Merkityt

Pennut makasivat korissa vastaanoton lattialla lamautuneina kuin pelokkaat linnunpojat. Niiden oli aika saada niskaan tunnistussiru, jotta viivakoodi voitaisiin kiinnittää Kennelliittoon lähetettävään rekisteröintilomakkeeseen. Uusien ohjeiden mukaan sirutus pitää tehdä ennen rekisteröintiä, ja tunnistusmerkintä tulee siten heti näkyviin rekisterikirjaan. Kauhistutti minuakin pienten pentujen kiusaaminen jättiläismäisellä tunnistusneulalla, mutta Elias sujautti sen niin vikkelästi kaulanahan alle, etteivät pennut ehtineet kuin vingahtaa. Kynsien leikkaaminen saa aikaan paljon suuremman porun. Nyt jokaisella on nimen lisäksi tunnistunumero, jonka sirunlukija tarvittaessa löytää niskan vasemmalta puolelta.

Hoitopöydällä totuteltiin myös muihin hoitotoimenpiteisiin. Pienet piikkihampaat tarkastettiin ja tässä vaiheessa kaikilla näyttää olevan hyvä purenta, kulmurit asettuvat sievästi toistensa lomaan. Hampaita kokeillaan jo ahkerasti, milloin siskon tai veljen häntään, milloin korvaan tai kylkeen. Vielä ne eivät saa tuhoa aikaan, mutta parin viikon päästä naskalit tekevät jo kipeää. Leikit alkavat saada hahmoa, tassulla voi lyödä kaveria, lelua voi maistella tai sitten vaan pyöritään ympäri ja muristaan. Remu on koko ajan liikkeessä ja Saga kurkistelee jo laatikon reunan yli. Parin viikon päästä laatikon reunan yli tullaan kepeästi ja siihen mennessä täytyy saada aidattua sallittu liikkuma-alue.

Tänä aamuna eilinen suunnitelma lähteä jäälle koirien kanssa joutui harkittavaksi. Vaikka verhojen takaa avautui tuiskuinen maailma, pidimme sinnikkäästi päätöksestä kiinni. Koirille puettiin valjaat vain varmuuden vuoksi, vaikka uskoin jään olevan viime päivien pakkasen ansiosta vahvaa. Suomenojan laiturille päästyään koirat kirmasivat jäälle ja juoksivat kärvimättöminä takaisin katsomaan miksi suksien kiinnittäminen kestää niin kauan. Jäälle päästyämme viima oli kuin seinä edessä ja lumihiutaleet sokaisivat näön. Päätimme kiertää vain lähimmän saaren. Puolessa välissä kierrosta Finan mielestä ei ollut enää yhtään hauskaa, se tärisi jaloissani ja juoksi välillä rantaan aivan kuin etsien rakennuksista suojaa. Pelkäsin että Finan maito jäätyy nisiin. Puskimme vasten tuulta ja tuiskua, sormia palelsi, kasvoja kirvelsi eikä hiihtämisestä voinut puhuakaan. Kun tunnin räpeltämisen jälkeen lähestyimme rantaa, tuntui kuin en olisi kestänyt tuiskussa enää minuuttiakaan pitempään. Silti tämä oli vaatimaton koettelemus verratuna Suomen sodan aikana tehtyyn sotaretkeen Ahvenmeren yli. Silloin ei sotilailla ollut goretexia, fleeceä, lämpökerrastoja, mutta tosipaikan tullen eivät hyvät varusteetkaan pysty selättämään luonnon olosuhteita.




Fina kaipaa vielä oman emon läheisyyttä

Nimelliset

Viikonloppuna vietettiin pentujen 3 viikon rajapyykin kunniaksi nimellisesti nimenantojuhlia. Syntymäjärjestysnimen sijastaan jokaisella on nyt virallinen nimi sekä kutsumanimi. Kennelnimihän on Greenline, jonka lisäksi piti antaa H:lla alkava yksilöintinimi. Keksin teemaksi 80-luvun Heart-sanalla alkavat iskelmät ja nythän jokaisella pennulla on nyt myös nimenmukainen tunnussävel. Täytyy tosin paljastaa, etten ole kuunnellut sävelmiä ja toivon, ettei nimien takaa paljastu kauheita rämpytyksiä. Nimelliset pennut ovat tästä lähtien:

Narttu1 = Heart And Soul - Neggu
Narttu2 = Heartbeat - Alma
Uros1 = Heartbreaker - Heka
Uros2 = Heart-To-Heart - Remu
Narttu3 = Heartmender - Gena
Narttu4 = Heartstrings - Saga.

Siivosin äsken pentulaatikkoa ja nostin mötikät jaloittelemaan lattialle. Tietenkin taas alkoi kauhea huuto, ulkomaailma pelotti ihan hirveästi kun tuttuja hajuja ei löytynyt mistään. Nyt kuitenkin lähdettiin jo liikkeelle eikä jähmetytty kauhusta. Heka ja Saga menivät pöydän alle, Gena ja Neggu käpertyivät sänkypeitteen reunaan, Alma etsi turvaa tossustani ja Remu vaelsi maailmanvalloittajan elkein ympäriinsä.







Kun tossussa lukee Hush Puppies, se on varmaan tarkoitettu pennun turvaksi.





Aamuinen ulkoilu tuotti harvinaisen nautinnon, sillä hankikanto antoi vapauden kävellä säteilevässä talvimetsässä poluista välittämättä. Eevi ja Fina kirmasivat riemuissaan pitkin kallioita, mutta hoitivat myös pakolliset metsätyöt vimmatulla raivolla. Eilen mukana olivat kaksoset ja pikkuveli ja he keksivät laskea vatsallaan mäkeä kumpareilta ja kallionrinteiltä. Metsässä raikasi melkoinen mekastus, kun pojat etsivät yhä haastavampia mäkiä ja koirat juoksivat haukkuen perässä.

Asentoja

Piilokuva Kuka on kukin? Takapäät alhaalla vasemmalla ovat narttu 1, uros 1 oikealla

Siivosin pentulaatikon ja nostin pennut matolle tutustumaan ulkopuoliseen maailmaan. Se vasta oli pelottava asia, ihan mahdoton huuto ja mekastus lähti pienten mönkijöiden kurkusta. Kun vikinä ei laantunut siivotussa laatikossakaan, pelästyin että jotain on nyt hullusti. Fina tuli kuitenkin apuun ja asettautui makuulle tarjoten lohdutushuikat. Ei kestänyt kauaa kun pennut kellahtivat nisiltä ja vaipuivat autuaaseen uneen. Ahmattipentu Narttu 4 nukahti nisä suussaan. Joukkoa katsellessani mietin, ovatko pentujen nukkumistyylit jo tunnistettavissa; yksi kaivautuu tiukalle sykkyrälle, toinen nukkuu aina selällään, toinen rennosti kyljellään ja joku haluaa retkottaa kaverin päällä. Nukkujien pienet jalat sätkivät ja vienoja vingahduksia kuului, mahtoivatko ne nähdä pahoja unia järkyttävästä tapahtumasta.

Digivalokuvani ovat levällään kolmessa tietokoneessa, ja jotain kuvaa etsiessäni saatan tehdä löytöjä. Tänään osuin löytämään pöytäkoneen Pentukansiosta alakansion Fina ja siellä oli mainioita kuvia noin kolmen kuukauden ikäisestä Finasta.

Fina 3 kk osallistuu tietokonetyöskentelyyn

Hiiriä!

Meillä on Viivin ja Wagnerin kanssa yhtälainen ongelma, miten saada hiiri pois päiviltä. Elias osti eilen hiirenloukun, asensi sen kylmiöön ja tänään hiiriparka makasi loukussa pää litistyneenä. Kuten Viivi tämän päivän Hesarissa, myös minä kauhistelin loukun julmuutta. Elias ei sentään huudellut kylmiöön hiirien perään kysellen Wagnerin tavoin, miten ne haluaisivat kuolla. Loukun julmuudesta huolimatta myönnän, että kylmiössä asustavista hiiristä täytyy päästä eroon. Ne ovat pitäneet pitojaan kylmiössä, herkutelleet koirille tarkoitetulla kuivatulla mahalla, tyhjentäneet miniporkkanapussin, kalvaneet paprikaan ison reiän, maistelleet parsakaalia ja syöneet jopa seinien eristystä. Mieleeni muistuu lapsuuden satu hiirien pidoista ja varmaan meilläkin on juhlittu samalla tavoin. Kaikesta huolimatta inhottaa ajatellakin, miten hiiret ovat vilistäneet ruokakulhojen välissä, nuuskineet herkkuja ja pudotelleet jätöksiään hyllyille.

Pentulaatikossa kasvetaan ja kehitytään sellaista vauhtia, että melkein voi kuulla kohinan. Pentujen yhteispaino on jo kuuden kilon paikkeilla, Fina sen sijaan on laiha kuin luuranko. Niiden jalat vahvistuvat päivä päivältä ja kantavat horjuen raskasta bodya melko hyvin. Välillä voimat kuitenkin loppuvat ja pentu kellahtaa kepeästi nurin. Olen huomaavinani myös leikin alkeita. Joku tökkii toista kuonolla tai tarttuu hampaattomalla suulla jalasta. Joku toinen nuolee kaverin kuonoa. Päiväunilta herättyään ne venyttelevat ja haukottelevat makeasti. Jokainen päivä pitäisi tallentaa muistiin, niin ihanaa pentujen seuraaminen on.



Fina hoitaa äidin velvollisuudet rennosti, syöttää lapsukaiset melkein tainnoksiin ja siirtyy yläkertaan nauttimaan omasta ajasta. Iltaisin se lepäilee hetken sängyssäni, mutta siirtyy sitten velvollisuudentuntoisesti pentujen luo. Aamuherätyksenä saamme satunnaisen kengän vuoteeseen sellaisen hännänhuiskutuksen kera, että unien jatkamisesta ei ole tietoakaan.

Tänään Eevi pääsi Finan vuorolla agilityharjoituksiin. Se ei ollut muka ollenkaan halukas lähtemään, luuli että taas tulisi pitkä odotus autossa sillä aikaa kun Fina treenaa. Ääni muuttui kellossa, kun pääsimme Purina-areenan harjoitushalliin. Eevin silmät säihkyivät, se yritti hypätä syliini, riekkui ja meuhkasi. Radalla mentiin eikä meinattu, Eevi juoksi kuin nuori koira. Pitäisi muistaa, että koirat tarvitsevat välillä myös yksilöllistä hoivaa, ovat kovin mielissään kun saavat emännän tai isännän jakamattoman huomion.

Pedikyyriä ja manikyyriä

Uros2, uros1 ja pikkytyttö

 

Uros1 ja pikkutyttö erottuvat valkoisten merkkien ansiosta

Pienen pienet kynnet pienissä tassuissa takertuvat jo hankalasti pentulaatikon alustaan ja niitä pitää siksi lyhentää. Kynsien leikkaaminen vaatii tarkkaa silmää, teräviä saksia, napakkaa otetta ja kärsivällisyyttä. Kuusi kertaa neljä tassua kertaa neljä kynttä on yhteensä 96 muutaman millimetrin kokoista käyrää sarveismuodostumaa.

Fina ottaa päivä päivältä enemmän etäisyyttä pentulaatikkoon. Toissa yönä se käväisi sängyssäni, kaivautui peiton alle ja makasi siinä hetken. Huoli pentusista taisi olla mukavuudenhalua voimakkaampi, sillä se juoksi pian takaisin alakertaan. Päivisin se oleilee jo pitkiä aikoja olohuoneessa, seurailee Eevin kanssa sohvalta ohikulkevia ihmisiä ja koiria ja yhtyy Eevin mielipiteen ilmaisuihin. Sillä on valtava ruokahalu, mutta kaikki ravinto taitaa mennä maidontuotantoon. Pennut kasvavat kohisten ja niiden mahat pullottavat täysinä. Seuraan uteliaana silmäluomien raottumista, ja luulenpa että muutaman päivän kuluttua silmät jo aukeavat. Silloin pennut muuttuvat "mötiköistä" ilmeikkäiksi ja persoonallisiksi yksilöiksi.

Eilen illalla taloon asettautuivat kaksoset ja pikkuveli, kun vanhemmat lähtivät neljäksi päiväksi Roomaan parisuhdetta hoitamaan. Valtavien kassien ja täpötäysien reppujen määrästä päätellen olisi voinut ajatella poikien muuttavan Tammitielle pitemmäksikin aikaa. Kylmiön oveen on kiinnitetty Riston laatima Excel-taulukko, josta luen milloin kuka viedään minne, milloin haetaan ja mitä varusteita tarvitaan. Se on hengästyttävää luettavaa. Esimerkiksi tänään kouluun klo 7:30, koulun jälkeen Henrik Kallen luo, Roy Teon luo ja Werner treeneihin. Klo 15:45 Roy Laaksolahteen futisharkkoihin, klo 17:45 Henrik Myntinsyrjään harkkoihin. Klo 20:30 nouda Roy sieltä, Werner täältä ja Henrik Myntinsyrjästä. Kun ohjelmaan lisätään vielä kitaratunnit, synttärit, viikonlopun haasteottelut ja turnaukset onkin aika mennä sunnuntai-iltana nukkumaan ja valmistautua uuteen vauhtiviikkoon.

Pojat viihtyisivät treenien sijasta varmaan paremmin pentulaatikon äärellä, varsinkin kun yksi pennuista tulee heidän omakseen. Olen laatinut käytösetiketin pentuhuoneeseen: Pentuja ei saa häiritä, laatikon äärellä ei saa peuhata eikä painia ja Finan täytyy antaa rauhassa imettää. Kaikkein jännittävintä näyttää olevan pentujen putsaus. Pojat yököttelevät kun Fina nuolee pissat ja syö ulosteet.



Pikkutyttö, narttu1 ja uros2 erottuvat ruskean vivahteen ansiosta

Lomalla

Kuka on kukin? Vasemmalla pikkutyttö ja oikealla uros 1, keskellä olijoita ei edes kasvattaja tunnista.

Lomalle voi lähteä 30 minuutin matkan päähän naapurikaupunkiin vaikkapa vain vuorokaudeksi ja tuntuu kuin olisi ollut kaukana ja kauan poissa. Sellainen paikka löytyy Vantaan teollisuusalueelta, joka ei maiseman osalta lupaa suuria. Kun ensin puikkelehtii katuviidakossa ja tekee u-käännöksiä löytääkseen Vantaanportin teollisuusalueella oikean reitin, pujottelee parkkihallin ylimmälle tasolle saadakseen autolle vapaan parkkiruudun oven avaus Flamingon viihdekeskukseen saa silmät räpsymään ja hengen melkein salpautumaan. Vietimme isännän syntymäpäiviä perheen voimin Flamingossa ja vaikka en ole suuri kylpylöiden ihailija, kokemus oli oikein miellyttävä. Dogsitteriksi saimme isä-Maxin omistajan Marian ja näin välillisesti isä antoi panoksensa pentusten hoitoon. Maria taisi viettää koko vuorokauden pentulaatikon äärellä, raaskimatta jättää niitä kovinkaan pitkäksi hetkeksi yksin. Yöllä Fina oli kaivautunut Marian sänkyyn peiton alle, se osoitti melkoista luottamusta hoitajaan.

Kun ensimmäinen viikko on takana, kasvattajan olo tuntuu turvalliselta. Pennut ovat kasvattaneet painoaan yhteensä parin kilon verran, ne ovat tomeria ja rauhallisia. Syömisessä on selkeä rytmi eikä enää tarvitse niin tarkasti valvoa että kaikki saavat tarpeeksi syötävää. Pieni tyttö kyllä edelleen on ahkerin nisällä roikkuja ja yritän antaa sille myös korvikemaitoa. Se imee tuttipullosta hetken ja napsauttaa sitten suun kiinni. Turkkien värit alkavat erottua selvästi, pikkutytöstä tulee ruskean raidallinen eli tiikeri, toinen uros ja ensimmäinen narttu ovat selvästi brindlejä. Kaikkein mustin on narttu 4, sillä ei ole valkoista ollenkaan ja turkki näyttää tässä vaiheessa aivan mustalta. Staffi ei kuitenkaan koskaan ole täysin musta, aina sen turkista voi löytää pienen vivahduksen brindleä tai valkoista.



Fina tuo aamulenkiltä kepin, aikoo ehkä tarjota sitä pennuille leikkikaluksi

Vanhat kujeet

Finan mielestä pentulaatikko on ankea petipaikka, siellä kun ei ole lakanoita eikä tyynyjä. Eilen löysin sen pentuhuoneen sängystä peiton alta, se oli ensin syöttänyt pikkuiset hiljaisiksi ja hypännyt sitten itse mukavampaan nukkumapaikkaan. Toistaiseksi se vielä suostuu nukkumaan yön pentujen kanssa, minä sen sijaan olen jo palannut yläkertaan omaan petiin. Silti viime yönä taisin käydä useaan kertaan laskemassa joukon ja katsomassa että kaikki hengittävät. Pennut ovat kasvaneet kyllä niin paljon että tuskin enää on vaaraa siitä, että kukaan jäisi emon alle. Kuutostyttö ylitti tämän päivän punnitukssa puolen kilon painon ja pikkutyttökin on jo painavampi kuin sisarukset syntyessään. Kaikkien mahat pullottavat palloina ja liikkeissä on voimaa ja jäntevyyttä. Fina-parka sen sijaan laihtuu niin että selkäranka ja kylkiluut törröttävät. Nisät roikkuvat turpeina maidosta, ja se muistuttaa enemmänkin roomalaisen patsaan susiemoa kuin staffia.

Osa kengistäni on taas kadoksissa, sillä Fina on palannut entisille tavoilleen ja kuljettaa niitä ympäri taloa. Eteiseen tulijaa kun ei voi tervehtiä ellei suussa ole kenkää. Metsäkävelyllä toistuvat myös entiset leikit, oksat ja puunkarahkat saavat kyytiä koirien repiessä niitä kuin viimeistä päivää. Kotiinpäin kääntyessämme Fina yhtäkkiä muistaa, että siellä on velvoitteita ja kiskoo taluttimesta voimiensa takaa.

Tuhinaa, vikinää ja lutkutusta

Narttu 3




Nukkujista ei tunnista muita kuin pikkutytön viiru otsassa. Alla on ehkä narttu 1. Kuvassa näkyy hyvin näiden brindle-väritys.

Finan lapsivuode kesti tasan vuorokauden. Maanantai-iltana se halusi jo kävelylle, tiistaina se oleili pitkiä aikoja yläkerrassa ja tänään maistui metsäkävelyllä taas keppileikki. Olohuoneen sohvalta se ehtii jo tarkkailla ohikulkevia koiria ja säestää Eevin haukkumista.

Fina on rauhallinen ja maltillinen emo, se syöttää pennut kylläisiksi ja jättää ne sitten nukkumaan yhteen sykkyrään laatikon pehmusteille. Pentujen pulleista vatsoista päätellen maitoa tulee riittävästi, todensin painon nousut vielä punnituksilla. Joukon jykevin, tänään 370 gr, on viimeisenä syntynyt narttu. Se on myös äänekkäin ja ilmeisesti saa vallattua parhaat maitohanat. Pikkutyttö roikkuu nisillä aina kuin mahdollista, ja myös sen painokäyrä on lupaavasti nouseva. Silti se ei ole vielä edes saavuttanut muiden syntymäpainoa. Kokemuksen mukaan pieni pentu kasvaa kuitenkin normaalikokoiseksi jo parissa kuukaudessa.

Pentulaatikossa tuntuu olevan jo säännöllinen rytmi; ruokailuun valmistautumista vikisten ja mönkien, ruokailua lutkuttaen ja maiskuttaen sekä nukkumista mitä erikoisimmissa muodostelmissa. Viime yönä en enää herännyt kovin useasti tarkastamaan pentujen vointia ja taidankin jo siirtyä omaan sänkyyn ensi yöksi.

Eevi on hieman ymmällään ja yksinäinen, kun kaveri majailee suurimman osan päivästä alakerrassa. Se käy välillä pentuhuoneessa, mutta välttää visusti edes katsomasta pentulaatikkoon. Fina ryhdistäytyy täyteen mittaansa ja tuijottaa Eevin liikkeitä varuillaan. Enää se ei irvistele, mutta varoitusviesti käy ilmi sen katseesta. Veikkaan että viikon kuluttua Eevi saa jo vierailla pentujen luona ja myöhemmin myös leikkiä niiden kanssa.

Supersynnyttäjä

Vaikka Finan viimeiset odotuspäivät tuntuivat ikuisuudelta (niin muuten tuntuivat omien lasten odotuksetkin, itse synnytys sujui niin vauhdikkaasti, että kätilöllä oli vaikeuksia pysyä mukana. Sunnuntaiaamulla oli jo merkkejä tilanteen muuttumisesta, sillä Fina kieltäytyi kävelystä kotiportin ulkopuolelle. Se nukkui enimmäkseen petissään, ja kävin aika ajoin tarkistamassa sen voinnin.

Iltapäivällä olin menossa katselemaan televisiosta MM-hiihtoja, mutta se jäi vain aikeeksi, kun näin Finan seisovan eteisessä selkä köyryssä punnertaen. Kahvikuppi jäi pöydälle kun nappasin Finan syliin ja vein juoksujalkaa pentulaatikkoon. Pari tuntia Fina tuskaili laatikossaan, itki ja vikisi surkeasti. Elias rauhoitteli sitä luvaten, että kohta jo helpottaa. Aivan kuin sanojen voimasta Fina rauhoittui ja asettautui makuulle pehmusteille. Se ponnisti pari kertaa ja ensimmäinen musta mötikkä pullahti ulos. Elias irroitti kalvot, kuivasi pennun, punnitsi ja antoi Finan nuuhkia sitä. Pentu oli jäntevä ja vilkas, en tahtonut saada sitä pysymään aloillaan vaa'alla. Se alkoi tarmokkaasti imeä kun se pääsi Finan nisälle. Kirjasin tiedot paperille: Kello 16.23 narttu 1, musta valkoisin rintamerkein ja varpain, paino 255 g.

Puolen tunnin päästä pullahti maailmaan seuraava narttupentu, mutta se oli kovin pieni ja veltto, melkein elottoman tuntuinen. Se painoi vain 170 g. Elias hieroi sitä ja puhalsi hengitysteihin, heijasi ja läpytteli, mutta pentu retkotti velttona kämmenessä. Otin pennun hoiviini sillä aikaa kun Elias haki elvytyslääkettä. En halunnut antaa periksi, vaan heijasin, hieroin, puhalsin ja hytkytin pientä pentua ja tuntuikin, että se sai vähän eloa, aukoi suutaan ja nosti päätään. Samaan aikaan lisää pentuja putkahteli maailmaan, tuli ensimmäinen uros, seuraavaksi uros ja taas narttu. Ne kaikki olivat jänteviä ja tomeria, kuivauksen ja punnituksen jälkeen tarttuivat tarmolla Finan nisiin. Vain tunti oli vierähtänyt ja Finan mahan alla tuhisi 4 pentua ja viides alkoi kämmenieni välissä piristyä ja jäntevöityä. Toivo virisi, ehkä elämä kuitenkin voittaa. Laskin sen muiden joukkoon ja se alkoi ryömiä kohti meijeriä maidon tuoksun ohjaamana.

Finalla näytti olevan edelleen supistuksia ja parin työnnön jälkeen pääsi vielä joukon jatkeeksi tumma narttu. Puolitoista tuntia oli kulunut ja Fina synnyttänyt 6 pentua, keskimäärin 15 minuutin välein. Melkoinen saavutus varsinkin kun on kuullut lähes vuorokauden kestävistä synnytysmaratoneista sekä ikävistä vastoinkäymisistä.

Tein pienelle tytölle maidonkorviketta ja syötin sitä tunnin välein. Pusersin suupielestä sisään Puppy Boosteria, ternimaitoa sisältävää täydennysravinnetta. Huolestuneena totesin, että pentu ei näyttänyt osaavan tarttua nisään vaikka hakeutuikin Finan rinnalle. Yön aikana tarkastin pentujen tilanteen tunnin välein ja syötin lisäravintoa pikkuiselle. Aamun ilouutinen oli kun näin se imevän nisää tarmokkaasti etutassuilla pumpaten. Nyt se näyttää ottavan takaisin eilisillan menetyksen, on kuin liimattu Finan nisään. Jatkan kuitenkin lisäravinnon antamista, mutta tärkeintä on että pentu saa äidinmaitoa.

Finan hoivavietti on vahva, vaikka kesti tovin ennenkuin se sisäisti äitiyden. Käytyään asioilla penikoimisen jälkeen se meni omalla petille yläkertaan ja minun piti pakottaa se takaisin pentulaatikkoon. Nyt tilanne on kääntynyt toisin päin. Fina pitää pakottaa asioilleen ulos ja syömään. Eevi on käynyt pentulaatikolla katsastamassa tulokkaat, mutta Fina ei sitä hyvällä katsonut. Nosteli hieman ylähuultaan ja tuijotti häiritsijää tuimasti.

Väliaikatietoja

Narttukoiran tiineys kestää oppaiden mukaan 9 viikkoa (63 vrk) +/- 5 vrk. Tänään on 58. päivä Finan astutuksesta, ja olin varautunut jo varautunut synnytyksen käynnistymiseen. Turhaan näköjään hermoilen, sillä ainoastaan Finan entisestään pallomaisempi mahanseutu kertoo penikoimisen olevan lähellä. Aamupunnituksessa totesin sen painon nousseen yli kaksinkertaiseksi eli 13-kiloinen rimpula painaa nyt runsaat 16 kiloa. Olen mitannut Finan aamu- ja iltalämmön, sillä emon ruumiinlämmön laskiessa asteen verran voidaan arvella synnytyksen alkavan vuorokauden sisällä. Lämpökäyrä on pysynyt tasaisesti 37,5 asteen paikkeilla, mikä on koiralle normaalia. Fina on kyllä käynyt petaamassa pentulaatikon pehmusteita, mutta se petaa muutenkin sänkyjä päästäkseen lakanoiden väliin. Öisin se käpertyy peiton alle polvitaipeeseeni, ja viime yönä heräsin pentujen melskeeseen. Taitaa olla energisiä pentuja sillä ne potkivat pohkeitani oikein tuntuvasti.

Tullessani äsken kaupungilta Fina tarjosi tervetuliaisiksi vetolelua ja mittelimme hetken aikaa voimia. Aamulenkillä peura esitteli perheensä, aivan polun vieressä seisoivat kuin asetelmana äitipeura, isäpeura ja lapsipeura. Fina säntäsi niiden perään, kauhukseni näin sen loikkivan hangessa ja pelkäsin jo pahinta. Parinkymmenen metrin juoksu riitti ja se palasi polulle kuin mitään ei olisi tapahtunut. Toisena päivänä se yritti hypätä ja kiskoa puunrankaa, mutta kielsimme yltiöpäisen urheilun. Eevi on hieman ihmeissään, kun Finasta ei ole enää keppileikin haastajaksi.

Päivitän uutiset heti kun jotain tiedottamista

Esqui Maneras Español

Soitimme Riston ovikelloa ja korvat tarkkoina odottelimme koirien villiä haukkua. Turhaan odoteltuamme kokeilin ovea, joka olikin auki. Astuimme sisään ja huhuilimme huolestuneina: “Onko täällä ketään kotona?” Hetken kuluttua Eevi tepsutteli eteiseen aivan kuin ihmetellen: “Miten te jo nyt tulitte?” Alakerran rappusista kuului rapinaa, ja hetken kuluttua Fina kurkisteli eteisen ovelta. Putosin polvilleni, ojensin käsivarteni, sanoja ei tarvittu: koirat ryntäsivät vikisten syliin, hyppivät, nuolivat, kieppuivat hyrrinä ja vispasivat häntää.

Koirien perässä Roy, Werner ja Henrik löntystelivät eteiseen, jättivät tietokonepelin kesken tervehtiäkseen matkalta palaavia isovanhempia. Tervehdykset olivat paljon kesympiä, isoja poikia kun ei enää saa suukotella, korkeintaan keveästi halata. Kolmiäänisesti he kertoivat, miten ahkerasti olivat hoitaneet Eeviä ja Finaa. Jääkaapin ovitarran alta irrotettiin isän laatima koiranhoitotaulukko, johon oli merkattu ulkoiluttamiset, syöttämiset, lääkkeiden anto ja muut toimenpiteet. Kaksoset olivat keränneet tasan yhtä monta pistettä ja pikkuveli muutaman vähemmän. Tasapelin voittaja ratkottiin Kivi, sakset ja paperi -leikillä. Werner sai ensimmäisenä valita tuliaisen, Roy kakkosena ja Henrik tyytyi sopuisasti kolmannen sijan palkintoon. Kun keräsimme koirien tavarat Werner valitti, että kymmenen päivää oli ollut aivan liian lyhyt koirienhoitoaika. Lohduttelin että eihän kestä enää kuin runsaat kaksi kuukautta, kun he saavat hoitaakseen ihan oman Finan pennun.

Kuten usein aikaisemminkin Riston perhe oli pitänyt huolta Eevistä ja Finasta ulkomaan matkamme ajan. Espanjan matkan varusteina ei ollut kesävaatteita, ei uimapukuja eikä sandaaleja. Sen sijaan olimme pakanneet laukkuihin hiihtovarusteet, lämpöasut, rukkaset ja kypärät. Tarkasti pujottelun maailmancupia seuraavat saattavat muistaa, että viime joulukuussa naiset kilpailivat Pyreneillä, LaMolinan rinteillä. Päätimme olla Tanja Poutiaisen perässä hiihtäjiä ja suuntasimme matkan samoille vuorille. Vanhin poika Mika sekä pojat Joel ja Tyko matkasivat Kanarialta myös LaMolinaan, ja siten saatoimme tavata yhteisen liikuntaharrastuksen parissa. Mikan ja poikien espanjan taito olikin tarpeen, sillä Barcelonan ulkopuolella ei englanti enää riittänyt kommunikointikieleksi.

LaMolina on pieni Pyreneiden vuoristokylä, joka ei tarjoa muuta kuin majoituspaikkoja ja hiihtoa. Vuoret kohoavat yli 2500 metrin korkeuteen ja rinteet luikertelevat huipuilta leveinä ja haasteellisina. Lumi säihkyi timanttisena syvän sinisen taivaan alla, ja pieni pakkanen piti rinteet hyväkuntoisina. Espanjalaisten hiihtoloma tai oikeammin karnevaaliloma ei ollut vielä alkanut eikä hisseille ollut tungosta. Toisinaan saimme lasketella ylhäisessä yksinäisyydessä ja nauttia hiljaisesta ja huimasta vuoristomaisemasta.

Omatoimimatkailijoina tosin kaipasimme välillä valmismatkan huolettomuutta: opasta lentokentällä, ohjausta oikeaan bussiin, hotelliin kuljetusta ja täsmällisiä aikatauluja. Melkein kovempaa kuntoa kuin laskettelu vaati selviäminen raskaiden laukkujen kanssa lento-, juna- ja bussimatkoista akselilla Helsinki-Brysseli-Barcelona-LaMolina. Hermojamme koettelivat aikataulujen epämääräisyys ja bussien odotteluun taisi keskimäärin kulua kokonainen päivä.

Mennen tullen pysähdyimme Barcelonassa ja ehdimme katsastaa Picasso-museon, Sagrada Familian, Gaudi-talon ja katedraalin. La Ramblas kuhisi ihmisiä kuin Helsinki taiteiden yössä. Eräällä pikkukadulla kohdalle osui myös eläinkauppa, ja halusin katsastaa, löytyisikö sieltä koirille tuliaisia. Siitä käynnistä jäi paha mieli, sillä hyllyillä olevien kenneltarvikkeiden lisäksi myymälän takaosan häkeissä oli koiranpentuja myytävänä. Noin kolmikuukautiset yorkit, pinserit, mäyräkoirat ja westiet tapittivat meitä kysyen “Haluaisitko minut lemmikiksi? Pentujen hinnat vaihtelivat tuhannen euron molemmin puolin, vaikka niillä ei näyttänyt olevan rekisterikirjoja.

Finan odotus on loppusuoralla, runsas viikko vielä jännitetään. Sen maha on pinkeän pyöreä hoikan vartalon alla ja kylkien alla käy kova vilske. Voimille odotus tuntuu ottavan, sillä se nukkuu suuren osan päivää eikä leikkiminen enää huvita. Tänään kokoamme pentulaatikon ja kerromme Finalle, että sen pitäisi opetella nukkumaan siinä. Minulle tulee ikävä kylkiäistäni, petinlämmittäjää.


Siellä ne ovat hyvässä tallessa

Mammalomalla

Vaikka lenkkimaastomme Hannusmetsä sijaitsee Länsiväylän ja Kaitaantien puristuksessa, se on säilynyt vihreänä keitaana, kotina monille metsän eläimille. Peura on näyttäytynyt muutaman kerran, sen jälkiä olemme havainneet useasti. Rusakot hyppelevät ihmisistä ja koirista välittämättä, onneksi ei sentään vielä näy citykaneja. Koirien kiihkeistä haisteluista päätellen joidenkin isojen kivien alla on mäyrän pesä. Kevään lämpimillä kyyt paistattelevat päivää kallioilla, ja silloin kierrämme kivikot kaukaa. Tänä aamuna kohtaamamme eläin ei ehkä ole kovin harvinainen, mutta sai meidät kyllä kummastuksen valtaan. Olisin valmis lyömään jopa 100 euroa vetoa, jos joku osaisi arvata oikean eläinlajin. Voisimme leikkiä eläinaiheista Mitä tiedät ystävästäni –leikkiä. Se on suosittu ajankulu pitkillä ja miksei lyhyemmilläkin automatkoilla Riston poikien kanssa. Arvuuttelu voisi kuullostaa tältä:

”Onko se yli kilon painoinen? – Ei ole.
Onko se karvainen? – Ei.
Onko se nisäkäs? – Ei.
Onko se lintu? – Ei
Onko se matelija? –Ei.
Onko se hyönteinen? –Ei.”

Kun uskoisin ettei arvuuttelu johtaisi oikeaan eläimeen, paljastan vastauksen.

Lumisella polulla katseeni osui kämmenen kokoiseen ruskeaan möykkyyn. Elias nosti möykyn ylös, enkä ollut uskoa silmiäni kun rukkasen keskellä nökötti iso sammakko, oikea konna. Se oikoi jäykästi pitkiä koipiaan, oli ilmeisesti lähtenyt kesken talvihorroksen liikenteeseen, mutta yliarvioinut voimansa ja kuntonsa. Siirsimme konnan polun varteen kuusen alle jatkamaan horrosteluaan. Olisi ehkä pitänyt kasata sen päälle lehtiä, ettei se paleltuisi pakkasissa tai kuivuisi veden puutteessa. Eiköhän tämä outoon vuodenaikaan liikkeelle lähtenyt eläin vahvista ilmaston muutoksen olevan täydessä vauhdissa?

Aamuiselle lenkille lähtö ei kiinnostanut koiria ollenkaan. Fina köyristeli ja vääntelehti isojen sadepisaroiden kastellessa turkin, katseli minuun anoen että päästäisin sen takaisin kodin lämpöön. Samalla hetkellä kun irrotimme taluttimet metsäpolun juurella, ”On” -tila napsahti päälle. Lähimmän kuusen alta löytyi jo ensimmäinen keppi, jonka kiskomisessa märkä keli oli sivuseikka. Kun keppi oli silputtu sälöiksi, koirat loikkivat märässä lumessa kuin rusakot, Fina käpyjä etsien ja Eevi riemusta riekkuen. Sellaisia staffit ovat, elämä on joko On tai Off. On-tila on usein 200 %:nen.

Olemme koko viikon paistatelleet onnittelujen loisteessa. Sunnuntainen menestys agilitykisoissa ja luokkanousu kirvoitti seuratovereilta ja kasvateilta onnittelujen tulvan. Kiitos kuuluu myös kouluttajille, joiden kanssa olemme sitkeästi kehittäneet agilitytaitoja. Tosiasiassa Finan masussa olevat pennut (tulevat agilitaajat?), nousivat jo syntymättöminä kolmanteen luokkaan. Siinäpä olisi melkoinen markkinointivaltti tuleville pennuille!

Viime sunnuntain kisoissa en vielä ollut varma, onko Fina edes kantava. Kun tiistaina lähdimme Tiineysoraakkelin eli radiologi Sören Bondestamin vastaanotolle, olin varautunut myös negatiiviseen tulokseen. Samalla kun mies liikutteli anturaa Finan vatsan päällä, hän laski: yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi. - Kyllä täällä ainakin viisi virkeää pentua on, kuului diagnoosi. Näinhän minä ne itsekin, viisi vaaleaa pallukkaa sykki tummalla taustalla. Hyvin mahdollista on, että joku pallukka on jäänyt näkemättä, sillä koiran kohtu on y-kirjaimen muotoinen, ja sikiöt ovat kuin helminauhassa kohdun y-sakaroissa.

Kuudennella tiineysviikolla sikiöt muistuttavat jo aivan oikeita pieniä koiranpentuja! Niiden sydämet sykkivät yli 200 kertaa minuutissa. Varpaat ja kynnet muotoutuvat. Finan ympärysmitta on vihdoin kasvanut, sillä on koko ajan nälkä, se on väsynyt ja nukkuu paljon kuten kaikki odottavat äidit! Enää kolme viikkoa odotusta, sitten toivottavasti pentulaatikossa tuhisee monta reipasta pentua.


 

Kolmonen on kova luku

Finan kolmevuotispäivä on ollut yhtä juhlaa. Eilen vietettiin synttäreitä ja vieraaksi oli kutsuttu Finan ja Eevin supersuosikit Sirkka ja Markku Helasuo. Suosio johtuu siitä, että koirat ovat useasti matkojemme aikana olleet heillä hellässä hoidossa. Lisäksi aina kun Helasuolta tulee kyläilykutsu, siihen sisältyy vaatimus ottaa koirat mukaan. Taisivat koirat aavistaa että tuttuja vieraita oli tulossa, sillä jo puoli tuntia ennen ne hermoilivat olohuoneen ikkunan ääressä ja juoksivat välillä pihalle haukkumaan. Kun rajut tervetulontoivotukset oli annettu, keittiön pöydälle katettiin syntymäpäiväkakku. Fina nostettiin tuolille pöydän ääreen ja sitten vain nopeasti kamerat esille ja sormet herkkinä laukaisimella, jotta ehti näppäistä kuvan ennen kakun hupenemista. Eevi pääsi toiselle tuolille ja koirat ahmivat herkkuja kilpaa sellaisella vauhdilla, että koko kakku liukui lautaselta pöydälle. Loppuillan Fina köllötteli kylläisenä joko Markun tai Sirkan kainalossa ja nautti silmät sirrillään rapsutuksista.




Iltamyöhällä Fina nappasi juustotarjottimelta Gouda-juuston ja järsi sitä pöydän alla. Oman juhlakakun jälkeen se varmaan luuli että nyt koirat saavat myös syödä ihmisten lailla pöydästä.

Finan juhlaputki jatkui tänään Purina-areenalla, missä se nappasi agilityradalla kolmannen 0-tuloksen, kisan 2. sijan ja nousun kolmanteen luokkaan. Tavoitteenamme oli ollut nousta kolmanteen luokkaan kolmevuotispäivään mennessä, ja tavoite toteutui vain muutaman päivän viiveellä. Nyt on melkein epätodellinen olo, mutta totta se vain on, että seuraaviin kisoihin ilmoittaudutaan kolmanteen luokkaan. Kuohuviinipullo poksautetaan auki myöhemmin illalla. Milloin ne seuraavat kisat sitten ovat, varmistuu tiistai-iltana, klo 18.30, jolloin menemme ultraäänitutkimukseen. Jos pentuja löytyy, Fina jää mammalomalle ja kisaa vasta huhtikuun lopulla.

Olen jo toipunut melko rankasta Tukholman risteilystä Wernerin ja Royn (11 v)sekä Henrikin (9 v) kanssa. Risteily oli pojille antamani joululahja, jossa sitouduin tarjoamaan laivalla a la Carte -ateriat, Tukholmassa museokäynnin ja shoppailua sekä kaikenlaista yhteistä tekemistä. Laivalle päästyämme poikia ei pidätellyt mikään, en saanut edes takinliepeestä kiinni yrittäessäni kertoa nukkumaanmenoajasta. Jossain vaiheessa jo hermostuin, kun kenenkään kännykkään ei saanut yhteyttä, Henrik oli unohtanut omansa kotiin, Wernerin kännykästä oli akku loppu ja Royn unohtunut hyttiin. Kun odottelin poikia vähän vaille klo 23 hytissä, infosta tuli ilmoitus, että hytin avain ja erinäisiä kortteja oli tuotu sinne. Huh! mitä oli tapahtunut, onko pojat ryöstetty, mutta hyvä sentään, ettei kukaan vieras ole tunkeutunut hyttiin. Selitys korttitarinalle oli se, että Roy oli antanut lompakkonsa pikkuveljelle, jonka piti ostaa tax-freestä karkkeja. Henrik oli rahaa kaivaessa nostanut kortit pöydälle ja unohtanut ne siihen.

Tukholmassa aloitimme kierroksen Lelumuseossa, missä itse vaivuin nostalgiseen tunnelmaan ihaillessani vitriineissä lapsuudenajan nukkeja ja nukkekoteja. Kuka muistaa vielä Meccanot, matchbox-autot, Märklin-junaradat tai tinasotilaat. Miltähän nykylasten muoviset hirviöt ja härvelit näyttävät museossa vuosikymmenten päästä. Vanhassa kaupungissa kaksoset ihastuivat pehmolelukaupan nalleihin, varsinkin kun jouluaiheiset olivat myynnissä puoleen hintaan. Omilla rahoillaan he ostivat isot nallet ja kulkivat sitten ne kainalossaan Tukholman kaduilla, metrossa ja busseissa saaden osakseen melkoisen määrän hymyjä. Henrik ei pehmoillut, hän osti Victorinox-linkkuveitsen.

Kotisatamassa esitettiin vielä viimeinen jännitysnäytelmä. Werner ja Henrik lähtivät edellä odottelemaan ulospääsyä laivasta, mutta Roy ja minä jumiuduimme ihmismassan taakse odottelemaan. Kun tulimme ulos laivasta, ei poikia näkynyt missään. Odottelimme kunnes kaikki poistujat näyttivät tulleen ulos. Tietenkään Wernerin puhelin ei toiminut, ja jännitys vatsanpohjassa kourien lähdimme tarkistamaan, josko pojat olisivat kuitenkin kulkeneet meidän edellämme terminaaliin. Siellä Elias odotteli yksin. Juoksin ylös terminaalin toiseen kerrokseen, ilmoitin kulunvalvontaan että kaksi poikaa on kadonnut. Nainen välitti laivaan kuulutuksen kadonneista pojista, mutta saman tien tuli soitto Eliakselta, että Werner ja Henrik ovat löytyneet. Selitys eksymiselle oli yksinkertainen, pojat olivat menneet ylemmän kannen ulko-ovelle, mutta kun eivät löytäneet meitä, olivat lähteneet hyttiin etsimään. - Loppu hyvin, kaikki hyvin. Oliko sittenkään! Iltapäivällä Henrik valitti päänsärkyä ja oksensi. Saattoi olla jännityksen purkautumistakin, sillä tauti oli jo iltaan mennessä ohi. Kommelluksista huolimatta meillä oli hauskaa, ja pojat kiittelivät joululahjaa yhdestä suusta. Ensi vuonna uudestaan!

Television viemät

Jos televisionkatselijatutkimusta olisi menneellä viikolla tehty meidän taloudessamme, antaisi se varmasti vääristyneen kuvan katselutottumuksista sekä ruudun ääressä vietetystä ajasta. Viikko nyt sattui olemaan urheiluhullun perheen unelma, tarjontaa kun oli kesälajeista talviurheiluun. Australian avoimet tenniskisat naulitsivat Eliaksen alakerran sohvalle, Eurosport-kanava aukesi aamuvarhain eikä sulkeutunut ennen kuin vasta iltamyöhällä. Alhaalta kuului huutoja ja hihkaisuja, niin täysillä mies eli huippupelaajien pallojen sinkoillessa verkon yli. Paitakin piti välillä vaihtaa aivan kuin mies olisi hikoillut pelaajien kanssa 40 asteen helteessä. Pienen katastrofin makua oli ilmassa kisojen alkaessa, sillä Canaldigitalin Eurosport-kanava ei suostunut aukeamaan. Syynä oli taivaalle ammuttu Thor6-satelliitti, joka lähetti ohjelmaa uudesta vinkkelistä eikä antennimme enää löytänyt kaikkia ohjelmia. Asentajan saaminen paikalle olisi kestänyt liian kauan, monta arvokasta peliä olisi jäänyt näkemättä. Puhelinsoitto kilpailevalle kanavayhtiölle pelasti tilanteen ja parin tunnin kuluttua PlusTv lähetti Eurosportin kautta televisioomme huipputennistä Australiasta.

Taitoluistelun EM-kisojen musiikki on viikon puolesta välistä lähtien tulvinut huoneisiin ja olohuoneen takaseinän ison kankaan ovat täyttäneet taidokkaat luistelijat. Eilen iloitsimme upeiden suomalaismimmien voitokkaista suorituksista. Kateus on ruma asia, ja ihan hävettää naapurimaan puolesta. Naisluistelijan valmentaja on esittänyt protestin suomalaisten suosimisesta.

Tänään televisiosurffailu on yltynyt aivan mahdottomaksi; yhdeltä kanavalta piti seurata ampumahiihtoa, sitten piti vaihtaa naapurikanavalle seuraamaan Poutiaisen pujottelua, palata takaisin kakkoselle vahtimaan hiihdon maailmancupin sprinttiä, klikata Eurosportille katsomaan miten miesten neljännesvälierät etenevät ja palata takaisin kakkoselle ihailemaan taitoluistelukisojen loppunäytöstä. Melkoista nojatuolimatkailua: Melbourne - Cortina - Otepää - Antholz - Helsinki. Elias on tänään urheillut vain ruudun ääressä, mutta minä olen myös ehtinyt käydä Finan kanssa kisaamassa Hyvinkäällä (hyväksytty rata, mutta muutamia turhia virheitä).

Eevi ja Fina ovat silminnähden kyllästyneitä isäntäväen tv-maniaan. Fina kyllä mielellään änkeää kylkeen kiinni tai syliin ja nautiskelee raaputuksista, mutta Eevi ilmoittaa äänekkäästi, milloin televisiokiintiö on täyttynyt. Pihalla pyöriessään ja kimittäessään se kertoo naapureille, miten mielissään se on saatuaan lauman taas terveellisille tavoille eli ulkoilemaan. Metsän valkoinen peite ei ole esteenä koirien lempileikeille. Fina kuopii lunta ison kuusen alla kuin poro jäkälää etsiessään ja löytää kuin löytääkin käpyjä. Kun keppejä ei löydy maasta, voi kiskoa ison männyn alaoksia.



Finan vyötärön ympärys on jopa pienentynyt, sillä tällä viikolla se ei ole syönyt paljoakaan. Jos se yleensä suostuu tulemaan keittiöön, se vain vilkaisee ruokakuppia ja lähtee pois. Raejuusto, joka on ollut sen herkkua, kelpaa vain jos tarjoan sitä kädestä. Tänään tarjosin sille maksalaatikkoa, ja se suostui näykkimään hiukan kupin reunasta. Tiineyskalenterin mukaan neljännellä viikolla ilmenee syömättömyyttä ja Finan käytös kyllä puoltaisi positiivista löydöstä. Huomenna soitan ja varaan ultran seuraavalle viikolle.

Palaan vielä television katseluun. Riemastuin kuin näin ohjelmalehdessä että suosikkini Amazing Racen uudet jaksot alkavat tänään. Tässä jaksossa kilpailijoiden matka ulottuu myös Suomeen. Ihanan jännittäviä sunnuntai-iltoja luvassa!

Kohtaamisia metsässä

Kun metsäkävelyllä Fina höristelee korviaan ja terästää katsettaan, pitäisi uskoa, että metsässä on muitakin liikkeellä kuin me. Lähtöpisteemme Hannusjärven metsälenkille sijaitsee radiomaston juurella jyrkän kallion alla. Kuvittelemme, että reitti on vapaa koska kukaan muu ei halua kivuta jyrkkää rinnettä ylös. Sitä paitsi kiipeily tekee koirielle hyvää, ja kyllä Eliaksen ja minunkin aamukankeat jäsenet vertyvät mainiosti ja pulssi nousee melkoiseen jumputukseen.

Eräänä aamuna Finalla oli taas tarkkailueleet päällä, mutta päästimme silti koirat vapaaksi heti reitin alussa. Kun puuskuttavina olimme kalliokielekkeen päällä, sydämeni melkein pysähtyi muustakin kuin vain rasituksesta. Tasanteella oli päiväkotiryhmä ulkoilemassa, ja meneillään oli jonkinlainen piirileikki. Fina säntäsi oitis tervehtimään, vaikka minä yritin läähätykseni lomasta huudella sille kieltoa. Fina käväisi lasten luona, mutta tuli saman tien takaisin ja lähestyimme sitten ryhmää koirat tiukasti taluttimissa. Pahoittelin Finan ryntäystä ja kysyin oliko se pelästyttänyt lapset. Tädin ja lapset nauroivat ja sanoivat yhdestä suusta, että Fina oli vain nuuhkaissut heitä ja juossut takaisin. Silloin minuakin jo nauratti ja juttelimme hetken päiväkodin luontoretkeilystä. Eräs tomera miehenalku sanoi, että täällä ei ole hirviä. Taisi poika pelätä hirviä, mutta tädit olivat vakuuttaneet metsän olevan hirvivapaa.

Jatkoimme ajatuksissamme eteenpäin pitkin tuttua reittiä, ja koirat juoksentelivat varvikossa. Eevi ehdotti Finalle keppileikkiä, mutta onneksi sillä kertaa ei syntynyt taistelua kepinvoittajasta. Joskus koirien taistelut ovat mahdottoman pitkiä ja sitkeitä, silmät vain pyörivät päässä, kauhea murina kuuluu, eikä kumpikaan suostu luovuttamaan. Havahduin kun polun poikki juoksi iso ruskea otus ja luulin aluksi, että suurikokoinen koira oli irrallaan. Fina säntäsi salamana perään ja tajusin saman tien, että vihdoin metsän salaperäinen peura näyttäytyi. Olimme lumessa nähneet sen jälkiä aivan kulkureittimme varrella, mutta itse otusta emme olleet koskaan nähneet. Jo toisen kerran aamulenkin aikana sydän pompahti kurkkuun, ja ehdin jo kuvitella, miten Fina juoksisi peuran perässä moottoritielle. Elias ja minä huusimme Finaa niin kovaa, kuin ääntä meistä lähti ja ihme tapahtui. Fina palasi melkein heti, se oli vain uteliaana sännännyt katsomaan outoa liikkujaa. Nyt tuli todistettua, että Fina tottelee luoksekäskyä melkein 100 %:sesti. Se toteuttaa tyypillistä staffilogiikkaa: ”Ok, tottelenhan minä, kunhan ensin käyn tarkistamassa tuon jutun”. Kun kesällä Lapissa Fina tuli todettua porovarmaksi, nyt voin sanoa sen olevan myös peuravarma.

Finan kolmas viikko astutuksesta alkaa olla täynnä, mutta tiineyskalenterin mukaan ei selkeitä oireita raskaudesta voida vielä todeta. Ei ole aamupahoinvointia, ei syömättömyyttä, ei apeutta kuten joiden ohjeiden mukaan voisi jo olla. Tosin mahalinja on suoristunut eli Finan lähes vinttikoiramainen vyötärö on katoamassa.

Nyt kun Riston perheeseen on päätetty ottaa Finan pentu (jos niitä tulee), nimen keksiminen on jännittävää ja ajankohtaista. Eilisellä yhteisellä ajomatkalla Hämeenlinnaan mietimme kovasti nasevaa ja toimivaa kutsumanimeä. Järjestyksessä tämä olisi 8. pentueeni, jossa viralliset nimet alkaisivat H-kirjaimella. Kutsumanimi on aivan omistajan päätettävissä, mutta kannattaa miettiä lyhyttä korkeintaan kaksitavuista nimeä, joka ääntyy sujuvasti. Koirien nimistä on jopa tehty gradu Turun yliopiston sosiologian laitoksella. Netistä voi koirien nimiä etsiä useilta sivustoilta, tässä muutama osoite: http://www.freewebs.com/koiriennimet/
http://www.koirakuvia.net/koiran-nimet.php

Carpe diem

Tälle talvelle on tunnusomaista, että on tartuttava hetkeen ja nautittava talven iloista heti kun tilaisuus tarjoutuu. Niinpä kävimme nauttimassa järviluistelusta heti, kun pakkanen oli jäädyttänyt jäät turvallisen paksuiksi. En muista milloin olisin viimeksi luistellut kirkkaalla järven jäällä, jonka läpi näkee melkein pohjaan asti. Aurinko paistoi viistosti metsän takaa ja myötätuuli antoi sopivasti vauhtia menoon. Takaisin tullessa pitikin tehdä töitä niin että hiki kasteli selän. Suomalainen talvi-ilo on moninaista, Oittaan rannassa oli talviuimareita, hiihtäjät suuntasivat metsään laduille, ja laiturilla istui vieri vieressä ihmisiä pukemassa tai riisumassa luistimia. Potkukelkkailijat kiitelivät jäällä, surffaajat levittelivät värikkäitä siipiään ja jotkut vain kävelivät nauttien talvipäivästä. Yksi staffirouvakin oli päässyt mukaan iloittelemaan. pirteä hyväkuntoinen 11-vuotias juoksi jäällä kuin nuori koira.

Hiihtokelien kanssa on sama tilanne, on hiihdettävä silloin kun lunta on maassa. En suostu lähtemään pääkaupunkiseudun tykkilumiladuille, joten piti matkata Tampereelle asti hakemaan hiihtoiloa. Jukka vei meidät Teivon raviradan kyljessä olevaan Lamminpään hiihtokeskukseen, jossa oli kohtuullisessa kunnossa oleva hiihtolenkki. Melkein jonossa siellä sai hiihtää, mutta harjulta oli hulppeat maisemat, aurinko paistoi ja pieni pakkanen punasi posket. Siinä sujutellessani muistelin, miten tasan puoli vuotta sitten helteisenä heinäkuun päivänä kisasin alhaalla olevalla raviradalla Agirotu-tapahtumassa.

Riitta-miniä päivysti Tayksissa sunnuntain-yön ja me olimme Jukan apuna lasten hoidossa. Illalla kävelimme koirien kanssa pitkän lenkin Pyryn ollessa toimeliaana oppaana. Hän halusi taluttaa Eeviä, koska se on niin lauhallinen. Vähän avustusta tarvittiin kuitenkin, sillä Hämeenpuiston hajut olivat niin kiihottavia, että Eevi poukkoili sinne sun tänne ja oli vetää pienen taluttajan kumoon. Tampereen koiranulkoiluttajat näyttävät olevan paljon kontaktihaluisempia kuin espoolaiset, sillä lähes jokaisen kanssa piti jäädä juttelemaan ja katsastamaan koiria.

Pyry on utelias ja tietäväinen neljävuotias ja hänen kanssaan jää väittelyssä helposti toiseksi. Kun televisiosta tuli hiihto-ohjelmaa kysyin tietääkö hän, kuka on Pirjo Kuitunen. “Tietenkin, sehän on maailman paras hiihtäjä”, tuli kuin pyssyn suusta. Edellisellä viikolla Pyry oli katsonut vanhempien kanssa Tour de Skitä ja pohtinut: “Minkähänlaiset tissit Pirjo Kuitusella on?” Kun Jukka kertoi meille tarinan, hän vakuutti, että perheessä ei todellakaan ole viime aikoina puhuttu tissiasioista. Pienillä padoilla on korvat, jossain on joku takuulla niistä puhunut.

Otetaanpa aasinsilta Finan tisseihin. Kuvittelen että ne olisivat vähän kasvaneet, mutta myös valeraskaus saattaa turvottaa niitä. Ruokahalu on melkoinen, mutta sekin voi olla vain tuurisyömistä. Pari päivää sitten oli päiväpeitolla oksennus. Olisiko se merkki raskauspahoinvoinnista vai lumensyönnin aiheuttamaa vatsalaukun ärsytystä. Odottelemme siis kärsivällisinä selviä merkkejä raskaudesta, mutta varmuuden voimme saada vasta helmikuun alussa ultraäänikuvauksen jälkeen. Kyselyjä Finan mahdollisista pennuista on tullut jo useita, mutta kärsivällistä odottamista tarvitaan nyt kaikilta osapuolilta.

Näkyykö muutosta!



Kotimatkalla Tampereelta kura roiskui ja valkoiset hanget ovat muisto vain. Läheisellä luistinradalla lillui valtava vesilammikko!

Joulumuisteloja ja lemmenleikkejä

Lapsuuden joulut vietimme aina kotona oman suuren perheen kesken. Molemmat isovanhempani olivat kuolleet jo hyvin varhain, joten meillä ei ollut mummuja ja vaareja perhepiiriä laajentamassa. Nuorempana en niinkään ymmärtänyt asian merkitystä, mutta nyt tuntuu haikealta. Pohdin miten paljon olen jäänyt elämässä paitsi, kun en ole saanut tutustua isovanhempiini.

Jouluillallisen jälkeen muistan istuneeni kerrostaloasuntomme leveällä ikkunapenkillä tähyillen josko näkisin joulupukin tulevan pitkin Temppelikatua. Joulupäivä tuntui ikuisuudelta, silloin ei saanut tavata edes parasta ystävää jonka kanssa verrata joululahjoja. Tapaninpäivänä Ette-täti, äidinäidin sisar, järjesti sukujuhlat ja näin aikojen perästä ne muistuvat mieleen mukavina tilaisuuksina. Tosin taisimme lähteä vastahakoisina mukaan sukulaistätien ja setien kommentoitaviksi.

Nykyisin lastemme perheissä pohditaan, kumman isovanhemman luona joulua vietetään, jäädäänkö omaan kotiin vai matkataanko jonnekin. Me olemme joustavia, tarjoamme joulupöydän halukkaille, mutta iloitsemme myös kutsusta poikien luo. Olemme myös viettäneet joulun kahdestaan koirien kanssa Piilopirtillä tai matkanneet Mikan luo Canarialle. Tapaninpäivän sukujuhlat ovat muuntuneet ulkoilutapahtumiksi. Tänä vuonna olimme Riston perheen kanssa Rautatientorilla luistelemassa ja sen jälkeen teimme kävelyretken Uunisaaren kallioille. Vaikka en tänä vuonna valmistanut jouluruokia, joitakin jouluperinteitä olen kuitenkin tarkoituksella ylläpitänyt. Olen leiponut isoäidiltä kulkeutuneella reseptillä kanelimuroleipiä, olen rakentanut saman piparkakkukirkon vuosi vuoden jälkeen ja ottanut tutut koristeet esille. Jouluruokia olen maistanut lipeäkalasta lanttulaatikkoon, mutta pidän mielelläni vuoden tauon sesonkiruokien nautiskelussa.

Joulun ja uudenvuoden välisiä päiviä väritti Finan juoksun ja progesteronitason seuraaminen ja oikean astutusajankohdan määrittely. Ulkoiset merkit näyttivät jo niin suotuisilta, että kutsuimme Maxin kylään sunnuntaina 28.12. Max oli oikein halukas astumaan, mutta Fina ei ollut asiasta ollenkaan samaa mieltä. Se kimitti ja räyhäsi raivopäänä ja sai siitä hyvästä kuonokopan päälleen. Mukana olivat kokeneet astutusavustajat Thea Sundqvist ja Riitta Grönberg ja heidän toimestaan jonkinlainen astuminen saatiin aikaiseksi. Varmuuden vuoksi päätimme kokeilla uutta astutusta parin päivän päästä. Finan sisällä taisi käydä melkoinen hormonimyllerrys, sillä tiistaina se heittäytyi Maxin eteen selälleen näyttäen tunteensa ja halunsa aivan estottomasti (jopa säädyttömästi!). Annoimme koirien kirmailla hetken pihalla, enkä ole milloinkaan seurannut moista koirien lemmenleikkiä. Max ja Fina juoksivat kylki kyljessä nurmikolla, hävisivät välillä pensaisiin kuhertelemaan, loikkivat toistensa yli, suukottelivat ja lopulta läähättivät kiihkoissaan niin että poskilihakset pullistelivat. Esileikki palkittiin, sillä lopulta Max sai tehdä hyppynsä rauhassa ja Fina pysyi hienosti aloillaan. Jos luonto hoitaa asiansa kunnolla, tästä astutuksesta syntyy oikeita rakkaudenlapsia.

Eevi on ymmärrettävistä syistä ollut hieman syrjässä, mutta tiistaina otin sen Finan sijasta treeneihin. Kun kutsuin sitä olohuoneen sohvalta mukaan, se käänsi päänsä ja oli näkevinään ulkona jotain erityisen mielenkiintoista. Se tietyt luuli joutuvansa taas statistiksi Finan juostessa treeniratoja. Melkein kiskoin sen hihnasta autoon. Kun Eevi pääsi radalla, ei riemulla ollut rajoja. Se juoksi kuin nuori neito, hyppi, pujotteli, juoksi puomin kontaktit tarkasti ja vaati radan päätteeksi kovaäänisesti palkintoa. Eevin ilo tarttui minuunkin ja palasimme kotiin innosta puhisten. Kyllä Eevin täytyy vielä päästä kisaradoillekin, vaikka emme tavoittelisikaan enää huipputuloksia. Se tunnelma ja yhdessä tekemisen ilo on tärkeintä.

Fina ja Max

Vaipanvaihtoa

Jouluun on enää kolme yötä, valisti minua neljävuotias Pyry ja vakuutti samaan hengenvetoon, että tänä vuonna joulupukki varmasti löytää tiensä perille asti. Jukan perhe Tampereelta tuli katsomaan kanssamme HurjaRuuthin Talvisirkusta ja myös viettämään neljättä adventtia. Vanhemmat tosin lähtivät lauantaina yhteiselle hotellilomalle Helsinkiin ja me saimme arvokkaan tehtävän hoitaa Pyryä ja Annaa vuorokauden ajan. Samaan hyssykkään tulivat yökylään myös Riston pojat, ja niin viime yönä oli majoituskapasiteettimme 100 %:sti täysi.

Pyry oli aivan täpinöissä isojen serkkupoikien kanssa touhutessaan, mutta tänään oli jo itku herkässä väsyneellä pikkumiehellä. Anna, yksi vuotta ja risat, tepasteli jalat väärällään ja ihmetteli uutta ympäristöä. Koirat kiinnostivat Annaa erityisesti, eikä hän yhtään säikkynyt märänkylmiä muiskauksia. Ihailin ja ihmettelin, miten siivosti koirat käyttäytyivät pienen horjuvan tytön juostessa ympäriinsä. Eevi ja Fina eivät kertaakaan hyppineet Annaa kumoon, kuten kyllä yrittävät tehdä isompien lasten kanssa. Ne istuivat kauniisti lattialla ja antoivat Annan näprätä korvia ja nipistellä kylkiä. Tietenkään en antanut hetkeksikään koirien jäädä näkyvistä, eläimen hillitty käytös kun ei kiltteydestä huolimatta ole takuu varmaa. Fina liimautui poikien seuraan; se kimitti uima-altaan reunalla, istui tv-huoneen sohvalla katsomassa piirrettyjä ja nukkui yönsä Royn kainalossa.

Finan juoksu on nyt kolmannessa päivässä ja vaihdoin sille pikkuhousunsuojia yhtä tiuhaan kuin Annalle vaippoja. Useamman kerran Fina on päässyt livahtamaan housut jalassa ulos ja kerran jouduin siivoamaan isot asiat, aivan kuten Annankin vaipoista. Ihan nirppanokka ei tosiaankaan saa olla pestessään juoksuisen nartun housusotkuja.

Tänään Elias otti ensimmäisen progesteroninäytteen Finasta ja Jukka lupasi viedä seerumin huomenna Tampereella Vetlabiin. Huomenillalla kun tulokset ovat tiedossa, voi jo päätellä, mikä tulee olemaan astutuksen ajankohta.

Iloista piparintuoksuista joulua ja mainiota uutta vuotta toivotamme oheisen tanssin kera.

http://elfyourself.jibjab.com/view/oBspUr0I3pJKZPmne01a

Ikuinen pentu

Fina on ikänsä perusteella jo aikuinen koira, jonka pitäisi jopa lähiviikkoina mennä sulholaan. Käytös ja ikä eivät vain näytä olevan hyvin synkronoituja, pentumaiset otteet kun ovat edelleen vallalla. Kulunut viikko on ollut erityisen toimelias ja hetkittäin hermojani raastava.

Aloitetaan vaikkapa olohuoneen matosta, jonka vihdoin raaskin viedä pesulaan SOL:in 15 %:n alennuksen houkuttelemana. Silti pesu maksoi maltaita, 85 euroa ja mukana tuli huomautus, ettei kaikkia tahroja (Finan aikaansaamia!) ollut saatu pois. Optimistina levitin valkoisen villanukkamaton taas olohuoneeseen ja suunnittelin jopa suojasprayn hankkimista. En ehtinyt kuin suunnitella, sillä Fina ehti kantaa multakasasta kiven, jota se pyöritteli pitkin mattoa läikittäen sen harmaan kirjavaksi.

Milloinka opin, ettei ostoksia saa jättää eteisen pöydälle? Alkuviikosta Eevi herätti minut kolme kertaa vaatien päästä ulos. Sillä oli melkoinen ripuli ja ihmetelin kovasti, mikä sen mahtoi aiheuttaa. Aamun valjetessa syy selvisi, sillä olohuoneen lattialta löytyi auki revitty Xylitol-purkkapussi. Säikähdin kovasti, sillä Xylitol on vaarallista koiran elimistön sokeritasapainolle. Punnitsin pussin ja rauhoitun, kun painosta ei ollut kovin suurta määrää hävinnyt. Ei epäilystäkään siitä, kun pussin oli repinyt, mutta Eevi liittynyt mukaan maistiaisten toivossa. Eevi reagoi herkästi vatsallaan kaikkeen uuteen ja outoon, mutta Finan vatsalaukku tuntuu olevan rautaa. Se on kestänyt mm. Rimadyl-purkillisen ja yliannostuksen Synuloxia ilman minkäälaisia oireilua.

Toisella ostoskäynnillä olin ostanut koirille joululahjaksi herkkukorit, sellaiset puruluumateriaalista tehdyt, joiden sisällä on erilaisia nameja. Laskin kassin käsistäni eteisen pöydälle ja kävin vaihtamassa vaatteet. Finalle riitti muutama minuutti repiä toinen pakkaus auki ja syödä suurin osa sisällöstä. Saa syyttää itseään kun aattona pukki antaa sille pienemmän paketin kuin Eeville.

Tänään se ehti kaataa namipurkin, ja meillä oli valtaisa kilpailu, kumpi ehtii ensin, minä korjaamaan namit lattialta vai Fina syömään ne. Minä melkein voitin.

Kenkien piilottaminen on sen päivittäinen askare. Joskus yhdestä huoneesta löytyy neljä saman jalan kenkää tai eri paria olevat molempien jalkojen kengät. En aina jaksa edes etsiä paria, vaan kävelen toisessa jalassa Crocs ja toisessa Merrell, kunnes jompikumpi pari osuu eteeni.

Tammisaaren veli, Noi kävi tänään vierailulla. Se on erinomaisen komea ja hyväkäytöksinen uros, rotunsa mallikelpoinen edustaja. Eevi äiti ja Fina- sisar eivät olleet kovin vieraanvaraisia, vaikka Noi kovasti yritti seurustella. Se ehdotti leikkiä molemmille, mutta sai vain naiselliset rähähdykset kuonolleen. Jos koirat olisivat saaneet olla yhdessä hieman pitemmän ajan, yhteisymmärrys olisi varmasti löytynyt. Parasta palautetta kasvatustyöstä saa, kun näkee että kasvatit voivat hyvin ja tuottavat koirailoa omistajilleen.

Tätä kirjoittaessani eteisestä kuului epämääräistä rapinaa ja rousketta. Kysyin ääneen: "Mitä Fina tekee?" Eevi tuli oitis viereeni, laittoi kuonon polvelleni ja huiskutti häntää. Se kertoi, ettei Fina touhua mitään luvatonta. Olisi pitänyt uskoa sitä, sillä tarkistuskäynnillä näin Finan rouskuttavan kerrankin jotain sallittua, puruluuta.

Sankareita, onko heitä!

Kun suurin osa suomalaisia oli liimautunut television ääreen katselemaan, miten hienot ja kauniit ihmiset kättelivät presidenttiparia, tihrustelin Turun tien valkoisia reunamerkkejä ajaessani kohti Espoota. Minusta oli hienous kaukana; kuraisissa vaatteissa ja nuhaisena niiskuttaen olin paluumatkalla Finan kanssa Liedosta Tsaun kisoista. Yritin nostattaa apeaa tunnelmaa laulamalla kovaa ja korkealta J Karjalaisen sävelmää: ”Me ollaan sankareita kaikki kun oikein silmiin katsotaan, me ollaan sankareita elämän ihan jokainen”. Parhaani olin tehnyt kisoissa, mutta menestys oli surkea eikä tavoitteeni nousta Finan kanssa kolmosluokkaan tämän vuoden aikana toteutunut. Vaikka yleisöltä tuli ihailevia kommentteja Finan nopeudesta ja sulavasta liikkumisesta, eivät ne paljoa lämmittäneet. Ensimmäisellä radalla se ampaisi heti kolmannen esteen jälkeen keskellä rataa olleeseen putkeen, enkä mitenkään ollut aavistanut että se olisi ollut houkuttin. Yksikään muu koira ei keksinyt sitä temppua. Toinen rata sentään saatiin hyväksytyksi, mutta kolmella virheellä. Kontaktiharjoittelu ei ole vielä tuottanut tulosta, vaikkakin edistyksenä voisi pitää jo sitä, että radan kolmesta kontaktista Fina sentään teki kaksi oikein.

Tänään olimme katsastamassa sulhaskandidaattia, Maxia, joka melkein sekosi päästään nähdessään Finan. Nirppanokka neiti sen sijaan torjui kaikki tutustumisyritykset ja kertoi äänekkäästi mitä mieltä se oli nuoresta miehestä. Maxilla on pitkä pinna, se tietää miten ärhäköitä naisia taltutetaan. Se antoi Finan leikkiä pallollaan, veikisteli sopivan matkan päässä ja ehdotteli juoksukahdeksikkoa. Ei lämmennyt Fina, mutta sentään suostui haistelemaan Maxin hännänalusta. Ehkäpä se sulattelee mielessään sulhasen ehdotuksia ja kääntää mielensä suosiolliseksi siihen mennessä kun astutusaika on kohdalla.

Torstaina olin Vanhalla ylioppilastalolla seuraamassa Finlandia-palkinnon julkistamista. Sofi Oksasen Puhdistus-romaani palkinnon nappasi, ja mielestäni oikeutetusti, vaikka kaikki ehdokkaat olivat mielenkiintoisia ja varmaan palkinnon arvoisia. Tilaisuus oli lyhyt ja koruton, pari puhetta, palkinnon julkistus ja Sofi Oksasen kiitospuhe. Se oli tilaisuuden paras puhe, kauniisti muotoiltu kiitos sananvapaudesta. Kirjailija on niin nuori, vasta 31-vuotias, ettei ehkä menestys ole päässyt turmelemaan.

Vaikka en Finlandiaa tavoittelekaan, toivoisin että joku kustantaja arvostaisi omaa käsikirjoitustani niin paljon että haluaisi julkaista sen. Rohkaistuin taas lähestymään muutamaa yhtiötä ja odottelen nöyränä kirjeitä joissa sanotaan: ”Kiitämme mielenkiinnosta kustannusyhtiötämme kohtaan, mutta valitettavasti….” Jonkinlaisena palkintona voisi sentään pitää viikolla saamaani apurahaa Suomen tietokirjailijat ry:ltä. Se on oikeastaa kopiointkorvaus, sillä oppikirjoja enimmäkseen kopioidaan, ei paljoakaan osteta.