Lakua, nam, nam!

Valinnan vaikeus

Kun kysyi viisivuotiaalta pojalta, mikä oli hauskinta Tukholman risteilyllä, vastaus oli jotain ihan muuta, mitä aikuinen oli olettanut. Pyryn mielestä hauskinta oli, ja nimenomaan tässä järjestyksessä: portaissa juokseminen (hytti oli 11 kerroksessa ja hissejä sai aina odottaa), leikkihuoneen pallomeri ja Tukholman lelukaupassa käynti. Isovanhemmat olivat olettaneet, että Vasa-laiva — museo olisi ollut numero ykkönen. Tosin sekin kiinnosti poikaa ihan aidosti ja pääsi listalla 10 parhaan asian joukkoon. Kotona Pyry oli jo pohtinut, miten kauan siellä museossa pitäisi olla ennen kuin pääsisi lelukauppaan. Hän myös varoitti meitä, että lelukaupassa voi mennä kauan kun “hänellä on yleensä vaikea tehdä valintoja”. Sää Tukholmassa ei ollut suosiollinen ja kun vielä pienoisten liikenneongelmien takia jouduimme kävelemään Skansenilta keskustaan, olimme märkiä, kylmissämme ja väsyneitä. Pyry ei valittanut, mutta ehdotti hienovaraisesti, että seuraavaan kohteeseen mennessämme käyttäisimme vähän enemmän bussia.

Eevi ja Fina pääsivät risteilyn ajaksi Ginan kavereiksi ja tapaaminen oli jälleen ylenpalttisen riehakas. Eevi-parka yritti pitää tyttärentytärtä vähän aisoissa, mutta Gina vain innostui ja hyppi kuin jojo sen yli, ympäri ja ohi. Eevin sietokyky venyy melko pitkälle, mutta jos tyttö hyppii ihan nenälle, kuuluu kelpo rähähdys. Siitä Gina vain innostuu, saa hepulin ja hyppii entistä villimmin.

Paluumatkalla haimme koirat Laaksolahdesta ja jätimme keittiön pöydälle hoitopalkan, lakritsaa, vaahtokarkkeja ja suklaata. Rasiat olivat tiukasti pakattuna muovipussiin ja teljettynä kulhon taakse kauimmaiseen nurkkaan, jottei Gina yltäisi niihin. Illan suussa Risto soitti ja äänestä kuulsi harmistus:
- Jätittekö tarkoituksella Ginan vapaaksi olohuoneeseen, kun lähditte?
- Miten niin, olisiko se pitänyt sulkea jonkun pojan huoneeseen?
- No, se on syönyt puolen kilon paketin lakuja siitä tuliaispussista ja oksentelee nyt ympäriinsä.

Pyytelin anteeksi tietämättömyyttäni, että Gina haluaa tutkia jok’ikisen uuden asian kodissaan. Onneksi lakritsi ei ole vaarallista koiralle, enemmänkin harmillista ihmisille, jotka joutuvat siivoamaan oksennuksia ja ripuleita.

Viime kirjoituksessa jätin avoimeksi metsäisen kuva-arvoituksen. Jos et ole vielä keksinyt oksan jyrsijää, voin paljastaa että se oli Fina. Talven korkeat kinokset antoivat koiralle lähes metrin korokkeen. Kun vielä oksan kärki oli juuttunut lumeen, Fina ulottui siihen ihan normaalisti kaikilla neljällä seisten.

Valloituksia ja hygieniahullutusta

Koiramme ovat NIIN hyväkäytöksisiä ja tottelevaisia, käskystä ne odottavat, makaavat, istuvat, antavat tassua, seuraavat ja tulevat luokse. Ne osaavat temppuja, ymmärtävät lukemattomia sanoja ja osaavat suorittaa agilityrataa. Silti lauantai-iltana päivällispöydässä eräs vieraamme sanoi, että kun hän hankkii koiran, se on oleva tottelevainen ja täysin hallinnassa. Rivien välistä tämä väite oli luettava, että isäntäväen koirat ovat villejä ja tottelemattomia. Olisin voinut syvästi loukkaantuva moisesta vihjailusta, mutta tunnemme toisemme niin hyvin, että tiedän sen olevan leikkimielistä kiusoittelua. Silti täytyy myöntää, että oli väitteessä myös totuuden häivä. Kun taloomme saapuu vieraita, Eevi ja Fina riemastuvat niin, että en saa niihin minkäänlaista otetta. Ne pomppivat kumipallon lailla, ja sulkevat korvat kaikilta käskyiltä. Siksi telkesin ne alkuillaksi makuuhuoneeseen ja päästin tutustumaan vieraisiin vasta kun kaikki istuivat turvallisesti illallispöydän ääressä. Oven takaa oli kyllä kuulunut dramaattista Iiiiuuuuiiiiuuuooouuuuoouuuu — ääntelyä ja herkkämielisimmät vieraat olivat jo ehdottaneet itkijöiden vapaaksi päästämistä.

Kun vieraat siirtyivät istumaan sohville ja nojatuoleille, Fina valitsi suosiollisimman naishenkilön, hyppäsi viereen ja painoi itsensä tiukasti kylkeen kiinni. Se oli sitä mieltä, että kukaan ei voi vastustaa sen suloisuutta ja oikeassa se oli taas kerran. Kun päälaki ja korvantaustat oli hoidettu, se kellahti selälleen ja anoi vatsahierontaa. Loppuillasta se oli hurmannut jo niin monta henkilöä, että eräs pariskunta keskusteli vakavasti koiran hankinnasta. Fina sai myös hoito — ja ulkoilutustarjouksen. Eevin itsetunto on niin vahva, että sen ei tarvitse hakea hyväksyntää liehittelemällä vieraita. Se tuhahti hälisevälle joukolle ja siirtyi takaisin makuuhuoneeseen. Myöhemmin illalla se köpötteli olohuoneeseen, seisahti keskelle lattiaa ja sanoi: Miten kauan te aiotte vielä viipyä ja häiritä nukkumistani?

Eevi ja Fina taitavat ajatella että emäntä on joutunut hygieniahullutuksen valtaamaksi. Ei riittänyt, että perjantaina oltiin suihkussa, hinkattiin turkkiin minkkiöljyshampoota ja huuhdeltiin Satin Creme Rinsellä. Turkit kiilsivät kuin vahattuina. Sunnuntaina koirat joutuivat taas pesulle, nyt pestiin suu saippualla kuin entisaikan lapsilla jotka ovat puhuneet rumia. Meidän koirat olivat vain syöneet luvattomia, löytäneet taas metsästä ihmisen jättämän läjän. Eevin hampaita on putsattu hammasväliharjalla, kun lähes jokaisen ulkoilun jälkeen hampaisiin on jäänyt tikkuja, jotka pian alkavat ilmoittaa olemassaolostaan pahalla hajulla. Kynsiä on yritetty pitää mahdollisimman lyhyinä, sillä olen yrittänyt suojella eteisen hiottua ja lakattua parkettia naarmuilta. Kaikki mahdolliset komeroista löytyneet matot on kannettu hohtavan parketin suojaksi, mutta silti Fina ehti jo merkitä kynnenjälkensä lattiaan. Eräänä päivänä kuulin kummallista vehtausta eteisestä ja löysin Finan “pelaamassa jääkiekkoa” pesuhuoneen lattiakaivon kannella. Matot olivat sykkyrällä ja korviani raastoivat kynsien raapinat tuoreella lakkapinnalla.

Entäpä se olohuoneen valkoinen matto? Kerron joku toinen kerta sen tarinan.

Kuva-arvoitus. Mikä otus on syönyt männynoksaa?

Vastaus seuraavassa blogissa. Klikkaamalla saat kuvan suuremmaksi

Oikea sää

Eevi etsii kesän kätköjä

Kolme polvea Piilopirtin kuistilla

Joku on sanonut ettei ole olemassa huonoa säätä, on vain huonot vaatteet. Pääsiäisen ajan lomaviikolla Suomulla ei Goretexeista ja softshelleista ollut sään pelastajaksi. Lunta oli paljon, mutta se oli märkää ja sohjoista kuin karkea suolamössö. Maidonvalkea sumu peitti maiseman, niin ettei vastarantaa näkynyt ja jopa Suomun matalat rinteet kietoutuivat kosteaan vaippaan. Sadepisaroita ropsahteli taivaalta tiuhaan, mutta kun päässä oli kypärä ja silmillä lasit, saattoi sentään kuvitella ettei sade kastellut. Jääkaapissa surviaissääsken toukat odottivat pääsyä pilkkijöiden pyydyksiin, mutta jäällä oli niin paljon sohjoa, että pilkkiretki typistyi rämpimiseksi rantapenkereen reunalle.

Kun muistissa on aurinkoisia kirpeitä pakkasviikkoja, jolloin hiihtokilometrejä kerättiin Viiden vaaran ladulla ja aurinko helli laskettelurinteillä, tämä kevätloma varmaan jää muistiin erilaisena. Kun iltaväsymys ei vaaninut hiihtäjiä, jaksettiin lähteä maailman pienimpään jazztapahtumaan, Saijazziin. Venäjän rajan tuntumassa, Savukosken ja Sallan puolessa välissä sijaitsee Saijan kylä, jonka vireät asukkaat Tom Wenzelin ohjauksessa vastaavat joka vuotisesta jazztapahtumasta. Esiintyjät ovat aina olleet Suomen huippuja, mm. Juice, Vesa-Matti Loiri, Iiro Rantanen, Pekka Kuusisto, Severi Pyysalo. Me saimme nauttia Hillel Tokazierin, Aaho bigbandin ja Umo kvartetin ohjelmistosta.

Pieni mökki täyttyi ihmisistä ja koirista, sillä liikkeellä oli taas sama kokoon pano: Riston perhe Ginan kanssa ja isäntäväki Eevi ja Finan kanssa. Kun puitteet ulkoilulle olivat rajalliset, olisi voinut pelätä, että väki turhautuu. Osasimme kuitenkin nauttia täysin rinnoin erilaisesta lomasta. Savusauna lämpeni ja valoisassa illassa tarkeni istua kuistilla viilentymässä. Menuun satsattiin myös, oli poronkäristystä puikulamuusin kera, Maakerkelän leipäjuustoa itsepoimittujen lakkojen ja kinuskikastikkeen kera. Lampaanpaisti unohtui kaupan tiskille, mutta korvasimme lihanautinnon fonduella. Eräänä päivänä oli päivällispöydässä niin herkullinen lihamureke, että Gina päätti ottaa siitä osansa. Kuistin pöydällä jäähtymässä ollut mureke oli sen mielestä kuin tarjolle asetettu. Happy hour saatettiin leudossa ilmassa viettää kuistilla kuohuviinimaljoja kohotellen.

Eevi, Fina ja Gina tekivät löytöretkiä pihapiirissä. Lumikasoista löytyi kesän aarteita, piilotettu puruluu, palloja, ja köysilelu. Eevi varoi humpsahtamista märkään lumeen, mutta Gina ja Fina sukeltelivat hangessa kuin hylkeet. Niitä ei märkyys vaivannut ja piti olla tarkkana ja osata ottaa Fina sisään kun se tärisi kylmissään.

Suomi on pitkä maa totesimme taas kotimatkalla. Piilopirtin ovelta Tammitien ovelle kesti 14 tuntia, mutta pysähdyimme sentään pariksi tunniksi Vuokatin Katinkultaan keilaamaan ja syömään. Koirat ovat rentoja matkustajia, niille riitti pehmeä syli unen maille siirtymiseksi. Takapenkiltä käsin Werner, Roy ja Henrik pystyivät katselemaan elokuvia tai pelaamaan pleikkaa, ja matka eteni sopuisasti Kehä ykköselle asti. Jännitys kotiin paluusta taisi tuoda tunteet pinnalle ja viimeiset 20 minuuttia olimme erotuomareita ja yritimme pitää poikien nyrkit ja kyynärpäät aloillaan. Kyllä koiratkin osasivat iloita kotiinpaluusta, Eevi retuutti pehmolelua kuin pentu ja Fina kieri ketarat pystyssä matolla.

Tassuhaava - ei sittenkään!

Kuului lasin helähdys kun palailimme koirien kanssa Hannusjärven lenkiltä. Viikonlopun viettäjät olivat huvitelleet räiskimällä olutpulloja kävelysillan asfaltiin, ja huonoksi onneksi juuri Fina osui sirpalekasaan. Manasin näitä ihmisten jätöksiä, jotka ovat paljon vaarallisempia kuin konsanaan koirien pisut ja kakat. Pikaisella tarkastuksella en löytänyt Finan tassuista haavaa, siis melkoisen hyvä tuuri tällä kertaa. Pihan lumiselle polulle jäi kuitenkin Finan jälkeen punaisia pilkkuja ja pahaa aavistaen vein sen sisään. Fina ei millään olisi halunnut tulla vastaanotolle, se kiemurteli kuin mato seinän vierellä ja livahti alakertaan. Siellä se taisi punnita tutkimuksen piinan ja ”reippaan koiran” palkitsemisen etuja ja tarjoutui hetken epäröityään tutkittavaksi. Vaikka kuinka tarkkaan syynäsimme anturoita, niistä ei löytynyt haavaa tai jos sellainen oli tullut, se oli niin pieni että verentulo oli jo tyrehtynyt. Fina hamusi heti lattialle päästyään namipalkintoa ja Eevi peesasi vieressä vaatien palkkiota henkisestä tuesta.

Vaikka tassusta olisi löytynyt pieni haava, en ehkä olisi halunnut Finaa lääkittävän kipulääkkeellä enkä antibioottikuurilla. Pieni tassuhaava kyllä olisi parantunut viikossa, mutta esimerkiksi särkylääkkeen käyttäminen olisi asettanut Finan nykyisten dopingsääntöjen mukaan neljän viikon kilpailukieltoon. Dopingvaaran vuoksi mietin nykyisin tosi tarkkaan, tarvitsevatko koiramme ollenkaan lääkitystä pienehköihin vaivoihin. Pari kertaa tosin on käynyt niin että koirat ovat omatoimisesti syöneet lääkkeitä (särkylääkettä ja antibioottia), ei lievittääkseen vaivojaan, vaan nauttiakseen hyvän makuisista purutableteista. Viedessäni koirat hoitoon pakkaan aina laukkuun lääkkeitä pahan päivän varalle. Erään hoitojakson jälkeen huomasin että särkylääkkeistä oli vain paperikuoret jäljellä ja saatoin vain arvata että Eevi ja Fina olivat herkutelleet Rimadylillä.

Ymmärrän että dopingsäännöstö on laadittu eläinten hyvin vointia ajatellen, mutta lääkkeiden varoaikojen tarkoituksenmukaisuutta pitäisi kyllä harkita uudelleen. Jos Finan tapauksessa tassuun olisi tullut pieni haava, se olisi parantunut viikossa. Jos taas Finalle olisi annettu särkylääkettä, sen varoaika olisi ollut yllä mainittu neljä viikkoa. Taannoin agilitykisoissa eräs koira törmäsi hyppyesteen aitaan ja ontui sen jälkeen. Omistaja halusi varmuuden vuoksi kuvauttaa koiran jalan. Kuvauksessa ei jalassa todettu vauriota. Koira todettiin siis terveeksi. mutta narkotisointi antoi sille kuukauden kisakiellon.

Ihmiset sen sijaan saavat kilpailla vaikka kipeä paikka olisi puudutettu tai kurkkuun olisi hetkeä ennen kisaa heitetty särkytabletteja tai astmalääkettä imaistu keuhkoihin. Kun narkoosissa korjataan vaikka jääkiekkoilijan polven kierukka, saattaa mies olla pelikentällä jo pari päivää operaation jälkeen. Ymmärrän kyllä että ihminen osaa itse päättää, milloin on mielestään tarpeeksi terve kilpailemaan, kun sen sijaan eläinsuojelulaki lähtee siitä, että vain terveet koirat kilpailevat ja että koiralle pitää antaa aikaa sairaudesta toipumiseen. Silti, säännöstö vaatisi rukkausta!

Kehitystä

Viime blogissa tuskailin, että agilitykisoissa Fina kyllä osaa tehtävänsä, mutta ohjaaja ei osaa pitää päätä kylmänä. Viime sunnuntain kolmesta kisasta saimme yhden hyväksytyn tuloksen, mikä sekin on jo edistystä verrattuna syksyiseen hylättyjen ratojen jatkumoon. ”Vähältä piti” -ratoja on ollut useita, sellaisia joissa takana on virheetön suoritus ja sitten aivan loppusuoralla pakka leviää ja Fina valitsee ohjeiden puuttuessa väärän esteen. Aina ei ole edes kyse ohjeiden puutteesta, vaan Finan omasta ratkaisusta. Viime sunnuntain radalla esimerkiksi loppusuoralla oli puomi, jolta piti kääntyä takaisin ja suorittaa alla oleva putki, ja sitten viimeisen hypyn jälkeen ylittää loppuviiva. Kun Fina puomin päällä lukitsi katseellaan tuon viimeisen hypyn, en saanut sitä kääntymään putkelle vaikka olisin seisonut päälläni. Yleisöllä oli hauskaa Finan omaperäistä ratkaisua seuratessaan, mutta minun oli vaikea yhtyä riemuun. Silti Fina sai palkkionsa, se sai hypätä syliini ja antaa pusun poskelle.

Eilen vietimme kolmen kisan päivää Kirkkonummella ja jo matkatessamme sinne, sanoin Finalle, että tänä iltana haluan poksauttaa shampanjapullon menestyksen kunniaksi. Fina kuunteli toivettani ja niin saimme agilityradalta puhtaan 0-suorituksen. Maalin tullessa en oikein uskonut onnistumista, mutta kun tulostaulu näytti virheetöntä rataa alle ihanneajan, ihme oli tosiaankin tapahtunut. Toisella radalla teimme joitakin virheitä, mutta tulimme sentään maaliin hyväksytysti. Edistystä on siis tapahtunut, nyt ei enää tarvitse luimuilla kotiovella ja vastata kotiväen uteluihin ”Miten meni?” monenmoisilla selityksillä hylätyistä radoista.

Tuskin olin ehtinyt ottaa shampanjapullon esille, kun juhlinta sai lisävoimia Riston joukolta. He tulivat shampanjapullon kera onnittelemaan Eliasta pari viikkoa sitten vietetyn syntymäpäivän johdosta. Koko talo raikui, kun pojat lauloivat pikkuserkkujen Eeron ja Einon vahvistuksella Paljon onnea vaan. Gina peuhasi Eevin ja Finan kanssa ja hetkessä koko talo raikui niin ettei kukaan tahtonut saada selvää toistensa puheesta.

Ulkoilumaastomme muuntuu nykyisin kovin nopeasti. Kovalla pakkasella kävelimme tiukasti polkua noudatellen päivittäisen kierroksemme. Viime viikolla hanki alkoi kantaa ja koirat uskaltautuivat laajentamaan kulkureittiään. Tänään, suojakelillä polku upotti ja jalka lipesi kostean liukkaassa lumessa. Näyttää kuitenkin siltä että yhä useampi ulkoilija uskaltautuu lumen sekaan tekemään uusia kulkureittejä. Kaikki eivät valitettavasti ole siivoja koiranulkoiluttajia, vaan reitiltä löytyy viikonloppujuominkien jätteitä ja muuta ikävää. Koirat haistavat erityisen tarkasti ihmisten jätökset ja tänään huomasimme, että Eevin jalka oli värjäytynyt ruskeaksi, hajusta päätellen ”sen ittensä” tuhraamaksi. Kotiin päästyämme riensin oitis suihkuhuoneeseen ja kutsuin koirat pesulle. Ne olivat tainneet kaivata pesua, sillä molemmat seisoivat hievahtamatta vieressäni, kun valmistelin suihkutusta. Sitten Eevi astui askeleen eteenpäin aivan kuin ilmoittaakseen, että se vanhempana on oikeutettu pääsemään ensimmäisenä käsittelyyn. Fina seisoi vieressä odottamassa vuoroaan ja Eevin ollessa valmis astui heti suihkun alle.

Tänään edistyin taas askeleen verran kotiverkon hienosäädössä. Työhuoneen tulostimen jakaminen olohuoneen viihdekeskuksen kannettavan kanssa on pitkään ollut tehtävälistalla. Kun työhuoneessa on vaihtunut niin pöytäkone kuin tulostinkin, piti laitteiden jako suorittaa uusiksi. Aikani näprättyä hämmästytin itsenikin, kun työhuoneen tulostin otti vastaan olohuoneesta lähetetyn käskyn. En malttanut olla kehumatta itseäni, mutta Elias pudotti minut tehokkaasti maanpinnalle: ”Hyvähän oli ettei asiakirja tulostunut naapurin koneella”.

Terveiset Coloradosta

Tuskin saimme Riston kodin oven avatuksi, kun villi tervehdystanssi saartoi meidät. Oli vaikea erottaa kuka oli Gina ja kuka Fina, Eevin sentään tunnistimme. Tapaaminen lähes kahden viikon eron jälkeen oli riehakkaan tanssin alkuunpanija. Matkamme aikana Eevi ja Fina tarjosivat koirailoa ensin Sirkalle ja Markulle ja sitten Riston perheelle. Kun pakkasimme Eevin ja Finan tavaroita kotiin vietäväksi, Henrik suri että viemme koirat jo pois. ”Oli ollut niin hauskaa kolmen koiran kanssa”. Ristolta saimme realistisen palautteen: "Melko hyvin oli mennyt, kukaan ei ollut oksentanut tai ripuloinut matolle, ei karannut eikä tuhonnut mainittavasti kodin irtaimistoa. Vain Ginan peti ja pari sohvatyynyä oli suolistettu". Pihalla Eevi ja Fina olivat opettaneet Ginalle, miten hypätään aidan yli ja nyt poika miettii miten saisi palautettua Ginan ruotuun.

Matkamme suuntautui ensin Winter Parkiin, missä vatsasairauksiin erikoistuneiden eläinlääkärien kansainvälinen yhdistys järjesti ”hiihtokokouksen”. Elias esitti tylosiini-tutkimustensa tuloksia ja sai ansaittua huomiota. Jos joku Woodspur Lodgen isäntäväen koirista, bordercollie, labradorin noutaja ja husky, olisi sairastunut vatsatautiin, olisi apua löytynyt 40 eläinlääkärin toimesta. Kokoustamisen ohessa ehdimme lasketella laajalla hiihtoalueella ja nauttia uuden lumen ja auringon mahtavasta yhdistelmästä. Matkan puolessa välissä ystävämme Leena ja David hakivat meidät kotiinsa Breckenridgeen. Ystävät olivat taas mainioita hiihto-oppaita, ja löysimme ennen kokemattomia rinteitä, vaikka olemme lasketelleet alueella jo viisi kertaa. Kolusimme mustia ja Double Diamond -rinteitä vaihtelevalla menestyksellä, ja pitihän vielä kokeilla miten päästä alas hurjaa Devils Scroth- ja Inferno-rinnettä. Majapaikkaa voi täydellä syyllä sanoa korkean paikan leiriksi, sillä asustimme yli 3000 metrin korkeudessa ja päivittäin hissi kuljetti 4000 metriin. Kovin pahasti ei korkea ilmanala haitannut, mutta aika ajoin piti vetää muutama ylimääräinen henkäys hapensaannin täydentämiseksi. Ystävien talo on amerikkalaisen hulppea ja nautintoa täydensi terassin poreallas, jossa lekotellen saatoimme hiihtopäivän päätteeksi seurata auringon laskua vuorten taa.

Matkustaminen on mukavaa, mutta kyllä on mukavaa olla kotona taas. Kevätaurinko ja valoisuus häikäisevät ja vaatetuksen keventäminen tuntuu juhlalta. Päivän suojakeli ja yöpakkanen ovat jo saaneet aikaiseksi kevyen hankikelin ja koirat riemuitsevat kun pääsevät kokeilemaan hangen kestävyyttä polun ulkopuolella. Hanki kantaa kevyttä Fina melko helposti, mutta Eevi humpsahtaa syvään hankeen joka kolmannella askeleella. Pihalla täytyy pitää koiria silmällä, sillä hanki on lähes aidan korkeudella. Toivottavasti niillä on sisäistettynä pihan rajat ja aidan tehtävä.

Eilen pääsin paikkaamaan lähes kolmen viikon aukkoa agilityssä. Aamulla kello 7 olin Finan kanssa ensimmäisissä treeneissä ja iltapäivällä jatkoimme toisessa treenipaikassa. Neljä tuntia juoksua kentällä tuntuu jaloissa, vaikka luulisi laskettelun vahvistaneen lihakset kuntoon. Hauskaa ja innostavaa oli, ja Fina tuntui toimivan kuin ajatus. Saapas nähdä miten meidän käy tosipaikassa eli huomisen kisoissa Purina-areenalla. Fina kyllä osaa tehtävänsä, mutta ohjaajan pitäisi osata pitää päänsä kylmänä.

Ensi yöstä on kokemuksen mukaan tulossa levoton, sillä Gina on tulossa kylään. Se on niin tohkeissaan vierailusta, ettei yleensä ensimmäisenä yönä malta nukkua yhdessä paikassa. Se hyppii kengurun lailla sängyssäni, ylös, alas, käy välillä poikien huoneessa ja palaa taas sänkyyni ja vääntäytyy kylkeen kiinni. Äsken olimme väsytyslenkillä metsässä, ja kepinvääntö sekä hangessa rämpiminen sai koiralauman hetkeksi hiljaiseksi.

Taustalla Devils Crotch ja Inferno

Imperial hissi vie lähes 4000 metrin korkeuteen

Mä mistä alkaisin tän laskun....

Netti on edullinen ostospaikka

Nikon Coolpix -kamerani on ollut jo pitkään syrjäytysuhan alaisena. Sen patteriluukku pysyy kiinni vain teipin avulla. Näyttö ei ole koskaan ollut kovin laadukas, mutta sen jälkeen kun kamera unohtui viikoksi rantakalliolle sateeseen, se on ollut lähes käyttökelvoton. Kun tarkennus näyttää nykyisin oikkuilevan, uuden kameran ostopäätös sai vahvistuksen. Valintani osui Tietokonelehden arvosteluraadin perusteella Sonyn Cypershot TDX-1 –malliin, jonka pitäisi olla helppokäyttöinen ja laadukas. Maahantuoja ilmoitti hinnaksi 420 euroa, mutta Sony-keskus mainosti alennusmyynnissään 355 euron hintaa. Kävin paikan päällä katsastamassa kameraa, ottamassa ohjeita ja oppeja auliilta myyjältä ja samalla varmistamassa että valintani olisi oikea.

Kotona googletin kyseistä kameramerkkiä ja sain sivukaupalla tarjouksia sekä kotimaisilta että ulkomaisilta myyjiltä. Hintakirjo oli melkoinen. Päädyin tilaamaan kameran brittiläisestä Simply Electronics – firmasta, sen jälkeen kun olin tarkistanut perusasiat, kuten yrityksen tiedot, maksujärjestelmän ja toimitusehdot. Hinta oli 245 euroa eikä lähetyskuluja peritty lainkaan. Viikon kuluttua ovikelloa soitti DHL:n lähetti ja allekirjoitin vastaanottaneeni lähetyksen. Revin kamerapaketin auki, tarkistin oheislaitteet ja opaskirjan ja kaikki näytti olevan ok. Mutta, ei ihan sentään! Laturin sähköjohdon päässä törrötti englantilainen iso 3-piikkinen pistoke. Tarkistin kaapissa säilyttämäni monenlaiset pistokemuuntajat, mutta juuri se englantilainen puuttui. Takki niskaan ja auton nokka kohti Länsiväylää ja Tapiolan Stockmannia. Matkalaukkuosastolta löytyi avuliaan myyjän avulla juuri se oikea muuntaja eikä hintakaan ollut huima, vain 7 euroa. Kun eräs toinen Englannista ostamani laite kaipasi myös muuntajaa, voisi sanoa että lisäkustannus oli vain 3,50 euroa kameralaturia kohden. Nyt kamera on testattu ja hyväksi todettu. Väite netistä edullisena ostospaikkana tuli todennettua, sain kameran n. 150 euroa edullisemmin kuin läheisestä liikkeestä.Juniori osti syksyllä ruokapöydän myös Englannista ja oli erinomaisen tyytyväinen nopeaan ja virheettömään toimitukseen. Meneillään olevaan kylpyhuoneremonttiin on hankittu pesuallas Saksasta ja sekin toimitettiin nopsasti kotiovelle. Sen sijaan kotimaisesta liikkeestä tilatut kaakelit olivat väärää laatua, vaikka ne käytiin paikan päällä tilaamassa.

Viikonloppuna vietimme hieman myöhässä Finan 4-vuotispäivää, kun Riston perhe sekä Pyry ja Anna olivat kyläilemässä. Melko villiä menoa oli syntymäpäiväkakun syönti, Gina ja Fina hyppäsivät pöydälle ja Eevi yritti ahmia tuolilta käsin omaa osuuttaan. Menoa ei häirinnyt Ginan outo patti, joka ilmaantui sen selkään noin viikko sitten. Elias tutki kämmenen kokoista pattia ja arveli sen olevan verenpurkauma. Selkälihaksessa tuntuu pieni kova kohta, joka saattaisi olla lihasrepeytymä. Viikon sisällä patti on hieman koventunut, mutta ei pienentynyt. Se vahvistaisi arvioita verenpurkautumasta, joka alkaisi hiljalleen hyytyä. Gina on voinut sohvalle hypätessään osua vaikka pöydän reunaan tai portaita rynnätessään kolauttaa itsensä kaiteeseen. Staffi  ei vähästä välitä, patti näyttää häiritsevän meitä ihmisiä enemmän kuin koiraa.



Uuden kameran testikuva

Ottoson lelu aktivoi sekä Finaa että Annaa

 

Lunta, lunta, lunta vaan....

Taisin joskus joulukuun alussa anoa ilmojen haltijalta lunta, jotta saataisiin hiihtokelit. Pyyntöön vastattiin melko pikaisesti, mutta minulle olisi riittänyt vähempikin lumi. En silti valita, sillä nautin suunnattomasti valkoisesta maisemasta, puhtaudesta ja metsän satuhahmoista. Onneksi lumi ei ole vielä tukkinut pihaamme, vaikka kinokset yltävät jo ikkunalautojen korkeudelle. Eilisiltaisella koirienulkoilutuskierroksella Eestinmalmin pikkuteillä kävi kova vilske. Lähes jokaisen talon pihalla huiski mies (missä naiset?) yrittäen kärrätä lumimassoja jo ennestään korkeiden kasojen päälle.

Olen ollut koko päivän autoillen liikenteessä keskustassa ja selvisin kotiin ilman kolhuja ja ojaanajoa. Näin hankeen hautautuneita autoja, jumiin jääneitä autoja ja takarenkaat irtolumessa sutivia autoja. Näin ihmisiä jotka kaivoivat pikkulapiolla autoaan lumihangesta tai yrittivät epätoivoisesti saada autoa pois lumipenkasta. Erehdyin kääntymään kapeahkolle ylämäkeen nousevalle kadulle. Vastaan tuli taksi, joka ei suostunut väistämään. Niinpä jouduin peruuttamaan koko kadun pituisen alamäen lumikasoja väistellen antaakseni kiireiselle taksille tilaa.

Sunnuntai-iltana ajellessani kotiin Hyvinkään kisoista, huomasin että moottoritien opastetaulu oli peittynyt lumen alle. TomTom kyllä kertoi missä piti kääntyä, mutta entä jos olisi pitänyt selvitä pelkkien tienviittojen avulla. Mieleeni muistui Lehtimäen ajoilta kesäinen ajotaitokilpailu, jossa yhtenä tehtävänä oli ratkaista, miten pitäisi toimia, jos huomaisi liikennekyltin olevan lumen peittämä. Oikea vastaus oli, että olisi pitänyt pysäyttää auto ja mennä harjaamaan lumi pois. Ohje tuntui silloin naurettavalta, mutta nyt tajuan että siinä oli totuuden hiven. Lumi tosiaan voi peittää tärkeänkin liikennemerkin ja johtaa autoilijaa harhaan tai aiheuttaa vaaratilanteen. Ajotaitokilpailuista sen verran, että ns. ketteryystehtävänä oli peruuttaa vasen takapyörä maassa olevan perunan päälle. Onnistuin murskaamaan perunan ja kun kaikki muut tehtävät (paitsi luminen liikennemerkki) sujuivat melko nappiin, minut kruunattiin Lehtimäen Autonaiseksi. Todisteena noista kunnian hetkistä pölyttynyt pokaali on edelleen jossain alakerran varastossa.

Eevin ja Finan välit ovat taas normalisoituneet ja kaverukset esittävät jo toisilleen leikin elkeitä. Fina ei enää pidä minua pentunaan, minua ei siis tarvitse suojella eikä hoitaa. Hormonit ovat melkoisia mielentilan säätäjiä, se on todettu jo moneen kertaan. Vielä viime viikolla Eevi ja Fina loikkivat metsälenkillä polulta sivuun ja etsivät keppejä, mutta nyt kävely on muuttunut hanhenmarssiksi peräkkäin. Harha-askel polulta kun upottaa koiran selkää myöten kinokseen, eikä sieltä hevillä pääse ylös. Takapihalle on muodostunut polkureitistö, jota pitkin ne kulkevat männyn alle isoille asioille ja omenapuun alle pikkuasioille. Kunhan kevät koittaa, takapihalla odottaa siivousurakka.



Viime torstain aamulenkillä kännykällä taltioitua.
Pakkasta n. 20 astetta. Äänitehosteet toisivat lisää draamaa.

Liikaa hellyyttä?

Voiko ihmisen osoittama ylenpalttinen hellyys olla haitallista koiralle? Tätä kysymystä olen pohtinut viime päivinä, kun Fina on muutaman kerran rähähtänyt Eeville. Kaikista tilanteista löytyy yhteinen tekijä.. Olen lellitellyt Finaa, nauttinut kun se sohvalla istuessani kaivautuu kainaloon, nuolee tai nuuhkii kasvojani. Olen tosin huomannut, että vastaavissa tilanteissa se alkaa täristä Eevin lähestyessä ja tuijottaa sitä tiukasti. Fina saattaa myös painautua jalkojeni päälle aivan kuin se haluaisi suojella minua. Myös leikki tai koulutus saattaa laukaista ärähdyksen. Fina odottaa että palkitsen sitä, eikä salli Eevin tulla mukaan leikkiin. Hormoneilla voi olla osansa Finan muuttuneessa käytöksessä, sillä juoksun jälkeen sillä saattaa olla valeraskaus ja se kuvittelee hoitavansa minua. Suurin osa vuorokaudesta tosin sujuu normaalisti, kavereina tehdään edelleen samoja asioita, leikitään kepeillä, roikutaan sohvan selkämyksellä ohikulkijoita haukkuen, syödään yhdessä jne. Eliaksen kanssa touhutessaan, koirat käyttäytyvät siivosti, mikä sekin todistaa minun olevan syypää kilpailuasetelmaan. Nyt aion olla tasapuolinen ja tarkka koirien suhteen, ei mitään Fina lellittelyä Eevin jäädessä syrjään.

Kuten jo mainitsin, keppileikkeihin syöksytään entisellä vimmalla ja kiihkolla. Eilisellä iltalenkillä kävely oli yhtä sahaamista edestakaisin. Heti polun alkupäässä Eevi ja Fina löysivät kepin, johon molemmat tarrasivat hampaansa. Kun kapea polku on korkeiden lumivallien reunustama, piti keppiä vetää peräkkäin tallatulla uralla. Jos Fina oli kepin peräpäässä, koirapari liikkui hitaasti taaksepäin. Kun parivaljakko pyörähti 180 astetta, se liikkui hitaasti eteenpäin Finan takamus edellä. Silloin kun polku leveni hieman, koirat pystyivät hetken matkaa etenemään vierekkäin kummankin hampaat tiukasti kepissä kiinni. Kuvio kierähti taas ympäri ja liike suuntautui taaksepäin. Kun vihdoin pääsimme kävelytielle, komensimme koiria irrottamaan otteensa kepistä, mikä ei ollut aivan helppoa. Koirat olivat näköjään unohtaneet lenkin päätarkoituksen, sillä ne juoksivat helpottuneina asioilleen läheisen puun alle.

Eilinen kylmä sää sai minut pysyttelemään sisällä ja unohtamaan talviurheiluaikeet. Yritin tehdä jotain hyödyllistä, siistiä sisähommaa ja niinpä siivosin ruokailuvälinelaatikon. Olen jostain joskus lukenut niksin, että kun siivoaa vuoden jokaisena päivänä vaikka vain yhden laatikon, koti pysyy kohtuullisessa järjestyksessä. Nyt olisi vain 364 hyllyä tai laatikollista siivottavana, mutta onneksi ei talostamme sentään niin monta löydy. Siksi voinkin jättää tämän päivän väliin. Sinänsä mikään ei ole niin terapeuttista, kuin järjestellä vaikkapa maustekaappia. Saman asian on todennut Nobel-palkittu Hertta Müller kirjassaan Sydäneläin, jossa äiti neuvoo tytärtään siivoamaan laatikoita, kun pää on haljeta ahdistuksesta.

Valheita ja satuja

Nyt on paljastunut myös vale-eläinlääkäri. Kokkolan terveyskeskuksessa noin viiden vuoden aikana ilman kunnon pätevyyttä lääkärinä ollut opiskelija on toiminut myös eläinlääkärinä ilman pätevyyttä. Kuinka paljon näitä valeammattilaisia paljastuukaan, kun aletaan syynätä tarkemmin sijaisten ja tilapäistyövoiman taustoja. Valelääkärin toimintaa potilaan kannalta voidaan myös arvioida haastatteluilla, mutta mitä osaavat eläimet kertoa vale-eläinlääkäristään? Joskus ihmiselle riittää hoidoksi ystävällinen sana ja olalle taputus.

Mikä saa ihmiset tekeytymään lääkäreiksi, eläinlääkäreiksi, juristeiksi tai opettajiksi ilman alan koulutusta? Tuskin ainoastaan on kyse rahasta tai helposta työstä. Tuoko valkoinen takki elämään hohtoa tai häikäistyykö huijari tunteesta, että omaa vallan ohjailla ihmisiä? Asian toista puolta tarkastellen voisi ajatella, että suomalaisten vahva usko rehellisyyteen luo otollisen maaperän väärinkäytöksille. Olisiko myös vahva auktoriteettien kunnioitus estämässä taustojen tutkimista? Tosin joskus olosuhteet saattavat pakottaa tekemään asioita, joihin ei ole ammatillista pätevyyttä. Mieleen muistuu vuosikymmenien takaiset vuodet Lehtimäellä, missä Elias toimi kunnaneläinlääkärinä. Matkat olivat pitkiä, sairaskäyntejä vuorokaudet ympäri. Päivystin puhelinta kotona ja tein parhaani auttaakseni hätääntyneitä eläintenomistajia, jotka eivät aivan hetkessä saisi eläinlääkärin apua. Tunsin itseni melkein eläinlääkäriksi, kun onnistuin poi’ittamaan vasikan puhelimen välityksellä. Synnytys oli jumissa koska vasikka oli tulossa ulos väärinpäin. Ohjeistin omistajaa survomaan vasikan takaisin kohtuun ja niin se kiepsahti oikeaan asentoon ja pääsi onnellisesti maailmaan.

Meillä vallitsee ajoittain melkoinen tasa-arvo ihmisten ja koirien välillä. Jaamme sohvan, nojatuolin, sängyn ja jopa ruoan. No, emme me sentään syö nappuloita, mutta mm. maksalaatikko ja nakit maistuvat molempien suussa. Jokunen päivä sitten kotiin tullessani kysyin Eliakselta, oliko hän löytänyt itselleen syötävää lounaaksi.
– Kyllä vaan, söin nakit jääkaapista, mies vastasi.
– Ai, ne alennusnakit, joissa viimeinen myyntipäivä oli jo mennyt? Ostin ne koirille.
– Kysyin Eeviltä ja Finalta, saisinko syödä ne ja koirat antoivat luvan, Elias vastasi.

Kaikkea emme sentään voi tehdä yhdessä, ja niin Eevi ja Fina joutuivat eilen jäämään kotiin kun lähdimme oopperaan. Ei tarvinnut kysyä koirilta, miten ilta oli sujunut. Rauhallisesti näköjään. Makuuhuoneessa sänkypeitto oli siististi taitettu pois tyynyjen päältä, joissa pari lämmintä painaumaa paljasti nukkumapaikat.

Niin, oopperassa esitettiin Antonin Dvorakin Rusalka. Kolme tuntia haltioittavaa musiikkia ja visuaalista satua korkeatasoisten laulajien esittämänä. Kyyneleet kastelivat poskeni kun Rusalka Olga Romanko kiitti riemuitsevaa yleisöä.

Salukit ja staffit

Toisella sohvalla makaa hievahtamatta kaksi salukiurosta ja toisella kolme staffinarttua aivan kuin lasiseinä olisi sohvien välissä. Kyläilemään oli tullut veljentyttären perhe neljän lapsen ja koiriensa kanssa. Ihmisistä kyllä irtosi ääntä tapasten ja juomien nautiskelun lomassa, mutta viisi koiraa oli äänettömiä ja liikkumattomia kuin patsaat. Myöhemmin kun tilanne hieman vapautui, Eevi, Fina ja Gina tunkivat vieraiden syliin, mutta Romeo jäysti Finan joululahjapuruluuta. Elvis tuijotti vierellä ja nappasi luun, heti kun Romeo irrotti sen hampaistaan. Sen verran vierailu taisi käydä koirien hermoille, että työhuoneestani löytyi jättimäinen lammikko sekä eteisen matolta pienehkö märkä läntti. Lätäkön koosta saattoi kyllä päätellä, kuka työhuoneeseen oli lirittänyt. Kun Hannen kanssa kyykimme nelinkontin ja kuivasimme lattioita, totesimme, että kaiken se koirarakkaus kestää.


Maisema muuttuu yhä kauniimmaksi pumpulilumen peittäessä notkot ja mäet, oksat ja risut. Kuljen metsäkävelyllä kameran kanssa ja näppäilen valkoisia kuvia toivoen osaavani ikuistaa luonnon kauneuden. Olen kuin eteläisen maan asukas, joka ihmettelee lunta ja pakkasta. Niin monta vuotta on kulunut kun Etelä-Suomessa on ollut kunnon talvi, että olen lähes unohtanut miltä talvimaisema näyttää. Pari päivää sitten lähdin aamulla hiihtämään toivoen saavani nauttia hiljaisuudesta ja valkoisesta maisemasta aivan yksin. Yöllä oli satanut lunta, ja ilokseni latukelkka oli jo ehtinyt kunnostaa ladun. Nyt uskaltaisin laskea vaikeat mäet jarruttamatta. Aamuvirkut ulkoilijat olivat jo ehtineet ladulle ennen minua. Edelläni oli hiihtänyt joku verenmaku suussaan, sillä ladulla oli tasaisin välimatkoin verisiä ysköksiä. Huh, olikohan hiihtäjällä joku sairaus tai liian kova treeni. Puolessa välissä kierrosta ladulla reippaili mies talvikengät lumessa narskuen. Teki mieli tökkäistä sauvalla, mutta hiihdin hampaita kiristellen ohi. Oli ladulla ehtinyt käydä jo koiranulkoiluttajakin. Pienet tassun jäljet kuvioivat latu-uraa ja kesken ulkoilun koira on kyykähtänyt tarpeilleen ladun viereen. Keltaiset rinkulat loistivat ladun penkasta. Luonnollista että koiran pitää saada tehdä tarpeensa, mutta olisi omistaja voinut viedä sen kävelyreitille ja korjata myös jätökset. Yksikin välinpitämätön koiranulkoiluttaja tahraa vastuullisten maineen, ja ymmärrän hyvin sitä kiukkuista hiihtäjää, joka moitti viikolla Hesarissa koiranomistajia latujen sotkemisesta.

Gina lähti eilen kotiin ja meillä on nyt oudon hiljaista ja siistiä. Sängyssäkin on tilaa oikoa jalat. Kymmenen päivää sujui nopsasti ja hauskasti, mutta kyllä kaksi + yksi on enemmän kuin kolme. Helmikuussa Eevi ja Fina ovat menossa Riston luo hoitoon ja huolestuttaa jo nyt, miten he selviävät hoitourakasta.

 Tuntuuko herne 8 kerroksen alta?

Saako puhutella?

Aamulenkillä vastaamme kävelee usein reippaan tuntuinen pariskunta ja  tuntuisi jo luontevalta osoittaa jollakin tavoin tuntemista. Olen yrittänyt ottaa katsekontaktia heihin, mutta he onnistuvat suuntaamaan katseen juuri silloin kaukaisuuteen. Tilanne tuntui jopa kiusalliselta ja yritin edelleen saada heidät jotenkin reagoimaan meihin kahteen ihmiseen ja kahteen koiraan. Arvelin ettei  olisi liian tunkeilevaa kokeilla hymyä ja nyökkäystä. Ei vieläkään tulosta, joten otin käyttöön järeämmän aseen eli äänen. Seuraavalla kerralla sanoin Huomenta, mutta en saanut vastatervehdystä. Jotain on kuitenkin tapahtunut, sillä nykyisin Hannusjärven sillan katveessa katseemme kohtaavat ja kuvittelen näkeväni pienen hymyn heidän kasvoillaan. 

Yleensä koira toimii luontevana kommunikoinnin välikappaleena, varsinkin jos molemmilla kohtaavilla osapuolilla on käden jatkeena talutin ja sen päässä koira. Vaikka koirat eivät tulisi toimeen keskenään, saa niiden käytös aikaiseksi jonkinlaista sananvaihtoa ihmisten kesken.  Myös hiihtokelit, suksien voitelu ja säätila saavat tuppisuun suomalaisen puhumaan ventovieraan kanssa. Eilen aamulla suksia jalasta irrotellessani viereen pysäköinyt mies yltyi puhumaan kanssani. Minä kehuin hyvää luistoa, mies pohti ottaisiko luistelu- vai perinteiset sukset ja siitä keskustelu rönsyili talvisen urheilulajin eri alueille. Pakkohan tätä ihanaa talvea on kehua.  Valkoinen kerros maan päällä pehmentää maiseman, pimeys ei ole sysimustaa, hiekkaa ei kulkeudu eteiseen ja pieni pakkanen virkistää ja punaa posket.

Joulun vietto Tammitiellä sujui käsikirjoituksen mukaan; joulupukki ei pettänyt, päinvastoin tuli täsmällisesti sovittuna aikana. Kuusi on kaunis ja sopusuhtainen, eikä kukaan ole kaatanut sitä. Kynttilät eivät ole sytyttäneet tulipaloa, mutta minä olin aiheuttaa katastrofin koristellessani piparkakkutaloa. Koristeet syttyivät tuleen ja sammutusyrityksissä poltin kämmenselän rakoille. Piparkakkutaloa piti vähän ehostaa, ja se pääsi vakiopaikalleen piirongin päälle. Aattona joulutunnelman virittäjänä oli aattohartaus Veikkolan Haapajärven pienessä puukirkossa. Iltapäivän sininen hetki, jouluvalot talojen pihoilla ja valkoiset hanget saivat mielen rauhoittumaan. Kun kirkonkellot alkoivat soida, Anna kysyi kirkkaalla äänellä: ”Kuka soittaa?” Tilaisuuden päätyttyä Anna sai vastauksen, sillä hän sai nähdä suntion soittavan kelloja kirkon eteisessä, mikä ei ole enää aivan tavallista. Huhtikuiset muistot palasivat mieleen, sillä laputimme Finan katoamista juuri samoilla alueilla, mm. kirkon ympäristössä.

Joulun päätteeksi Gina jäi meille hoitoon Riston perheen matkattua Itävaltaan.  Hyvin isoäiti ja äiti kestävät lapsen hupsuttelua ja innostuvat itsekin leikkimään. Fina ja Gina ovat niin samannäköiset, että vain edestä katsottuna Finan valkoinen rintamerkki erottaa ne toisistaan. Kuvittelen silti että Ginasta tulee vahvempi  ja hieman isopäisempi kuin äidistään.




Jouluaamun rauhaa

Rutiineja

Googlasin sanan rutiini ja hämmästelin taas kerran kyberavaruuden käsittämätöntä tietovarastoa. Tietämykseni laajentui määritelmällä, että Rutiini on sitrusflavonoidi, jolla on lääketieteellisesti hyödyllisiä ominaisuuksia antioksidanttina sekä metallien kelatoijana. Olen näköjään käyttänyt sanaa aivan väärässä merkityksessä!  Siirryin perinteiseen tiedonhankintaan eli avasin Nykysuomen sanakirjan. Siellä rutiinille löytyi määritelmä, että se on tottumuksen avulla saavutettu taito. Se on myös tapakäyttäytymistä, jolla tuodaan turvallisuutta elämän hallintaan. Tämä johdanto toimikoon aasinsiltana, jotta voisin kertoa Eevin ja Finan rutiineista, sekä huvittavista että ärsyttävistä.

Aamiaisella raaputin Benecol-rasiasta viimeisiä rippeitä ja heti sain seurakseni Eevin ja Finan. Raapiminen kertoi niille, että rasia on tyhjä, ja että se leikataan kahtia, ja että kumpikin saa oman puolikkaansa nuoltavaksi.  Kun aamuisen kahvikupin liike hidastui, Fina hyppäsi syliini, rutisti lehden ja muistutti että paperia on tuijotettu jo ihan tarpeeksi kauan.

Aamulenkki metsässä sujui vaihtelevalla tahdilla riippuen siitä, millaisia keppiprojekteja osui kohdalle. Nyt kun lumi on peittänyt maan, keppejä ei löydy maasta, mutta niitä voi katkoa hyppimällä oksien perään.  Lenkin lopulla Finan ehdoton rutiini on kävyn etsiminen saman ison kuusen juurelta.  Lumikaan ei estä etsimistä, se kaapii lunta kuin poro ja yleensä löytää käpynsä. Pihalla sen täytyy vielä käydä pyörittämässä tiettyä kiveä rhodopensaiden alla.

Eevi saa meidät lievästi ärsyyntymään iltauutisten aikana. Juuri kun olemme avanneet television, se juoksee kynnet portaissa rapisten alas ja tuijottaa meitä ovelta merkitsevästi.  Vaikka olisimme tulleet tunti sitten kävelyltä, iltauutisten aikaan sille tulee pissahätä, joka pitää hoitaa alakerrasta käsin. Ärsyttävintä on, että sisäänpääsyhaukku kuuluu hetken kuluttua yläkerran ovelta.

Koirilla on omat erityiset saunomisrutiinit. Ne eivät tosin pääse ihmisten kanssa saunaan, mutta vahtivat kiihkeästi haukkuen saunojia pesuhuoneesta käsin.  Suihkuttaminen on jännittävän pelottavaan, sitäkin pitää haukkua. Uima-altaaseen hyppääminen nostaa koirien haukun lähes falsettiin, ja uimareita pitää vahtia silmä kovana. Saunomisrauha on tästä kaukana, ja usein Eevi ja Fina saavat porttikiellon saunatiloihin.

Ehkä ihmisen laulu kuulostaa koiran korvissa myös häiriköinniltä. Siltä ainakin näytti tänään kun innostuin laulamaan keittiössä Jose Felicianon mukana Feliz Navidad kertosäettä. Eevi ja Fina ryntäsivät luokseni, seisahtuivat eteeni ja tuijottivat minua silmät pyöreinä.

Joulukuusi levittää tuoksuaan olohuoneessa, keittiössä tuoksuvat piparit, jääkaapissa vetäytyy sherrysilli ja jääkellarin lohi. Huomenna levitämme ruokapöydän lisälevyjen avulla täyteen pituuteen ja katamme sille 11 lautasta. Emäntä on stressitön, joulurauha on laskeutunut talon ylle.

Rauhallista joulua ystäville ja tuttaville, ihmisille ja eläimille.

Gina saa joululahjaksi kasvatusäidin ompeleman fleecemanttelin. Fina toimi sovitusnukkena.

Mustikanpoimintaa

Eilen illalla Elias ja minä konttasimme keittiön lattialla ja poimimme jäisiä mustikoita. Hätäily ja huolimattomuus pakastinkaapin järjestelyssä tarjosi meille tämän yllättävän talvisen askareen. Olin sullonut parin litran mustikkapussin huterasti ovilokeroon ja seuraavalla kerralla avatessani pakastimen, pussi mätkähti lattialle ja särkyi. Mustikat vierivät jokaiseen mahdolliseen koloon, ja ne piti poimia nopeasti jäisinä, sillä sulamisen jälkeen siivo olisi ollut melkoinen. Eeviä ja Finaa eivät jäiset mustikat kiinnostaneet lainkaan, mustikansyönnin jännittävyys on näköjään siinä, että ne saa napsia pensaista.

Kauan odotettu talvisää saapui vihdoin ilahduttamaan ulkoilijoita. Tuore lumipeite kertoo mielenkiintoisia tarinoita. Pihalla on kierrellyt jänis ja jälkien pienen koon vuoksi pelkään jopa, että vierailulla on ollut citykani. Oma suosikkipolku oli korkkaamaton, meidän reitillemme ei ollut vielä ehtinyt muita ulkoilijoita. Eeviä ja Finaa ei fleece-mantteli häiritse, eikä yli 10 asteen pakkanen nipistele anturoita. Äskeisellä lenkillä keppileikki oli ihan mahdottoman sitkeä, ei auttanut lumipallo- eikä käpyhoukuttelut. Led-lamppujen valokeilat heiluivat vain pensaikossa, kun kepin herruudesta taisteltiin. Tovin odottelun jälkeen pimeydestä sukelsi keppi hampaissaan 8-jalkainen otus, jonka neljä fosforisilmää ja kaksi kohdevaloa peilasi otsalamppujemme valokeilassa.

Lauantaina vietimme Henrikin myöhästyneitä syntymäpäiviä Sarin ja Riston luona. Koolla oli naapureita, ystäviä ja sukulaisia, kaiken kaikkiaan 9 lasta ja 11 aikuista. Glögi ja tarjoiluvatien herkut saivat kielenkannat irtoamaan ja taisivat talon seinät pullistella ääniaalloista. Lapsetkaan eivät olleet kaikkein hiljaisimpia. Hännänhuippuna juoksenteli ympäriinsä Gina, joka yritti saada mielipiteensä kuulluksi kumealla haukulla. Lasten herkkupöydän ääressä  Ginalla oli oma tuoli ja siinä se istua nökötti joukon jatkona. Hieman epäreilua oli, että sille ei ollut katettu omaa lautasta. Ehkäpä opetukseksi, sillä se oli päivällä tyhjentänyt pöydälle jääneen aterian. Gina on kehittynyt hyvämuotoiseksi ja kauniiksi staffitytöksi ja kaikkein hienointa on sen upea luonne. Se peuhasi tasavertaisena lasten kanssa, ei napsinut, eikä villiintynyt, kävi välillä tervehtimässä aikuisia, hyppäsi omalle tuolilleen tarkkailemaan menoa ja kun väsähti, levittäytyi lattialle sammakkoasentoon. Mukavaa kun Gina tulee meille hoitoon heti joulun jälkeen. Alan opettaa sille näyttelykäyttäytymistä, sillä tarkoitus olisi keväällä arvioittaa ulkomuoto näyttelykehässä.

Turku-Espoo akseli

Perheenjäsenet sukkuloivat nyt ahkeraan Turun ja Espoon väliä. Uusi moottoritie ilahduttaa autoilijaa varsinkin kun matka-aika on lyhentynyt 15 minuutilla. Pendolino kuljettaisi matkailijat lähes yhtä vikkelästi, mutta paljon mukavammin. Pyry ja Anna rakastavat junaa ja vaativat päästä Myyrä-vaunuun, missä liukumäki, lelut ja satukirjat viihdyttävät lapsia ja helpottavat siten myös vanhempien matkaa. Lauantaina minä valitsin moottoritien ajaessani kohti Lietoa ja samaan aikaan , Jukan perhe matkasi Myyrä-vaunussa kohti Espoota.

Tällä kertaan Jukan matkan aiheena oli kutsu Linnan juhliin. Meilläkin oli juhlamieli seuratessamme valmistautumista tilaisuuteen. Kun Riitta tuli kampaajalta, Annan ei rientänytkään äidin syliin vaan tuijotti häntä totisen näköisenä. Pyry alkoi itkeä ja vaati äiti’ laittamaan vanhan tukan takaisin. Illalla sytytimme kynttilät, paistoimme vohveleita  ja vahdimme silmät tarkkoina presidentin kättelijäjonoa. Pitkin iltaa Anna huuteli ja osoitti televisiota: ”Minun äiti, isä tuolla!”

Aamulenkin teimme Pyryn kanssa Hannusjärven metsään. Pyryllä oli selkeät reittisuunnitelmat. Heti alkajaisiksi piti kiivetä Bondasin kallioille jyrkännettä pitkin. Seuraavaksi Pyry halusi suuren kiven luo, jonka päälle kiipeämiseen poika tarvitsi nostoapua mutta ei Fina. Ihailimme sammalia ja jäkäläpalloja ja Pyry suunnitteli syöttävänsä Piilopirtin pihalla poroille jäkälää. Kummastelimme männyn vääntynyttä latvaa ja arvioimme, mikä kuusi näyttäisi kauneimmalta joulupuulta. Kääntyessämme kotia kohti, metsästä singahti eteemme musta iso koira, mutta omistajaa ei näkynyt lähistöllä. Eevi ja Fina häkeltyivät, niin ettei kurkusta kuulunut pihahdustakaan. Hätistelimme koiraa pois ja oletimme sen kuuluvan henkilölle, joka seisoi sadan metrin päässä sylissään kaksi chihuahuaa. Eipä kuulunutkaan. Nainen oli tuohduksissaan, kun koira (setteri) oli säikäyttänyt hänen pienokaisensa. Pian setteri ilmaantui taas luoksemme, kieli roikkui pitkänä ja suupielet olivat vaahdossa. Se oli aivan ilmeisesti eksynyt ja. Annoin Eevin ja Finan Pyryn pidettäväksi ja soitin setterin kaulapannassa olevaan kännykkänumeroon. Naisääni vastasi iloisesti: Ai, sielläkö Maggan on. Luulin että se on lähtenyt kotiin. Pian polun päässä näkyi omistaja ja Maggan lähti juoksemaan häntä kohti. Ei tainnut olla ensimmäinen kerta, kun Maggan oli omilla teillään.

Muuten, ei olisi kannattanut lähteä Lietoon tavoittelemaan agilitymenestystä. Peräkkäisten hylättyjen ratojen summa on nyt kaksitoista. Onkohan se Suomen ennätys?

Etsimistä

Myöhästyin tänään steppitunnilta, sillä en löytänyt toista kenkääni. En ole löytänyt sitä vieläkään sisätiloista ja huomenna täytyy valoisaan aikaan jatkaa etsintöjä pihalla. Ei ole vaikeaa arvata, kuka on kengän kätkenyt. Finan kenkähulluus vain pahenee. Sen on ihan pakko napata kenkä suuhunsa, kun joku saapuu kotiin. Oikeastaan se ei osaa ottaa kontaktia ollenkaan, ilman että jotain on suussa. Joskus harvoin sille kelpaa lelu, mutta kengät ovat ylitse kaiken.  Kenkämme ovat alati liikkeessä ja jokaisen huoneen lattialla lojuu joku pariton kenkä. Parien etsiminen on melkein yhtä työlästä kuin pesun jälkeen parittomien sukkien lajittelu. Olen jo alistunut tilanteeseen ja olen tyytyväinen, jos kotioloissa on edes jotkut tossut jaloissa, vaikka parittomat. Kun linkutan pariton kenkä jalassa etsien sitä toista paria ja kysyn Finalta, missä mun kenkä on, se lyyhistyy matalaksi ja kiemurtelee edessäni. En ole koskaan kurittanut enkä torunut sitä kenkien kuljettamisesta, mutta se tuntuu vaistoavan lievästi ärtynee mielentilani. - No, juuri nyt Fina tuli tarjoamaan minulle toista Crocs-sandaalia. Missähän toinen pari on?

Lähdin viikonlopun agilitykisoihin toiveikkaana odottaen onnistuneita suorituksia. Riihimäellä oli lauantaina kolme kisaa ja sunnuntaina Purinalla samoin kolme. Kun sunnuntaina palasimme kotiin ja takana oli kuusi hylättyä rataa, oli itsetutkistelun paikka. Missä oikein oli vika? Fina oli nopea ja hyvin kuulolla, minä hyvällä mielellä ja hyvässä juoksukunnossa, mutta silti jokaisella radalla jossain kohdassa Fina meni väärälle esteelle esteelle. Tietysti vika on ohjaajassa, ohjauksen virhearvioinnissa, reaktiohitaudesta ja ehkä kropan virheliikkeestä. Purinalla sain jo Finalle handlertarjouksen, ja vaikka se oli ihan ystävällisessä hengessä tehty, masensi lukea rivien välistä että “koira on hyvä, mutta tarvitsee paremman ohjaajan”. No, ehkä en vielä laita hanskoja naulaan, seuratoverit ovat olleet kannustavia ja itsetuntokin alkaa hiljalleen kohota. Huonompia tuloksia ei enää voi saada ja lauantaina Liedon kisoissa on taas näytön paikka.

Vähän kulttuuriakin ehdin harrastamaan, vaikka koiraharrastus tuntuu vievän kaikki aikani. Tänään olin seuraamassa kirjallisuuden Finlandia-palkinnon jakoa ja mielestäni palkinto meni oikealle kirjailijalle. Antti Hyry piti lyhyen ja napakan kiitospuheen, ei selitellyt, ei arvostellut vaan arveli nöyrästi, että noppa “heitettiin ilmaan ja pudotessaan käänsi hänen nimensä päällimmäiseksi.” Melkoinen järkäle tuo palkintokirja on, 400 sivua uunin muuraamisesta.

Kuvia selatessani avautui viime vuoden marraskuun kansio, jossa oli koirien lumileikkejä. Saadaankohan enää ollenkaan otettua tällaisia kuvia?

Aamuvirkkuilua

Kun kännykkä herättää minut kello 5.30 ja tunnin kuluttua starttaan auton kohti Juvanmalmilla sijaitsevaa Sporttikoirahallia, joku voisi lyödä otsaani jo koirahullun leiman. Fina ei tehnyt elettäkään noustakseen ylös noin outoon aikaan, ja jouduin houkuttelemaan sen autoon namien avulla . Sporttikoirahallilla oli jo seuratoveri borderterrierinsä kanssa treenaamassa, eikä Finaa tarvinnut enää houkutella liikkeelle. Lämpimässä hallissa ja keinonurmialustalla oli mukava treenata ja parin tunnin jälkeen olivat niin ihmiset kuin koirat saaneet taas hyödyllistä liikuntaa ja ohjausoppia. Perjantain aamuvuoro on varattuna kevääksi asti,ja ehkäpä Fina oppii tunnistamaan aamuvarhaiset heräämiset hauskojen treenien merkiksi.

Sunnuntaiaamuna kännykkä pimputteli myös aamuvarhain, sillä Purina-Areenalla Konalassa mini 3-luokka aloitti jo klo 7.00. Kun valmistelin lähtöä kotoa samoihin aikoihin, Fina kaivautui yhä syvemmälle peiton alle. Sain sen houkuteltua eteiseen ja puin loimen päälle. Kun käänsin selkäni, se oli upottautunut nojatuolin tyynyjen sekaan nukkumaan. Perillä Konalassa reipas aamulenkki keskuspuiston poluilla karisti väsymyksen rippeet meiltä molemmilta. Pieni pakkanen oli raikastanut sään ja tuntui hyvältä nähdä aurinko taas pitkästä aikaa.

Seuratessani minikoirakoiden epätoivoisia yrityksiä selviytyä vaativasta radasta, aloin turhautua ja katua, että olin ollenkaan ilmoittautunut kilpailuihin. Kun vuoromme tuli, pujahti Fina ensimmäisen hypyn jälkeen väärään putken päähän, ja jouduimme lopettamaan suorituksen siihen. Suuren kilpailijamäärän vuoksi tuomari oli päättänyt että rataa ei saa hylkäyksen jälkeen suorittaa loppuun. Neljätoista euroa maksoi siis yksi hyppy ja väärä suunta putkessa! Kanssakilpailijat olivat tuohduksissaan kun suurin osa hylkäytyi radalla. Toiselle radalle, joka tuntui vielä vaikeammalta, menin melkoisen aggressiivisessa tilassa. Pidin Finan hallussa tiukoilla käskyillä ja keskityin jokaisen esteen oikeaan suorittamiseen. Kun tulimme maaliin, kuuluttaja onnitteli meitä virheettömästä ratasuorituksesta. Tiukasta hallinnasta johtuen yliaikaa tuli 2 sekuntia, mutta tärkeintä oli saada hyväksytty rata. Tuloslistalla oli vain viisi hyväksyttyä koirakkoa kolmestakymmenestä starttaajasta. Sijoituimme Finan kanssa neljännelle tilalle ja se oli niissä olosuhteissa uskomattoman hienoa. Tästä lähtien jämäköidyn Finan ohjaamisessa, kerron sille selkeästi mitä tehdään ja osoitan sen myös liikkeilläni.

Tiistaista lauantaihin hoitelimme Annaa ja Pyryä ja ihmettelimme miten kaksi pientä ihmistä voivat täyttää ison talon niin kokonaisvaltaisesti. Lattiat täyttyivät leluista, eteiseen kasautui vaateröykkiöitä, keittiön pöytä muuttui tahmaiseksi ja korvamme täyttyivät Pikkukakkosen lastenohjelmista ja Maisa-videon musiikista. Eevi ja Fina sietivät hyvin lasten villiä menoa, mutta Annaa täytyi hieman pitää silmällä etteivät vikkelät kädet päässeet nipistelemään tai tökkimään koiria. Kylpyammeleikit ihmetyttivät Finaa ja se ulvoi ammeen reunalla, joko ilosta tai huolesta. Korvani herkistyivät kuulemaan, milloin koiran hampaissa rouskui Lego-palikka tai pehmolelun kestävyyttä testattiin. Eevi oli erityisen vahdittava, kerran yllätin sen repimässä nallen kaulahuivia ja toisen kerran salakuljettamassa legoautoa alakertaan.

Leikkimielellä

“Jo vanhakin nyt nuortuu kuin lapsi leikkimään” sopii kuvaamaan hyvin juuri 10 vuotta täyttänyttä Eeviä. Onhan Eevi ollut sähäkän vireä koko elämänsä, mutta nyt tuntuu olevan meneillään oikein vauhdikas vaihe. Eevi on leikeissä usein aloitteentekijänä, eikä Finaa tarvitse kahta kertaa kutsua. Leikin tiimellyksessä näkee kyllä hyvin, että Eevi on edelleen pomo. Fina heittäytyy selälleen ja antaa emon näykkiä pystyssä sojottavia tassuja, korvia ja kaulaa. Eevin liikkeet ovat hillittyjä kuten arvokkaalla rouvalla jo pitääkin, mutta eleet ovat nuoren koiran. Eevi leikkii paljon myös leluilla, noukkii lelukopasta mieleisensä ja hyppää sänkyyn jyrsimään tai repimään sitä. Puruluut, varsinkin nailoniset Toyboyt ovat suosikkeja, niitä se jäystää niin että silmävalkuaiset vain muljahtelevat. Eilen laskin, että telkkarihuoneen sohvalla oli kuusi erilaista puruluuta. Kun avaamme telkkarin, molemmat koirat loikkivat raput alas ja hyppäävät sohvalle kantaen suussaan jotain purtavaa.

Metsälenkeillä koirilla on vakiintuneet kuviot. Kun irrotamme taluttimet, käsken koirien odottaa vapaa-käskyä. Fina odottaa kuuliaisena ja saatuaan luvan juoksee ottamaan kädestäni namin. Eevi ei millään malttaisi odottaa paikallaan ja säntää luvan saatuaan ohitseni. Se saa hieman etumatkaa Finaan ja juoksee metsänreunaan etsimään ensimmäistä keppiä. Fina yhtyy vetoleikkiin, ja hetken odoteltuamme saamme koirat taas jatkamaan lenkkiä. Seuraava työmaa on pieni notkelma kallioiden välissä. Pajukko pitää koirien mielestä raivata pois, ja melko perusteellisesti ne ovat jo katkoneet rankoja. Taas odottelemme ja yritämme kutsua koiria nameilla houkutellen. Paras tapa saada Fina lopettamaan on kertoa, että minulla on käpy, jonka aion heittää. Käpy-sana toimii sähköiskun tavoin, ja olen jopa käyttänyt sitä agilitykisoissa saaden siten Finan huomion kohdistumaan itseeni.
Lenkin loppuvaiheilla Fina hyppää isolle kivelle ja odottaa suorituksestaan namipalkintoa. Ennen kuin tupsahdamme ulos metsästä Finan on päästävä tietyn ison kuusen alle, josta se etsii itselleen kävyn. Käpy suupielessä kuin sikari se kävelee loppumatkan kotiin.

Iltaisin sama lenkki tehdään pimeässä metsässä, mutta koirilla on silloin lamput kaulassa ja meillä otsalamput. Eräänä iltana ihmettelin kun Finan punainen lamppu loisti oudon korkealla. Lähempänä huomasin, että Fina riippui hampaillaan nuoren männyn varressa noin metrin korkeudella ja Eevi kiskoi puuta tyvestä. Jos lenkki tehdään tavallisena kävelynä naapuruston teillä, päivittäiset metsähommat jäävät tekemättä. Ne korvataan kyllä seuraavalla metsälenkillä. Silloin saamme odottaa koiria pitkän tovin ennen kuin oksat ja karahkat on pilkottu.

Oslossa oopperassa

Koirat kulkevat isäntiensä kanssa luottavaisina mitä erikoisimpiin paikkoihin, mutta kultainen noutaja isäntänsä kanssa lenkillä oopperatalon katolla taitaa olla tähän mennessä näkemistäni erikoisin. Paikka oli Oslo, missä uusi oopperatalo on suosittu nähtävyys ja varsinkin sen marmorilla päällystetty kattorakennelma houkuttelee ihmisiä (sallittuun) kiipeilyyn. Tosin koirien täytynee olla ummessa kattokävelyn ajan, sillä hiekkalaatikkoa eikä koiraroskiksia paikalla näkynyt.

Oslon matkan ensi sijainen tarkoitus oli osallistua yliopiston järjestämään palkintotilaisuuteen. Laivanvarustajana ja valaanpyytäjänä omaisuuden kerännyt Anders Jahre on perustanut mm. lääketieteellistä tutkimusta tukevan säätiön. Tänä vuonna nuoren pohjoismaisen tutkijan palkinto annettiin Jukalle syöpätutkimuksen edistämisestä. Anders Jahre oli säännöissä määrännyt että palkintojenjaon yhteydessä on järjestettävä kunnon juhlat. Juhlavan ja hyvin muodollisen palkintojuhlan jälkeen siirryttiin kaupungintalon hulppeisiin tiloihin nauttimaan loistava illallinen ja tanssimaan pikkutunneille asti. Iltapuvun seuraksi pakkasin laukkuun Finan aikoinaan syömät sandaletit (suutarin ehostamat), mutta nyt hienostelukengät päätyivät Grand Hotellin roskakoriin, ei niistä enää ollut tanssikengiksi. Samoissa tiloissa juhlitaan joulukuun 9. päivä rauhanpalkinnon jakoa Obamalle. Kaupungitalon ympärillä rakennettiin jo suoja-aitoja, joiden tarkoituksena on turvata Obaman liikkuminen alueella.

Eevi ja Fina olivat matkan aikana Sirkan ja Markun superhoitolassa. Tuskin ehdin avata auton ovea heidän talon edustalla, kun koirat juoksivat tutulle portille sora takatassuista sinkoillen. Sirkan valvovan silmän alla Fina ei ollut päässyt kaivamaan koloja piha-aidan alle eikä tutkailemaan naapureiden asumuksia. Sängyssä oli tainnut olla ahdasta, kun molemmat olivat tuttuun tapaansa ängenneet lakanoiden väliin.

Viime viikolla nuohooja ilmoitti taas tulostaan, ja tällä kertaa olimme kotona itse avaamassa oven. Vuosi sitten unohdimme nuohoojan tulon kokonaan ja ovikellon soiton villitseminä koirat olivat saaneet oven avatuksi. Ne olivat tervehtineet tulijaa ystävällisesti, mutta mies oli patistanut ne takaisin kotiin huomatessaan, ettei isäntäväki ollut kotona. Nyt molemmat tervehtivät riemukkaasti tuttua miestä. Nuohooja naureskeli ystävälliselle vastaanotolle ja totesi, että onpa tämä mainio huoltokohde kun koirat nuolevat kengät ja housulahkeet puhtaaksi.

Valoa ja pimeyttä

Elias kaivoi tänään kirkasvalolampun esiin ja asetteli sen keittiön pöytätasolle. En ole aivan vakuuttunut lampun piristävästä vaikutuksesta, mutta ainakin lehden luku on miellyttävää kirkkaassa valossa. Viime viikolla nautimme aidosta valohoidosta Turkin loistavan auringon alla. Syksy oli jo viilentänyt sään 30 asteeseen, mutta meille suomalaisille sää tuntui vieläkin helteiseltä. Paikallinen opas tosin sanoi, että on jo niin kylmä ettei hän tarkene mennä uimaan. Matka oli jokavuotinen Espoon tennisseuran järjestämä pelimatka, jolle osallistui parisenkymmentä eritasoista ja -ikäistä tennisfania. Rantaelämästä emme ehtineet nauttia paljoakaan, sillä jo klo 9 alkoivat keltaiset pallot lennellä hotellin kuudella tenniskentällä. Kello 17 raahustimme jäykin jaloin hotellin terassille nauttimaan virvokkeita ja analysoimaan päivän pelejä. Innostuin taas kovasti tenniksestä ja mietin että hyvää pelivirettä kannattaisi pitää yllä kotimaassakin.

Suljetun hotellialueemme sisällä oli kissojen valtakunta. Kun istui ravintola terassilla illallisella, kaiteen reunalle saattoi hypätä kaunis tummaraitainen kissa, joka tuijotti arvioiden lautasella olevaa kalaa. Jos kaunokainen totesi tuijottamisen olevan turhaa eli aterioitsijan kovasydämiseksi, se loikkasi sulavasti puutarhan vehreyteen. Henkilökunta ei tehnyt elettäkään kissojen hätistelemiseksi. Koiria sen sijaan näkyi vain vähän, basaarin myyjän vierellä saattoi nukkua epämääräisen rotuinen koira, tai Rooman aikaisen historiallisen nähtävyyden portilla otti päiväunia tunnistamatonta rotua oleva haukku. Ehkä koirat saivat syödäkseen tarpeeksi kun niiden ei tarvinnut norkoilla ihmisten perässä. Seurueeseemme kuuluva Eviran johtaja päivitteli ihmisten intoa salakuljettaa eläimiä, varsinkin koiria Suomeen. Hän kertoi melko tuoreesta tapauksesta, missä Intiasta oli salakuljetettu pieni söpö koira. Koira muuttui Suomessa vihaiseksi ja ehti purra viittä ihmistä, joista osa lapsia. Koiran tutkinut ensimmäinen eläinlääkäri ei todennut siinä mitään vikaa, mutta toinen osasi tehdä oikean diagnoosin raivotaudista. Onneksi, sillä pureman saaneet ihmiset saivat aivan viime tipassa vastalääkityksen. Jos oltaisiin oltu pari päivää myöhässä, he olisivat kokeneet hirvittävän tuskallisen kuoleman.

St Nicolaoksen kirkon vartijat

Matkan aikana Eevi ja Fina olivat Riston perheen hoivissa ja Gina oli aivan hullaantunut saatuaan leikkiseuraa. Hieman arvelutti, miten villiä menoa kolme staffia saisi aikaan Orapihlajatiellä, mutta melko hyvin viikko oli sujunut. Ulkoiluttaminen tosin oli ollut työlästä, kun Gina ei vielä osaa kävellä kauniisti hihnassa, Fina osaa mutta ei aina halua ja Eevi taas saattaa pysähtyä itsepintaisesti haistelemaan jotain mielenkiintoista viestiä. Ensimmäinen päivä kotona Tammitiellä oli levoton, kun koirat vahtivat meitä herkeämättä ja pelkkä vaatekaapin oven avaaminen merkkasi niille lupausta ulkoilusta.



Näin hellää heräämishoitoa sai Edi, jolta on juuri poistettu pallit. Kesäkuun blogissa kerroin Hämeenlinnan sukulaisten vierailusta ja Edi-koiran seksihurjailusta Ginan perässä. Näin Edille nyt kävi, ylenpalttinen kiinnostus vastakkaiseen sukupuoleen tyrehdytettiin kastraation keinoin.

Remodeling

Luin äskettäin jonkun sisustuslehden pääkirjoituksen, jossa ylistettiin syksyä. On helpotus kun ei enää tarvitse hellepäivän jälkeen pyöriä hikisenä sängyssään. On mukava pukeutua taas villapaitaan tai syksyn uutuusvaatteisiin. Hiipivä pimeys peittää armollisesti pölyt ja likaiset ikkunat ja kynttilänvalo luo tunnelmaa. Syksy innostaa uusimaan sisustusta ja hankkimaan uusia laitteita ja tekstiilejä. Osittain totta meilläkin, sillä tarkenemme nukkua oikein hyvin höyhenpeittojen alla vaikka makuuhuoneessa on nipin napin 19 lämpöastetta. Suihku 35-asteisessa vedessä värisyttää, mutta fleece ja pitkät kalsarit palauttavat lämmön kroppaan. Kyllä syksyllä on oikein mukava uudistaa kotia, mutta minulle olisi riittänyt keittiön hiiriremontti ja sen seurauksena muutamat uushankinnat. Keittiöstä alkoi kuitenkin remonttien ketjureaktio joka toivottavasti saa päätöksen tällä viikolla.

Viime viikolla suihkuvesi oli oudon viileää ja syykin löytyi pannuhuoneen pysähtyneestä öljypolttimesta. Huoltomies saatiin paikalle parin päivän viiveellä toteamaan, ettei polttimessa ole vikaa. Ongelma onkin lämmitysöljyn syötössä, ja nyt odottelemme tällaiseen vikaan erikoistunutta huoltomiestä. Ehkä keskiviikkoiltana, ehkä torstaina tai sitten perjantaina….. Miten sattuikaan, että syksyn ensimmäiset pakkaset osuivat samaan aikaan.

Kun keittiön uudistamisen seurauksena arkkupakastin siirrettiin eteishalliin odottamaan poiskuljetusta, oli pohjat luotu jo seuraavalle remontille. Vaikka pakastin oli sulatettu, siitä oli tihkunut vettä parketille. Aamulla kauhistelimme pystyparketin palikoita, jotka olivat auenneet kuin kukan terälehdet. Taitava parkettimies pystyi kuitenkin hiomaan ja paikkakorjaamaan parketin ja hengähdimme helpotuksesta, kun kotivakuutus korvasi vaurion ilman omavastuuosuutta. Parin päivän päästä korjattu parketti aaltoili taas, mutta nyt lievemmin. Soitto parkettiliikkeeseen, uusi hionta ja lakkaus ja nyt palikat ovat pysyneet tasaisesti paikoillaan.

Hiottuun ja lakattuun parkettiin suhtautuu hieman kuin uuteen autoon. Ensimmäiset naarmut kirvelevät kunnes niitä kertyy niin paljon, ettei lukua voi enää pitää. Eilen peitin eteisen lattiat tiiviisti matoilla, koska en halunnut koirankynsien kuviointia virheettömälle lakkapinnalle. Gina oli tulossa kyläilemään ja tiesin että koko illan kolme staffia juosta reuhtoisi edestakaisin kynnet lattiasta vauhtia kuopien. Varautuminen ei toden totta ollut turhaa ja loppuillasta Gina makasi sammakkoasennossa olohuoneen matolla kieli suupielestä retkottaen. Gina on nyt äitinsä korkuinen, mutta selästä hieman kapoisempi. Sillä on vahvat reidet ja voimakas pää ja uskon sen kehittyvän muodokkaaksi ja tasapainoiseksi staffineidoksi. Murrosikä on rohkaissut tyttöä kokeilemaan rajoja, mutta Sari ja Risto kertovat hymyssäsuin miten Tempur-patjasta on lähtenyt kulma tai sohvan päällisessä on raapimajäljet. Gina on niin suloinen!

Muuten, otsikko on amerikanenglantia ja tarkoittaa remonttia. Korvissani se kuulostaa suomalaista vastinettaan paljon tyylikkäämmältä, aivan kuin vähän uusittaisiin paikkoja ja hankittaisiin jotain uutta.


Eevin päiväunet

Mestariainesta

Viikonloppuna 19.-20.9. agilitymestaruuksia juhlittiin niin Itävallan Dornbirnissä kuin Tampereen Hervannassa. Dornbirnissä järjestetyissä Agility MM-kisoissa Suomen medikokoluokan joukkue voitti kultaa. Menestys jatkui sunnuntaina, kun 16-vuotias Carolina Pellikka ja shetlanninpaimenkoira Kerttu voittivat minikokoluokan maailmamestaruuden. Juuri kun lauantain tieto maailmanmestaruudesta saavutti Tampereen koiraurheilijoiden kisakentän, kuulutettiin staffien 3-luokan Suomen mestarit Fina ja Irmeli palkintopallille. Suosionosoitukset olivat äänekkäät, mutta uskoisin niiden kohdistuneen Dornbirnin voittajille. Omissa mittasuhteissa menestyksemme oli makea, varsinkin kun teimme puhtaan radan vain 50/100 sekunnin yliajalla ja sijoituimme itse kilpailussa kolmansiksi. Auton takapenkki oli kukkuroillaan palkintoja, sillä Eevikin oli ollut palkintosijoilla 2-luokan kisassa. Mestaruuskisat olivat tuoneet paikalle paljon staffeja ja menoa ihmettelemään saapui myös Finan tytär Saga emäntänsä kanssa. Gina oli meillä viikonloppuhoidossa, ja otin sen joukon jatkoksi mukaan haistelemaan kisailmapiiriä. Siskokset tutkailivat toisiaan aluksi hieman pidättyväisesti, mutta pian löytyi yhteinen leikin sävel. Saga on kehittynyt hienosti, se on lupaavan näköinen nuori narttu, vartalo on kompakti ja pää kaunis.

Torstaina yritimme pysytellä valveilla puoleen yöhön, koska olimme luvanneet mennä kuuntelemaan pojanpoikien Gozerk-yhtyeen esiintymistä Dark Side Clubissa. Yhtye oli aloittanut kiertueen Barcelonassa, esiintyneet sitten Lontoossa ja Tampereella. Helsingin jälkeen he jatkoivat Frankfurtiin ja sieltä kiertue päättyi Las Palmasiin. Kun astuimme hämärään ja meluisaan tilaan, portsari kysyi tiedämmekö millaiseen paikkaan olemme tulleet. “Tiedämme”, vastasimme, “pojanpojat soittavat täällä”. Maksoimme vain puolikkaan lipun (eläkeläisalennus?), tungimme korvatulpat korviin ja etsimme salista takarivin paikat. Olemme jo saaneet esimakua Gozerkin soitosta cd-levyn välityksellä, mutta live-esitys oli kyllä jonkinlainen elämys. Musiikkilaji ei nyt ihan kolahda, mutta ihaillen seurasimme nuorten miesten antaumuksellista soittamista ja heilumista lavalla. Gozerkin musiikki on lajiluokittelun mukaan ilmeisesti ääriheviä, jossa laulu on tunnistamatonta kärinää tai huutoa. Kanarialaisen Gozerkin ulkoinen erikoisuus on eittämättä tummien espanjalaisten ja vaaleiden suomalaispoikien yhdistelmä. Tyko vaaleat rastat niskassa ja hyvin bodattu yläruumis paljaana oli komea ilmestys rumpujen takana. Milloinkahan Joel ja Tyko värjäävät valkoiset hiuksensa mustiksi?

Ennen konserttia soittajapojat kävivät Tammitiellä ja tarjosin heille suomalaista kotiruokaa, poronkäristystä ja perunamuusia. Keittiön pöydän ääressä istui 5 nälkäistä nuorta miestä, ja vaikka olin valmistanut ruokaa runsaasti yli tarpeen, kattiloiden pohjat paljastuivat hetkessä. Matkabudjetti oli tiukka ja ylittynyt yllätysten vuoksi, eikä rahat olleet riittäneet aina kunnon ruokailuun.

Puhtaat valkoiset lakanat

Vuodevaatteiden vaihtopäivänä valkoiset lakanat olivat vain hetken ilo. Finan mielestä valkoinen väri on liian häikäisevä, se halusi kuvioida lakanat mullanvärisillä tassumerkeillä. Kun se vielä rodopensaan alta kuljetti kivenmurikan ja vehtasi sen kanssa lakanoissa, valkoista pohjaväriä oli turha enää etsiä. Mustat lakanat olisivat varmaan tyylikkäät, ja häivyttäisivät multajäljet tehokkaasti. No, tietoisuus liasta syntyy paljaita kinttuja raapivista hiekanmuruista. Siisteysvaatimukset venyvät ja rauhoittelen itseäni että, multatassujen jäljet matoissa ja lakanoissa puhdistuvat vedellä ja pesuaineella. Pitkää pinnaa tarvitaan silti kun ulko-oven edustalla oleva kukkaruukku räjähtää säpäleiksi koirien törmätessä siihen. Istutukset ovat hujan hajan, sirpaleet ja multa levinneet kivetykselle.

Julkisuus AST:in agilitykentän liepeillä toivottavasti alkaa hälvetä. Alkujärkytyksen jälkeen totesin, että Länsiväylä — lehden artikkeli on tuonut seuralle paljon tukea ja kannustusta. On hyvä että asiat on selvitetty ja olemme päässeet antamaan vastineen Espoon kaupungille. Viime lauantain kisat ärsyttivät valittajia suunnattomasti, mutta kun meillä oli luvat kunnossa ja vielä poliisipartio kävi toteamassa, että kentältä kuuluvat äänet ovat normaalin elämän ääniä, tunsimme selustamme vahvaksi. Tosin Länsiväylän artikkelin rohkaisemana sattui kentällä 11.9. kurssi-illan päätteeksi ikävä välikohtaus. Oma nine-eleven terroristimme ryntösu kentälle ja ryhtyi kivittämään treenaajia. Häirikön taltuttamiseksi rikosilmoituksen teko on ainoa oikea vaihtoehto.

Ostin pari päivää sitten leikekirjan. Siihen liimaan kirjoituksia ja valokuvia koiraharrastukseni parista. Fina tulee olemaan leikekirjan päätähti, se on ollut jo monessa mukana; on juttu Etsijäkoiralehdessä, Koiramme-lehden kansikuva ja nyt Syyskuun Koiramme — lehdessä Finasta kirjoittamani kertomus “Kadonnut pieni musta koira”. Länsiväylän haastattelut ja kuvat tuovat kirpeän mausteen kuva — tarinagalleriaan.

Suppilovahverokeruun vaiheet tänään Hirsalassa

Remonttia ja räksytystä

Rakennusalan lama konkretisoitui meidän kohdallamme runsas kolme viikkoa sitten. Kun soitin luottoremonttimiehelle Jokelle varatakseni hänet tekemään keittiöremonttia joskus vuoden vaihteessa, hän ilmoitti olevansa vapaa heti seuraavalla viikolla. Aikaisemmin hänet on pitänyt varata noin puoli vuotta etukäteen. Pitkin vuotta olin suunnitellut keittiön energiasyöpön kylmiön purkamista ja keittiön osittaista uudistamista. Nyt tuli tulenpalava kiire viimeistellä suunnitelmat, hankkia kalusteet, kylmäkoneet ja materiaalit. Pari viime viikkoa onkin kulunut kalustekauppoja tehdessä, väärien ja virheellisten tavaroiden vaihdossa ja yllättävien tarvikkeiden hankinnassa. Heti remontin alussa kävi selväksi, että kylmiön poistaminen ei ollut vain energiapoliittinen ratkaisu, vaan myös välttämätön toimenpide ruokahygienian kannalta. Eristeet olivat täysin hiirien tuhoamia, haisevia ja kosteita. Haju oli kauhistuttava, oksetti kun tajusin millaisessa paikassa olimme säilyttäneet ruokia. Sen sijaan kylmiön poistaminen ei ollut pikkujuttu. Lattia piti valaa uudelleen, vanha päällyste poistaa, seinät pohjustaa ja kaikki maalata uudelleen. Budjetti ylittyi roimasti ja hermot olivat koetuksella, mutta upea tulos lievensi koettelemuksien tuskaa. Keittiöstä tuli uusi olohuone, tyylikäs ja toimiva. Kirjoitan tarinaa baarituolilla istuen ja läppäriä ikkunan edessä olevalla metallinvärisellä tasolla näpytellen. Side-by-side kylmäkeskus on korvannut kylmiön ja pakastearkun. Säilytystilaa saatiin runsaasti niiden tilalle. Lattiapäällyste on joustava ja hiljainen, koirat ovat mielissään kun tassujen alla on kunnon pito.

Eeviä ja Finaa ei remontti häirinnyt, päinvastoin ne olivat mielissään kun miehet saapuivat aamulla jo klo 7 ja ohjelmaa riitti koko päivälle. Eevi kulki Joken perässä kuin varjo, tunsi hänet jo aikaisemmilta kerroilta. Kun jokin työvaihe vaati lattialla kyykkimistä, Fina oli oitis miehen sylissä nuolemassa kasvoja. Sähkömieskin oli tuttu vuosien varrelta, ja jälleennäkemisen riemu oli riehakas.

Fina oli taas kansikuvatyttö, poseerasi Eevin kanssa sunnuntain Länsiväylän etusivulla. Julkisuus oli tällä kertaa kyseenalaista, sillä kuviin liittyvä artikkeli oli otsikoitu provosoivasti: Koirien räksytys ärsyttää Puolarmetsän omakotiasukkaita. Pari agilitykentän läheisyydessä asuvaa naapuria on valittanut toiminnastamme ja houkutellut Länsiväylän toimittajan tekemään jutun koirien häiriköinnistä. Onneksi toimittaja halusi kuulla myös seuramme kannan asiasta ja puheenjohtajana jouduin haastateltavaksi. Eevi ja Fina pääsivät esittämään taitojaan kentällä ja kuvaaja laittoi lehteen useamman kuvan meistä. Länsiväylän keskustelupalstalla on virinnyt vilkas keskustelu, joka on ilahduttavasti kääntynyt meidän puolustamiseksi ja naapurien valittamisen moittimiseksi. Ehkäpä artikkeli oli hyvästä, siitä syntyykin Pro-AST -liike.


Ennen

Hiirten jälkiä eristeissä

 

 

Uusi näkymä

Kotoilua

Kotoilu eli homing ei tarkoita sitä, että hiippaillaan kotona tai löhöillään sohvalla. Termi pitää sisällään reipasta ulkoilua esimerkiksi sesongin mukaista satoa keräillen ja maan antimien jalostamista keittiössä maukkaiksi aterioiksi tai säilykkeiksi. Kotoilua on tullut harrastetuksi melkoisen paljon viime aikoina. Koirien ulkoilutuslenkeillä on löytynyt suppilovahveroita, kantarelleja, haperoita ja tatteja. Lapin hillat ja mustikat on säilötty jo viikkoja sitten ja Espoon pihan viinimarjat ovat mehustettuna kylmiössä. Ensimmäinen omenasato on korjattu, vaikka omenat taitavat olla jotain syyslajiketta. Pihan omenapuut ovat tontin edellisen omistajan istuttamia enkä ole saanut selville niiden lajiketta. Viikonlopuksi valmistin punajuurilaatikon, jonka aineksissa oli tuoreiden punajuurien lisäksi palsternakkaa, porkkanaa, sipulia, valkosipulia ohraryynejä ja sinihomejuustoa. Kokin on ihan pakko kehua itseään, niin herkullista vihanneslaatikko oli.

Äskeisellä iltalenkillä Eevi ja Fina eivät ehtineet lainkaan metsänhoitotöihin, kun mustikanvarvut ovat edelleen sinisenä marjoista. Piti oikein hoputtaa koiria, kun ne juuttuivat pensastoon maiskuttelemaan. Eräänä aamuna pelästyin, että Eevillä on verta kyljessään, mutta lähempi tarkastelu osoitti että se oli värjännyt turkkinsa mustikanvarvuissa kieriskellen.

Agility on taas vallannut kalenterin ja kesätauon jälkeen sekä Finalla että minulla taitaa olla hirmuinen into päällä. Ensimmäiset treenit olivat lupaavat, Fina oli kuulolla aivan kuin olisin kuljettanut sitä näkymättömässä narussa. Lauantaina olimme Helsingin kennelpiirin järjestämällä kurssilla, missä kouluttajana oli venäläinen taitaja Tatjana Laknatova. Kurssin jälkeen olin aivan valaistunut, olin varman että nyt aukeaa menestysputki ja keräämme nolla-ajassa nollat ensi kesän karsintoihin. Tänään Lägin kisoissa Lohjalla putosin kovaa ja rämisten todellisuuteen ja myönnän että vika on ohjaajassa, Fina kyllä suorittaisi radan oikein jos se saisi selkeät ohjeet. Silti Lohjan kisoista jäi hyvä mieli, Aurlahden kenttä on hieno kisapaikka, sää oli kaunis ja järjestelyt olivat mallikkaat. Tuntemani lägilaiset ovat mukavia ihmisiä, kisoissa on aina rennon iloinen ilmapiiri.

Jäähyväiset Piilopirtille

Kun viime torstaina Rovaniemeltä Helsinkiin lähtevään autojunaan saatiin lastattua täpötäysi Mondeo, sen matkustajat hakeutuivat etsimään omaa makuuvaunua. Eevi ja Fina vetivät jalat tanassa kohti junaa ja yrittivät sisään heti ensimmäiseen vaunuun. Ensin kuitenkin piti tehdä lenkki aseman viereisessä metsikössä, jotta kahdentoista tunnin matka kestettäisiin ummessa. Makuuvaunussa koirat hyppäsivät oitis alapetille ja pötköttivät siinä kuin sfinksit. Tosin Fina nostettiin tällä kertaa Eliaksen seuraksi yläpetille, jotta minä saisin nukkua jotenkuten ojentuneena.

Espoon piha oli muuttunut viidakoksi loissaollessamme. Lämpöisen ja sopivan kostean kesän ansiosta pensaat olivat villiintyneet ja kukkapenkit täyttyneet muistakin kuin istutetuista yksilöistä. Viirukanukan oksat olivat peittäneet portin niin, että heti alkajaisiksi kolautimme autolla portin pieleen. Nyt on pensaita leikattu, rikkaruohoja kitketty ja käytäviä avattu ja piha alkaa näyttää kohtuullisen siivolta. Vihreän värisävyt ovat täällä upean moninaisia, kun pohjoisen luonnossa vuorottelevat soiden keltaisenruskeus ja vaarojen tummat sävyt. Kaipaan kovasti pohjoisen valoisia ja kuulaita iltoja, siellä aurinko paistoi pihalle vielä lähes puoleen yöhön.



Kävimme Espoossa vain purkamassa auton ja matkasimme jo heti seuraavana päivän Heinolan seudulle tuttavien hulppeaan kesäpaikkaan. Koolla oli taas tuttu tennisfanien joukko ja helteiseltä tenniskentältä kuului pallojen mäiske aamusta iltaan. Viikonloppuun mahtui myös uimista, saunomista, grillausta ja vadelmien poimintaa. Eevi ja Fina olivat aivan uupuneita sunnuntaina, sillä ne saivat leikittäjäksi 14-vuotiaan Samuelin. Hänellä on erityisen hyvä ote koiriin ja Eevi ja Fina seurasivat poikaa kantapäihin liimautuneina. Erityisen suosittua näytti olevan piiloleikki, varsinkin kun tontilla oli runsaasti tilaa piilotella. Sunnuntaina näytti siltä että Fina hieman ontuu ja toppuuttelimme jo rajua menoa.

Tänään oli sellainen aamu, että ovella innokkaasti ulospyrkivät koirat tekivät äkkipysähdyksen ja jäivät teputtelemaan räystään alle. Lopulta Eevi uskaltautui pikaisesti niiaamaan nurmikolla, mutta Finaa piti oikein jahdata ettei se livahtaisi saman tien sisään. En edes ehtinyt nähdä, saiko se tarpeitaan tehdyksi. Sadepäivä sai minut energiseksi, ja aloitin syksyn kuntoilun taas Elixiassa. Osallistuin steppitunnille ja Coreen ja vaikka rankkaa oli, nautin täysin sydämin.

Kohta aloitamme taas agilitytreenit ja kalenteri alkaa täyttyä kisoista ja koulutuksista. Yllättäen jouduin AST:in hallituksen puheenjohtajaksi edellisen puheenjohtajan paikkakunnalta muuton takia. Toivottavasti loppuvuosi sujuu ilman yllättäviä käänteitä tai ongelmia.