjasin sen seuraavalle hypylle. Eevi olikin jo suorittanut sen ollessani rähmällään ja niin meidät hylättiin väärästä radasta. Monta hulluutta on kilparadoilla tapahtunut, mutta ensimmäistä kertaa koira kamppasi minut. Eipä taida vielä osteoporoosi vaivata kun niinkin vauhdikkaassa kaadossa jäsenet pysyivät ehjänä.

sunnuntaina, huhtikuuta 20, 2008
Agilitya koiravinkkelistä
Eevillä oli hauskaa lauantaisissa KKK:n kisoissa ja niin oli yleisölläkin. Minäkään en voinut muuta kuin naureskella Eevin hulvattomalle menolle, vaikka hylkäys tuli jo alkumetreillä. Kirjaan tähän Eevin mietteitä:
Kilpailuissa minua hermostuttaa suunnattomasti se, että tyttäreni Fina on noussut kilpailemaan samassa luokassa. Nyt emäntä vertailee meitä ja suorituspaineeni kasvavat entisestään. Onneksi sentään edellisen viikonlopun kisoissa näytin että olen nopeampi, vaikka menoni ei ehkä ole yhtä sulavan näköistä kuin nuoren staffineidon. Nyt lähdimme kisaamaan lähiseudulle, Kirkkonummen agilityhallille, joten matka auton takatilassa ei rasittanut liiaksi. Ensimmäinen hermoilun paikka oli, kumpi meistä pääsisi ensimmäisenä radalle. Tietysti se oli Fina ja minun piti jäädä autoon kuikuilemaan, milloin emäntä palauttaisi Finan ja veisi minut radalle.
Tarkkailin emännä olemusta ja nuuhkin sen ihoa. Se oli tällä kertaa melko rauhallinen, varmaan jo puskenut pahimmat stressit ulos Finan kanssa juostessaan. Lähtöviivalla odotin tarkkana, milloin tuomari viheltäisi minulle lähtömerkin. Kun emäntä napsaisi kaulapannan auki, säntäsin radalle ja vilkuilin samalla tuleeko se perässä. Kolmannella aidalla vähän kolisi, taisi rima pudota, mutta miksi emäntä kääntyi niin äkkinäisesti ja häiritsi hyppäämistä. Suoraan kuononi edessä oli puomi ja kun sitä oli niin kovasti viikolla harjoiteltu, halusin näyttää miten hyvin osaan jarruttaa kontaktilla. Emäntä ei seurannutkaan vaan huusi surkeana: ”Miten sinä nyt sinne keksit mennä?” Ok, palasin puolesta välistä takaisin ja sitten jatkettiin A-esteelle. Sujahdin seuraavaksi putkeen, mutta taisin taas tehdä jotain väärin, kun kuulin emännän voivottelevan. Onneksi se antoi minun jatkaa täysillä ja yritti parhaansa pysyäkseen perässäni. Hihkuin innosta, hurmaannuin vauhdista, hyppelin, kiersin ja kiipesin. Nyt pääsin vihdoin puomille näyttämään, että osaan minä kontaktilla hidastaakin jos tahdon. Emäntä kuului perässä huutelevan Hyvä! Vielä ennen viimeistä hyppyä piti mennä putkeen, mutta kun emäntä ei kertonut kumpaan päähän, tein oman valinnan ja taisin taas sukeltaa juuri väärään päähän.
Maalissa odottelin kiitoksia ja palkintoja ja kyllä niitä satelikin. Ympärilleni kerääntyi monta ihailijaa, sain taputuksia ja herkkuja riittämiin. Kuuluivat naureskelevan, että Eevi suoritti radan kaikilla mausteilla ja päätti mille esteille mennään ja miten. Emäntä ei tuntunut olevan pahoillaan, vaikka radalla tuli monenkertainen hylkäys. Se ymmärtää että tärkeintä on hauskanpito ja vauhdikas meno, ei niinkään sijoittuminen ja palkinnot.
Kotipihalla isäntä tuli vastaan ja kysyi missä ne palkinnot ovat. Se tuntui olevan pettynyt kun emäntä kertoi että molempien koirien suoritukset oli hylätty. Höristelin korviani, kun emäntä sanoi ottavansa ensi kerralla tiukemman komennon.

sunnuntaina, huhtikuuta 13, 2008
Kiviaddiktio
Kivien keräily on melko suosittu harrastus, mutta toivoisin että Fina keskittyisi samalla innolla vaikkapa agilityradan kontaktien tutkimiseen. Kun Finaa ei ala kuulua takapihalta, tiedän jo että se pyörittelee vimmoissaan kiveä jossain pensaan takana. Kun pääsen tapahtumapaikalle, otan kiven pois, mutta yhtä usein Fina onnistuu salakuljettamaan kiven sisätiloihin. Silloin sen kivenpyörityksen jäljiltä löytyy peuhattu sänky tai likaiseksi tuhrautunut matto. Saatan myös huomata, että Finan kuono on jotenkin erikoisen näköinen ja silloin tiedän etsiä suusta kiveä. Se saattaa kantaa pientä kiveä suussaan tuntikaupalla, ellei kukaan osu huomaamaan sen erikoista ilmettä. Osoituksena Finan kivihulluudesta on röykkiö kiviä isossa ruukussa, jonne laitan niitä sitä mukaa kun saan takavarikoitua Finalta.
Finan kanssa olemme kisanneet nyt jo muutaman kerran 2-luokassa, mutta huimaa menestystä emme ole vielä saavuttaneet. Silti mielestäni olemme selviytyneet kohtalaisesti, tyypillisiä kokemattomuudesta johtuvia virheitä kuten kosketusta ja kieltoja on tietty tullut. A-esteen kontakti on suurin ongelma, Fina aloittaa laskeutumisen rauhallisesti, mutta hyppää sitten valtavalla loikalla alas. Nyt täytyy alkaa tehoharjoittelu kontakteilla. Eilen kisasin Liedossa molemipien koirien kanssa eikä sielläkään tehty loistavia ratoja, vauhdikkaita kylläkin. Ensimmäisellä radalla molemmat tekivät kaksi virhettä, mutta yllätyksekseni Eevi oli hieman nopeampi. Toisella radalla Eevillä oli taas huitelumeininki, mutta Finan kanssa teimme mielestäni melko hallitun radan, vain yksi virhe oli tiedossani kun tulimme maaliin. Hämmästykseni oli melkoinen, kun Fina oli tuloslistalla hylättyjen joukossa. Sain tietää, että kolmanneksi viimeisellä esteellä eli kepeillä Fina oli huomaamattani ohittanut viimeisen. Koska emme korjanneet virhettä vaan jatkoimme maaliin asti, meidät hylättiin. Taidettiin olla jo niin lopputuuletuksessa, etten huomannut virhettä. Joka tapauksessa Finan kanssa on ihanaa kisata, kun se ei hermoile lähtöpaikalle menossa ja odottaa rauhallisesti lupaa lähteä.
Onneksi en ollut ilmoittautunut tämän päivän tokokoulutukseen. Tällaisessa kaatosateessa Fina ei olisi suostunut tekemään mitään, päinvastoin se olisi ehkä saanut kammon koko lajia kohtaan. Viime tiistain sadepäivänä meillä oli jo melkoisia vaikeuksia. Treenien alkaessa Purinalla yritin saada sitä hyppäämään alas auton takaluukusta. Se ei suostunut ja siksi nostin sen alas. Ennen kuin ehdin sulkea luukkua, se oli jo hypännyt takaisin. Tätä jojo-leikkiä jatkui ainakin neljä kertaa, kunnes pidin Finan tiukasti otteessani ja sain takaluukun suljettua.

tiistaina, huhtikuuta 01, 2008
Suomu is back
Sunnuntainen automatka Kemijärveltä Espooseen, 927 km ja 12,5 tuntia antoi säätiedotusta todellisemman katsauksen säätilaan ja lumipeitteen vahvuuteen. Piilopirtin pihalla kinokset olivat korkeat ja upottavat, Tammitien pihamaalla vain rippeitä viime viikkoisesta lumimyrskystä. Oli ihanaa viettää runsas viikko lumen keskellä, ihailla valkoista ja puhdasta maisemaa ja harrastaa talvisia asioita. Hiihtokeli oli mitä mainioin ja Suomun rinteet pehmeät ja leveät. Kun uutta lunta satoi yhtenä yönä lähes 20 cm, seuraavana päivänä saimme nauttia harvinaista herkkua, umpilumessa laskettelua. Poikien mielestä lumessa kieriskely ja lumisota taisi olla hauskinta.
Kemijärven jää kesti kulkijoita ja kutsui pilkkijöitä narraamaan ahvenia. Riston pojat pääsivät isän avustuksella pilkille Tölliniemen edustalle. Voi sitä huutoa ja riemua, kun kalastajajoukko palasi saaliinsa kanssa: seitsemän 5-10 cm mittaista ahventa. Seuraavana aamuna herätyskello soi klo 6.15 ja Roy ja Werner sonnustautuivat uudelle pilkkiretkelle. Pakkasta oli 20 astetta, mutta se ei kalastajia pelottanut. Saalis kasvoi vielä 4 ahvenella ja minun tehtäväkseni tuli kalakeiton valmistaminen. Se oli melkein kuin Pietarin kalansaalis, 11 sinttiä ja ateria seitsemälle hengelle. Poikien mielestä keitto oli viikon paras ateria.
Eevi ja Fina änkesivät ensimmäiselle pilkkiretkelle mukaan, eivätkä suostunut lähtemään pois vaikka pakkanen sai ne tärisemään. Fina änkesi Royn syliin ja istui siinä vahtien pilkin siimaa. Kun ahvensintti nousi ylös, Fina villiintyi hyppivästä kalasta ja yritti hampaat pitkänä puraista sitä. Kotona saimme peitellä koirat vällyihin, sillä ne olivat kylmän horkassa vielä pitkään pilkkiretken jälkeen. En ollut ottanut niiden takkeja mukaan, kun kotoa lähtiessä oli luvassa lämmintä säätä. Kävelyretkillä Fina hyppeli lumesta hurmaantuneena ojanpenkkaan, mutta upposi pumpulilumeen eikä tahtonut päästä ylös ilman ihmisen apua. Eevi osasi varoa upottavia hankia, eikä poikennut auratulta tieltä.

”Suomi is back” luki Räisälän tien yli levitetyissä banderolleissa ja kovasti hiihtokeskus tosiaan yrittää nostaa imagoaan. Kun omistajina on nyt kaksi rahamiestä, Ruukkigroopin suuromistajat Vilhunen ja Mäkelä, kohennusta ilmeisesti saadaan aikaiseksi. Rinteitä on kunnostettu, uusia rakennushankkeita on vireillä ja Suomusta on tullut Alppimaajoukkueen virallinen harjoittelupaikka. Juuri meidän lomamme aikana Suomen huiput pitivät leiriä siellä ja oli elämys nähdä livenä ja läheltä, miltä kilpatason pujottelu näyttää. Kemijärven suuri julkimo, Kari Väänänen lasketteli yhden päivän Suomun rinteitä ja sattui hauskasti, että ravintolan terassilla istuessani hän tuli istumaan viereiselle tuolille. Juttelimme kaikenlaista, Kemijärven tilanteesta, luonnosta, ihmisistä ja tuntui kuin olisimme olleet vanhoja tuttuja.. Keväällä alkaviin Taivaan tulet – sarjan kuvauksiin oltiin otettu avustajia edellisellä viikolla ja kuulemma kaikki halukkaat pääsivät mukaan. Olisipa ollut hauska kokemus lähteä avustajaksi!

torstaina, maaliskuuta 20, 2008
Puhdas!
Eilen illalla ennen koneen sulkemista tarkistin vielä sähköpostin ja olin vähällä siivota roskakoriin jonkun Nigel Holmesin lähettämän viestin. Roskapostia tulvii nykyisin ihan mahdottomasti ja melkein automaattisesti poistan vieraskielisten lähettäjien meilit. Ennen klikkausta tajusin, että viestin otsikko Your DNA test result voisi olla oikeasti AHT:n vastaus Eevin DNA-testistä. Uskaltauduin avaamaan viestin ja ilolla luin tekstin "The DNA test result is normal". Tämä tarkoittaa nyt sitä, että Eevin kaikki jälkeläiset olisivat myös puhtaita, koska ensimmäisen pentueen isä Henri on testein todettu puhtaaksi ja samoin toisen pentueen isä Walter. Kysehän on mm. staffeilla esiintyvästä L-2-HGA -sairaudesta, joka voidaan DNA-testin avulla todeta. Koira voi myös olla taudin kantaja, jolloin oireita ei ilmene.
Vielä palaan sähköpostiin ja varsinkin roskapostiin. Nykyisin on entistä tärkeämpää että lähettäjän tiedoista tai otsikosta näkyy, kuka on oikea lähettäjä ja mistä meilissä on kyse. Muuten on vaara, että viestiä ei lueta ollenkaan. Tietenkin spammaajat ovat taitavia naamioitumaan näyttävien nimien taakse, mutta useimmiten viestissä haiskahtaa jokin outo asia, ja se siirtyy ainakin minun kohdallani suoraan roskiin.
Aasinsilta roskiin voisi olla tämä. Aamulla sänkyä pedatessani kiljaisin kauhusta, sillä peiton alla oli ruskea pötkäle aivan kuin sitä ehtaa. Se ei kuitenkaan haissut eikä tahrannut ja kun uskaltauduin lähemmin tarkastelemaan pötköä, totesin sen olevan kaarnan pala. Ei ole vaikeaa arvata kuka sen sinne oli kuljettanut. Sänkyni on Finan aarreaitta, milloin sieltä löytyy kivi, milloin saapas, milloin puruluu ja milloin mitäkin. Näköjään olen jo niin tottunut Finan tuomisiin, etten aina edes huomaa nukkuvani ulkoilukenkä posken alla.

keskiviikkona, maaliskuuta 12, 2008
Kakkosluokkalainen
Ihana, ketterä ja kuuliainen Fina toi auringonpaisteen sunnuntain tihkuiseen päivään. Osallistuimme Liedossa TSAUn kisoihin, missä se suoritti nopeasti ja virheettömästi ensimmäisen agilityradan ja siitä hyvästä sai kolmannen ja viimeisen vaadittavan 0-radan ja siirron 2-luokkaan. Toiseen 1-luokan kisaan emme sitten voineetkaan osallistua ja siksi saimme lähteä kotimatkalle taskussa lahjakortti tuleviin kisoihin. Oli radalla jännittäviä vähältä piti tilanteitakin, mutta onneksi minulla oli malttia ohjata Fina oikealle esteelle. Toiseksi viimeisenä esteenä oli pituus, jolle tultiin hankalasta kulmasta. Kuulin kun rajatolpat kolahtivat ja ehdin jo manata että siinä se virhe tuli. En ollut uskoa korviani kun kuuluttaja ilmoitti meidän tehneen 0-suorituksen. Kun kyselin asiasta tarkemmin, sain tietää että tolpat eivät kuulu itse esteeseen ja näin ollen koira ei kaatanut estettä (josta olisi tullut virhe). Erityisen iloinen olin, että kaikki kolme kontaktiestettä sujuivat mallikkaasti, sillä edellisissä kisoissa Fina on loikannut kontaktit aivan holtittomasti. Nyt olemme harjoitelleet tiukasti ja näköjään tuloksellisesti. Markku Vuorinen, agilitytuomari, tuli kiittelemään, miten hienosti Fina suoritti nuo kontaktiesteet. Hän sanoi Finan katselleen tarkasti minua aivan kuin kysyen, milloin saa jatkaa. Aikaa luvan odottamisessa tosin tuhraantui ja siksi kai jäimme toiselle sijalle.
Eevin suorituksissa ei ollut hurraamista, saimme tosin suoritettua hyväksytyt radat, mutta melkoisin virhepistein. Tai oikeastaan teimme joustavat ja vauhdikkaat radat, mutta kun Eevi loikkasi kontaktit korkealta niin kuin ei olisi koskaan tiennyt että pitää mennä alas asti, 0-radasta ei ollut toivettakaan. Keinun se lensi kuin sillä olisi ollut siivet selässään, aivan kuin olisi nauttinut laudan antamasta potkusta. No, nyt molemmat koirat ovat samassa luokassa ja kisapäivät lyhenevät huomattavasti kun ei tarvitse odotella luokkien välillä. Saapa nähdä ohittaako Fina Eevin suorituksillaan. Kisa-aikataulua pitää nyt rakennella lahjakorttien mukaan, kun niitä on jo kertynyt jokunen: Lietoon kaksi, Tampereelle yksi ja Kirkkonummelle yksi.
Fina istuu nykyisin mielellään pienessä pahvilaatikossa keittiön lattialla. Kokeilin eräänä päivänä naksutinopetusta ja otin kohteeksi tulostinpaperilaatikon kannen. Aina kun Fina nuuhkaisi sitä, klikkasin. Se tutki ja tutki laatikkoa ja astui lopulta sen sisään. Klikkasin taas. Pyysin sitä istumaan laatikossa ja klikkasin. Seuraavaksi annoin kohteelle nimen eli sanoin Laatikko ja klikkasin, kun Fina nuuhkaisi sitä. Edelleen palkitsin sitä kun se Laatikko-sanan kuultuaan istuutui sisään. Heppoinen laatikko ei kestänyt Finan ramppaamista ja toin sille uuden ja vahvemman pahvilaatikon. Se menee nyt omatoimisesti istumaan siihen ja tapittaa minua herkeämättä odottaen kiitosta. Mitähän hyödyllistä ja tärkeää opettaisin seuraavaksi Finalle, laatikkoleikki oli vain hassu kokeilu.

Vasta kuvan otettuani huomasin että laatikossa on hauska teksti!

keskiviikkona, maaliskuuta 05, 2008
Jäätikköseikkailu
Viime viikolla olimme Chamonix’ssä lunta ihmettelemässä, mutta ihmettelemistä riitti myös, kun kone putkahti pilvistä Helsinki-Vantaalla ja leväytti esiin lumivalkean maiseman. Juuri kun olin alkanut sopeutua ajatukseen, että kevät on jo alkanut, pitääkin ruveta kaivelemaan talvikamppeita esiin. Mielelläni talvi saa vielä jatkua. Tänä aamuna oli hivelevän kaunista metsälenkillä koirien kanssa, vain peuran jäljet olivat rikkoneet lumivaippaa. Eevi ja Fina loikkivat kuonot lumella kuorrutettuina ja etsivät turhaan vetokeppejä.
Chamonix’ssa kelit olivat mainiot, aurinko paistoi ja lämpömittari kipusi laaksossa eräänä päivänä jopa 17 asteeseen. Extreme-kokemuksiakin hankimme, vaikka jälkeläiset ovat toppuutelleet, ettei meidän iässämme pitäisi enää urheilla riskirajoilla. Jotenkin vain meille sattuu ja tapahtuu mitä erikoisempia asioita. Tämän kertainen seikkailu koettiin ohjatulla parinkymmenen kilometrin hiihtoretkellä Mont Blancin jäätiköllä. Retkeen osallistui oppaan lisäksi 8 hiihtäjää, 3 nuorta ja 5 aikuista. Puimme päälle kiipeilyvaljaat ja alkuosan jyrkkää rinnettä varten opas kytki meidät köydellä toisiimme. Olimme kuin lauma päiväkotilapsia retkellä. Siis jos yksi putoaisi harjanteelta, muut seuraisivat perässä! Laskettelu sujui leppoisaan tahtiin, minäkin joukon ainoana naisena pysyin hyvin perässä. Maisemat olivat hulppeat, aivan uskomattoman upeat. Kun aurinko vielä suostui näyttäytymään pilviverhon takaa, neulamaiset vuorenhuiput piirtyivät tarkkoina sinistä taivasta vasten ja jäätikkö hohti turkoosinvihreänä. Lounasaikaan leiriydyimme jäätikön pohjukkaan vuorten suojaan. Paikan nimi on La Salle à Manger eli ruokasali ja se taisi olla elämäni kaunein piknikpaikka. Pysähtelimme tiuhaan ottamaan valokuvia ja opas antoi tarkkoja ohjeita, mistä saa laskea ja mistä ei. Railojen kanssa piti olla tarkkana, ne saattoivat olla kavalasti lumen peittämiä.
Aivan loppumetreillä kuitenkin oppaan tarkkuus herpaantui, sillä hän livahti kolmen nuoren kanssa näkymättömiin ja niin me aikuiset valitsimme väärän reitin. Se reitti päättyi ns. dead endiin eli sieltä ei ollut muuta poispääsyä kuin kipuaminen jalan vuoren yli. Opas palasi myrskynä luoksemme, ranskalainen temperamentti lehahti oikein kunnolla. Miksi olimme kadottaneet hänet näkyvistämme! Miten päin opastuksen pitikään mennä? No, ei siinä vihoittelu auttanut, vaan oli pakko lähteä rivakasti kipuamaan rotkosta ylös, sillä lämpöisen sään takia rotkon seinämiltä olisi voinut pudota jäälohkareita päällemme. Siinä äheltäessäni laskettelumonot jalassa ja sukset olkapäällä siunasin ahkerointia Bodypump-tunneilla. Huipun saavutettuamme laitoimme taas sukset jalkaan ja aloitimme vaiheikkaan laskettelun Chamonix’iin. Reitti vei läpi metsien, teiden ja peltojen, välillä taas kävellen lumen vähyyden vuoksi. Kun Afterski-paikassa siemaisin ensimmäisen kulauksen olutta, juoma ei ollut koskaan maistunut yhtä hyvältä.
Katsaus alas rotkoon, josta kiipesimme ylös
Tietenkään en voinut olla tarkkailematta paikallisten koirien menoa. Vaikka oltiin EU-maassa, koirilla näytti olevan huomattavan paljon vapaammat oltavat kuin Suomessa. Pääkadulla omistaja näytti pitävän talutinta kädessään vain muodon vuoksi, iso karvainen koira sai vapaasti nuuskia kadunviertä ja käydä tervehtimässä koirakavereitaan. Kerran näin nuoren naisen säntäävän hätääntyneen näköisenä kulkijoiden vastavirtaan, mutta palaavan pian karkulainen, pieni musta pörröturkki kainalossaan. Hotellin respan tiskin takaa kurkkasi pyreneiden paimenkoiraa muistuttava otus ja lounasravintolaan saapui mäyräkoira isäntäväen taluttamana, jos ei syömään niin ainakin nauttimaan gourmet-annosten tuoksusta ja kauniista asettelusta.
Kahvilassa isännän kanssa
Fina ja Eevi viettivät matkamme aikana aktiivisen loman Laaksolahdessa Riston poikien seurassa. Siellä taisi olla niin hauskaa, että kotona Fina istui apeana ja ikävöi kavereitaan. Fina selvästi samaistuu poikiin, se seuraa niitä kaikkialle kuin varjo, istuu jalkojen vieressä läksyjen teon aikaan ja kainalossa Disney-filmejä katsottaessa.
torstaina, helmikuuta 21, 2008
Vaihtoehtoja hiihtämiselle
Hiihtolomaa vietetään tänä vuonna nurmien vihertäessä ja lintujen viserryksessä. Oi näitä aikoja! Kaihoten muistelen parin vuoden takaista hiihtolomaa, kun kaksosten kanssa hiihdettiin Puolarmetsän laduilla, vähän eksyttiinkin kuin latuverkosto oli niin laaja. Roy, Werner ja Henrik ovat taas Tammitiellä hiihtolomaa viettämässä ja nyt on pitänyt kehitellä uudenlaisia liikuntamuotoja, kun luistelu, hiihto eikä laskettelu onnistu. Maanantaina otin heidät mukaan treenikentälle ja siellä juostiin koirien kanssa Hurtta ja Stara –ohjelman innoittamana. Ihan hämmästelin, miten hyvin sekä Eevi että Fina kuuntelivat nuoria ja aloittelevia ohjaajia. Werner ilmoitti, että lopettaa 15-vuotiaana jalkapallon ja salibandyn ja aloittaa agilityn. Lupasin pojille, että saavat osallistua joskus oman seuran möllikisoihin.
Finalle ilmaantui jo ensimmäinen sulhanen norkoilemaan tontin reunalle. Pieni valkoinen poika, vähän vaikeasti tunnistettava rotu, nosteli terhakkaasti jalkaa ojan penkalla. Eevi haukkui ikkunassa tuohtuneena, ja Fina vikisi sen kuuloisena että olisi mielellään mennyt moikkaamaan. Olen teroittanut pojille, että ulko-ovi täytyy pitää nyt tiukasti kiinni, eikä koiria saa päästää valvomatta pihalle.
Eevi ja Fina ovat onnellisia, kun niilläkin on nyt paljon vaihtoehtoja. Sohvalla on mukava lököillä poikien seurana kun Disney-kanavalta tulee piirrettyjä. Metsässä saa tehdä ylimääräisiä kierroksia poikien leikkiessä vakoilemista. Lämpöisiä sänkyjä on useampia ja lenkkareita kuljettavaksi löytyy vähän joka huoneesta.
Palatakseni vielä hiihtoloman vaihtoehtoisohjelmaan tutustuin tiistaina HopLop-seikkailumaailmaan. Maksoin pojat sisään ja istahdin itse kahvilaan kirjoittelemaan kannettavalla. Olin valmistautunut pitkäveteiseen odotteluun . Kun siinä sivussa seurailin pienien ja vähän isompienkin kieppumista laitteissa, hämmästelin millainen meno ja ja vilske siellä oli. Melu oli melkoinen, jopa korvasuojia oli tarjolla. Ilmeistä on että seikkailumaailmalle on kysyntää, sillä väkeä lappasi sisään jatkuvana virtana. Kaksi tuntia vierähti yllättävän nopeasti ja poikien arvio paikasta oli kiitettävä.
Tällä hetkellä he ovat pelaamassa tennistä Eliaksen kanssa ja iltapäivällä vien heidät katsomaan Asterix-elokuvaa. Mitähän huomenna keksittäisiin tehdä?
PS. Jatkokertomus tekniikan ihmeistä jatkuu. Tänään olen kunnostautunut "korjaamalla" astianpesukoneen. Se oli pessyt huonosti jo viikkojen ajan, välillä ohjelma on jäänyt junnaamaan paikoilleen kunnes eilen pysähtyi kokonaan. Kaivoin ohjekirjan esiin ja löysin ohjeen, että pitäisi oikoa vedenottoletkun mutkat ja siivilä. Tyhjäsin allaskaapin, liikuttelin letkua ja vedin suoremmaksi. Se oli siinä, ensimmäinen puhtoinen astianpesu todisteena vian korjaamisesta. Samalla tuli siivottua allaskaappikin.

keskiviikkona, helmikuuta 13, 2008
Kevätsiivous
Odottamaton auringonpaiste paljasti tänään nurkkiin kertyneet pölykasat, mutta minä aloitin kevätsiivouksen jo maanantaina imuroimalla pöytäkoneen keskusyksikön sisutan. En tosiaankaan ole siivoushullu, mutta joskus pölynimuri palkitsee käyttäjän suurenmoisesti. Tietokoneeni oli oikkullut käynnistyksen yhteydessä jo muutaman kuukauden ajan ilmoittaen viestin: CPU is unworkable, check softmenu. Olen kuitenkin saanut sen käynnistymään F1-näppäimellä ja niin tilanne on jatkunut kunnes maanantaina tuli täydellinen stoppi. Kylmä hiki nousi niskaan kun muistelin mitä kaikkea en ollut varmuustallentanut. En ainakaan edellisen päivän koko työurakkaa: jäsenrekisterin luomista, saatekirjeiden kirjoittamista ym. ym. Soitin tuttavalle tietokoneosaajalle ja pähkäilimme yhdessä vian syytä. Hän ehdotti että kokeilisin, ovatko kaikki piuhat keskusyksikön sisällä kunnolla kiinni. Avasin siis laatikon, totesin että mitään näkyvää ei ollut irti, mutta kokeilin kaikkia liittimiä ja piuhoja. Lisäksi imuroin pölyt ja lopuksi suljin laatikon seinämät paikoilleen. Käynnistin koneen ja simsalabim! Ei yhtään herjaa ruudulla ja kaikki toimii nyt entistä sutjakammin. Oliko vian aiheuttaja pöly vai oliko jotain hieman irrallaan jäi ratkaisemattomaksi. Ainakin minulla on nyt pölyistä puhdas keskusyksikkö.
Fina on löytänyt uuden Tv-lempiohjelman eli Hurtta ja Staran. Katsoin sitä ensimmäisen kerran viime sunnuntaina ja Fina istui vieressäni tuijottaen herkeämättä ruutua. Välillä se haukotteli aivan kuin sitä olisi nolottanut jonkun esiintyjän hölmöily, mutta välillä se juoksi nuuskimaan ruutua aivan kuin haluten mukaan kisaamaan. En saanut vielä selville, kuka on sen suosikki mutta ainakin Lyyti sai sen erityisen innokaasti katselemaan.
Finan juoksu alkoi tänään ja nyt suunnittelemme jo syksyn pennutusta. Jos juoksuvälit pysyvät vakiona, voisi astutus olla jo elokuun alussa, pentuja toivottavasti maailmassa lokakuun alussa ja uusia onnellisia pennunomistajia marras- joulukuun vaihteessa.

torstaina, helmikuuta 07, 2008
Terve!
Fina on terve ainakin silmien ja lonkkien osalta. Olimme Mevet-eläinlääkäriasemalla silmätarkastuksessa ja lonkkakuvauksessa ja niiden osalta kaikki on hyvin. Silmät ovat terveet ja lonkat saivat arvosanan B = melkein terveet. A on täysin virheettömien lonkkien arvosana ja aikoinaan Cessi ja Dixie täyttivät tuon täydellisyyden kriteerin. Sain itse olla mukana kun Pelle Axelsson tarkisti kuvia ja näin, miten vajaan millimetrin syvyinen pyöristymä lonkkaluun päässä antaa arvioksi B. Jos lonkkaluun reuna olisi aivan suora jatke lantioluulle, lonkka olisi ns. normaali. Pääasia on että lonkkien rakenne on terve ja nyt tiedän, että Finaa voi huoletta hypyttää agilityesteillä. Lonkkien perinnöllisyydestä ei tosin ole taetta. Vaikka näinkin pitkään on tehty pakollisia lonkkakuvauksia, ei huonoja lonkkia ole saatu rodusta pois kitkettyä. Perinnöllisten tautien varalta on kuitenkin syytä tehdä vielä L-2-HGA-tutkimus, jotta voidaan sulkea pois aineenvaihdunnan häiriöstä johtuva sairaus, joka aiheuttaa neurologisia oireita. Testi tehdään DNA-tutkimuksena Englannissa, mutta näyte otetaan Suomessa joko verestä tai posken limakalvoilta. Putkilo tai pumpulipuikko lähetetään englantilaiseen laboratorioon samalla kun pulitetaan etukäteen 63 £ eli runsaat 84 euroa. Siihen lisättynä Suomessa otettu näyte ja postikulut nostavat operaation yli 100 euroon. Oli mielenkiintoista seurata miten Fina käyttäytyi ensimmäisellä "oikealla" eläinlääkärikäynnillä. Jouduimme odottamaan melko kauan ja odotushuoneessa oli paljon asiakkaita. Muut koirat veuhtoivat, vinkuivat ja haukkuivat, Fina sen sijaan istui sylissäni arvokkaasti ja katseli kanssani TV:tä. Kun se pääsi tutkimushuoneen pöydälle, se hyppäsi hoitajan kaulaan ja muiskautti kunnon pusut. Seuraavaksi oli vuorossa Pelle Axelsson. Molemmat nauroivat, että tässä on taas niin tyypillinen staffi, avoin ja ylettömän ystävällinen. Sunnuntaina kisasimme Purinalla Hau:n kisoissa lähes koko päivän. Ensin Finalla oli kaksi rataa, joista hyppyradalla tuli hylkäys ohjaajan eli minun virheeni takia. Agilityradalta saimme tuloksen, mutta roimasti virheitä. Hyvä silti, sillä yli 33 kisaajasta vain 12 sai edes tuloksen vaikealta radalta. Eevi sen sijaan pääsi palkintosijoille eli kolmanneksi jännittävässä ja vaativassa kisassa. Se sai keinulta yhden virheen (lensi taas kuin siivet selässä), mutta suoritus oli muuten laadukas ja saimmekin paljon kiitosta jopa tuomarilta. Lähdössä sanoin Eeville, että jos et nyt käyttäydy radalla kunnolla, tämä on viimeinen kisamme. Eevi päätti näyttää, mitä se osaa ja niinpä se juoksi melkein kauko-ohjattuna radan läpi, minä vain perässä huutelin ohjeita. En tiedä kuuliko se vai osasiko lukea numeroita, mutta oikein kaikki meni. Siltäkin radalta hylättiin suurin osa kilpailijoista. Lataan tähän videon ratasuorituksesta, kun vihdoin olen oppinut kopioimaan leikkeitä videokamerastani. Se on melko suuri ja lataaminen voi kestää kauan.
keskiviikkona, tammikuuta 30, 2008
Kaksivuotiaan staffin profiili
Kaksi vuotta sitten oli pakkaspäivä ja lumivaippa peitti maiseman. Se oli silloin kun Etelä-Suomessa vielä vuodenajat olivat kohdallaan. Koko yö oli valvottu odottaen Eevin penikoinnin alkamista, mutta se ei pitänyt kiirettä. Vasta iltapäivällä aika alkoi olla kohdalla, ja se alkoi punnertaa synnyttäen helposti ja nopeasti neljä pentua, 2 tyttöä ja 2 poikaa. Elias tutki Eevin ja sanoi kohdun tuntuvan tyhjältä. Kaikki oli siis hyvin, pennut imivät ahnaasti ja Eevi oli rauhallinen. Sitten se nousi ylös, katseli levottomasti peräpäätään ja ei aikaakaan, kun se työnsi ulos vielä yhden pennun. Röntgenin mukaan pentuja piti olla vain 3, ehkä 4. Se oli Eevin yllätys, Great Surprise, nykyin Tammisaaressa asustava Noi. Suruksemme pentueen toinen tyttö menehtyi parin päivän ikäisenä.
Kaksivuotias koira on iän perusteella jo aikuinen, koira parhaassa iässään. Silti Fina on meidän perheen vauva, pentu, pikkuinen. Se on
- hontelo vasikka, jonka muskelit odottavat edelleenkin kasvamista.
- äärettömän utelias ja vikkelä, mikään asia ei saa jäädä tutkimatta
- loputon leikkijä ja askartelija
- kenkien kuljettaja, onneksi ei enää purija
- kainaloinen sylivauva, mitä tiukemmin kyljessä sen ihanampaa
- herkkä ja outojen asioiden edessä joskus pelokas
- kuuliainen ja tottelevainen
- nopea oppija
- sinnikäs ja itsepäinen
- hyväluontonen ja huumorintajuinen
- kivifanaatikko
- luottavainen
- listaa voisi vielä jatkaa, mutta yhteenvetona todettakoon että Fina on kerrassaan ihana koira.
Toivottavasti Finan veljien kodeissa on samanlaisia tunnelmia ja menneet kaksi vuotta ovat tuottaneet iloa ja koiramaisia elämyksiä.
Leivoin Finalle synttärikakun amerikkalaisen koiralehden mukaan. Sen voi paloitella pieniksi namipaloiksi ja pakastaa. Eilen treeneissä kokeilin nameja ja hyvä oli menekki. Tässä tulee ohje:
TONNIKALANAMI
2 prk tonnikalaa öljyssä tai vedessä
350 g grahamjauhoja
1 rkl valkosipulijauhetta tai aromisuolaa
2 munaa kevyesti rikottuna
kourallinen Parmesan raastetta.
Hienonna tonnikala tehosekoittimessa. Lisää kaikki muut ainekset ja sekoita tasaiseksi massaksi. Voitele n. 22 x 22 cm:n vuoka ja tasoita massa siihen. Paista 170 asteisessa uunissa n. 20 minuuttia eli kunnes massa tuntuu läpipaistuneelta. Leikkaa kakusta sopivia pieniä neliöitä joista osan voi pakastaa, osan nauttia heti tuoreeltaan. Slurp, slurp!
sunnuntaina, tammikuuta 27, 2008
Tom tom tom tom tom
TomTom ei ole Marionin laulama euroviisu vaan pieni näppärä kapistus, jonka pitäisi idioottivarmasti ohjata vaikka kuinka tumpelo ajuri oikeaan osoitteeseen. Viime torstai-iltana laitteen lupaukset eivät täyttyneet, päinvastoin se aiheutti lähes perheriidan. Se ei pysynyt ajurin mukana, joka teki niin omapäisiä reittiratkaisuja, että laite joutui hokemaan useampaan kertaan: ”Käänny takaisin jos mahdollista, käänny takaisin jos mahdollista.”
Matka alkoi kyllä lupaavasti, sillä TomTom ja ajuri olivat täysin yksimielisiä siitä, miten ajetaan Tammitieltä Orapihlajantielle hakemaan pojanpojat Pekka Töpöhäntä-musikaaliin. Sieltä olisimme osanneet suunnistaa Kaupunginteatteriin ihan omin päin, mutta halusimme testata, millaista reittiä TomTom ehdottaisi. ”Käänny vasemmalle, käänny vasemmalle” se hoki Laaksolahdentiellä aivan kuin ajuri ei yhdestä kehotuksesta ymmärtäisi. Lähestyessämme Sello-kauppakeskusta, TomTom oli jo ajurin kanssa eri mieltä suunnasta. No, ehkä kannatti kokeilla sen ehdottamaa reittiä eli kääntyä Kehä ykköstä pitkin länteen.
Liikenne oli ruuhkainen ja näkyvyyttä haittasi sakea räntäsade. Siksi kai ajuri ei ehtinyt toimia, kun TomTom ohjasi Turun moottoritielle, ja niin jatkettiin kohti Länsiväylää eli käännyttiin kohti lähtöpistettä. Kun seuraavassakaan risteyksessä ajuri ei totellut, TomTom komensi, mielestäni jo tuskaisella äänellä: ”Käänny takaisin jos mahdollista, käänny takaisin jos mahdollista”. Ei kääntynyt ajuri, ja laite nöyrtyi suunnittelemaan uuden ajoreitin. Nyt laite kertoi myös matkaan tarvittavan ajan pitenevän kymmenellä minuutilla. Kiristelin hampaitani vieressä ja yritin pitää suun supussa. Takapenkillä tilanteen vakavuus oli hiljentänyt kolme vilkasta poikaa, sellaista ihmettä ei ole useinkaan koettu. Teatteriin saavuttiin kaikesta huolimatta hyvissä ajoin, jopa vähän ajoseikkailulle naureskellen.
Eipä hymyilyttänyt enää kotimatkalla. Piina alkoi jo heti ajurin käännyttyä teatterin paikoitusalueelta eri suuntaan kuin TomTom olisi halunnut. Kysyin, haluaako ajuri tehdä aina kunniakierroksen Helsingin keskustan kautta. Viimeistään Postitalon kulmalla olisi kuitenkin pitänyt kääntyä Mannerheimintielle, mutta sinnikäs ajuri piti päänsä ja suuntasi Länsiväylälle. Olimme ajamassa kohti omaa kotia, vaikka ensin piti viedä pojat Laaksolahteen. Ajoreitin valinnasta oli nyt tullut sellainen tahtojen taistelu, etten kestänyt sitä enää, vaan halusin ulos autosta, halusin mennä bussilla kotiin. Kun ajuri ei suostunut pysähtymään eikä päästämään minua ulos, nappasin TomTomin auton kojelaudalta: Miksi sitä käytettäisiin, kun sen ohjeita ei noudateta? Loppumatkan Orapihlajantielle ajuri sai ajaa ilman ainuttakaan ohjetta.
Perillä Roy yritti murtaa jäätä ja sanoi: ”Hyvinhän se meni, vaikka ajettiin kolme kertaa harhaan”. Werner halasi ja sanoi: ”Kiitti teatterista, voisin suositella sitä luokkakavereille”. Henrik ei sanonut sanaakaan. Eteiseen päästyään mottasi nyrkillä Werneriä mahaan.
TomTom on vahva ja kovatekoinen, sen todisti Fina tässä eräänä päivänä. Olin jättänyt navigaattorin kuljetuslaukussaan eteisen penkille, josta Fina oli sen napannut. Kuulin keittiöön epäilyttävää kolinaa joka kohdentui olohuoneen pöydän alle. Siellä Fina kolisteli TomTom hampaissaan, mutta ihme kyllä ei ollut saanut vielä aikaiseksi minkäänlaista tuhoa. Laukusta se oli jo repinyt päällystä, mutta jättänyt sen rauhaan löytäessään sisältä mielenkiintoisen kapistuksen.

sunnuntaina, tammikuuta 20, 2008
On se niin helppoa!
Olen laitekoukussa. Kaikki alkoi siitä kun pitkän harkinnan jälkeen ostin digitaalisen videokameran. Tein eri mallien kesken vertailuja Vertaa.fi-sivustossa ja perusteellisen tutkimustyön jälkeen päädyin hankkimaan tunnetun valmistajan kameran, joka olisi helppokäyttöinen, jonka hinta-laatusuhde oli kohdallaan ja jolla kuvattua materiaalia voisi helposti muokata. Kuvaaminen olikin lapsellisen helppoa, varsinkin kun kamerassa on Easycam-toiminto, joka säätää kaikki asetukset kohdalleen. Siis paina nappia ja kuvaa. Kuvausmateriaalin värit eivät tosin olleet identtiset kuvattavan kohteen kanssa, esimerkiksi joulunpunainen neuletakkini toistui viininpunaisena. Sen verran kannatti antaa periksi helppokäyttöisyydelle.
Eräs käyttövaatimuksistani oli, että videokuvaa pitäisi voida siirtää tietokoneelle muokattavaksi. Senkin piti olla niin helppoa! Kuvan käsittelyä varten tarvittiin vain pieniä valmisteluja kuten Motion Browser-ohjelman lataaminen tietokoneelle. Ennen kuin se onnistui, piti rekisteröityä valmistajan nettisivuille. Sitä varten tarvittiin 16-numeroinen tuotenumero. Mistä himputista sen löytäisin? Ohje opasti kärsivällisesti, että sen löytää pakkauksessa olleesta lehtisestä. Eipä lehtinen löytynyt ihan helposti, pengoin kirjahyllyä, lokerikkoa, tyhjensin roskakorin ja pulssini nousi huimiin lukemiin. Ennen kuin verisuoni ehti puhjeta päässäni, löysin vihkosen erään toisen laitteen pakkauslaatikosta. Kukahan sen oli sinne laittanut?
Ohjelma latautui kiltisti koneelle ja avasin sen pikakuvakkeesta. Ohjeen mukaisesti kiinnitin USB-kaapelin kameraan ja toisen pään tietokoneeseen. Kaiken piti olla kunnossa, mutta silti ohjelma huomautti, että kamera ei ole kytketty oikein, tarkista kaapeli. Avasin ohjekirjan ja tulkkasin pientä pränttiä kohdasta ”Videokameralla kuvattujen videoiden tuominen ja vieminen”. Sen verran sain selville, että tähän toimintoon tarvittiin ylimääräinen kaapeli, joka ei ole vakiovaruste. Mutisin itsekseni, että myyjä olisi voinut kertoa tästä, kun kerran peräsin juuri sitä ominaisuutta.
Seuraavan päivän ostoslistaan kirjasin videokaapelin. Kodintekniikkaliikkeen ystävällinen nuori mies sanoi selitettyäni ongelman. ”Niin, siis firewire-kaapeli”. Nyökyttelin, että kyllä kai, mutta en tiedä, onko koneessani sille aukkoa. Myyjä sanoi vakuuttavasti, että kaikissa uusissa koneissa on sellainen, kyllä kaapeli sopii 99,9 % -sesti siihen. Sain ostaa kaapelin avokaupalla.
Kotona kaivoin esille tietokoneen opaskirjan ja tutkin sen avulla koneen kaikki mahdolliset aukot, joihin kaapelin voisi pistää. Ei löytynyt, mutta sen verran opin, että joissakin valmistajan malleissa sellainen on ja joissain ei. Siis minulla oli juuri se riisuttu malli.
Siirryin tutkimaan puolison konetta, joka on vuosia aiemmin hankittu. Siitä antiikkikapineesta löytyi kaapelin mentävä aukko. Aloin homman alusta eli yritin asentaa siihen Motion Browser –ohjelman. Nyt CD-asema kieltäytyi yhteistyöstä. Ei ollut kuulemma käytössä! Nokkelana keksin avata valmistajan nettisivut ja etsiä sieltä samaisen ohjelman. Hetkeksi huumaannuin riemusta, kun sain sen ladattua eikä aikaa kulunut kuin 20 minuuttia. Huuma muuntui pian manaukseksi, ohjelma oli tarkoitettu Windows Vista – käyttöjärjestelmälle, minulla oli vanhanaikainen Windows XP.
Kaivoin puhelimeni luettelosta vuosia sitten tietoteknistä apua antaneen Jarin numeron ja soitin siihen hieman arkaillen. Puhelimeen vastasi reipas miehenääni joka kysyi, mitä minulle nykyisin kuuluu. Vastasin että muuten hyvää, mutta juuri nyt ovat hermoni riekaleina. Kerroin huoleni, jolloin Jari ehdotti, että kytkisin tietokoneen irti virrasta, irrottaisin CD-aseman ja sitten taas laittaisin kaikki takaisin. Ihme tapahtui! Cd-asema alkoi toimia, ohjelma latautui, yhdyskaapeli sopi sekä kameraan että tietokoneeseen ja yhdyskäytävä toimi. No, ihan pikkujuttu oli se, että ennen ohjelmankäyttöä piti ladata netistä pdf-muotoiset ohjeet toimintoa varten. Ne olivat jopa selkeät ja niiden avulla askel askeleelta sain videomateriaalin siirrettyä tietokoneelle. Sen muokkaus siellä on taas ihan oman tarinansa.
Koirat pyörivät hermostuneena ympärilläni, kun näprään vain laitteiden kanssa. Fina haukkuu kimeästi ja tekee leikkihyökkäyksiä Eevin kimppuun. Väliin Eevi työntää kuonon polvelleni ja kirputtelee käsivarsiani. Myönnän, tänään en ole ehtinyt touhuta niiden kanssa kuten tavallisesti.

tiistaina, tammikuuta 15, 2008
Reissustaffit
Ahvenanmaan kisareissulta on palattu eikä kovinkaan pahasti rähjäytyneinä. Viikonloppu oli melko rankka niin ihmisille kuin koirillekin, mutta taas ollaan monta kokemusta rikkaampia. Laiva-aikataulu Maarianhaminaan on hankala; Helsingistä lähdettäessä laiva on perillä klo 4.35 ja paluu on sekin yöllä eli lähtö Maarianhaminasta klo 23.45. Eevi ja Fina osoittivat taas mainiosti, miten sopeutuvaisia ne ovat muuttuviin olosuhteisiin. Niitä ei hetkauttanut autolla ajo laivan sisuksiin, ei hyttiin sulloutuminen, eikä hotellihuoneeseen majoittuminen. Laivan hytissä ne hyppäsivät oitis sängylle aivan kuin olisivat testanneet oliko siellä kunnon pedit. Kun menomatkalla unenpöpperöisinä raahauduimme aamuyöstä autolle, käytävän tukki joukko bailaajia. Porukka riemastui nähdessään koirat, mutta nämä vain huiskauttivat vähän häntää ja loikkivat lattialla lojuvien ihmisten yli.
Kilpailut alkoivat Eckerön urheiluhallissa jo lauantaiaamuna klo 9, joten hotellissa ehdimme käväistä nukkumassa tunnin verran. Ensimmäisenä päivänä molemmilla koirilla oli kaksi kilpailua ja rankan yön jälkeen teimme ihan kelpo tuloksia. Finan ensimmäisessä kisassa puhdas rata oli hiuskarvan varassa, en osannut tarpeeksi ennakoida ja se hyppäsi puomin kontaktin alas. Sijoitus oli 7/19. Toisella radalla Fina hyppäsi väärän esteen ja hylättiin. Eevin ensimmäisen radan tulos oli 15 ja sijoitus 11. Silti olin tyytyväinen suoritukseemme, Eevi oli vauhdikas ja hyvin hallinnassa. Sunnuntaina Finan tulos oli 15 ja sijoitus 4/19, radan vaikeudesta kertoo se, että kaikki muut hylättiin. Eevi taas pujahti putken väärään päähän ja hylättiin. Siis kuudesta radasta saimme puolet hyväksyttyinä ja niistä Fina keräsi paremman saaliin kuin äitinsä.
Maarianhamina ei turistille paljoa tarjonnut, kaduilla oli hiljaista kuin aavekaupungissa. Kun sää oli kaiken lisäksi surkea, ei ulkoilukaan maistunut liiemmin. Kaupungin suosituin paikka taisi olla Kotipizza, siellä oli väkeä ihan jonoksi asti. Se olikin ainoa paikka josta sai vatsantäytettä kohtuuhintaan. Sunnuntai-iltapäivän ja illan loikoilimme hotellihuoneessa seuraten urheilua TV:stä, lueskellen ja torkkuen, siis koirat vain löhöillen. Maanantain ulkoilulenkillä kotimetsässä purettiin sitten kaikki patoutunut energia.

sunnuntaina, tammikuuta 06, 2008
Vuosi vaihtui
Vuosi vaihtui iloisesti, vaikkei mitään suurempia juhlia ollutkaan tiedossa. Aloitin jo puolen päivän aikoihin salsaamalla Elixian tiloissa hurmaavan Juanin ohjaamana. Kyllä suomalaisnaisiinkin saa eloa, hymyä huuliin ja liikettä lanteisiin, kun salsa soi ja Juan innostaa askeltamaan. Kerrassaan hauskaa! Nyt olen jo osallistunut Juanin EasyLatin-tunnille ja siitä tulee minulle vakiovuoro. Illalla olimme oopperassa katsomassa Carmenia, mikä taas oli hienoinen pettymys, mutta hieno esitys silti. Vuoden vaihtuessa ympäristössä oli melkoinen rakettiräiske, mutta onneksi Eevi ja Fina eivät olleet millänsäkään, höristelivät vain vähän korviaan.
Uudenvuoden päivänä Espoon verkkopalloseura järjesti tennisturnauksen vanhaan malliin. Se tarkoitti sitä, että pelaajat olivat pukeutuneet vanhanaikaisesti valkoisiin ja pelit pelattiin puumailoilla. Kuvittelin että pelaaminen olisi ollut vain nimellistä, mutta hiki niskassa siellä oteltiin nelinpeleissä, silti hymy huulessa. Ruokaa ja juomaa oli tarjolla siinä ohessa ja muuten vain iloista seurustelua. Kotiin palatessa mietin, että näin hauskaa minulla ei ole ollut pitkään aikaan. Sellaista oikeaa ja aitoa hauskanpitoa.
Loppiaissunnuntai on kallistunut iltaan ja huomenna pukkaa arki päälle. Epäonninen joulukuusi nojaa ulkovaraston seinään ja koristeet on kerätty pois. Oli mukavaa laittaa koti jouluasuun, mutta kyllä on oikein miellyttävää taas asustaa siistityssä talossa. Meillä on hiljaista kuin huopatossutehtaassa, vain alakerrasta kuuluu vaimea television ääni, kun Elias seuraa ampumahiihtoa. Olen itsekin viettänyt pitkään television ääressä, ensin piti katsoa Tour de Skin loppukilpailu, sitten naisten pujottelukisa ja vielä miesten vastaava kisa. Nyt olen istunut tietsikan ääressä viimeistelemässä kirjaani ja olen urakkani loppumetreillä. Pitäisi vihdoin malttaa irrottautua tekstin hiomisesta ja uskaltautua lähestymään kustantajaa. Ehkäpä ensi viikolla! Yli vuosi on kulunut kässärin parissa ja se on minulle kuin rakas ystävä. En uskalla edes ajatella, mitä teen jos saan murska-arvion kustantajalta. No, Agatha Christiekin lähetti ensimmäisen kirjansa kässärin 7 kustantajalle ennen kuin sai kustannussopimuksen.
Nyt Fina tuli viereeni, kurottautui nuolaisemaan korvaa ja ehdottaa että voitaisiin tehdä jotain mukavaa. Hyvä että se pitää emännän taukoliikunnasta huolta. Muuten, Eevin suu on raikastunut ja tulehdus talttunut. Näin jälkikäteen vasta huomaa, että ienhaava on vaivannut sitä, sillä se pureskelee ja leikkii nyt erityisen innostuneesti. Metsässä yritän estää sitä pureskelemasta keppejä, mutta se on melkein toivoton tehtävä. Kotona Eevi joutuu päivittäin hammastarkastukseen ja on saanut aivan oman hammasväliharjan.

lauantaina, joulukuuta 29, 2007
Oi joulupuu!
Meillä se on tukevasti kiinnitetty naruilla seinään. Tämä varotoimenpide tehtiin sen jälkeen kun joulukuusi oli kaatunut kaksi kertaa. Joulupuulla oli vaikeaa alusta lähtien. Kauhistuin kun näin millaisen muotopuolikuusen Jukka, Elias ja Pyry kantoivat sisään. Selityksenä oli, että se oli ainoa suomalainen kuusi eikä Jukka suostunut hankkimaan ulkolaista kuusta. Sitä oli hankala saada seisomaan suoraan, se on toispuolinen ja latva on katkaistu tökerösti. Runsailla koristeilla se saatiin tosin naamioitua, mutta jo aattoaamuna se kaatua rämähti, heitti päältään kaikki koristeet ja lirutti jalassa olevan veden lattialle. Aloitimme siis koristelun alkutekijöistä ja kiinnitimme kuusen tukevammin jalkaan. Joulupäivänä makailin sohvalla lukemassa, kun kuusi rämähti päälleni. Nyt oli Eevi ollut asialla, mennyt juomaan jalasta ja samalla työntänyt kuusen kumoon. Siis vielä kerran koristeltiin kuusi ja Elias löi 2 naulaa seinään ja sitoi kuusen tukevilla naruilla niihin.
Joulunvietto ei tosiaankaan sujunut aivan käsikirjoituksen mukaan, mutta näin jälkeenpäin osaan jo nauraa kommelluksille. Joulupukki oli tilattu hyvissä ajoin, hän oli soittanut vielä edellispäivänä ja saanut evästyksiä vierailuun. Pukin piti tulla ennen ruokailua ja lauloimme joululauluja ja leikimme lasten kanssa h-hetkeä odotellessa. Aikaa kului, odotus alkoi käydä hermoille, lapset kurkkivat ikkunasta ja me aikuiset vilkuilimme toisiamme huolestuneina. Aloimme syödä, ehkäpä pukki tulisi häiritsemään jouluateriaa. Kun kaksi tuntia oli kulunut, ymmärsimme että pukki oli pettänyt ja sepitimme lapsille peitetarinan käynnistä pihalla. Pettynein oli varmaan Jukka, 3-vuotiaan Pyryn isä. Hän oli nuorena poikana itse kulkenut pukkina, eikä voinut käsittää että joku toimisi näin petturimaisesti.
Lahjoja lapsille oli runsaasti ja pukkisuru unohtui leikkien tiimellyksessä. Hyvä että olimme aamulla ottaneet valokuvia siististä olohuoneesta, sillä nyt se oli kuin suuri roskasäiliö. Käärepaperia ja asennusohjeita oli sikin sokin ja yksi niistä, taisi olla muumitalon kokoamisohjeet, lensi kynttilän päälle. Isot liekit roihahtivat sohvapöydältä ja olisivat nopeasti levinneet ympäröiviin papereihin, ellei Riitta olisi tukahduttanut tulta. Onneksi emme päässeet joulun tulipalotilastoihin, kynttilätulipalojen sesonki on juuri parhaimmillaan.
Joulunvietto ottaa myös koirien hermoille, mutta joulukärhämiä ei tänä vuonna syntynyt. Ne osasivat avata lahjansa samalla riemulla kuin lapset ja ahmivat herkut saman tien.

Valokuvamallina on tosi tylsää

Eikö tämä jo kelpaisi?
Eevin suu on haissut erityisen pahalta jo pitemmän aikaa. Jokin kuukausi sitten poistimme sen hampaankolosta tikun ja se sai pitkän antibioottikuurin. Haju väheni, mutta nyt se tuli uudestaan aivan sietämättömänä. Eilen Elias rauhoitti sen, jotta suuhun saisi kunnon katsauksen. Hajulle löytyikin selkeä syy. Poskihampaiden välissä oli edelleen vierasesine eli tikku, jonka toinen pää oli kaivautunut kitalakeen. Tikku irrotettiin ja nyt odotellaan että syvä onkalo kasvaisi kiinni. Antibioottikuuri on taas päällä ja putsaan Betadinella haavaa päivittäin. Aivan uskomatonta että Eevi on voinut syödä, vetää leluja ja pureskella puruluita tikku kitalakea kalvaen.

maanantaina, joulukuuta 17, 2007
Hoivavietti
Jukalla oli viime viikolla erilaisia työtehtäviä Helsingissä ja koko perhe majoittui talomme alakertaan. Oli mukavaa elää mukana lapsiperheen arjessa, kun yleensä tavataan vaan lyhyesti vierailujen tai juhlien merkeissä. Yhteiselo koirien kanssa sujui myös luontevasti, kun koirat ymmärsivät että ihmiset asuvat täällä, eikä joka kerta tavatessa tarvinnut tuulettaa 200 %:sesti. Pyry ei enää valittanut, vaikka koirat nuolivat tai lähentelivät. Fina oli erityisen kiinnostunut Anna-vauvasta, ja jos vain silmä vältti, se nuolaisi sitä tai ainakin nuuhki mielenkiintoista vaippapakettia. Se änkesi aina viereen, jos istuin vauva sylissä vaikkapa sohvalla. Erään kerran tällaisessa asetelmassa Eevi pyöri jaloissani, olisi ilmeisesti halunnut myös sohvalle. Sehän ei käynytkään, sillä Fina paljasti etuhampaat ja murisi: ”Tämä on minun vauvani, sulla ei ole mitään asiaa tänne”.
Toisena päivänä se hätääntyi, kun äiti-Riitta oli lähdössä Pyryn ja Annan kanssa vierailulle ja pakkasi tavaroita autoon. Fina oli pois tolaltaan, karkasi ulos ja hyppäsi autoon. Kun yritin saada sitä kotiin, se livahti käsistäni pensasaidan taakse ja vahti sieltä autoa. Sillä näytti olevan kova huoli taas vauvasta, pelkäsi näköjään että se viedään pois.
Perjantaina oli ohjelmassa jo perinteeksi muodostunut Hurjaruutiin talvisirkus. Westermarckin perhe täytti melkein koko rivin ja taas kerran ihailin esitystä siinä mielessä, että se hauskutti yhtälailla pikkupoikaa kuin vaaria. Illalla keräännyimme meille syömään ja loppuillasta pojat esittivät omaa Talent-showta sirkuksen innoittamana. Oli kärrynpyörää, siltaa ja käsilläseisontaa.
Kun väki oli lähtenyt, nautimme ansaitusti hiljaisuudesta ja rauhasta. Oli mukavaa kun talo oli täynnä elämää, mutta myös ihanaa kun oli ihan hiljaista. Helasuot olivat kutsuneet kylään lauantai-illaksi ja kutsu koski myös koiria. Ne juoksivat suoraa päätä autosta sisään, nuuskivat ja tutkivat joka nurkan aivan selvästi muistellen viime kevään hoitovierailua. Mahtoivatko ne nyt ajatella, että olemme taas jättämässä niitä hoitoon. Kun alkutouhuttelut olivat ohi, ne asettautuivat omille paikoilleen, Fina sohvalle ja Eevi makuuhuoneen sängylle aivan kuin olisivat omassa kodissaan. Sirkka ja Markku kysyivät taas, milloin koirat tulevat hoitoon. Vastasin, että varmaan kevättalvella tarvitaan koirille hoitopaikkaa, kun lähdemme hiihtomatkalle. Ihanaa että on tällaisia koirienystäviä.

sunnuntaina, joulukuuta 09, 2007
Vierivä kivi ei….
Eilinen sade ja myrskytuuli eivät estänyt meitä lähtemästä Olarin poluille juoksemaan. Tarkenimme oikein hyvin, jalat tosin kastuivat kun paikoin vesi oli vallannut juoksureitin. Koirille juoksulenkki on niin iso juttu, että unohtavat hienostelut ja tassujen kastumisen. Lenkin jälkeen rentoutin lihaksia saunan lauteilla ja tein saldoa viikon liikunnasta. Hämmästyin itsekin, miten toimelias olin ollut:
Tiistai: Bodypump ja treenit koirien kanssa. Treeneistä oli muutama koira poissa, joten aikaa riitti toistoihin. Taisin juosta yhteensä 8 rataa.
Keskiviikko: Steppi
Torstai: Agilitykilpailut Eevin ja Finan kanssa
Perjantai: Bodypump
Lauantai: Hölkkä
Tämän lisäksi tein joka päivä kaksi metsälenkkiä koirien kanssa.
Eilen olimme katsomassa elokuvaa 4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää. Se on Cannesin voittaja ja saanut myös Nyt-lehdessä täydet pisteet kriitikoilta. Kyllä elokuva oli tähtensä ansainnut, mutta ei sen katsominen mikään viihdehetki ollut. Rankka kuvaus opiskelijatytöistä ja laittomasta abortista, ankeita olosuhteita ja tiukkaa kontrollia. Sellaista ilmeisesti vielä oli 1990-luvun Romaniassa, saa ihmettelemään miten maasta voi tulla Eu-kelpoinen.
Nyt aion pitää tauon koiraharrastuksesta ja keskittyä joulun valmisteluun. Vaihteeksi meille on tulossa perhejoulu, joulupöydän ympärille pitää mahduttaa 11 syöjää. Joulukuusikin hankitaan taas pitkästä aikaa, ja täytyyhän joulupukinkin tulla vaikka isommat lapset eivät enää pukkiin usko.

perjantaina, marraskuuta 30, 2007
Metsätöissä

.jpg)
Klikkaa kuvaa, niin pääset paremmin tunnelmaan!
Kerronpa tässä tavanomaista koirien ulkoiluttamiskierroksesta. Matka Tukkurinsillan yli Hannusmetsän kupeeseen on yhtä hinkumista, varsinkin Finalta unohtuu seuraaminen täysin. Metsäpolun alussa harjoittelemme istumista ja odottamista, jolloin minä kävelen 10–20 metrin päähän ja vaihtelevin tavoin annan luvan lähteä. Fina ehtii ohikiitäessään napata namin kädestäni, mutta Eevi ei saa vauhtia pysähtymään, kun se kerran on kiihdyttänyt täysille. Kiipeämme kallionkuvetta ylös ja sillä välin koirat ovat jo löytäneet juuren tai rangan, jota ne raivoisasti repivät. Ne ovat sellaisessa huumassa, että kutsu ei kuulu eikä komento tehoa. Siinä sitten odotamme, että jompikumpi väsyy tai antaa periksi ja ne sitten muistavat, että isäntäväkikin on mukana. Jonkun matkaa kuljemme yhtä tahtia, kunnes taas löytyy haasteellinen puunranka. Se voi olla jopa pysty puu, jonka oksaa Fina yrittää hyppäämällä tavoittaa. Taas toistuu odottaminen ja huutaminen. Näemme varpujen seassa Eevin valkoisen hännän vilkkuvan ja kuulemme korkeintaan raisua ärinää. Kun se kohde on jyrsitty loppuun, jatkamme kulkua kunnes taas…. Kuvio toistuu ainakin kolme kertaa lenkin aikana. Elias ja minä emme niinkään saa liikuntaa, mutta koirat ovat aivan läkähdyksissä ja suostuvat kävelemään loppumatkan rauhallisesti vetämättä. Iltalenkillä meillä on otsalamput ja koirilla vilkkuvalot, silloin edes näemme missä ne raastavat puunrankaa, eivätkä siis vastaa kutsuun. Jos joku sattuisi olemaan kuulolla, ihmettelisi varmaan mitä me siellä pimeässä metsässä huudamme. Onhan se hieman hermoja koettelevaakin, kun odottelee pimeässä koiria tulevaksi. Luotan kuitenkin ettei ne edes halua lähteä karkuretkille, vaan repivät puunrankoja unohtaen hetkeksi muun maailman.
.jpg)
Erään aamuna luoksemme juoksi iso ruskea koira, ehkä vesispanieli, emäntä perässä turhaan huudellen. Kohtaaminen sujui kuitenkin hyvin, Fina olisi ollut valmis leikkeihin. Totesimme toisen koiranomistajan kanssa, että tietenkin otamme riskin, kun annamme koiriemme juosta vapaana, mutta vain siten ne saavat tarpeeksi liikuntaa. Eräänä pimeänä iltana taas metsästä putkahti pieni russeli, isäntä pitkälti perässä. Se hösäsi Eevin ja Finan ympärillä ihan ystävällisesti, meinasi jopa lähteä peräämme metsään. Isäntä oli helisemässä, juoksi ja huusi koiransa perään ilmaan minkäänlaista vaikutusta.
maanantaina, marraskuuta 19, 2007
Putken imu
Nimittäin sen väärän pään imu on jo aiheuttanut kaksi hylättyä rataa Finalle ja minulle. Ohjausvirheitähän ne ovat olleet, mutta kun Fina on niin salamannopea, en ehdi muuta kuin todeta, että sinne se sujahti. Meillä on nyt pienoisia kisapaineita, sillä jo ilmoittautumispisteessä pitää kertoa, että on luokkanousumahdollisuus. Nyt kuitenkin tuntuu siltä, että luokkanousuun voi olla pitkä matka. Toivottavasti ei sentään vuosikausien tahkoaminen, kuten aikaisempien koirieni kanssa. Fina on nyt selvästi päässyt kisaamisen makuun, kun odotamme vuoroamme, se tärisee innosta ja seuraa radalla olevaan koiraa. Onneksi se vielä malttaa pysyä starttiviivalla odottamassa lähtömerkkiä, silloin saan edes vähän etumatkaa vauhtiradalla.
Viikonloppuna olimme lapsenkaitsijoita, Pyry ja tyttövauva olivat hoidossa, kun Jukka kävi taas pokkaamassa palkinnon. Tällä kertaa kyseessä oli Vuoden nuori tutkija, lääkäriseura Duodecimin jakama tunnustuspalkinto. Koirat ovat aivan hulluina riemusta, kun lapsia tulee taloon ja laitan ne aluksi rauhoittumaan makuhuoneeseen. Päästän ne sitten vapaaksi, kun olemme asettuneet esim. keittiön pöydän ääreen, ne eivät enää yritä antaa villejä tervetuliaissuukkojaan. Hyvin nopeasti tilanne yleensä normalisoituu, Pyry saa rauhassa leikkiä leluillaan ja varsinkin Fina hakeutuu sen viereen makailemaan. Illemmalla Pyry silitteli Eeviä ja sanoi: ”Eevi on jo lauhoittunut.” Fina on ihan mahdottoman kiinnostunut vauvasta, yrittää tunkea itseään sen viereen. Sillä on erityisen tarkka hajuaisti ja varmaan se yrittää tunnistaa vauvan erilaiset tuoksut; vaipat, äidinmaito ja ehkä myös pulauttelut.
Riston perhe kävi myös kylässä ja puhuttiin poikien kanssa Dixiestä. Henrik muisteli hautajaisia ja miten he olivat itkeneet. Sitten pienen pojan positiivinen mielenlaatu pääsi valloilleen: ”Sitten kun Fina saa pennut, tehän voisitte vanhentaa yhden pennun sopivan rauhalliseksi ja sitten antaa sen meille”. Tällaista kasvattajan tehtävää minulta ei olekaan aikaisemmin kysytty.
Viikonloppuna löysin lehdistä pari hauskaa koira-aiheista juttuja. Hullunkuriselta, mutta varmaan todelta, kuulosti HS:n juttu ”Penis saattaa olla mäyräkoiran tuho”. Jutun juurena oli metsästyskoirien joutuminen avantoon, se on juuri nyt ajankohtaista, viikonloppuna eri puolilla maata pelastuslaitokset olivat joutuneet pelastaan koiria jäistä. Uroskoiralla on suurempi vaara jäädä jumiin jäihin, varsinkin mäyräkoiralla, jonka penis takertuu jäänreunaan eikä se lyhyillä jaloillaan pysty saamaan itseään irti.
Toinen juttu oli Me Naisissa ja tarkoitettu koirahulluille. Siinä esiteltiin japanilaisia koirapalveluja, mm. koiraravintoloita, koiravuokraamoja ja koirakylpylöitä. Kuvia ja muita hullutuksia löytyy osoitteesta: www.joker.co.jp. Eksoottiset sivut ovat pääosin japaninkielellä, mutta kyllä koirahullu niistä selvän saa.
Muuten, olen tänään kävellyt toisessa jalassa valkoinen pistokas ja toisessa Merrellin sandaali. Fina on kuljettanut molempien kenkien puolikkaat jonnekin, etsinnöistä huolimatta en ole niitä vielä löytänyt. Onneksi se ei enää tuhoa kenkiä, mutta kuljettaa niitä mitä ihmeelisimpiin paikkoihin. Joskus olen herännyt ihmettelemään, mitä kovaa tyynylläni on. Poskeen on jäänyt jälki Finan kuljettamasta tohvelista.

sunnuntaina, marraskuuta 11, 2007
Marrakeshin torilla
oli Tuhannen ja yhden yön tarinoiden taikaa. Käärmeenlumoajien soiton tahdissa kiemurteli kobra, python lepäsi raukeana auringon paahteessa. Hammaslääkäri kiskaisi kipeän poskihampaan mieheltä, ennustaja kyykisteli matolla kertomassa tulevaa, sadunkertojat esittivät tarinoitaan tiiviin kuuntelijamuurin keskellä. Ruokatorilla oli kypsennetyt pässinpäät asetettu tarjolle rytmikkäässä rivissä ja maustemyyjät kilpailivat tuotteiden väriharmonialla. Päivän retki Marrakeshiin tarjosi toden totta koettavaa ja nähtävää kaikille aisteille. Marokossa, Agadirissa viettämämme tiiviin tennisviikon keskellä retki Marrakeshiin oli tervetullut katko.
Koirat olivat hoidossa tutun ja turvallisen Riitta Grönbergin luona, hän on aikaisemmin hoitanut Eevin pentuja. Riitta asuu nyt omassa punaisessa pikkutalossaan jonka pihapiirin saunarakennuksessa Eevillä ja Finalla oli oma sviitti ja piha-alue. Hyvin oli viikko sujunut, mutta kyllä jälleennäkeminen oli riemuisaa ja tuntuu että ne vielä tänäänkin esittävät iloaan leikkimällä ja painimalla. Jukan perhe oli yökylässä ja eilen illalla olimme lapsenvahteina kuukauden ikäiselle tyttövauvalle ja Pyrylle. Vauvan hoito sujui niin mallikkaasti, että isä ja äiti saivat viipyä juhlissaan puoleen yöhän asti. Sängyssämme oli tosin vähän ahdasta, kun Pyry halusi sinne nukkumaan, puolimetrinen kirahvi kainalossa. Fina vääntäytyi estelyistä huolimatta kainalooni, mutta alkoi onneksi pian läähättää ahtaudessa ja siirtyi jalkopäähän.
lauantaina, lokakuuta 27, 2007
Nuku hyvin Dixie

Tsemppikoira Dixien jatkoaika kesti päivälleen neljä kuukautta. Viimeisiin viikkoihin asti se eli täysillä iloisena ja leikkisänä, silti tavoilleen uskollisesti vaativana ja huomionkipeänä. Se ujuttautui Sarin ja Riston petikaveriksi, nyhjäsi sohvalla istujien jalkojen vieressä ja nuoli intensiivisesti paljaita sääriä. Aitiopaikalta omalta pediltään se seurasi Wernerin, Royn ja Henrikin touhuja ja leikkejä. Mikään ei osoittanut että kasvaimet olisivat uusineet ennen kuin kolmisen viikkoa sitten vatsa alkoi pyöristyä epänormaalisti. Tiesimme kaikki, että levinnyttä syöpää ei enää pystyttäisi poistamaan ja eräs raskaimmista asioista oli päättää, milloin Dixien olisi aika lähteä. Kun Dixie ei näyttänyt kärsivän ja oli entiseen tapaan pirteä ja iloinen, Elias päätyi vielä yrittämään leikkausta. Torstaina hän saattoi vain todeta, että kasvaimet olivat levinneet kaikkialle vatsaonteloon eikä mitään ollut tehtävissä. Dixien nukutus muuttui ikiuneksi.
Vaikka kaikki olimme valmistautuneet tähän jo ensimmäisestä leikkauksesta lähtien, luopuminen Dixiestä oli uskomattoman raskasta ja surullista. Yritän lohduttaa itseäni muistelemalla lukemattomia iloisia ja onnellisia hetkiä yhteisen taipaleemme aikana.
- Dixie oli tsemppikoira jo maailmaan tullessaan. Emo-Cessi oli synnyttänyt 6 pentua, kohtu tuntui tyhjältä ja se makasi tyytyväisenä hoitamassa pentuettaan. Nukuin lyhkäisen yön ja menin pentulaatikolle tarkastamaan että kaikki on hyvin. Luulin että sekosin laskuissa, sillä kerta kerran jälkeen sain pentujen lukumääräksi 7. Totta se oli, Cessi oli synnyttänyt yksin seitsemännen pennun, se erottautui muista oikean etutassun valkoisella sukalla. Se päätettiin jättää kotiin Sarin ja Riston pennuksi ja ristittiin Dixieksi.
- Dixie oli sopeutuva ja luottavainen, se viihtyi kaikkialla ja kaikkien kanssa. Meillä oli Sarin ja Riston kanssa ”yhteishuoltajuus”. Riston USA:n komennuksen aikana Dixie, silloin 1,5 vuotias, asusti meillä. Noin kolmevuotiaana se muutti taas Tammitielle, kun omassa perheessä kolme pientä poikaa pyöri ympärillä eikä Dixie oikein löytänyt laumassa paikkaansa. Se palasi eläkevuosiksi Sarin, Riston ja poikien huomaan ja nautti suuresti ainoan koiran asemastaan.
- Dixie oli innokas oppimaan uutta, se oli kaikkien staffiemme joukossa se oikea temppukoira. Se kuljetti postin, haki nenäliinan kun aivastus yllätti, toi lenkkikengät ulkoilemaan lähtijälle, kieri, ryömi, katsoi oikeaan ja vasempaan. Laskimme kerran, että se ymmärsi yli 60 sanaa.
- Dixie oli paras agilitykoirani, se kilpaili ansiokkaasti 3. luokassa ja päätti uransa kymmenvuotiaana puhtaalla 0-tuloksella.
- Dixie oli johtajatyyppi ja piti Tammitien muut staffit ojennuksessa ja komennuksessa. Vierailulla ollessaan se näytti esimerkillään, miten saunojia pitää vahtia kumealla haukulla. Se hyppäsi sänkyyn ensimmäisenä ja kaivautui ykköspaikalle emännän kainaloon. Kävelyllä se vahti ihmis- ja koiralaumaa ja teki väliin yllättäviä kierroksia kooten lauman kokoon.
- Dixie oli erinomaisen tottelevainen, mutta omilla ehdoillaan. Tällaisen arvion antoi käytösguru Peetsa Vilander seuratessaan yhteistyötämme.
- Dixie tiesi, ettei sänkyyn oikeastaan saanut hypätä ennen kuin isäntäväki on nukahtanut. Jos ilta meni puolenyön paikkeille, se vaati äänekkäästi päästä sänkyyn aivan kuin huomauttaen että sitä odotusaikaa ei nyt tarvita.
- Dixie oli urhoollinen ja peloton tosipaikan tullen. Pari kertaa elämänsä aikana se joutui puolustautumaan tappelussa, mutta pahaa jälkeä ei päässyt syntymään. Se pomotteli joskus Cindyä, perheemme vanhempaa staffia aivan kuin tietäen että niillä ei ollut sukulaissuhdetta. Eevin ja Finan kanssa ei kärhämöitä ole koskaan syntynyt, tyttären ja tyttärentyttären kanssa ne muodostivat sopuisan pikkulauman.
- Dixie oli sympaattinen, persoonallinen ja älykäs staffi, suloinen, lutunen ja jämäkkä. Adjektiivit eivät tahdo riittää sen kuvaamiseen.
Dixie pääsi nukkumaan omalle pihalle suuren katajan alle, sitkeä puu vartioi sitkeää tsemppajaa. Emme saa enää koskaan silittää sitä, kuten Werner itki hautaan laskemisen jälkeen. Itse itken tätä kirjoittaessani niin, että kirjaimet hyppivät silmissä ja näppäimet häviävät harson taakse.
tiistaina, lokakuuta 16, 2007
Finan näyttö
Pienistäkin asioista voi tehdä juhlan aiheen mottona ”Aina pitää juhlia kun siihen on aihetta”. Lauantaina minut oli kutsuttu Valiobileisiin erääseen keskustan ravintolaan, juhlimme Katan villakoira Wellan tottelevaisuusvalioksi tuloa. Meitä oli koolla tuttuja ja tuntemattomia, kaikki tietenkin koiraihmisiä ja oikein mukavaa oli. Hauska tutustumisleikki oli arvuutella, mikä koira/mitä koiria kullakin on. Vieressäni istuva Terhi sanoi, että kukaan ei varmaan usko että sulla on staffeja (ihmettelin kylläkin miksi). Eikös vaan eräs joukosta heittänyt ehdotuksen staffeista, ja väitti, ettei mitenkään tuntenut eikä tietänyt taustaani.
Sunnuntaina juhlimme kuohuviinilasillisella Finan menestystä JAU:n kisoissa, se nimittäin teki puhtaan radan ja sai ensimmäisen luokkanousuun vaadittavasta kolmesta 0-tuloksesta. Rata oli jännittävä, monta vaaranpaikkaa hilkulla, mutta sain aina Finan vedettyä oikealle esteelle. Radan sivusta kuului kannustushuutoja, ja minua alkoi naurattaa ihan mahdottomasti, melkein lopetin ohjaamisen. Maalissa en edes tiennyt, että rata oli virheetön, mutta kyllä me tuuletettiin silti. Fina hyppäsi syliini kuin kumipallo ja sain kunnon muiskaukset. Kaivoin esille Eevin agilitysuoritukset ja totesin, että se oli saanut ensimmäisen nousutuloksen vasta kaksivuotiaana n. 20 kisan jälkeen. Finalla on nyt näytön paikka, olisiko se nouseva tähti kisakoirieni joukossa.
Eevi kisasi myös ja tuuletimme maalissa mainiota suoritusta, joku rima tosin oli tippunut, mutta meno oli reipasta ja innostunutta. Hämmästys oli suuri, kun tulosluettelo kertoikin että meidät oli hylätty, en vieläkään tiedä mistä syystä. Toisaalta oli hyvä etten tiennyt sitä, suoritimme radan täysillä loppuun asti.
Sunnuntaina meillä kyläili suomalais-englantilainen ystäväni Pihla, henkeen ja vereen koiraihminen. Hänellä ja miehellään on Hi-Craft – kenneltarviketehdas ja mm. Toyboy-nylonlelut ovat Pihlan kehittämiä. Hän näki nyt ensimmäistä kertaa Finan ja totesi, että se on niin sievä, ettei muistuta staffia ollenkaan. Mitenhän tuon tulkitsisi? Kyllä Pihla on aina pitänyt koiristani, mutta myönnän että Fina on hieman epätyypillinen staffi. Pihla itse kasvattaa cairnterriereitä.

Tilaa:
Blogitekstit (Atom)

.jpg)