Mäkärävaara

Kesäsää antoi jo lupauksen ja helli meitä vajaan viikon auringolla ja tyvenellä. Puolenyön maissa aurinko helotti vielä vaarojen ja yllä kielsi menemästä nukkumaan, vaikka sisäinen kello vihjaisi toista. Yritin taas kerran kuvata maisemia, mutta kamera ei koskaan pysty toistamaan auringonlaskun kauneutta. Iso järven selkä on ollut kuin peili, mutta tuuleton sää on antanut hyttysille mahdollisuuden mellastaa pihamaalla. Eevillä on ollut kovasti hommia, se on väsymättä istunut pihalla napsimassa hyttysiä. Maanantaina käydessämme Rovaniemellä jouduimme jo puolessa matkassa puhdistamaan auton tuulilasin. Auto oli ruskeana hyönteiskuorrutuksesta, moista en ole koskaan ennen nähnyt. Kun torstaina osallistuimme Kemijärven urheilijoiden kuntorasteille, pieniä ötököitä pörräsi mustanaan ympärillä. Ne olivatkin mäkäröitä, salakavalia hyökkääjiä, joiden pistos ei tunnu, mutta purema kutiaa makeasti myöhemmin. Pitkähihaiset ja –lahkeiset vaatteet kuitenkin suojasivat kohtuullisesti ja seuraavana päivänä löytyi kropasta vain muutamia kutiavia näppylöitä.

Poroemo vasan kanssa on ottanut tavaksi kuljeksia tontin viereisellä tiellä. Se on rohkea ja utelias eikä säntää pakolaukkaan, vaikka Eevi ja Fina uteliaasti haukahdellen tulevat katsomaan. Fina uskaltautuu melko lähelle poroa, mutta kun se painaa päänsä alas ja ottaa askeleen, Finan saa käpälät alleen ja tulee turvaan mökin kuistille. Se on kuitenkin osoittanut olevansa ”porovarma”, ajovietti ei herää, vaikka eläin pinkaisee juoksuun. Vieläkin muistelen kauhulla niitä pitkiä tunteja, kun sydän syrjällä odottelimme Cessiä tai Cindyä palaavaksi kotiin porojahdista jängällä. Kerran Cindy jopa hyppäsi avonaisesta auton ikkunasta tielle ja säntäsi porojen perään.

POROVAARA

Nämä liikennemerkit täällä Kemijärven perukoilla on otettava nyt todesta, sillä porot poukkoilevat tienpenkereiltä autojen eteen holtittomasti odottaen että autoilijat jarruttavat, hidastavat tai väistävät niitä. Erityisesti vaatimet vasojen kanssa viihtyvät tienpenkkojen reheviä kasvustoja nyhtäen. Tänä aamuna pääsin todistamaan Finan ja poron tutustumiselkeitä. Fina lähti houkkana juoksemaan huomattuaan että tontin aidan takana olevalla tiellä käyskenteli poro. Minä tietenkin huutelin kieltoja, mutta kuuroille korville. Poro ei lähtenytkään karkuun vaan pysähtyi aivan kuin uteliaisuuttaan tutkailemaan, mikä pieni musta olio sen jalkojen juuressa mekasti. Fina rauhoittui ja alkoi heiluttaa häntäänsä, ehdotti aivan ilmeisesti leikillistä seurustelua. Aikansa siinä seisottuaan, poro otti muutaman askeleen Finaa kohti ja silloin urhea porokoira sai jalat alleen ja juoksi luokseni. Uteliaisuus kuitenkin voitti ja Fina lähti uudelle tutustumisyritykselle. Taas seisottiin ja pällisteltiin eikä tiedetty, mitä pitäisi tehdä. Poro taisi kyllästyä ja lähti juoksemaan pää tanassa Finaa kohti, jonka urheus petti siinä silmänräpäyksessä. Se pinkoi mökin kuistille sellaisella vauhdilla, että näytti kuin sillä olisi ollut vain yksi jalkapari. Poro lähti lönkyttelemään jängälle ilmeisen tyytyväisenä kun sai ajettua herhiläisen matkoihinsa. Manasin ettei ollut edes kännykkää kuvan ottoa varten, mutta sainhan ainakin seurata kutkuttavan jännittävää näytelmää. Erinomainen asia on, ettei Finalla näytä olevan metsästysviettiä, vain uteliaisuus ajaa sen tutkimaan uusia ilmiöitä.

Täällä Kemijärven rantamilla koirilla on taas aivan omat puuhansa. Eevi istuu tuntikaudet mökin edustalla ja napsii hyttysiä. Meillä on aivan oma luomuhyttyspyydys. Hyttysiä riittää nyt kun sää on lämmennyt ja tuuli lähes vaiennut. Lisäksi viime viikon sateet ovat luoneet otolliset olosuhteet hyttysten lisääntymiselle. Finan askareet ovat poroharrastuksen lisäksi vimmattu kivien kaivaminen. Niitäkin riittää loputtomiin tontin saroilla. Olen alkanut kerätä uutta kivikokoelmaa Finan löydöistä.

Koirien uusin kiinnostuksen kohde on tuore työmaa mökin takana, minne tänä iltapäivänä asennettiin jätevesijärjestelmä. Kaivauksissa löytyi mehevää savea, multaa ja vanhan saostuskaivon viemärintuoksuisia jäänteitä. Sinne molemmat koirat säntäävät omiin kaivuhommiinsa heti kun silmämme välttävät.

Finan juoksu alkoi eilen, paljon aikaisemmin kuin olin laskelmoinut. Nyt menee astutusaikataulu taas uusiksi, sillä tästä juoksusta en ehdi hoitaa astutusta. Jos seuraava juoksu on n. 5 kuukauden kuluttua, olisi astutus vasta joulun maissa ja mahdolliset pennut maailmassa helmikuun lopulla.

 

Luomuhyttyspyydys

Ciao!

Italiassa oli ihanaa, mutta niin on Suomen raikkaassa kesässäkin. Sade on raikasta, aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta ja pihamaan kasvit rehoittavat röyhkeän vihreinä ja kukkivina. Viiko Ligurian rannikolla perheen kanssa oli rikas ja rakas, se antoi kaikkea mitä odotimmekin; rantaelämää, liikuntaa, makuelämyksiä ja vähän kulttuuriakin.

Hiki virtasi patikointiretkillä Cinque Terran jyrkillä rinteillä, sillä aurinko hehkui täydeltä taivaalta yli 30 asteen helteessä. Varmasti muistelen sitä lämpöä kaiholla sitten kun Suomen loskainen talvi tympäisee. Eipä silti, olisi siellä voinut käydä huonostikin, kun jyrkänteen reunalla tartuin oksaan, joka olikin orjantappura, horjahdin ja putosin kolmisen metriä. Jäin ylösalaisin liaanin varaan mutta sain kiepsautettua itseni oikein päin ja liuttua alas tasaiselle maalle. Matkamuistoksi sain melkoiset mustelmat ja naarmut. Toisenlaisen merkin käsivarteeni sain snorklausretkellä, missä törmäsin medusaan. Aivan kuin ampiainen olisi pistänyt veden alla, hirveä polte ja kirvely, mutta onneksi olio ei ollut pahasti myrkyllinen. En ole aikaisemmin kokeillut snorklausta, jopa vähän arastellut sukeltamista, mutta ei se hassumpaa ollut. Merivettä tuli välillä hörpätyksi, mutta uskoisin että tekniikka paranisi jos lajia harrastaisi enemmän. Suomen kylmillä vesillä snorklaus ei tosin tunnut houkuttelevalta.

Koirat olivat Riitta Grönbergin "täysihoitolassa" Kirkkonummella ja viihtyivät taas mainiosti omassa hienossa asunnossaan. Pihalla vahti kaukaasian paimenkoira ja naapurihuoneessa mekastivat toyterrierit, siinä riitti tytöillä ihmettelemistä. Kotiin palattuamme alkoi melkoinen tuuletus ja yöllä sängyssä oli kovin ahdasta kun molemmat änkesivät kiinni kylkeen nukkumaan. Fina purki tänään matkakassia ja söi siinä ohessa Canofite-pullon, joka oli pakattu Eevin tassutulehduksen varalle. Entäpä jos viikonlopun Agirodussa on dopingtesti ja Finalta löytyisi jäämiä antibiootista?

Laukut on purettu ja vaatteet pesty ja huomenna kerään kamppeet Kemijärven matkaa varten. Tällä menolla kesä taitaa sujahtaa ohi vauhdilla, mutta Piilopirtillä osaan hiljentyä nauttimaan valosta ja hiljaisuudesta. Mukaan otettavien kirjojen pino on varmaan liian optimistinen, mutta haaveilen pitkistä lukutuokioista riippukeinussa. Sääskistäkään ei pitäisi olla vaivaa, sillä naapurin Airi soitti tänään ja sanoi ettei niitä ole paljonkaan näkynyt.

tilasin KuukausiData-palvelun kännykkääni ja yritän surfata sillä netissä. Talonvahdiksi jää Mika, joka palasi Italian kautta Canarialta.

Juhannuksen vieton uudet tuulet

Juhannuksen vietto on saanut perheessämme erilaisia muotoja sen jälkeen, kun äiti-mummi-isomummi Irma poistui luotamme runsaat kolme vuotta sitten. Siihen asti lähes jokainen juhannus vietettiin Asikkalan kesäpaikassa, minne kerääntyi aina suuri joukko perheenjäseniä. Perinteitä vaalittiin, syötiin seljankaa ja charlotte russea, juotiin boolia, pelattiin pihanurmella ja tanssittiin ja laulettiin sekä poltettiin kokko aina kun se oli luvallista. Perinnönjaossa Haasin kesäpaikka meni isoveli Jyrille ja pikkusisar Kati lunasti Koiraniemen paikan. Olemme olleet sen jälkeen kiertolaisia juhannuksena, viettäneet sitä Mikan perheen kanssa Vecklaxissa tai Jukan perheen kesäpaikassa Houtskärin Ängsholmenilla.

Tänä vuonna olin varannut majoituksen Piikkiön Tuorlasta, missä Tsau järjesti kaksipäiväiset juhannuskisat. Suunnitelmat muuttuivat sen verran, että Jukka yllytti meidät tulemaan juhannusaaton kisojen jälkeen saareen, mistä minä voisin palata juhannuspäivän kisoihin aamulla ja Eske jäisi vielä vuorokaudeksi nauttimaan saaristomaisemista. Suunnitelma oli lupaava, mutta toteutus osoittautui melkoisen stressaavaksi. Stressin aiheuttajana oli ensinnäkin sää, joka kasasi taivaalle vettä tihkuvia pilviä. Toinen ongelma oli aikataulutus. Juhannusaaton kilpailut sujuivat melko mukavasti, kaikista tuli tulos ja Fina sijoittui jopa kolmanneksi agilityradalla. Palkintojenjaon vuoksi pääsimme matkaan kuitenkin roimasti myöhässä, mikä sai taas Jukan hermoilemaan saaressa grillauksen ajastuksen kanssa. Loppu hyvin, kaikki hyvin; söimme runsaan ja herkullisen aattoaterian ja iloksemme pilvet karkasivat pois ilta-auringon edestä. Istuimme rantakalliolla ihailemassa auringonlaskua ja hopeasiltaa ulapan yllä. Koirat iloitsivat vapaudesta, kisailivat rannalla ja tekivät uhkarohkeita syöksyjä kallioilla.

Juhannuspäivän aamuna Jukka lähti viemään minua ja koiria hyvissä ajoin Korppoon Galtbyn rantaan, jonne auto oli pysäköity. Merellä oli melkoinen myrsky, vene hakkasi aaltoihin raivoisasti, ja täytyy myöntää että pelkäsin hieman. Yritin myös rauhoitella tärisevää Eeviä ja Finaa. Jukka on kuitenkin kokenut ja taitava kippari, luotsasi venettä aaltojen suunnan mukaan ja melkein aikataulun mukaisesti pääsimme satamaan. Navigaattori kertoi että olisin perillä noin 20 minuuttia ennen kilpailun alkua, mutta usko meinasi mennä kun jouduin odottamaan Nauvon lauttaa mielestäni ikuisuuden. Näköjään Tomtom osaa myös laskea lauttaosuuden, sillä kurvasin Tuorlan pihaan jopa 25 minuuttia ennen kisan arvioitua alkua. Laitoin koirat kentän laidalle häkkiin ja odottelin rataan tutustumista. Juuri kun meidät kutsuttiin kentälle, näin että Fina oli tullut ulos häkistä, se oli purrur verkkoon reiän. Hädissäni pyysin radan reunalla istuvaa tuttavaa menemään Finan luo ja tein parhaani keskittyäkseni radan lukemiseen. Kun vielä Eevin kanssa olimme ensimmäiset lähtijät, ei ollut vaikeaa ennustaa että kaikki menisi pipariksi. Ohjasin sen jo kolmannelta esteeltä väärälle hypylle ja manasin omaa tyhmyyttäni. Maaliin tultuoaame juoksin kiinnittämään Eevin tolppaan ja kiiruhdin Finan kanssa odottamaan radalle kutsua. Eipä päästy pitemmälle kuin kolmannelle esteelle, nyt Fina teki oman valinnan ja meidät hylättiin. Toiseen kisaan olin ilmoittanut vain Finan ja yritin luoda itseeni uskoa, että nyt näytettäisiin mitä osataan. Hyvinhän kaikki meni siihen asti, kunnes käännyin hieman liian voimakkaasti ja annoin Finalle väärän vinkin. Se hyppäsi ylimääräisen hypyn ja tuomari vihelsi pilliin. Kolme kisaa ja kolme hylkäystä, päivän saldossa ei toden totta ollut hurraamista.

Kotiin ajaessani mietin, oliko tässä ollut mitään järkeä. Olisin voinut jäädä saareen nauttimaan kiireettömästä juhannuspäivästä sen sijaan että pelkäsin myrskyisellä merellä, hermoilin lauttajonossa ja jännitin agilityradan liepeillä. Hulluutta, hulluutta, totesin itsekseni, mutta lohduttauduin tiedolla että kaltaisiani hulluja on muitakin.

Kivi, paperi ja sakset

Finan kivet

Fina soveltaa suosittua parileikkiä keräämällä kiviä ja katkomalla paperin raaka-ainetta. Saksien vastineena ovat terävät hampaat, jotka pääsivät monenlaiseen käyttöön tänä viikonloppuna.

Aamulla pedattu sänky oli myllätty aivan sekaisin. Pussilakanassa oli iso repeämä ja peitteen sisältöä lojui valkoisina tuppoina ympärillä. Lisäksi eteisen ja työhuoneen matot olivat kippuroina kasassa. Tekijää ei näkynyt missään, mutta vahvat epäilyt kohdistuivat Finaan. Kun petivaatteiden seasta löytyi multainen iso kivi, todistekappale vahvisti epäilyn. Mikähän saa Finan niin innostumaan kivien kaivamisesta? Miksi se kiihtyy aivan hulluuteen asti kiveä pyörittäessään? Pihamaa on täynnä kuoppia ja pihapöydällä on kokoelma Finan kiviä, johon olen kasannut tähän asti Finan suusta kaivamani kivet.

Tämän aamuisella lenkillä myös toinen hullutus, männynrankojen kaato, pääsi valloilleen. Aivan selvästi Fina arvioi metsässä juostessaan puunrunkoja ja osaa päätellä, mikä ranka on kuivahtanut ja siis kaadettavissa. Sellaisen se taas löysi ja alkoi hyppiä ylös yrittäen hampailla saada otetta siitä. Se ei ollutkaan ihan helppoa, sillä runko oli melko paksu. Fina ei kuitenkaan antanut periksi, vaan pommitti sinnikkäästi rankaa. Yllätys, yllätys, laho puu kaatui pelkästään Finan hyökkäyksistä ja sehän sai metsurin hurmoksiin. Nyt tuli jo Eevikin apuun ja yhdessä koirat raahasivat rankaa pitkin mustikkavarvikkoa ja jyrsivät kumpikin omaa päätyään. Koko päivän Eevi on liponut kieltään sen näköisenä että suussa on jotain ylimääräistä ja äskeisessä tarkastuksessa hampaiden välistä löytyi taas mojova tikku. Eevi myös nuoleskeli toista tassuaan ja tosiaan tassuvälit olivat kovin punaiset ja yksi antura lähes vereslihalla. Siihen laitettiin Bactrobania, jonka se kyllä heti nuolee pois. Viikonloppuna on Piikkiössä kaksipäiväiset kisat ja siihen mennessä pitäisi tassun parantua. Kisa-alueella on nurmikenttä, joka on onneksi hellä tassuille.

Rokkia ja renkaita

Pyry kurottelee lavan reunalla punaisessa takissaan

Rockfestivaalikesä tuli lauantaina avattua miellyttävissä merkeissä. Musiikki oli rentoa ja rytmikästä, ei lukinnut korvia eikä salvannut hengitystä. Mikä se sellainen rockfestivaali on? No, Pikkukivirock Kivenlahdessa, johon osallistuin kolmevuotiaan Pyryn kanssa. Päälavalla esiintyi Aarne Alligaattori ja Viidakkorumpu sekä teltassa Tomi Pulkkinen ja Kumppanit kitaroineen ja huuliharppuineen. Pyry ryntäsi heti lavan reunaan ja rokkasi täysillä, vaikka pienen miehen silmät eivät edes yltäneet lavan tasolle.

Jukan perhe on kylässä neljän päivän yhdistetyllä viihde- ja työmatkalla ja näin meillä on runsaasti aikaa seurustella ja osallistua kotikaupungin rientoihin. Tänään joukko lähti ystävien kanssa Korkeasaareen ja minä pääsin mieluisan agilityharrastukseni pariin eli kilpailemaan Finan kanssa IHAH:n kisoihin. Kotiin tuomisina oli sylillinen palkintoja, sillä sijoituimme toiselle sijalle. Kymmenestä kilpailijasta vain kaksi sai tuloksen, ja niinpä Finan 10 virhepisteen tulos vei meidät palkintopallille asti. Sijoitus oli sitäkin mukavampi, kun osallistumisen tiellä oli muutamia mutkia. Ensinnäkin netti-ilmoittaumiseni ei ollut tullut perille, mutta maksukuitin avulla pystyin todistamaan oikea-aikaisen ilmoittautumisen ja pääsimme lähtölistan viimeiselle sijalle. Kun seurasin kakkosluokan radan rakentamista ja arvioin sitä perusteellisesti seuratoverin kanssa, korvieni ohi meni kuulutus, että mini- ja medi-luokkien rataantutustuminen olikin ennakkotiedoista poiketen samaan aikaan. Tarkkaamattomuuten takia jouduin lähtemään radalle ilman viiden minuutin tutustumista. Perusteellisen ennakkoanalyysin ansiosta olin kuitenkin tehnyt radan suorittamistapa-arvion ja se onneksi toimi. Vältimme riskit ja etenimme jouhevasti ja sujuvasti. Loppusuoralla toiseksi viimeinen este oli rengas ja sen Fina valitettavasti taas suoritti raamin ja renkaan välistä. Sain sen vedettyä sivulta takaisin ja niin pääsimme maaliin hyväksytysti. Jotain outoa tuossa renkaassa kuitenkin oli, sillä puolisen tusinaa koiraa hyppäsi samalla tavoin välistä, eivät siis hahmottaneet, mikä on oikea renkaan reikä. Yllätys oli, että tuomariharjoittelija oli tuominnut virheeksi puomin kontaktin, katselijatkin väittivät kontaktin olleen ok. Joka tapauksessa Finan meno radalla on ollut mallikasta viime aikoina ja suoritusvarmuus säteilee myös omaan ohjaukseeni.

Fina on kerta kaikkiaan ihanassa iässä, se on vilkas, mutta kuulolla, läheisyyden kipeä, mutta itsenäinen ja erinomaisen tottelevainen. Pyryn ja Annan vierailu ei ole enää stressaavaa, sillä koirat antavat lasten leikkiä lattialla, eivät hypi eivätkä nuole. Aikaisemmin Pyry sanoi, että Eevi on jo lauhoittunut, mutta nyt Finakin saa tämän kunniamaininnan, se on myös lauhallinen.

Urakointia

Viikonlopun Stadi Games-kisaradoilla Laakson ratsastuskentällä urakoin Finan ja Eevin kanssa oikein olan takaa. Ohjelmassani oli kahdeksan kisaa, Finan kanssa Vuoden tulokas – kisa ja molempina päivinä agility- ja hyppyradat. Eevin olin ilmoittanut vain kummankin päivän agilityradalle, en halua rasittaa vanhaa rouvaa enää hyppyradoilla. Lopputulos kisaviikonlopulta oli tyydyttävä, viisi hyväksyttyä tulosta ja kolme hylkäystä. Ensimmäistä kertaa pääsin nyt Stadi Gamesissä palkintopallille, Finan kanssa sijoituimme lauantaina agilityradalla toiseksi ja hyppyradalla kolmanneksi. Molemmilla radoilla tulos oli viisi virhepistettä, ensimmäisellä puomin kontaktivirhe ja hyppyradalla renkaan sivusta hyppääminen. Olin todella tyytyväinen Finan menoon, vaativilla radoilla se selvitti kiemurat mallikkaasti. Sunnuntain hylkäys oli selkeä ohjausvirhe, siitä ei voinut Finaa syyttää. Hyppyradalla se periaatteessa teki virheettömän radan, mutta jostain ihmeen syystä aloitushypyn jälkeen karkasi nenä pystyssä radalle, palasi takaisin ja säntäsi vielä haistelemaan jotain. Sen jälkeen suoritimme radan virheettömästi. Mahtoiko joku katselija syödä makkaraa radan vierellä tai sitten tuuli toi jonkun erityisen houkuttelevan hajun. Finan hajuaisti on mahdottoman tarkka. Eevillä oli taas sellainen meno päällä, että liiallinen vauhti pudotti sen puomilta. Silti rata oli hyväksytty, mutta virheitä ropisi ja aikakin tuli ylitettyä. Toinen rata oli taas ohjausvirheeni takia hylätty.

Fina sai taas monia uusia ihailijoita esiinnyttyään Stadi Gamesien suurelle yleisölle. Jopa arvostettu kouluttaja ja agilitytuomari Mia Laamanen puhkesi ylistäviin sanoihin ja sanoi, että haluaisi samanlaisen staffin kuin Fina. Sanoin pennutuksen olevan suunnitelmissa vuoden sisällä, joten katsotaan millaisen varauslistan Finan pennut saavatkaan.

Viikonlopun sää oli mukavan aurinkoinen, mutta onneksi ei liian helteinen. Silti Laakson hiekkakenttä pölisi niin, että vaatteet ja varpaat olivat savipitoisella hiekalla kuorrutetut. Eipä silti, kaikkialla pölisee nyt männyn siitepöly ja sen toden totta tuntee nenässään ja silmissään. Kukkien väritkin laimentuvat kellertävän pölyn takia. Tänään katsoin toiveikkaana taivaalta satelevia vesipisaroita, mutta sään haltija antoi niitä kovin niukasti, aivan kuin olisi jokin sateen säästökuuri meneillään. Sadetta ei ole edes luvassa etelärannikolle ja kun viikonlopuksi on tulossa taas hellesää, nurmikko palaa kohta karrelle ja uudet istutukset nuukahtavat.

Aikaisemmin olen tainnut kertoa, että harrastan steppausta. Mitäpä jos ottaisin Finan mukaan tanssimaan, innoittajana olisi oheinen video: http://www.youtube.com/watch?v=sP0ogCn7f2I&NR=1

Takaisin arkeen

Kun viime yönä klo kahden paikkeilla tulimme kotiin promootiotanssiaisista, potkaisin korkeakantaiset kengät jalastani ja hieroin tuskaisena särkeviä jalkateriäni. Vähään aikaan en takuulla pistäisi niitä kidutuskappaleita jalkaani. Perjantai-illan juhlien jälkeen Fina oli jo pureskellut yhdet juhlakengät käyttökelvottomaksi, se teki kai kaikkensa että saisi emännän pysymään kotona. Tunnustan että koirat ovat olleet tällä viikolla liian paljon yksinään kotona. Ne ovat huolestuneen näköisinä seuranneet päivittäistä pukeutumistamme outoihin vaatteisiin ja ulko-oven sulkeutumista kestämättömän pitkäksi aikaa. Fina on istunut eteisessä tuijottaen minua intensiivisesti aivan kuin kysyen, aionko taas hylätä sen.

Tänä aamuna molemmat tuntuivat tietävän, että juhlat on nyt juhlittu ja isäntäväki on taas kokonaan niiden hallinnassa. Vaikka lyhyt yöuni vielä painoi silmiämme, jo aamuseitsemän korvilla molemmat koirat hyppelivät sängyssä tökkien meitä kuonoillaan. Eleillään ne viestittivät: ”Nouskaa jo ylös, aurinko paistaa ja on aika lähteä lenkille”.

On mukavaa taas palata arkisiin askareihin, pukeutua rentoihin vaatteisiin ja lähteä vaikkapa agilitykentälle koirien kanssa. Eipä silti, kyllä oli upeaa osallistua promootiojuhliin ja nähdä miten akateemiset perinteet ovat vielä voimissaan. Ihana kevätsää kruunasi promootion, esimerkiksi laivaretki Seurasaareen torvimusiikin säestämänä oli melkoisen hieno kokemus.

Perhekisa

Olin oikein hyvilläni kun Greenline-staffit olivat tänään vahvasti edustettuina Lohjan agilitykisoissa kauniilla Aurlahden rantakentällä. Kun vielä pari muun sukuista staffia osallistui kisaan, tämä agilityssä ei niin tavallinen rotu oli hyvin edustettuna. Saavuin paikalle juuri kun Kaisa ja Helmi olivat aloittamassa vuoroaan ja pääsin näkemään kuinka tuo pieni ammus syöksyi radalle emännän yrittäessä pysyä perässä. Helmi suoritti kyllä esteet oikeassa järjestyksessä, mutta luuli kai kyseessä olevan nopeuskilpailun, koska se loikkasi kontaktiesteet korkealta ottaen vauhtia seuraavalle esteelle. Kontaktien siivoamisessa on parille vielä työmaata, mutta yhteistyö muuten näytti olevan mallillaan. Eevillä tuntuu olevan sama virheluulo, radalla kilpaillaan nopeudessa eikä niuhoteta kontaktiesteiden loppuun asti askeltamisessa. Eevi, jo melkein eläkeläinen, teki luokkansa nopeimman radan ja laittoi perässä juoksevan flunssaisen emäntänsä koville. Maalin tultuamme juoksin autolle vaihtamaan koiraa ja tuskin oli läähätykseni laantunut kun olimme jo Finan kanssa odottamassa lähtökäskyä. Odotin pahinta, sillä Fina on ollut ihan hurjana viime radoilla ja pitkä hylkäysputki on takana. Mahtoiko johtua flunssasta ja voimien uupumisesta, niin etten itse huidellut turhia sillä Fina suoritti radan mainiosti, kontaktit sujuivat jotenkuten, vain kesken pujottelua se tuli ulos katsomaan missä ohjaaja viipyy. Hyväksytty suoritus tuntui sitäkin makeammalta, kun radan kiemurat aiheuttivat melkoisen määrän hylkäyksiä. Sitä paitsi pääsimme ensimmäistä kertaa kakkosluokan palkintojen jakoon, olimme kolmansia. Eevin tytär Iitu ei tänään menestynyt radoilla, mutta eilen se oli voitokas saaden ensimmäisen nousunollansa.

Eläinlääketieteellisen tiedekunnan promootio on tulevalla viikolla ja nyt täytyy agilitykamppeet siirtää sivuun ja ripustaa päälle protokollan tarkoin säätelemät juhlatamineet. Elias on usalaisen kunniatohtorin seuralainen ja siinä ominaisuudessa minun tehtäväni on olla kunniatohtorin vaimon seuralainen. Torstaina juhlallisuudet alkavat miekanhiojaisilla, perjantaina on itse promootioakti ja promootiopäivälliset, lauantaina laivaretki Seurasaareen ja illalla promootiotanssiaiset. Olen kaivellut vaatehuoneesta esille mustaa pitkää mekkoa, yhdistellyt vanhaa ja hankkinut uutta ja saanut kasaan iltavaatetuksen, jossa ei saa olla mustaa, ei valkoista, ei avonaista kaula-aukkoa jne., jne. Onneksi tosiaan pitää olla pitkät hihat sillä oikeassa käsivarressa on rumat mustelmat Finan kovakouraisesta kommunikaatiosta. Heti kun agilityradalla eivät ohjeet ole selvät, se hyppää kuin kumipallo ja tarraa käsivarteen kiinni ja niin olen jatkuvasti mustelmilla kuin pahoinpitelyn jäljiltä.

Keväisiä ilmiöitä

Pari viikkoa on hujahtanut isännöidessämme amerikkalaista ystäväpariskuntaa, ja tuntuu kuin itsekin olisi ollut pitkällä matkalla. Vieraat majoittuivat alakerran vierashuoneeseen, joka tarjoaa melko hyvän rauhan ja itsenäisen oleskelun. Isäntäväelle vieraat toivat tietenkin ylimääräistä puuhaa, mutta oli vain mukava kokata hyvää ruokaa, istua iltaa viinilasin äärellä ja jutella vanhoista ja uusista asioista. Kävimme myös Tallinnassa, yövyimme erikoisessa historiallisessa hotellissa vanhassa kaupungissa ja kävimme oopperassa kuuntelemassa La Traviataa. Risto vei meidät veneretkelle Bylandetiin, missä nautimme ihanasta merimaisemasta ja Sarin tarjoamasta piknik-lounaasta. Onneksi sää oli koko vierailun ajan kerrassaan ihana, aurinko ja lämpö antoivat lisäarvon retkille. Koirat käyttäytyivät melkein mallikelpoisesti. Leena ja David olivat oppineet antamaan tiukat käskyt ”Alas”, ”Istu”, joilla saivat iloiset hyppijät useimmiten rauhoittumaan. Onneksi molemmat ovat eläinystäviä, David eläinlääkäri.

Kevään lämpöiset päivät ovat tuoneet varteenotettavan vaaran ulkoilumetsäämme eli käärmeet. Naapuri oli jo nähnyt ison kyyn kiemurtelevan kohti ulkoilureittiämme ja erään tuttavan koira makaa tehohoidossa kyynpureman seurauksena. Nyt en uskalla ollenkaan liikkua polkujen ulkopuolella ja yritän pitää koirat koko ajan lähettyvillä. Kyyn pureman hoitoon ei ole takuulääkitystä, seuraukset riippuvat paljon siitä, miten paljon myrkkyä koira on saanut, minkä kokoinen ja kuntoinen se on. Uusimmassa eläinlääkärilehdessä oli artikkeli ”Koiran käärmeenpurema” ja luin se tarkasti todetakseni vain, että jokaiseen puremaan pitää suhtautua vakavasti, mutta hoitotoimenpiteet riippuvat suuresti myrkytyksen vakavuudesta. Kiteytettynä toimenpiteet ovat seuraavat: 1) Ehdoton lepo 2) Nopeasti eläinlääkärin luo 3) Mahdollisesti kortisonin anto, jos matka eläinlääkäriin kestää kauan.

Pihallamme liikkuu hieman käärmeitä vaarattomampia eläimiä, mutta mikä tahansa yllättävä kahahdus pensaissa saa koirat kiinnostumaan. Eräänä aamuna molemmat tutkivat vimmatusti japaninhappomarjapensaan alustaa, josta kuului kummallista sähähtelyä. Menin myös uteliaana katsomaan ja iso siili siellä sihisi kiukuissaan tungettelijoille. Hyvän paikan se oli valinnut, pensaiden piikit ovat melkein terävämmät kuin sen itsensä. Fina ei osannut tulkita piikkipallon eleitä, yritti vain tökkiä ja haistella sitä. Pahoin pelkään, että se tekisi samoin kohdatessaan käärmeen. Rusakot oleilevat pihalla kuin kotieläimet, tuskin vaivautuvat siirtymään pois kun koirat lähestyvät. Eevi onneksi ei aja niitä, mutta Fina säntää kyllä perään, palaa kuitenkin takaisin melkein saman tien. Oravat tekevät akrobaattitemppujaan pihapuissa, mutta koirat ovat jo kyllästyneet vikkeliin hyppijöihin ja antavat niiden olla omissa oloissaan.

Satakieli on jo aloittanut yöllisen häiriköinnin pihapuussa, mutta iloisena tervehdin sitä herätessäni viime viikolla sen naksutteluun. Satakieli asettui pihallemme tänä vuonna lähes viikkoa etuajassa, mutta niin näyttää kevät myös kasvustoltaan kiirehtivän kohti kesää.

Äitienpäiväonnitteluja on virrannut eri suunnilta ja erimuotoisina. Tampereelta tuli kännykän välityksellä laulua, mutta sähköpostissa myös aivan ihastuttava kuva. Anna-tyttö siinä jo seisoa töpöttää tukea pidellen naama kuin Naantalin aurinko ja Pyry heiluttaa viereltä. Riston perhe käväisi paikanpäällä matkalla venesatamaan. Poikien onnittelut olivat hieman mutruisia, vanhemmat kun kuulema pakottivat veneilemään. Mika soitteli Kanarialta Skypellä ja lähetti oheisen linkin http://www.zippyvideos.com/1002716535264136/travolta ja kirjoitti että siinä minulle olisi uutta haastetta.

Lapsi ja koira-agilitya

Dixien kuoleman jälkeen Eevi ja Fina näyttävät olevan erityisen tärkeitä Riston pojille. Koirat ovat onnellisia kun saavat kiehnätä poikien kainalossa tai juosta ja peuhata pihalla. Yhdessä muistelemme usein Dixietä ja pojat kertovat kilvan, miten Dixie teki sitä ja tätä. Oikeastaan Dixie elää kanssamme niin kauan kun muistelemme sitä. Roylla tuntuu olevan aivan erityisen hyvä ote koiriin, ja hän oli pojista se joka hellästi hoivasi Dixietä, pesi ja hoiti turkkia ja antoi herkkupaloja.

Jonkin aikaa sitten olin poikien kanssa harjoittelemassa omalla kentällämme ja sitten kaikki pojat halusivat kokeilla taitojaan agilityradalla. Olin yllättynyt, että kumpikin koira kuunteli tarkasti junioriohjaajia ja suorittivat rataa tosissaan. Kun ASTin epävirallinen kilpailusarja oli tulossa, ehdotin Roylle osallistumista ns. ulkopuolisena kisaajana. Roy tarttui syöttiin varsinkin kun kuuli että samanikäinen tyttö oli myös tulossa kilpailemaan. Roy valitsi Eevin kilpaparikseen, ja kävimme kerran harjoittelemassa ennen kisaa.

Kun kilpailu oli vihdoin käsillä, seisoin jännittyneenä kentän laidalla ja odotin pahaa aavistellen Eevin huitelua radalla tai mahdollisesti karkaamista. Turha pelko! Kun Roy ja Eevi kuulutettiin radalle, he kävelivät arvokkaasti lähtölinjalle, Eevi jäi odottamaan rauhallisena ja lähti vasta luvan saatuaan liikkeelle. Se juoksi vauhdikkaasti, muttei liian kovaa Royn ohjauksesta, ei pudottanut rimoja ja otti kontaktit tarkasti alas asti. Roy ja Eevi tuulettivat maalissa puhdasta ratasuoritusta ja minä taisin vuodattaa pari liikutuksen kyyneltä! Pitkin iltaa sain olalle taputuksia ja ihmetteleviä kommentteja Eevin ratasuorituksesta. Joku sanoi, ettei saanut silmiään irti Roysta ja Eevistä, ne kun olivat olleet niin suloisia. Joku toinen naureskeli, että kyllä Eevi tietää, miten mennään kenenkin kanssa. Ja joku irvaili, että Eevi näyttää minulle keskisormea ja huitelee radalla omat kuvionsa.

Siinä taisi olla hiven tottakin, sillä seuraavan päivän virallisissa kisoissa Eevi kamppasi minut niin että mätkähdin mahalleni keskellä rataa. Nousin niin ketterästi kuin pystyin ja ohjasin sen seuraavalle hypylle. Eevi olikin jo suorittanut sen ollessani rähmällään ja niin meidät hylättiin väärästä radasta. Monta hulluutta on kilparadoilla tapahtunut, mutta ensimmäistä kertaa koira kamppasi minut. Eipä taida vielä osteoporoosi vaivata kun niinkin vauhdikkaassa kaadossa jäsenet pysyivät ehjänä.

Agilitya koiravinkkelistä

Eevillä oli hauskaa lauantaisissa KKK:n kisoissa ja niin oli yleisölläkin. Minäkään en voinut muuta kuin naureskella Eevin hulvattomalle menolle, vaikka hylkäys tuli jo alkumetreillä. Kirjaan tähän Eevin mietteitä:

Kilpailuissa minua hermostuttaa suunnattomasti se, että tyttäreni Fina on noussut kilpailemaan samassa luokassa. Nyt emäntä vertailee meitä ja suorituspaineeni kasvavat entisestään. Onneksi sentään edellisen viikonlopun kisoissa näytin että olen nopeampi, vaikka menoni ei ehkä ole yhtä sulavan näköistä kuin nuoren staffineidon. Nyt lähdimme kisaamaan lähiseudulle, Kirkkonummen agilityhallille, joten matka auton takatilassa ei rasittanut liiaksi. Ensimmäinen hermoilun paikka oli, kumpi meistä pääsisi ensimmäisenä radalle. Tietysti se oli Fina ja minun piti jäädä autoon kuikuilemaan, milloin emäntä palauttaisi Finan ja veisi minut radalle.

Tarkkailin emännä olemusta ja nuuhkin sen ihoa. Se oli tällä kertaa melko rauhallinen, varmaan jo puskenut pahimmat stressit ulos Finan kanssa juostessaan. Lähtöviivalla odotin tarkkana, milloin tuomari viheltäisi minulle lähtömerkin. Kun emäntä napsaisi kaulapannan auki, säntäsin radalle ja vilkuilin samalla tuleeko se perässä. Kolmannella aidalla vähän kolisi, taisi rima pudota, mutta miksi emäntä kääntyi niin äkkinäisesti ja häiritsi hyppäämistä. Suoraan kuononi edessä oli puomi ja kun sitä oli niin kovasti viikolla harjoiteltu, halusin näyttää miten hyvin osaan jarruttaa kontaktilla. Emäntä ei seurannutkaan vaan huusi surkeana: ”Miten sinä nyt sinne keksit mennä?” Ok, palasin puolesta välistä takaisin ja sitten jatkettiin A-esteelle. Sujahdin seuraavaksi putkeen, mutta taisin taas tehdä jotain väärin, kun kuulin emännän voivottelevan. Onneksi se antoi minun jatkaa täysillä ja yritti parhaansa pysyäkseen perässäni. Hihkuin innosta, hurmaannuin vauhdista, hyppelin, kiersin ja kiipesin. Nyt pääsin vihdoin puomille näyttämään, että osaan minä kontaktilla hidastaakin jos tahdon. Emäntä kuului perässä huutelevan Hyvä! Vielä ennen viimeistä hyppyä piti mennä putkeen, mutta kun emäntä ei kertonut kumpaan päähän, tein oman valinnan ja taisin taas sukeltaa juuri väärään päähän.

Maalissa odottelin kiitoksia ja palkintoja ja kyllä niitä satelikin. Ympärilleni kerääntyi monta ihailijaa, sain taputuksia ja herkkuja riittämiin. Kuuluivat naureskelevan, että Eevi suoritti radan kaikilla mausteilla ja päätti mille esteille mennään ja miten. Emäntä ei tuntunut olevan pahoillaan, vaikka radalla tuli monenkertainen hylkäys. Se ymmärtää että tärkeintä on hauskanpito ja vauhdikas meno, ei niinkään sijoittuminen ja palkinnot.

Kotipihalla isäntä tuli vastaan ja kysyi missä ne palkinnot ovat. Se tuntui olevan pettynyt kun emäntä kertoi että molempien koirien suoritukset oli hylätty. Höristelin korviani, kun emäntä sanoi ottavansa ensi kerralla tiukemman komennon.

Kiviaddiktio

Kivien keräily on melko suosittu harrastus, mutta toivoisin että Fina keskittyisi samalla innolla vaikkapa agilityradan kontaktien tutkimiseen. Kun Finaa ei ala kuulua takapihalta, tiedän jo että se pyörittelee vimmoissaan kiveä jossain pensaan takana. Kun pääsen tapahtumapaikalle, otan kiven pois, mutta yhtä usein Fina onnistuu salakuljettamaan kiven sisätiloihin. Silloin sen kivenpyörityksen jäljiltä löytyy peuhattu sänky tai likaiseksi tuhrautunut matto. Saatan myös huomata, että Finan kuono on jotenkin erikoisen näköinen ja silloin tiedän etsiä suusta kiveä. Se saattaa kantaa pientä kiveä suussaan tuntikaupalla, ellei kukaan osu huomaamaan sen erikoista ilmettä. Osoituksena Finan kivihulluudesta on röykkiö kiviä isossa ruukussa, jonne laitan niitä sitä mukaa kun saan takavarikoitua Finalta.

Finan kanssa olemme kisanneet nyt jo muutaman kerran 2-luokassa, mutta huimaa menestystä emme ole vielä saavuttaneet. Silti mielestäni olemme selviytyneet kohtalaisesti, tyypillisiä kokemattomuudesta johtuvia virheitä kuten kosketusta ja kieltoja on tietty tullut. A-esteen kontakti on suurin ongelma, Fina aloittaa laskeutumisen rauhallisesti, mutta hyppää sitten valtavalla loikalla alas. Nyt täytyy alkaa tehoharjoittelu kontakteilla. Eilen kisasin Liedossa molemipien koirien kanssa eikä sielläkään tehty loistavia ratoja, vauhdikkaita kylläkin. Ensimmäisellä radalla molemmat tekivät kaksi virhettä, mutta yllätyksekseni Eevi oli hieman nopeampi. Toisella radalla Eevillä oli taas huitelumeininki, mutta Finan kanssa teimme mielestäni melko hallitun radan, vain yksi virhe oli tiedossani kun tulimme maaliin. Hämmästykseni oli melkoinen, kun Fina oli tuloslistalla hylättyjen joukossa. Sain tietää, että kolmanneksi viimeisellä esteellä eli kepeillä Fina oli huomaamattani ohittanut viimeisen. Koska emme korjanneet virhettä vaan jatkoimme maaliin asti, meidät hylättiin. Taidettiin olla jo niin lopputuuletuksessa, etten huomannut virhettä. Joka tapauksessa Finan kanssa on ihanaa kisata, kun se ei hermoile lähtöpaikalle menossa ja odottaa rauhallisesti lupaa lähteä.

Onneksi en ollut ilmoittautunut tämän päivän tokokoulutukseen. Tällaisessa kaatosateessa Fina ei olisi suostunut tekemään mitään, päinvastoin se olisi ehkä saanut kammon koko lajia kohtaan. Viime tiistain sadepäivänä meillä oli jo melkoisia vaikeuksia. Treenien alkaessa Purinalla yritin saada sitä hyppäämään alas auton takaluukusta. Se ei suostunut ja siksi nostin sen alas. Ennen kuin ehdin sulkea luukkua, se oli jo hypännyt takaisin. Tätä jojo-leikkiä jatkui ainakin neljä kertaa, kunnes pidin Finan tiukasti otteessani ja sain takaluukun suljettua.

Suomu is back

Sunnuntainen automatka Kemijärveltä Espooseen, 927 km ja 12,5 tuntia antoi säätiedotusta todellisemman katsauksen säätilaan ja lumipeitteen vahvuuteen. Piilopirtin pihalla kinokset olivat korkeat ja upottavat, Tammitien pihamaalla vain rippeitä viime viikkoisesta lumimyrskystä. Oli ihanaa viettää runsas viikko lumen keskellä, ihailla valkoista ja puhdasta maisemaa ja harrastaa talvisia asioita. Hiihtokeli oli mitä mainioin ja Suomun rinteet pehmeät ja leveät. Kun uutta lunta satoi yhtenä yönä lähes 20 cm, seuraavana päivänä saimme nauttia harvinaista herkkua, umpilumessa laskettelua. Poikien mielestä lumessa kieriskely ja lumisota taisi olla hauskinta.

Kemijärven jää kesti kulkijoita ja kutsui pilkkijöitä narraamaan ahvenia. Riston pojat pääsivät isän avustuksella pilkille Tölliniemen edustalle. Voi sitä huutoa ja riemua, kun kalastajajoukko palasi saaliinsa kanssa: seitsemän 5-10 cm mittaista ahventa. Seuraavana aamuna herätyskello soi klo 6.15 ja Roy ja Werner sonnustautuivat uudelle pilkkiretkelle. Pakkasta oli 20 astetta, mutta se ei kalastajia pelottanut. Saalis kasvoi vielä 4 ahvenella ja minun tehtäväkseni tuli kalakeiton valmistaminen. Se oli melkein kuin Pietarin kalansaalis, 11 sinttiä ja ateria seitsemälle hengelle. Poikien mielestä keitto oli viikon paras ateria.

Eevi ja Fina änkesivät ensimmäiselle pilkkiretkelle mukaan, eivätkä suostunut lähtemään pois vaikka pakkanen sai ne tärisemään. Fina änkesi Royn syliin ja istui siinä vahtien pilkin siimaa. Kun ahvensintti nousi ylös, Fina villiintyi hyppivästä kalasta ja yritti hampaat pitkänä puraista sitä. Kotona saimme peitellä koirat vällyihin, sillä ne olivat kylmän horkassa vielä pitkään pilkkiretken jälkeen. En ollut ottanut niiden takkeja mukaan, kun kotoa lähtiessä oli luvassa lämmintä säätä. Kävelyretkillä Fina hyppeli lumesta hurmaantuneena ojanpenkkaan, mutta upposi pumpulilumeen eikä tahtonut päästä ylös ilman ihmisen apua. Eevi osasi varoa upottavia hankia, eikä poikennut auratulta tieltä.




”Suomi is back” luki Räisälän tien yli levitetyissä banderolleissa ja kovasti hiihtokeskus tosiaan yrittää nostaa imagoaan. Kun omistajina on nyt kaksi rahamiestä, Ruukkigroopin suuromistajat Vilhunen ja Mäkelä, kohennusta ilmeisesti saadaan aikaiseksi. Rinteitä on kunnostettu, uusia rakennushankkeita on vireillä ja Suomusta on tullut Alppimaajoukkueen virallinen harjoittelupaikka. Juuri meidän lomamme aikana Suomen huiput pitivät leiriä siellä ja oli elämys nähdä livenä ja läheltä, miltä kilpatason pujottelu näyttää. Kemijärven suuri julkimo, Kari Väänänen lasketteli yhden päivän Suomun rinteitä ja sattui hauskasti, että ravintolan terassilla istuessani hän tuli istumaan viereiselle tuolille. Juttelimme kaikenlaista, Kemijärven tilanteesta, luonnosta, ihmisistä ja tuntui kuin olisimme olleet vanhoja tuttuja.. Keväällä alkaviin Taivaan tulet – sarjan kuvauksiin oltiin otettu avustajia edellisellä viikolla ja kuulemma kaikki halukkaat pääsivät mukaan. Olisipa ollut hauska kokemus lähteä avustajaksi!

Puhdas!

Eilen illalla ennen koneen sulkemista tarkistin vielä sähköpostin ja olin vähällä siivota roskakoriin jonkun Nigel Holmesin lähettämän viestin. Roskapostia tulvii nykyisin ihan mahdottomasti ja melkein automaattisesti poistan vieraskielisten lähettäjien meilit. Ennen klikkausta tajusin, että viestin otsikko Your DNA test result voisi olla oikeasti AHT:n vastaus Eevin DNA-testistä. Uskaltauduin avaamaan viestin ja ilolla luin tekstin "The DNA test result is normal". Tämä tarkoittaa nyt sitä, että Eevin kaikki jälkeläiset olisivat myös puhtaita, koska ensimmäisen pentueen isä Henri on testein todettu puhtaaksi ja samoin toisen pentueen isä Walter. Kysehän on mm. staffeilla esiintyvästä L-2-HGA -sairaudesta, joka voidaan DNA-testin avulla todeta. Koira voi myös olla taudin kantaja, jolloin oireita ei ilmene.

Vielä palaan sähköpostiin ja varsinkin roskapostiin. Nykyisin on entistä tärkeämpää että lähettäjän tiedoista tai otsikosta näkyy, kuka on oikea lähettäjä ja mistä meilissä on kyse. Muuten on vaara, että viestiä ei lueta ollenkaan. Tietenkin spammaajat ovat taitavia naamioitumaan näyttävien nimien taakse, mutta useimmiten viestissä haiskahtaa jokin outo asia, ja se siirtyy ainakin minun kohdallani suoraan roskiin.

Aasinsilta roskiin voisi olla tämä. Aamulla sänkyä pedatessani kiljaisin kauhusta, sillä peiton alla oli ruskea pötkäle aivan kuin sitä ehtaa. Se ei kuitenkaan haissut eikä tahrannut ja kun uskaltauduin lähemmin tarkastelemaan pötköä, totesin sen olevan kaarnan pala. Ei ole vaikeaa arvata kuka sen sinne oli kuljettanut. Sänkyni on Finan aarreaitta, milloin sieltä löytyy kivi, milloin saapas, milloin puruluu ja milloin mitäkin. Näköjään olen jo niin tottunut Finan tuomisiin, etten aina edes huomaa nukkuvani ulkoilukenkä posken alla.

Kakkosluokkalainen

Ihana, ketterä ja kuuliainen Fina toi auringonpaisteen sunnuntain tihkuiseen päivään. Osallistuimme Liedossa TSAUn kisoihin, missä se suoritti nopeasti ja virheettömästi ensimmäisen agilityradan ja siitä hyvästä sai kolmannen ja viimeisen vaadittavan 0-radan ja siirron 2-luokkaan. Toiseen 1-luokan kisaan emme sitten voineetkaan osallistua ja siksi saimme lähteä kotimatkalle taskussa lahjakortti tuleviin kisoihin. Oli radalla jännittäviä vähältä piti tilanteitakin, mutta onneksi minulla oli malttia ohjata Fina oikealle esteelle. Toiseksi viimeisenä esteenä oli pituus, jolle tultiin hankalasta kulmasta. Kuulin kun rajatolpat kolahtivat ja ehdin jo manata että siinä se virhe tuli. En ollut uskoa korviani kun kuuluttaja ilmoitti meidän tehneen 0-suorituksen. Kun kyselin asiasta tarkemmin, sain tietää että tolpat eivät kuulu itse esteeseen ja näin ollen koira ei kaatanut estettä (josta olisi tullut virhe). Erityisen iloinen olin, että kaikki kolme kontaktiestettä sujuivat mallikkaasti, sillä edellisissä kisoissa Fina on loikannut kontaktit aivan holtittomasti. Nyt olemme harjoitelleet tiukasti ja näköjään tuloksellisesti. Markku Vuorinen, agilitytuomari, tuli kiittelemään, miten hienosti Fina suoritti nuo kontaktiesteet. Hän sanoi Finan katselleen tarkasti minua aivan kuin kysyen, milloin saa jatkaa. Aikaa luvan odottamisessa tosin tuhraantui ja siksi kai jäimme toiselle sijalle.

Eevin suorituksissa ei ollut hurraamista, saimme tosin suoritettua hyväksytyt radat, mutta melkoisin virhepistein. Tai oikeastaan teimme joustavat ja vauhdikkaat radat, mutta kun Eevi loikkasi kontaktit korkealta niin kuin ei olisi koskaan tiennyt että pitää mennä alas asti, 0-radasta ei ollut toivettakaan. Keinun se lensi kuin sillä olisi ollut siivet selässään, aivan kuin olisi nauttinut laudan antamasta potkusta. No, nyt molemmat koirat ovat samassa luokassa ja kisapäivät lyhenevät huomattavasti kun ei tarvitse odotella luokkien välillä. Saapa nähdä ohittaako Fina Eevin suorituksillaan. Kisa-aikataulua pitää nyt rakennella lahjakorttien mukaan, kun niitä on jo kertynyt jokunen: Lietoon kaksi, Tampereelle yksi ja Kirkkonummelle yksi.

Fina istuu nykyisin mielellään pienessä pahvilaatikossa keittiön lattialla. Kokeilin eräänä päivänä naksutinopetusta ja otin kohteeksi tulostinpaperilaatikon kannen. Aina kun Fina nuuhkaisi sitä, klikkasin. Se tutki ja tutki laatikkoa ja astui lopulta sen sisään. Klikkasin taas. Pyysin sitä istumaan laatikossa ja klikkasin. Seuraavaksi annoin kohteelle nimen eli sanoin Laatikko ja klikkasin, kun Fina nuuhkaisi sitä. Edelleen palkitsin sitä kun se Laatikko-sanan kuultuaan istuutui sisään. Heppoinen laatikko ei kestänyt Finan ramppaamista ja toin sille uuden ja vahvemman pahvilaatikon. Se menee nyt omatoimisesti istumaan siihen ja tapittaa minua herkeämättä odottaen kiitosta. Mitähän hyödyllistä ja tärkeää opettaisin seuraavaksi Finalle, laatikkoleikki oli vain hassu kokeilu.

Vasta kuvan otettuani huomasin että laatikossa on hauska teksti!

Jäätikköseikkailu

Viime viikolla olimme Chamonix’ssä lunta ihmettelemässä, mutta ihmettelemistä riitti myös, kun kone putkahti pilvistä Helsinki-Vantaalla ja leväytti esiin lumivalkean maiseman. Juuri kun olin alkanut sopeutua ajatukseen, että kevät on jo alkanut, pitääkin ruveta kaivelemaan talvikamppeita esiin. Mielelläni talvi saa vielä jatkua. Tänä aamuna oli hivelevän kaunista metsälenkillä koirien kanssa, vain peuran jäljet olivat rikkoneet lumivaippaa. Eevi ja Fina loikkivat kuonot lumella kuorrutettuina ja etsivät turhaan vetokeppejä.

Chamonix’ssa kelit olivat mainiot, aurinko paistoi ja lämpömittari kipusi laaksossa eräänä päivänä jopa 17 asteeseen. Extreme-kokemuksiakin hankimme, vaikka jälkeläiset ovat toppuutelleet, ettei meidän iässämme pitäisi enää urheilla riskirajoilla. Jotenkin vain meille sattuu ja tapahtuu mitä erikoisempia asioita. Tämän kertainen seikkailu koettiin ohjatulla parinkymmenen kilometrin hiihtoretkellä Mont Blancin jäätiköllä. Retkeen osallistui oppaan lisäksi 8 hiihtäjää, 3 nuorta ja 5 aikuista. Puimme päälle kiipeilyvaljaat ja alkuosan jyrkkää rinnettä varten opas kytki meidät köydellä toisiimme. Olimme kuin lauma päiväkotilapsia retkellä. Siis jos yksi putoaisi harjanteelta, muut seuraisivat perässä! Laskettelu sujui leppoisaan tahtiin, minäkin joukon ainoana naisena pysyin hyvin perässä. Maisemat olivat hulppeat, aivan uskomattoman upeat. Kun aurinko vielä suostui näyttäytymään pilviverhon takaa, neulamaiset vuorenhuiput piirtyivät tarkkoina sinistä taivasta vasten ja jäätikkö hohti turkoosinvihreänä. Lounasaikaan leiriydyimme jäätikön pohjukkaan vuorten suojaan. Paikan nimi on La Salle à Manger eli ruokasali ja se taisi olla elämäni kaunein piknikpaikka. Pysähtelimme tiuhaan ottamaan valokuvia ja opas antoi tarkkoja ohjeita, mistä saa laskea ja mistä ei. Railojen kanssa piti olla tarkkana, ne saattoivat olla kavalasti lumen peittämiä.

Aivan loppumetreillä kuitenkin oppaan tarkkuus herpaantui, sillä hän livahti kolmen nuoren kanssa näkymättömiin ja niin me aikuiset valitsimme väärän reitin. Se reitti päättyi ns. dead endiin eli sieltä ei ollut muuta poispääsyä kuin kipuaminen jalan vuoren yli. Opas palasi myrskynä luoksemme, ranskalainen temperamentti lehahti oikein kunnolla. Miksi olimme kadottaneet hänet näkyvistämme! Miten päin opastuksen pitikään mennä? No, ei siinä vihoittelu auttanut, vaan oli pakko lähteä rivakasti kipuamaan rotkosta ylös, sillä lämpöisen sään takia rotkon seinämiltä olisi voinut pudota jäälohkareita päällemme. Siinä äheltäessäni laskettelumonot jalassa ja sukset olkapäällä siunasin ahkerointia Bodypump-tunneilla. Huipun saavutettuamme laitoimme taas sukset jalkaan ja aloitimme vaiheikkaan laskettelun Chamonix’iin. Reitti vei läpi metsien, teiden ja peltojen, välillä taas kävellen lumen vähyyden vuoksi. Kun Afterski-paikassa siemaisin ensimmäisen kulauksen olutta, juoma ei ollut koskaan maistunut yhtä hyvältä.


Katsaus alas rotkoon, josta kiipesimme ylös

Tietenkään en voinut olla tarkkailematta paikallisten koirien menoa. Vaikka oltiin EU-maassa, koirilla näytti olevan huomattavan paljon vapaammat oltavat kuin Suomessa. Pääkadulla omistaja näytti pitävän talutinta kädessään vain muodon vuoksi, iso karvainen koira sai vapaasti nuuskia kadunviertä ja käydä tervehtimässä koirakavereitaan. Kerran näin nuoren naisen säntäävän hätääntyneen näköisenä kulkijoiden vastavirtaan, mutta palaavan pian karkulainen, pieni musta pörröturkki kainalossaan. Hotellin respan tiskin takaa kurkkasi pyreneiden paimenkoiraa muistuttava otus ja lounasravintolaan saapui mäyräkoira isäntäväen taluttamana, jos ei syömään niin ainakin nauttimaan gourmet-annosten tuoksusta ja kauniista asettelusta.

Kahvilassa isännän kanssa

Fina ja Eevi viettivät matkamme aikana aktiivisen loman Laaksolahdessa Riston poikien seurassa. Siellä taisi olla niin hauskaa, että kotona Fina istui apeana ja ikävöi kavereitaan. Fina selvästi samaistuu poikiin, se seuraa niitä kaikkialle kuin varjo, istuu jalkojen vieressä läksyjen teon aikaan ja kainalossa Disney-filmejä katsottaessa.

Vaihtoehtoja hiihtämiselle

Hiihtolomaa vietetään tänä vuonna nurmien vihertäessä ja lintujen viserryksessä. Oi näitä aikoja! Kaihoten muistelen parin vuoden takaista hiihtolomaa, kun kaksosten kanssa hiihdettiin Puolarmetsän laduilla, vähän eksyttiinkin kuin latuverkosto oli niin laaja. Roy, Werner ja Henrik ovat taas Tammitiellä hiihtolomaa viettämässä ja nyt on pitänyt kehitellä uudenlaisia liikuntamuotoja, kun luistelu, hiihto eikä laskettelu onnistu. Maanantaina otin heidät mukaan treenikentälle ja siellä juostiin koirien kanssa Hurtta ja Stara –ohjelman innoittamana. Ihan hämmästelin, miten hyvin sekä Eevi että Fina kuuntelivat nuoria ja aloittelevia ohjaajia. Werner ilmoitti, että lopettaa 15-vuotiaana jalkapallon ja salibandyn ja aloittaa agilityn. Lupasin pojille, että saavat osallistua joskus oman seuran möllikisoihin.

Finalle ilmaantui jo ensimmäinen sulhanen norkoilemaan tontin reunalle. Pieni valkoinen poika, vähän vaikeasti tunnistettava rotu, nosteli terhakkaasti jalkaa ojan penkalla. Eevi haukkui ikkunassa tuohtuneena, ja Fina vikisi sen kuuloisena että olisi mielellään mennyt moikkaamaan. Olen teroittanut pojille, että ulko-ovi täytyy pitää nyt tiukasti kiinni, eikä koiria saa päästää valvomatta pihalle.

Eevi ja Fina ovat onnellisia, kun niilläkin on nyt paljon vaihtoehtoja. Sohvalla on mukava lököillä poikien seurana kun Disney-kanavalta tulee piirrettyjä. Metsässä saa tehdä ylimääräisiä kierroksia poikien leikkiessä vakoilemista. Lämpöisiä sänkyjä on useampia ja lenkkareita kuljettavaksi löytyy vähän joka huoneesta.

Palatakseni vielä hiihtoloman vaihtoehtoisohjelmaan tutustuin tiistaina HopLop-seikkailumaailmaan. Maksoin pojat sisään ja istahdin itse kahvilaan kirjoittelemaan kannettavalla. Olin valmistautunut pitkäveteiseen odotteluun . Kun siinä sivussa seurailin pienien ja vähän isompienkin kieppumista laitteissa, hämmästelin millainen meno ja ja vilske siellä oli. Melu oli melkoinen, jopa korvasuojia oli tarjolla. Ilmeistä on että seikkailumaailmalle on kysyntää, sillä väkeä lappasi sisään jatkuvana virtana. Kaksi tuntia vierähti yllättävän nopeasti ja poikien arvio paikasta oli kiitettävä.

Tällä hetkellä he ovat pelaamassa tennistä Eliaksen kanssa ja iltapäivällä vien heidät katsomaan Asterix-elokuvaa. Mitähän huomenna keksittäisiin tehdä?

PS. Jatkokertomus tekniikan ihmeistä jatkuu. Tänään olen kunnostautunut "korjaamalla" astianpesukoneen. Se oli pessyt huonosti jo viikkojen ajan, välillä ohjelma on jäänyt junnaamaan paikoilleen kunnes eilen pysähtyi kokonaan. Kaivoin ohjekirjan esiin ja löysin ohjeen, että pitäisi oikoa vedenottoletkun mutkat ja siivilä. Tyhjäsin allaskaapin, liikuttelin letkua ja vedin suoremmaksi. Se oli siinä, ensimmäinen puhtoinen astianpesu todisteena vian korjaamisesta. Samalla tuli siivottua allaskaappikin.

Kevätsiivous

Odottamaton auringonpaiste paljasti tänään nurkkiin kertyneet pölykasat, mutta minä aloitin kevätsiivouksen jo maanantaina imuroimalla pöytäkoneen keskusyksikön sisutan. En tosiaankaan ole siivoushullu, mutta joskus pölynimuri palkitsee käyttäjän suurenmoisesti. Tietokoneeni oli oikkullut käynnistyksen yhteydessä jo muutaman kuukauden ajan ilmoittaen viestin: CPU is unworkable, check softmenu. Olen kuitenkin saanut sen käynnistymään F1-näppäimellä ja niin tilanne on jatkunut kunnes maanantaina tuli täydellinen stoppi. Kylmä hiki nousi niskaan kun muistelin mitä kaikkea en ollut varmuustallentanut. En ainakaan edellisen päivän koko työurakkaa: jäsenrekisterin luomista, saatekirjeiden kirjoittamista ym. ym. Soitin tuttavalle tietokoneosaajalle ja pähkäilimme yhdessä vian syytä. Hän ehdotti että kokeilisin, ovatko kaikki piuhat keskusyksikön sisällä kunnolla kiinni. Avasin siis laatikon, totesin että mitään näkyvää ei ollut irti, mutta kokeilin kaikkia liittimiä ja piuhoja. Lisäksi imuroin pölyt ja lopuksi suljin laatikon seinämät paikoilleen. Käynnistin koneen ja simsalabim! Ei yhtään herjaa ruudulla ja kaikki toimii nyt entistä sutjakammin. Oliko vian aiheuttaja pöly vai oliko jotain hieman irrallaan jäi ratkaisemattomaksi. Ainakin minulla on nyt pölyistä puhdas keskusyksikkö.

Fina on löytänyt uuden Tv-lempiohjelman eli Hurtta ja Staran. Katsoin sitä ensimmäisen kerran viime sunnuntaina ja Fina istui vieressäni tuijottaen herkeämättä ruutua. Välillä se haukotteli aivan kuin sitä olisi nolottanut jonkun esiintyjän hölmöily, mutta välillä se juoksi nuuskimaan ruutua aivan kuin haluten mukaan kisaamaan. En saanut vielä selville, kuka on sen suosikki mutta ainakin Lyyti sai sen erityisen innokaasti katselemaan.

Finan juoksu alkoi tänään ja nyt suunnittelemme jo syksyn pennutusta. Jos juoksuvälit pysyvät vakiona, voisi astutus olla jo elokuun alussa, pentuja toivottavasti maailmassa lokakuun alussa ja uusia onnellisia pennunomistajia marras- joulukuun vaihteessa.

Terve!

Fina on terve ainakin silmien ja lonkkien osalta. Olimme Mevet-eläinlääkäriasemalla silmätarkastuksessa ja lonkkakuvauksessa ja niiden osalta kaikki on hyvin. Silmät ovat terveet ja lonkat saivat arvosanan B = melkein terveet. A on täysin virheettömien lonkkien arvosana ja aikoinaan Cessi ja Dixie täyttivät tuon täydellisyyden kriteerin. Sain itse olla mukana kun Pelle Axelsson tarkisti kuvia ja näin, miten vajaan millimetrin syvyinen pyöristymä lonkkaluun päässä antaa arvioksi B. Jos lonkkaluun reuna olisi aivan suora jatke lantioluulle, lonkka olisi ns. normaali. Pääasia on että lonkkien rakenne on terve ja nyt tiedän, että Finaa voi huoletta hypyttää agilityesteillä. Lonkkien perinnöllisyydestä ei tosin ole taetta. Vaikka näinkin pitkään on tehty pakollisia lonkkakuvauksia, ei huonoja lonkkia ole saatu rodusta pois kitkettyä. Perinnöllisten tautien varalta on kuitenkin syytä tehdä vielä L-2-HGA-tutkimus, jotta voidaan sulkea pois aineenvaihdunnan häiriöstä johtuva sairaus, joka aiheuttaa neurologisia oireita. Testi tehdään DNA-tutkimuksena Englannissa, mutta näyte otetaan Suomessa joko verestä tai posken limakalvoilta. Putkilo tai pumpulipuikko lähetetään englantilaiseen laboratorioon samalla kun pulitetaan etukäteen 63 £ eli runsaat 84 euroa. Siihen lisättynä Suomessa otettu näyte ja postikulut nostavat operaation yli 100 euroon. Oli mielenkiintoista seurata miten Fina käyttäytyi ensimmäisellä "oikealla" eläinlääkärikäynnillä. Jouduimme odottamaan melko kauan ja odotushuoneessa oli paljon asiakkaita. Muut koirat veuhtoivat, vinkuivat ja haukkuivat, Fina sen sijaan istui sylissäni arvokkaasti ja katseli kanssani TV:tä. Kun se pääsi tutkimushuoneen pöydälle, se hyppäsi hoitajan kaulaan ja muiskautti kunnon pusut. Seuraavaksi oli vuorossa Pelle Axelsson. Molemmat nauroivat, että tässä on taas niin tyypillinen staffi, avoin ja ylettömän ystävällinen. Sunnuntaina kisasimme Purinalla Hau:n kisoissa lähes koko päivän. Ensin Finalla oli kaksi rataa, joista hyppyradalla tuli hylkäys ohjaajan eli minun virheeni takia. Agilityradalta saimme tuloksen, mutta roimasti virheitä. Hyvä silti, sillä yli 33 kisaajasta vain 12 sai edes tuloksen vaikealta radalta. Eevi sen sijaan pääsi palkintosijoille eli kolmanneksi jännittävässä ja vaativassa kisassa. Se sai keinulta yhden virheen (lensi taas kuin siivet selässä), mutta suoritus oli muuten laadukas ja saimmekin paljon kiitosta jopa tuomarilta. Lähdössä sanoin Eeville, että jos et nyt käyttäydy radalla kunnolla, tämä on viimeinen kisamme. Eevi päätti näyttää, mitä se osaa ja niinpä se juoksi melkein kauko-ohjattuna radan läpi, minä vain perässä huutelin ohjeita. En tiedä kuuliko se vai osasiko lukea numeroita, mutta oikein kaikki meni. Siltäkin radalta hylättiin suurin osa kilpailijoista. Lataan tähän videon ratasuorituksesta, kun vihdoin olen oppinut kopioimaan leikkeitä videokamerastani. Se on melko suuri ja lataaminen voi kestää kauan.