Puhtaat valkoiset lakanat

Vuodevaatteiden vaihtopäivänä valkoiset lakanat olivat vain hetken ilo. Finan mielestä valkoinen väri on liian häikäisevä, se halusi kuvioida lakanat mullanvärisillä tassumerkeillä. Kun se vielä rodopensaan alta kuljetti kivenmurikan ja vehtasi sen kanssa lakanoissa, valkoista pohjaväriä oli turha enää etsiä. Mustat lakanat olisivat varmaan tyylikkäät, ja häivyttäisivät multajäljet tehokkaasti. No, tietoisuus liasta syntyy paljaita kinttuja raapivista hiekanmuruista. Siisteysvaatimukset venyvät ja rauhoittelen itseäni että, multatassujen jäljet matoissa ja lakanoissa puhdistuvat vedellä ja pesuaineella. Pitkää pinnaa tarvitaan silti kun ulko-oven edustalla oleva kukkaruukku räjähtää säpäleiksi koirien törmätessä siihen. Istutukset ovat hujan hajan, sirpaleet ja multa levinneet kivetykselle.

Julkisuus AST:in agilitykentän liepeillä toivottavasti alkaa hälvetä. Alkujärkytyksen jälkeen totesin, että Länsiväylä — lehden artikkeli on tuonut seuralle paljon tukea ja kannustusta. On hyvä että asiat on selvitetty ja olemme päässeet antamaan vastineen Espoon kaupungille. Viime lauantain kisat ärsyttivät valittajia suunnattomasti, mutta kun meillä oli luvat kunnossa ja vielä poliisipartio kävi toteamassa, että kentältä kuuluvat äänet ovat normaalin elämän ääniä, tunsimme selustamme vahvaksi. Tosin Länsiväylän artikkelin rohkaisemana sattui kentällä 11.9. kurssi-illan päätteeksi ikävä välikohtaus. Oma nine-eleven terroristimme ryntösu kentälle ja ryhtyi kivittämään treenaajia. Häirikön taltuttamiseksi rikosilmoituksen teko on ainoa oikea vaihtoehto.

Ostin pari päivää sitten leikekirjan. Siihen liimaan kirjoituksia ja valokuvia koiraharrastukseni parista. Fina tulee olemaan leikekirjan päätähti, se on ollut jo monessa mukana; on juttu Etsijäkoiralehdessä, Koiramme-lehden kansikuva ja nyt Syyskuun Koiramme — lehdessä Finasta kirjoittamani kertomus “Kadonnut pieni musta koira”. Länsiväylän haastattelut ja kuvat tuovat kirpeän mausteen kuva — tarinagalleriaan.

Suppilovahverokeruun vaiheet tänään Hirsalassa

Remonttia ja räksytystä

Rakennusalan lama konkretisoitui meidän kohdallamme runsas kolme viikkoa sitten. Kun soitin luottoremonttimiehelle Jokelle varatakseni hänet tekemään keittiöremonttia joskus vuoden vaihteessa, hän ilmoitti olevansa vapaa heti seuraavalla viikolla. Aikaisemmin hänet on pitänyt varata noin puoli vuotta etukäteen. Pitkin vuotta olin suunnitellut keittiön energiasyöpön kylmiön purkamista ja keittiön osittaista uudistamista. Nyt tuli tulenpalava kiire viimeistellä suunnitelmat, hankkia kalusteet, kylmäkoneet ja materiaalit. Pari viime viikkoa onkin kulunut kalustekauppoja tehdessä, väärien ja virheellisten tavaroiden vaihdossa ja yllättävien tarvikkeiden hankinnassa. Heti remontin alussa kävi selväksi, että kylmiön poistaminen ei ollut vain energiapoliittinen ratkaisu, vaan myös välttämätön toimenpide ruokahygienian kannalta. Eristeet olivat täysin hiirien tuhoamia, haisevia ja kosteita. Haju oli kauhistuttava, oksetti kun tajusin millaisessa paikassa olimme säilyttäneet ruokia. Sen sijaan kylmiön poistaminen ei ollut pikkujuttu. Lattia piti valaa uudelleen, vanha päällyste poistaa, seinät pohjustaa ja kaikki maalata uudelleen. Budjetti ylittyi roimasti ja hermot olivat koetuksella, mutta upea tulos lievensi koettelemuksien tuskaa. Keittiöstä tuli uusi olohuone, tyylikäs ja toimiva. Kirjoitan tarinaa baarituolilla istuen ja läppäriä ikkunan edessä olevalla metallinvärisellä tasolla näpytellen. Side-by-side kylmäkeskus on korvannut kylmiön ja pakastearkun. Säilytystilaa saatiin runsaasti niiden tilalle. Lattiapäällyste on joustava ja hiljainen, koirat ovat mielissään kun tassujen alla on kunnon pito.

Eeviä ja Finaa ei remontti häirinnyt, päinvastoin ne olivat mielissään kun miehet saapuivat aamulla jo klo 7 ja ohjelmaa riitti koko päivälle. Eevi kulki Joken perässä kuin varjo, tunsi hänet jo aikaisemmilta kerroilta. Kun jokin työvaihe vaati lattialla kyykkimistä, Fina oli oitis miehen sylissä nuolemassa kasvoja. Sähkömieskin oli tuttu vuosien varrelta, ja jälleennäkemisen riemu oli riehakas.

Fina oli taas kansikuvatyttö, poseerasi Eevin kanssa sunnuntain Länsiväylän etusivulla. Julkisuus oli tällä kertaa kyseenalaista, sillä kuviin liittyvä artikkeli oli otsikoitu provosoivasti: Koirien räksytys ärsyttää Puolarmetsän omakotiasukkaita. Pari agilitykentän läheisyydessä asuvaa naapuria on valittanut toiminnastamme ja houkutellut Länsiväylän toimittajan tekemään jutun koirien häiriköinnistä. Onneksi toimittaja halusi kuulla myös seuramme kannan asiasta ja puheenjohtajana jouduin haastateltavaksi. Eevi ja Fina pääsivät esittämään taitojaan kentällä ja kuvaaja laittoi lehteen useamman kuvan meistä. Länsiväylän keskustelupalstalla on virinnyt vilkas keskustelu, joka on ilahduttavasti kääntynyt meidän puolustamiseksi ja naapurien valittamisen moittimiseksi. Ehkäpä artikkeli oli hyvästä, siitä syntyykin Pro-AST -liike.


Ennen

Hiirten jälkiä eristeissä

 

 

Uusi näkymä

Kotoilua

Kotoilu eli homing ei tarkoita sitä, että hiippaillaan kotona tai löhöillään sohvalla. Termi pitää sisällään reipasta ulkoilua esimerkiksi sesongin mukaista satoa keräillen ja maan antimien jalostamista keittiössä maukkaiksi aterioiksi tai säilykkeiksi. Kotoilua on tullut harrastetuksi melkoisen paljon viime aikoina. Koirien ulkoilutuslenkeillä on löytynyt suppilovahveroita, kantarelleja, haperoita ja tatteja. Lapin hillat ja mustikat on säilötty jo viikkoja sitten ja Espoon pihan viinimarjat ovat mehustettuna kylmiössä. Ensimmäinen omenasato on korjattu, vaikka omenat taitavat olla jotain syyslajiketta. Pihan omenapuut ovat tontin edellisen omistajan istuttamia enkä ole saanut selville niiden lajiketta. Viikonlopuksi valmistin punajuurilaatikon, jonka aineksissa oli tuoreiden punajuurien lisäksi palsternakkaa, porkkanaa, sipulia, valkosipulia ohraryynejä ja sinihomejuustoa. Kokin on ihan pakko kehua itseään, niin herkullista vihanneslaatikko oli.

Äskeisellä iltalenkillä Eevi ja Fina eivät ehtineet lainkaan metsänhoitotöihin, kun mustikanvarvut ovat edelleen sinisenä marjoista. Piti oikein hoputtaa koiria, kun ne juuttuivat pensastoon maiskuttelemaan. Eräänä aamuna pelästyin, että Eevillä on verta kyljessään, mutta lähempi tarkastelu osoitti että se oli värjännyt turkkinsa mustikanvarvuissa kieriskellen.

Agility on taas vallannut kalenterin ja kesätauon jälkeen sekä Finalla että minulla taitaa olla hirmuinen into päällä. Ensimmäiset treenit olivat lupaavat, Fina oli kuulolla aivan kuin olisin kuljettanut sitä näkymättömässä narussa. Lauantaina olimme Helsingin kennelpiirin järjestämällä kurssilla, missä kouluttajana oli venäläinen taitaja Tatjana Laknatova. Kurssin jälkeen olin aivan valaistunut, olin varman että nyt aukeaa menestysputki ja keräämme nolla-ajassa nollat ensi kesän karsintoihin. Tänään Lägin kisoissa Lohjalla putosin kovaa ja rämisten todellisuuteen ja myönnän että vika on ohjaajassa, Fina kyllä suorittaisi radan oikein jos se saisi selkeät ohjeet. Silti Lohjan kisoista jäi hyvä mieli, Aurlahden kenttä on hieno kisapaikka, sää oli kaunis ja järjestelyt olivat mallikkaat. Tuntemani lägilaiset ovat mukavia ihmisiä, kisoissa on aina rennon iloinen ilmapiiri.

Jäähyväiset Piilopirtille

Kun viime torstaina Rovaniemeltä Helsinkiin lähtevään autojunaan saatiin lastattua täpötäysi Mondeo, sen matkustajat hakeutuivat etsimään omaa makuuvaunua. Eevi ja Fina vetivät jalat tanassa kohti junaa ja yrittivät sisään heti ensimmäiseen vaunuun. Ensin kuitenkin piti tehdä lenkki aseman viereisessä metsikössä, jotta kahdentoista tunnin matka kestettäisiin ummessa. Makuuvaunussa koirat hyppäsivät oitis alapetille ja pötköttivät siinä kuin sfinksit. Tosin Fina nostettiin tällä kertaa Eliaksen seuraksi yläpetille, jotta minä saisin nukkua jotenkuten ojentuneena.

Espoon piha oli muuttunut viidakoksi loissaollessamme. Lämpöisen ja sopivan kostean kesän ansiosta pensaat olivat villiintyneet ja kukkapenkit täyttyneet muistakin kuin istutetuista yksilöistä. Viirukanukan oksat olivat peittäneet portin niin, että heti alkajaisiksi kolautimme autolla portin pieleen. Nyt on pensaita leikattu, rikkaruohoja kitketty ja käytäviä avattu ja piha alkaa näyttää kohtuullisen siivolta. Vihreän värisävyt ovat täällä upean moninaisia, kun pohjoisen luonnossa vuorottelevat soiden keltaisenruskeus ja vaarojen tummat sävyt. Kaipaan kovasti pohjoisen valoisia ja kuulaita iltoja, siellä aurinko paistoi pihalle vielä lähes puoleen yöhön.



Kävimme Espoossa vain purkamassa auton ja matkasimme jo heti seuraavana päivän Heinolan seudulle tuttavien hulppeaan kesäpaikkaan. Koolla oli taas tuttu tennisfanien joukko ja helteiseltä tenniskentältä kuului pallojen mäiske aamusta iltaan. Viikonloppuun mahtui myös uimista, saunomista, grillausta ja vadelmien poimintaa. Eevi ja Fina olivat aivan uupuneita sunnuntaina, sillä ne saivat leikittäjäksi 14-vuotiaan Samuelin. Hänellä on erityisen hyvä ote koiriin ja Eevi ja Fina seurasivat poikaa kantapäihin liimautuneina. Erityisen suosittua näytti olevan piiloleikki, varsinkin kun tontilla oli runsaasti tilaa piilotella. Sunnuntaina näytti siltä että Fina hieman ontuu ja toppuuttelimme jo rajua menoa.

Tänään oli sellainen aamu, että ovella innokkaasti ulospyrkivät koirat tekivät äkkipysähdyksen ja jäivät teputtelemaan räystään alle. Lopulta Eevi uskaltautui pikaisesti niiaamaan nurmikolla, mutta Finaa piti oikein jahdata ettei se livahtaisi saman tien sisään. En edes ehtinyt nähdä, saiko se tarpeitaan tehdyksi. Sadepäivä sai minut energiseksi, ja aloitin syksyn kuntoilun taas Elixiassa. Osallistuin steppitunnille ja Coreen ja vaikka rankkaa oli, nautin täysin sydämin.

Kohta aloitamme taas agilitytreenit ja kalenteri alkaa täyttyä kisoista ja koulutuksista. Yllättäen jouduin AST:in hallituksen puheenjohtajaksi edellisen puheenjohtajan paikkakunnalta muuton takia. Toivottavasti loppuvuosi sujuu ilman yllättäviä käänteitä tai ongelmia.

Omavaraistaloutta

Housut jalassa ja naru kaulassa, Fina on menettänyt kesälomavapauden. Pentujen jälkeinen ensimmäinen juoksu yllätti ja ajoi meidät housuostoksille Kemijärvi-cityyn. Kahdessa ensimmäisessä kenneltarvikeliikkeessä tarjottiin ei-oota, mutta Tampereen Säästötexin hyllystä löytyi Finan kokoon sopivat housut. Nyt kun juoksun toinen ja kriittinen viikko on alkamassa, muutama uros on jo käynyt tarkastuskäynnillä aidan takana. Tänä aamuna ohi jolkotti pari vieraan näköistä urosta, mutta kun hetken kuluttua omistaja pyöräili karkulaisten perässä, ymmärsimme että naapuriin on tullut lomailijoita koirineen. Kun emme ole varmoja naapureiden koirien kiinnipidosta, parasta on kytkeä oma koira liekaan. Fina on säälittävä näky naru kaulassaan, mutta sen parasta me tässä tahdomme.

Kahden viikon hulabaloon jälkeen mökki on tyhjentynyt ja hiljentynyt. Mukavaa ja vauhdikasta on ollut, on marjastettu, kalastettu, vaellettu, käyty hiekkarannalla ja syöty paljon ja hyvin. Pieni jääkaappi on pullistellut ruokatavaroista, kun päivittäin muonavahvuus on ollut jopa 10 henkeä. Pojanpojat ovat avustaneet raaka-aineiden hankinnassa pyydystämällä komeita haukia ja ahvenia. Viimeisen illan saalis oli kaksi suurta haukea, toinen lähes nelikiloinen. Pellillinen mustikkapiirakkaa vain vilahti keittiön pöydällä, sinimustat suut kertoivat minne se oli hävinnyt. Hilloja on metsästetty hiki niskassa, mutta ne ovat tänä kesänä todellista soiden kultaa. Mustikoita on sen sijaan rinteet sinisinä. Ne ovat suuria kuin tummat rypäleet ja painavat varvut maahan. Poimin tänään sangollisen vajaassa kolmessa tunnissa. Thaipoimijoita ei vielä näkynyt, vaikka tiedämme että naapurikylän koululle on majoittunut heitä iso joukko.



Päiväkirjan välistä löytyi Wernerin pari vuotta sitten kirjoittama hillalaulu. Olisikohan hilloja löytynyt paremmin kun olisimme laulaneet tätä suolla?

“Ihania lakkoja ihania lakkoja,
Korpihilloja, pienii hilloja, heei, heei, hil…..
Lakkoja pusikossa, lakkoja pusikossa,
Herkullisia lakkoja, maittavia lakkoja,
Hilloja on kiva poimia trallallallallaa.
Lakat isoja, lakat isoja,
on ojissa lakkoja, on pensaissa lakkoja, pimpelipompeli, satsatsaa.
Hyvä juttu on se taas!”

 

Joulupukkia tervehtimässä

Aamupalalla kahvikuppini pysähtyi puolitiehen, kun mökin ikkunan ohi lipui jykevä sarvikruunu. Räisälän kunkku, iso hirvasporo oli saapunut aamuaterialle pihaniityllemme. Kesti hetken ennen kuin sohvalla loikoilevat Eevi ja Fina äkkäsivät vieraan, mutta äänen volyymi korvasi kyllä hetken viiveen. Ikkuna on nyt harmaana kuonon jäljistä ja haukkuroiskeista.

Poroja eikä muita metsän eläimiä osunut tiellemme Kemihaaran erämaassa, jossa patikoimme viime viikolla määränpäänä Korvatunturi. Jos etelän ihmisestä Räisälä tuntuu syrjäiseltä paikalta, Savukosken Kemihaara on syrjäisimmistä syrjäisin. Lähimpään kauppaan on 100 km, lähimpään naapuriin 30 km terveydenhoito — ja sosiaalipalveluista puhumattakaan. Kun sanoin eräkeskuksen isännälle, että paikka on kovin kaukana kaikesta, hän vastasi: “Sehän riippuu, mistä päin Suomea asioita katsoo“. Jätimme auton eräkeskuksen pihapiiriin, nostimme rinkat selkään ja aloitimme patikoinnin kohti parinkymmenen kilometrin päässä kohoavaa Korvatuntuntia. Illansuussa saavuimme Vieriharjun autiotuvalle, ja matka painoi jo sen verran jaloissa että päätimme jäädä yöpymään. Muita kulkijoita ei paikalle osunut ja saimme nauttia kodikkaasta majapaikasta kuin omastamme. Rantasaunan löylyt irrottivat patikoinnin hiet ja pulahdus Vieriojan kirpakkaan veteen sai veret kiertämään kiivaasti. Eevi ja Fina hyppäsivät tuvan lavereille aivan kuin olisivat ennenkin käyneet paikassa, ja hetkessä alkoi makuupussien uumenista kuulua tasainen tuhina.
Korvatunturin murustalle nousu ei nostanut pulssia kovinkaan korkealle, mutta näkymät saivat hengästymään ihastuksesta. Idässä kulki Venäjän tunturiselänne oudon jännittävänä, kaukana pohjoisessa näkyivät Saariselvän eteläiset huiput, Vongoiva ja Vuomapää. Lounaspaikkana Korvatunturi voittaa hienoimmat näköalaravintolat, Haukilahden vesitornin ravintola jää kyllä toiseksi. Joulupukki vain taisi olla lahjatarvikkeiden hankintamatkalla, kun emme kohdanneet.

Paluumatkalla Vieriharjulle päätimme oikaista karttaan merkittyä talvireittiä pitkin. Teimme vakavan arviointivirheen, sillä jos matka olikin hieman lyhyempi, se oli monin kerroin vaivalloisempi ja hitaampi. Reitti vei parin kilometrin laajuisen vetisen suon yli. Emme halunneet kääntyä takaisin, otimme haasteen vastaan, käärimme housunlahkeet ylös ja vaihdoimme sandaalit jalkaan. Muta ja turve roiskui ja lotisi kun rämmimme aavan yli. Muistelin miten Mika Myllylä aikoinaan treenasi suolla ja yritin tsempata itseäni kunnon kohoamisella. Koirat hyppelivät mättäillä reippaina, ne taisivat nauttia mutakylvystä. Kun vihdoin kovalla maalla kuivailimme jalkoja, huomasin niiden olevan pehmeät ja puhtoiset ilmaisen turvekylvyn ansiosta.

 

Eilen haimme Kemijärven rautatieasemalta Jukan, Pyryn ja Annan. Tyyni hellepäivä innoitti lähtemään veneretkelle Ailigaksen rivieralle, sillä Kemijärven isot ulapat vaativat tyynen sään, jotta ne uskaltaa ylittää pienellä moottoriveneellämme.
Huomenna saapuu Riston perhe Jäppilästä, ja Piilopirtti täyttyy ääriään myöten. Gina on tietysti mukana ja pihalla koirilla on odotettavissa villit peuhut.

Kätkijät

Olin juuri asettautunut kuistille läppärin kanssa kirjatakseni ensimmäisen viikon kuulumisia Piilopirtiltä. Istuin sormet näppäimillä miettien aloitusta kun Fina hyppäsi syliin ja ehdotti että ensimmäiseksi kertoisin, miten jännittävää oli kun pihan nurkalle ilmestyi viiden poron lauma, pari vasaa, pari vaadinta ja iso hirvas. Fina juoksi porojen perään tontin rajalle asti, mutta kääntyi heti käskystä takaisin. Kehuimme sitä vuolaasti, mutta Elias pohti, tiesikö Fina mistä sitä oikein kiiteltiin. Siitäkö, että se ajoi porot pois pihalta vai siitä, että se palasi käskystä takaisin. Täytyypä olla tarkkana ja miettiä, miten ajoittaa palkitsemisen ja millä tavoin sen antaa.
Eevi kulkee niityllä jalat jäykkinä suussaan epämääräinen ruskea retkale. Se on löytänyt viime kesänä piilottamansa puruluun ja etsii sille nyt uutta piilopaikkaa. Elias pääsi näkemään, että uusi piilopaikka ei ollut kovinkaan kekseliäs, puruluu makaa nyt rantaheinikossa. Yleensä Eevin kätköt ovat niin ilmeisiä, että Fina löytää ne helposti ja saa siten usein ylimääräisen possunkorvan. Fina on sen sijaan taitava kätkijä. Olen usean päivän ajan etsinyt toista crocsia, jonka kenkäfriikki on kantanut jonnekin pihan nurkkaan.

Tänä kesänä taidamme saada korvausta viime vuoden koleista ja sateisista lomapäivistä. Kun säätiedotus varoittelee Etelä-Suomen runsaista sateista, me saamme nauttia lempeästä kesätuulesta ja keskiyöhön asti helottavasta auringosta. Eevi ei pääse kunnolla lempityöhönsä eli hyttysten napsimiseen, koska jostain ihmeellisestä syystä hyttyset ovat lähes kaikonneet tontiltamme.

Jopa asiointi Kemijärvi cityssä käy lomailusta, niin eksoottista ja erilaista se on verrattuna ruuhka-Suomen hengästyttävään tahtiin. Eilen vietimme 7 tuntia Kemijärvellä hankkien yhtä sun toista tarviketta mökille. Piti ostaa putkea, harjaterästä, liitintä, lamppua, nimikylttiä, lakkaa, pensseliä, parvekekukkaa, ensiaputarvikkeita, kalaverkko, korjauttaa tuulen vääntämä venekatos, palauttaa talven pullot eli tehtvälista oli kilometrin pituinen. Kun viimeisessä etapissa eli sähköliikkeessä jouduin odottelemaan hetken vuoroani, kauppias vähensi hinnasta euron verran odotusveroa. Eihän minulla minnekään kiire ollut, mutta mukava ele, joka sai suupieleni kääntymään ylös.

PS. Eevi taisi kuulla Eliaksen kommentin piilopaikasta. Nyt se kaivaa kuoppaa aivan silmieni edessä ja piilottaa retkaleen aivan yhtä helppoon paikkaan. Kohta Fina sen sieltä löytää.

Teltassa vai hotellissa?

Suolikas-järven maisemia

Kummassa nukkuu paremmin? Riippuu olosuhteista, mielentilasta, seurasta ja jopa säätilasta. Jos teltta on pystytetty puiden katveeseen, kalliorantaisen peilityynen järven rannalle ja aurinko pitää ilman päälle 20 asteen iltamyöhään, telttaan on oikein mieluisaa kömpiä nukkumaan. Tällainen paikka sijaitsee Nuuksiossa Urja-järven eteläkärjessä ja viime keskiviikon sää tosiaankin helli meitä retkeläisiä. Liikkeellä oli klaanistamme 2/3 eli meidän lisäksemme Mikan koko perhe ja Riston pojat. Mika oli suunnitellut kahden päivän vaelluksen Vihdin Takkulasta Espoon Pirttimäkeen. Ohjelmaan kuului hienojen maisemien ihailun lisäksi Tykon kalliokiipeilyä, uintia Pöksynhaarassa ja loppuhuipentumana pressudonitsin rakentaminen ja uittaminen Velskolan pitkäjärven yli. Leiripaikalle saimme iltavieraiksi Sarin, Riston ja Ginan. Makkaran — ja lettujenpaiston lisäksi nautimme lasilliset kuohuvaa Tykon syntymäpäivän kunniaksi. Eevi ja Fina jäivät kotiin, sillä kansallispuiston alueella ei koiria sovi pitää vapaina ja lisäksi koirien kuljettaminen järven yli olisi ollut mahdotonta.

Gina Urjan rannalla


Pressudonitsin uittaminen Velskolan Pitkäjärven yli

Sen sijaan koirat pääsivät mukaan viikonloppumatkalle, jossa testasimme nukkumista Lahden seurahuoneella. Huoneessa oli Queen- size sänky, jonka koirat heti hyväksyivät. Heti huoneeseen päästyämme ne petasivat sängyn auki, möyhivät tyynyt ja retkahtivat pitkin pituuttaan pedille. Hotelliyöpymistä tarvittiin, koska olin ilmoittautunut Nastolassa pidettävään Agirotu-tapahtumaan kahdeksi päiväksi. Kisasin molempien koirien kanssa kolme kisaa, joista tuloksia tuli kummallekin kaksi eli yhteensä neljä. Vaikka suuria voittoja emme saavuttaneet, olin hyvilläni, että yhteistyö molempien koirien kanssa sujui ja sain hyvää palautetta. Avoimien SM-kisojen karsinnassa suoritimme Finan kanssa mallikkaan radan ja vain okseririman pudottaminen esti puhtaan radan saavuttamisen. Kisassa oli 135 koirakkoa ja meidän sijoituksemme oli 50!

Agirotu-joukkue — kisassa esiinnyimme perhejoukkueena nimellä “Vihreät kuulat”. Eevi-äiti ja kolme tytärtä: siskokset Iitu ja Helmi 5 v ja Fina 3 v. esittivät vaikealla radalla melkoisia koukeroita eikä kukaan yltänyt puhtaaseen suoritukseen. Staffienergiaa oli tarjolla yleisön iloksi ja pääasia oli että kaikilla oli hauskaa. Open Class — kilpailussa Iitu melkein räjäytti pankin ja sijoittui hienosti toiselle sijalle. Hannan ja Iitun meno radalla oli mainiota seurattavaa, siellä mentiin sellaista vauhtia virheettömästi että veikkasimme jo koko kisan voittoa. Hieno näyttö joka tapauksessa!

Veri on vettä sakeampaa

Viikko sitten yritimme päästä juhannustunnelmaan Ängholmin saarella Houtskarin liepeillä. Yöllisen sateen jälkeen maa litisi märkyyttä, pilvet olivat lyijynharmaat ja lämpömittari näytti juuttuneen kahdentoista lämpöasteen lukemaan. Melkein koko perhe oli kokoontunut Jukan ja Riitan kesäpaikkaan muistoissa edellisten vuosien auringon lämmittämät rantakalliot ja ateriointi ulkona pitkän pöydän äärellä. Nyt pidennetty pöytä täytti pienen mökin tuvan seinästä seinään, mutta sopu antoi sijaa kaikille syöjille. Ulkona Eevi, Fina ja Gina juoksivat käpyjen ja keppien perässä sellaisella vauhdilla, että oma energia piti ne lämpiminä. Gina unohti päiväunet ja se piti lopulta viedä vierasmajan pedille lepäämään. Lauantaina pilvet jo väistyivät auringon tieltä ja siirryimme rantakallioille touhuilemaan. Vaikka päivällä oli syöty runsas lounas Norrskatan Veranda-ravintolassa, makkarat ja muurinpohjaletut hävisivät nälkäisiin suihin suoraan pannulta. Niin, ensimmäistä kertaa voitiin sytyttää kokko rantakalliolle, kun metsäpalovaroituksesta ei ollut tietoakaan.


Väsähtänyt juhannuksenviettäjä

Kotimatkan alkaessa sunnuntaina Ängholmin rantaan paistoi kirkas aurinko, mutta keskellä merta tuli seinä vastaan. Merisumu oli laskeutunut Galtbyn selälle niin sakeana, ettei eteen nähnyt kuin muutaman metrin. Kun sekä Viking että Silja seilaavat samalla selällä, ei pienellä moottoriveneellä tohdi ajaa reitille sokkona. Lopulta kotisatamaan päästiin Galtbyn lossin perässä peesaten.

Arki jatkui Tammitiellä hyvin intensiivisenä, kun saimme hoitoomme Jukan Annan 1,5 v, Pyryn 4 v sekä Riston Henrikin 9 v ja Gina-pennun 3,5 kk. Anna on rohkea tyttö, jonka tekemisiä pitää vahtia herkeämättä. Kaksi kertaa osuin onneksi ajoissa paikalle, kun induktiolieden levyt hehkuivat tulipunaisina. Anna oli ehtinyt kääntää nappulat maksimille. Toisella kerralla oli leivinpaperin kulma jo mustunut hiileksi ja tulipalon alku oli lähellä. Annan rohkeus koirien suhteen on sekä hyvä että arveluttava asia. Silittely saattaa muuttua hetkessä nipistelyksi tai hännästä kiskomiseksi. Kerran kuulin Eevin murahtavan ja näin sen siirtyvän suojaan kovakätiseltä ihailijalta. Koirat taas olivat kovin hellävaraisia eivätkä tönineet Annaa kumoon, eivät nuolleet kasvoilta päivän menyytä.

Viikkohulinat huipentuivat eilen Hämeenlinnan sukulaisten vierailuun. Leppeässä illassa pihamaalla raikui 20 sukulaisen puheensorina, jonka ylitti vain kroketin pelaajien voiton- ja häviön huudot. Eevi räksytti kun ei päässyt mukaan nuorempien koirien leikkeihin. Vierailulle oli tullut myös pieni ja tarmokas vuoden ikäinen Edi-uros, joka rakastui Ginaan silmittömästi. Se sai Ginan houkuteltua raisuihin leikkeihin, joiden luonne muuttui illan edetessä rakasteluyrityksiksi. Lapsimorsian ei tainnut ymmärtää, mitä selässä nytkyttävä Edi halusi, se vain jyrsi tyytyväisenä puruluutaan.

Kun vieraiden autot suuntasivat nokkansa Turkuun, Hämeenlinnaan, Laaksolahteen ja Hviträskiin, Tammitien taloon laskeutui hiljaisuus. Tänään Eevi ja Fina ovat nukkuneet koko päivän ja isäntäväki on hoitanut viikon rästitöitä kumpikin oman tietokoneensa ääressä. Hellepäivän olisi kyllä voinut leppoisamminkin viettää. Toivottavasti kesälämpöä ja aurinkoa vielä riittää viikoiksi eteenpäin.

Kansikuvatyttö

Perheeseemme on syntynyt julkkis, joka on lupautunut jakamaan ihailijoille tassunmerkkejä. Kulmakunnan koiranulkoiluttajat tunnistavat julkkiksen, vaikka hän poseeraa kansikuvassa hieman epätavallisessa ympäristössä ja sähäkässä asennossa. Karvat eivät ole ojennuksessa eivätkä korvat ruusuina ohimoilla.
Kun viime perjantaina sain käsiini päivän postin, taisin kiljua jotain tällaista: “Ei voi olla totta, meidän Fina on kansikuvassa!” Aino Pikkusaari ei kertonut suunnitelmastaan laittaa Finan vesileikkikuva Koiramme-lehden kanteen, vaan halusi yllättää minut postilaatikolla. Siinä hän toden totta onnistui.
Jollei Koiramme-lehteä ei ole saatavilla, etusivulle voi kurkistaa täältä:
http://www.kennelliitto.fi/FI/kennelliitto/koiramme/etusivu.htm

Staffeja parveili Tammitien nurkilla eilen siinä määrin, että sivullinen olisi voinut luulla täällä vietettävän jotain staffiyhdistyksen tapahtumaa. Gina, Neggu ja Remu saivat vahvistusrokotukset ja sen yhteydessä ehdittiin vähän seurustella. Erinomaisen hyvin kaikki pennut ovat kehittyneet, mutta Remu kyllä osoitti että staffipoika on eri maata. Se oli kasvanut ohi siskojen ja meno oli melko touhukasta. Fina yritti panna pojan aisoihin, olisi halunnut haistella tämän päästä varpaisiin. Kun Remu ei pysynyt aloillaan, emo rähähti äänekkäästi. Gina ja Neggu ovat suloisia tyttöjä, sopusuhtaisia ja hyvämuotoisia. Kaikki pennut ovat omistajien mielestä viisaita, kuuliaisia ja oppivaisia, enkä yhtään epäile sitä. Eliaksen vastaanotolla kävi lisäksi kuusi muuta staffia, joten kun Eevi ja Fina lasketaan mukaan, pihalla käyskenteli yhteensä 11 staffia (ei onneksi samaan aikaan).

Onneksi säätieteilijät erehtyivät perjantain sään suhteen, sillä meillä oli määrä pitää koira/grillikutsut. Aurinkoisella pihalla lapset puhalsivat jättisaippuoakuplia, koirat juoksivat piirileikkiä ja ihmiset seurustelivat kuohuvaa lasissa kannatellen. Grilli osoitti toimivansa moitteettomasti. Vieraina olivat salukit Romeo ja Veikko sekä pikkutyttö Gina perheineen.

Kun lauantaiaamuna tein lähtöä Hyvinkään Kynä 09 -tapahtumaan, Elias sanoi koirille: Nyt se taas lähtee ja jättää meidät kotiin. Se oli kyllä liioiteltua, yleensä sentään mukana on jompikumpi koirista, ja Elias jättäytyy omasta tahdostaan kotiin, varsinkin jos olen lähdössä agilitykentille. Hyvinkäällä osallistuin kirjailija Mari Mörön vetämään proosapajaan ja koirat jopa unohtuivat täysin. Marin opit olivat erinomaisia ja oma tekstini sai aivan uusia ulottuvuuksia hänen ansiostaan. Tänään vein kirjoituksen WSOY:lle, osoitettuna Erätarinakilpailun jurylle. Odotukset eivät ole voiton kulmassa kiinni, mutta kilpailuun osallistuminen oli hyvä kimmoke terävöittää kirjoittamista. Ehkä jatkan tätä tarinaa, varsinkin kun
Mari Mörö oli oikein kannustava ja lupasi kommentoida aikaansaannostani.

Markkinointia

Flamingon parkkihallissa auton etulasiin oli ilmestynyt lappu, muistilehtiöstä repäisty paperinpala, jossa oli lyijykynällä tikkukirjaimin kyhätty myyntitarjous. “HEI MULLA OIS SAMANLAINEN MONDEON PÖLYKAPSELI H 10 E. SOITA JOS KIINNOST. 050.………. PS. OLEN TÄSSÄ LÄHELLÄ KLO 17.00 SAAKKA. Soitin ja kaupat tehtiin. Kymmenen minuutin kuluttua mukavan oloinen kaveri kiinnitti kiillotetun ja kunnostetun pölykapselin sen puuttuvan paikalle. Kertomansa mukaan hän kalastelee pudonneita pölykapseleita teiden varsilta, kunnostaa ne ja pitää silmänsä auki parkkipaikoilla ja — taloissa. Ekologista kaupantekoa parhaimmillaan, kierrätystä, ei investointeja eikä asiakkaan tarvitse matkustaa pitkälle tuotetta hakemaan.

Edellinen markkinointitilaisuus ei sen sijaan johtanut kauppoihin. Olimme suostuneet Holiday Clubin lomaosake-esittelyyn Flamingon hulppeissa tiloissa. Tilaisuus alkoi leppoisalla jutustelulla ja kiihtyi kohti todellista ostopäätöstä. Tarjolla oli niin edullinen lomaosake ja vain juuri sillä hetkellä, että meidän ei mitenkään kannattaisi jättää tilaisuutta käyttämättä. Esittelijän posket punoittivat ja myyntipäällikön kämmenet olivat kosteat, raukat tekivät kovasti töitä meidän eteemme provision kiilto silmissään. Paljon hyvää tarjouksessa oli, mutta silti. Ei isoja päätöksiä tehdä runsaan tunnin neuvottelun jälkeen varsinkaan kun käteen ei jää muuta kuin ruutupaperille kirjattuja irrallisia lukuja. Nyt kotona en edes oikein muista, mitä kaikkea sopimukseen olisi kuulunut. Olen suuresti helpottunut, että en laittanut nimmaria paperiin, vaikka läheltä piti. Harmittaa myös, etten kysynyt saako lomaosakkeisiin viedä koiria.

Viikon aikana isovarvas on palannut entisiin mittoihinsa ja kengät mahtuvat jo jalkaan. Se ei myöskään estänyt minua viikonloppuna juoksemasta Finan perässä agilityradoilla. Buranaa tosin tarvittiin liikkuvuuden parantamiseksi. Menestys ei ollut päätä huimaava, viidestä lähdöstä saimme vain yhden hyväksytyn radan. Se oli kyllä hienosti virheetön, mutta aika ylittyi hieman monien paniikkipelastusten takia. Surmanloukku näyttää kaikilla radoilla olevan putki, sillä jos se törröttää kutsuvasti linjalla, Fina sujahtaa sinne välittämättä ohjeistani. Nyt olen suunnitellut käyttäväni sanaa Käpy paniikkitilanteissa, sillä ainakin metsäkävelyllä sana vaikuttaa Finaan kuin sähköisku. Se pomppaa ylös vaikka työn alla olisi kuinka haasteellinen karahka.

Eevi ja Fina arvokkaina Olkkalan kartanon portailla

Siitä se alkoi

Ginan lupaava agilityura. Roy halusi eilen tulla yökylään Ginan kanssa ja siitä pyynnöstä ilahduimme niin me ihmiset kuin koiratkin. Heti eteisessä alkoivat riehakkaat leikit, jotka jatkuivat taas heti aamulla kun silmät aukenivat. Välillä Fina ja Gina näykkivät toisiaan hellästi, välillä taas painivat raivokkaasti muristen. Kun Gina riehaantuu liiaksi, Fina ärähtää ja saa pennun palaamaan ruotuun. Eevin leikkimieli ei ole vieläkään syttynyt, se pitää Ginan loitolla äänekkäillä komennoilla. Tänä aamuna osuin makean tilanteen seuraajaksi. Näin Ginan hyppääävän sängystä valtavalla loikalla ja osuvan matolla selällään pötköttävän Eevin mahan päälle. Eevi kimmahti ihmeen ketterästi ylös ja ajoi sopimattomasti käyttäytyvän tyttärentytön ulos huoneesta.

Sopivasti sateen lakattua lähdimme agilitykentälle perehdyttämään Ginaa esteisiin leikin varjolla. Hyppysiivekkeiden väliin laitettiin ns. speedpumpit eli puolitetut putken kappaleet merkkaamaan hyppyrimoja. Kun lelu heitettiin siivekkeiden välistä, Fina oppi kuin huomaamatta hyppäämään matalien esteiden yli. Putken läpi se oppi juoksemaan, kun Roy ensin ryömi edellä. Sitten heitettiin lelu putkeen ja lopulta Ginaa kutsuttiin luokse putken toisesta päästä. Tarvittiin vain pari opetuskertaa ja pentu oli sisäistänyt tehtävät. Välipaloina leikittiin ja retuutettiin köysilelua. Täytyy muistaa annostella harjoitukset lyhyisiin noin vartin pituisiin jaksoihin, ettei pentu väsy tai kyllästy opetukseen.


Fina ja minä urakoimme viikonloppuna Stadi Gameseissa helteisellä Laakson kentällä. Kisat taitavat kerätä maan suurimman osanottajamäärän ellei lukuunoteta SM-kilpailuja tai MM-karsintakilpailuja. Finan medi3-luokassa oli yli 50 koirakkoa. Kolmesta ensimmäisestä kisasta saimme hylkäyksen, mikä tuntuu olevan meille jo vakiotulos alun yllättävän menetyksen (lue tuurin) jälkeen. Kun viimeisessä kisassa jopa 0-tulos oli hiuskarvan varassa, olin liikuttavan onnellinen. Ehkä taas joskus saamme juhlia menestystä kuohuviinilasillisen kera.

Minulta meinasi kisajuoksut päättyä täysin, sillä hetken jo luulin että olin murtanut isovarpaan ulkoiluttaessani Finaa kisojen lomassa. Varoituksena sanottakoon, ettei pidä lähteä Crocsit jalassa maastoon remmissä riuhtovan koiran perässä. Muodottomissa muovijalkineissa tuntoherkkyys ei ole aivan parasta laatua, ja niin iskin varpaani varpujen alle piiloutuvaan kiveen niin että säkenet lensivät silmissä. Pystyin vielä vaihdtamaan kisatossut jalkaani, mutta kun riisuin ne illalla, isovarvas tykytti mustana ja turvonneena, eikä jalka kestänyt ottaa askeltakaan. Olisi pitänyt heti ottaa käyttöön KKK-hoito, mutta enhän voinut tehdä sitä ennen kuin illansuussa kisajuoksujen päätyttyä. Nyt olen konkannut jalkapuolena Buranan avulla, mutta onneksi turvotus ja särky alkavat helpottaa.

Tänään oli lähes perhejuhlan tunnelmaa kun Eevin pentu ja Finan veli Haba tuli vastaanotolle ottamaan uusintarokotukset. Pihalla eno nuuhki uteliaana sisarentytärtä sillä aikaa kun emo ja sisar tuijottivat silmät kovana komeita jälkeläisiään. Haba on kerrassaan kaunis ja hurmaava staffipoika. Perhetapaamiseen toin vielä terveiset toiselta veljeltä eli Noilta, jonka isäntä juuri tänään lähetti mukavan kertomuksen pojan touhuista ja pari kaunista kuvaa.

Pennut kylässä

Voiko painepesurin käyttöön hurahtaa? Viikonloppuna taisin hurahtaa, sillä innostuin painepesemään talon ulkoseinää, enkä malttanut millään lopettaa kun tulos oli niin hieno. Painesuihkun jälkeen tiilet paljastivat vuosikymmenien pölykertymän alta alkuperäisen värinsä. Onneksi himo hyytyi yhteen seinään, sillä koko talon peseminen olisi ollut melkoinen urakka. Vaikka sisätiloissa olisi ollut kylliksi siivoamista, ei pölyimurin ja mopin käyttö innostanut ollenkaan. Siellä painepesuria voi käyttää korkeintaan saunan lauteisiin ja pesuhuoneen kaakeleihin..

Viikonlopun erikoisiin puhdetöihin kuului myös ulkogrillin kokoaminen. Myyjä varoitti tosin, että grillin kokoaminen voi olla vaativaa ja siihen pitäisi varata runsaasti aikaa. Pitäisi myös olla erityisen tarkka kokoamisohjeiden kanssa, sillä jos asentaa jonkun kohdan väärin, purkaminen on hankalaa. Yritin olla tarkka, mutta jalkojen asennus meni uusiksi kaksi kertaa Miten ihmeessä neljä jalkaa voi asentaa niin monella eri tavalla, taitaa olla jopa neljän potenssiin. Nyt grilli näyttää jo aivan oikealta, vain sivutasot ja keitin puuttuvat sekä muutama viimeistelevä asennus. Eri asia on sitten, toimiiko se, syttyvätkö polttimet ja kuumeneeko parila. Siinä äheltäessäni muttereiden ja ruuvien kanssa mietin, miten helposti asiakas on vedätettävissä. Omasta mielestään on harkitseva ostaja, tekee vertailuja, käy kuluttajasivuilla, pohtii valmistajan luotettavuutta sekä muita varteenotettavia seikkoja. Valinnan tehtyään hän suostuu ostamaan askartelupaketin, käyttämään laitteen kokoamiseen tuntitolkulla aikaa sekä ottamaan riskin, ettei laitetta saa edes kunnolla koottua.

Teknisten toimien lisäksi aikaa riitti myös koirille. Olin varannut Eeville ja Finalle ammattivalokuvaajalta ajan eli Aino Pikkusaaren joukkokuvauksen. Odotan uteliaana poseerauskuvia Olkkalan kartanon portailta sekä vesileikkikuvia Olkkalan järven hiekkarannalta. Ammattilaisen otteet olivat ihailtavia, kerrassaan hienosti hän sai koirat pysymään aloillaan tai leikkimään villisti vedenrajassa.

Gina tuotiin viikonlopuksi yökylään ja uteliaana seurasin miten kolme sukupolvea haki kontaktia. Fina alisti Ginan aluksi melko kovakouraisesti, mutta antautui sitten innokkaisiin ja villeihin leikkeihin. Isoäiti Eevi ei tiennyt, minkä roolin ottaisi. Toisaalta pentu kiinnosti, mutta toisaalta Fina oli aikaisemmin kieltänyt seurustelun pentujen kanssa. Se piti sopivaa etäisyyttä Ginaan ja komenteli sitä
rumalla äänellä.


Gina nauttii kielletystä hedelmästä, vain mummolassa saa nukkua sängyssä

Pennut ovat nyt 12 viikon ikäisiä ja ensimmäinen rokotus oli ajankohtainen viikonloppuna. Maanantaina meillä oli pentutapaaminen rokotuksen yhteydessä, ainoastaan Alma ja Remu joutuivat omistajien työesteiden vuoksi tulemaan eri päivinä. Ilta-auringossa takapihalla Gina, Neggu, Saga ja Heka etsivät yhteistä säveltä, mutta ei sitä ihan heti löytynyt. Joku kurkisteli omistajan jalkojen välistä, toinen meni koivun taakse piiloon ja joku juoksi pakoon emoaan. Kun Saga saapui paikalle, se otti tilanteen heti haltuunsa, oli kuin lauman kuningatar. Kaveriksi se sai Hekan, rohkean pojan eikä leikin aloittamisessa kauaa kursailtu. Kun puolisen tuntia oli ihmetelty menoa, uskaltautuivat myös Gina ja Neggu leikkimään ja kotiinlähdön aikaan kaikki olivat kaikkien kavereita. Omistajat juoksivat pentujen perässä ja yrittivät ikuistaa leikkejä, mutta kameroihin taisi tallentua vain jalkoja, häntiä, ihmisten varpaita ja leluja. Kun Alma ja Gina tapasivat sunnuntaina, neideillä oli melko kipakat leikit ja välillä jouduttiin jäähylle. Remu pääsi vain Finan kovakouraiseen käsittelyyn ja tomera poika alistui nöyränä äitinsä komenteluun.

Kaikki pennut ovat kehittyneet hienosti, ne ovat kauniita ja napakoita pikkustaffeja. Fina-äiti saa olla ylpeä jälkeläisistään, mutta niin ovat kasvattaja ja varmasti myös omistajat.

Suunnistusta ja agilitya

Terveiset Iltarasteilta! Paloheinän suunnistuksessa väkeä oli kuin suuressa yleisötapahtumassa, parkkipaikat täynnä ja lähtöleimausta odottamassa lähes 100 metrin ihmisletka. Metsässä ryskyi ja ritisi, kun suunnistajat juoksivat rasteja etsimässä. Löysin tällä kertaa kaikki rastit oikein helposti, eikä 5 km:n rata pidentynyt paljoakaan turhasta pyörimisestä. Poluilla juostessani aloin vertailla agilityä ja suunnistusta, molemmat lempilajejani, ja löysin monia yhtäläisyyksiä.

Sekä suunnistus- että agilitykisoissa kisa-alueen laitamille kasvaa leiriryppäitä, kun perheenjäsenet ja kaverit ovat saapuneet seuraamaan kisoja. Kisaajat eivät hienostele vaatteilla. Agilityssä asusteiden on kestettävä koirien hyppelyt ja raapimiset, tummat rasvaläikät reunustavat taskuja, jotka pullottavat lihapullista, juustonpaloista tai muista nameista. Suunnistajan vaatteet ovat saaneet kuorrutuksen suolla rämpimisestä tai kuraisten ojien ylityksistä. Palkeenkielet kertovat risukoiden läpi rynnimisestä tai kannontynkään kompastumisesta. Ihanteellisin sää on kevään viileä tai syksyn kuulas, helle läkähdyttää kisaajat ja kylmä sade jähmettää. Kumpikin laji saa suorittajan hurmioon, kun rata sujuu ilman virheitä ja lyhyimmällä mahdollisella matkalla. Kisaaja vannoo lopettavansa lajin, kun metsässä rastit eivät löydy tai agilityradalla esteet suoritetaan väärässä järjestyksessä. Muisti on kuitenkin lyhyt. Viimeistään kotiin tullessa kaivetaan kisa-aikataulut esiin ja ilmoittaudutaan seuraaviin kisoihin, koska silloin kaikki sujuu varmasti paremmin.

Viikonlopun suurkisoissa Kirkkonummella keräsimme Finan kanssa niin monta hylly(tyst)ä, että niillä olisi rakentanut kokonaisen Lundian. Pientä lohdutusta antoi huomio, että useat kokeneetkin kisaajat hylättiin, mutta myönnän että olemme vielä kovin kokemattomia kolmosluokkalaisia. Kun kuvittelen ohjaavani Finan tietylle esteelle tietyllä tavalla, en ollenkaan tajua, että sen liikerata on paljon kuviteltua laajempi ja nopeampi. Se on kuin musta salama väärällä esteellä, jos en ehdi antaa oikeata vinkkiä. Eevi pääsi myös kisaamaan, ja hoiti sentään kotiin säkillisen palkintoja. Ei senkään suorituksessa ollut hurraamista, mutta kun muut olivat vielä huonompia, Eevi sijoittui palkinnoille.


Fina avustaa postinkannossa aina kun ehtii muilta kiireiltään. Eeviä ei kantaminen ole koskaan kiinnostanut, mutta se on kyllä kärkkäänä ottamassa palkintonamia Finan postinkannosta. Perjantaina Fina oli erityisen kiinnostunut Kauppalehden kiikuttamisesta. Ehkä se halusi emännän kertovan, olisiko taloudellinen tilanne yhtään kohentunut. Se on huolissaan lajikumppaniensa puolesta, epäilee että kaikki koirat eivät saa tarpeeksi terveellistä ruokaa, hyvää kotia, hoivaa ja virikkeitä.

Juhlintaa

Fina tarjosi meille lauantaina kuohuviiniä. Juhlimisen aiheena oli menestys ensimmäisissä 3-luokan kisoissa. Palkintopallille emme sentään nousseet, mutta huipputasolla juhlimisen arvoista on jo saavuttaa virheetön eli 0-tulos alle ihanneajan. SM-kilpailujen ja MM-karsintakilpailujen osallistumisoikeuden kriteerinä on seitsemän 0-tulosta kolmosluokassa, ja nyt Fina hankki niistä jo ensimmäisen. Ajatusleikittelyä tai realismia tämä vain on, sillä SM-forumilla kisataan voitosta tositarkoituksella. Kun 0-tulos on ollut niin vaikeasti saavutettavissa, olin päättänyt, että jos/ja/kun sellainen saavutetaan, sitä on juhlittavat kuohuviinin kera. Pitääköhän sääntöön tehdä Finan kisauran kohdalla tarkennus, ettei kuohuviinin nauttimisesta sentään tulisi tapa. Makealta onnistuminen joka tapauksesta tuntui. Edellisestä samantasoisesta tuloksesta agilitykentällä on jo vuosia, taisimme kisata silloin Dixie-mummun kanssa Lohjalla sen ollessa jo 10-vuotias.

Kisapäivän aamu ei ollut kovin lupaava, sillä Fina ei ollut lainkaan halukas jättämään lämmintä sänkyä aamutuimaan. Kantaessani sitä autoon, kuiskuttelin korvaan houkuttelevia lupauksia; runsaasti namipalkintoja, lelunretuuttamista ja kisailoa. Halukkuutta ei lisännyt rankkasade, joka piiskasi kentällä juoksevia koirakkoja ja ratahenkilöstöä armottomasti. Kun kotipihalla olin joutunut kantamaan Finan autoon, ei sitä myöskään ollut helppo saada ulos autosta. Lähtövuoroa odotellessamme se kiskoi itsensä ilmoittautumistelttaan sateensuojaan ja hyppäsi toimihenkilön syliin tärisevänä ja surkeana. Onneksi lähtöviivalla kisainto voitti surkeuden, ja Fina keskittyi upeasti radan kiemuroihin. Maalin tultuamme se loikkasi syliini ja suukotteli sateesta märät kasvoni entistä märemmäksi.

Sunnuntaina oli luvassa merellinen äitienpäivälounas, mutta kaksosten ja pikkuveljen salibandyturnausten vuoksi lounas muuntui päivälliseksi. Odottaminen olikin vain hyvästä, sillä tuuli tyyntyi kohtuulliseksi ja aurinko lämmitti ilman leppoisaksi. Risto kipparoi veneen Suomenlinnan vierasvenesatamaan, missä kajuutan pöytään katettiin kalaisia herkkuja, uusia perunoita ja laadukasta juomaa. Henrik viihdytti ennätystenkirjan tietokilpailulla ja valisti meitä ihmisten kummallisuuksilla ja hulluuksilla. Tässä muutamia kysymyksiä:

A. Mikä on pisin naiselle kasvanut parta?
B. Minkä kokoinen on suurin suussa pidetty skorpioni?
C. Mikä on raskain silmäluomella vedetty paino?

Kävely Suomenlinnan kallioilla ja kujilla sulatti sopivasti aterian, ja vierassatama oli jo hiljentynyt kun irrotimme köydet laiturista. Kotimatkalla ihailimme sateenkaarta ja joutsenten joukkokokoontumista suojaisessa poukamassa.


Eevi on läkähdyksissä aamulenkin keppileikin jälkeen


Äitienpäivää viettämässä


PS. oikeat vastaukset Henrikin tietokilpailuun.
A. 19, 1 cm,
B. 17,9 cm
C. 1,5 tonnia

Narvan marssi

Koulun historiantunneilla käytiin aikoinaan varmasti läpi Pohjan sota ja Narvan taistelu, mutta meitä tyttönorssilaisia taisivat silloin kiinnostaa enemmän pojat kuin sotastrategiat. Pari päivää sitten seisoessani Narvajoen rannalla historia tuli eläväksi, kun erinomaisen taitava opas kuvasi taistelun vaiheita aidossa ympäristössä. Kun katseli Narvajoen vuolasta virtaa, oli helppo kuvitella miten Pietari I:n joukot pakenivat lumimyrskyssä Kaarle 12. joukkoja, syöksyivät suin päin joen jäälle ja hukkuivat tai paleltuivat hyiseen veteen. Historian kertaustunti liittyi Ida-Virumaan kolmipäiväiseen kiertomatkaan, jolle osallistuin SLK:n matkailukerholaisten kanssa. Samalla matkalla, saman päivän aikana kävimme myös taivaassa ja maan alla. Vierailimme Kuremäen luostarissa, korkealla luostarimäellä ja myöhemmin saimme opastusta kaivoshistoriasta kiven kaivostunnelissa. Vaikka olen Virossa usein käynyt, nyt tutustuin täysin erilaiseen naapurimaahan. Majoituimme Maetagusen kartanohotelliin, joka muutettiin neuvostoliiton aikana kolhoosiksi. Kauniin kartanopuiston reunamilla törröttivät ränsistyneet kolhoosirakennukset kuin kummitustalot. Vastakohtaisuuksien maakunta, venäläistä ankeutta, aateliskartanoiden loisteliaisuutta, luontoa ja teollisuutta, hiekkanummia ja valtavia suoalueita.

Matkan aikana Eliaksella oli melkoinen lauma huollettavanaan. Kaksoset ja pikkuveli sekä pikku-Gina tulivat yökylään, kun Sari ja Risto viettivät ystävien syntymäpäiväjuhlia. Hyvin olivat miehet pärjänneet, eikä naisväkeä ollut kaivattu. Menu koostui nakeista, perunasalaatista ja sipseistä. No, olin kyllä valmistanut ison pannullisen lihamureketta, mutta se riitti vain alkupalaksi. Miehet kävivät elokuvissa, pelasivat pihalla palloa ja ulkoiluttivat koiria. Gina oli täpinöissä, kun sai leikkikumppaneiksi emon ja isoäidin. Jäljistä päätellen täällä on ollut villiä menoa, köysilelut riekaleina, koripedin reunukset purtuna ja seinänkulmaa nakerreltuna. Melkoisen pieniä vaurioita ne kuitenkin ovat, pääosin pikkutyttö oli käyttäytynyt mallikkaasti ja pääsee toisenkin kerran yökylään.

Finan kivihulluus alkaa käydä hermoille, sillä se salakuljettaa kiviä myös sisään. Tänään oli lakanoiden vaihtopäivä, ja sillä aikaa kun pujottelin pussilakanoihin täkkejä, se oli vienyt sänkyyn multaisen kiven. Se aluslakana meni vaihtoon vain puoli tuntia levittämisen jälkeen. Olohuoneen matto on myös hirveän näköinen, ja mietin nyt vaihdanko maton vai asennanko portin oviaukkoon.

Paluu normaaliin

>

Tasan kahdeksan viikkoa sitten kuusi pentua aloitteli elämäänsä pieninä hiiren näköisinä pallukoina alakerran pentulaatikossa. Tänään viimeinen kuudesta, musta kaunotar Saga, vipeltää uteliaana ja toimeliaana jaloissamme, kiskoo mattojen hapsuja, maistelee viherkasvien lehtiä ja repii papereita. Ihastelemme sen tomeraa olemusta ja rohkean uteliasta luonnetta. Fina leikkii Sagan kanssa piilosta, painii antaumuksella ja näykkii hellästi korvista. Jos Saga on liian tunkeileva, aikuiset koirat rähähtävät, mutta se osaa mielistellä. Se kierähtää selälleen tai nuolee vihoittelijan suupieliä. Meille tulee kyllä ikävä viimeistä pentua, kun se huomenna lähtee Tampereelle. Toisaalta on ihana tunne, kun voi siivota pentujen jäljet, kasata pentulaatikon, heittää roskiin sanomalehdet lattioilta, kerätä lelut nurkista ja hinkata lattiat puhtaiksi.

Eilen Fina pääsi yli kolmen kuukauden tauon jälkeen agilitykentälle, kun seuramme järjesti koulutusviikonlopun MM-tason agilitykilpailijan, Jaakko Suoknuutin johdolla. Itseäni hieman jännitti tuo kurssi, varsinkin kun meidät oli sijoitettu kovien kolmosluokkalaisten ryhmään. Jos itse arastelin osaamistani, ei Finakaan ollut vielä aivan terävimmillään. Hyvin kuitenkin pystyimme harjoittelemaan “pers-jättö”-vetoja, jaakotuksia, sylikäännöstä, saksalaista, kauko-ohjausta ja muita huipputason kommervenkkeja. Tänään kurssi jatkui, ja nyt oli Fina taas oma itsensä ja minäkin sain itseluottamusta. Fina laittoi turbovaihteen päälle, mutta silti se oli hyvin hallinnassa, kuunteli ohjeitani ja otti kontaktit millintarkasti. Koulutuksesta jäi hyvä mieli, toivottavasti osaan käyttää saamiani oppeja tulevissa kisoissa. Olen jo ilmoittanut Finan ensimmäisiin 3-luokan kisoihin kahden viikon päästä Järvenpäässä. Jännittävää!

Perjantaina olin esittelemässä staffeja eli Eeviä ja Finaa Koiranpäivä-tapahtumassa Tuomarinkartanossa. Tilaisuuden järjesti Helsingin seudun kennelpiiri, ja koko kenttä oli täynnä erilaisia koiratapahtumia. Eri rotujen esittely ei ollut erityisemmin hyvin järjestetty, marssimme peräkanaa terrieriryhmänä kentälle, seisoimme siellä hetken aikaa, kukaan ei kysynyt mitään, eikä juontajakaan osannut houkutella yleisöä osallistumaan. Minua oli pyydetty laatimaan parisivuinen esittely staffeista, mutta juontaja luki siitä yhden kokonaisen virkkeen! Taas tuli mieleen, miten tärkeää on osata antaa oikeita ohjeita, oikeasta asiasta, oikeassa paikassa.

TÄÄ ON TÄÄ

Pieni Anna 1,5 v harjoittelee puhumista. Asiaa on suun täydeltä, intonaatio kuulostaa ihan oikealta suomen kieleltä, mutta sisältö jää paljolti arvailun varaan. Elämänviisauksia tupsahtelee neidin suusta kuten suosikkisanonta “Tää on tää". Anna on rationaalinen, huomannut että pienelläkin sanamäärällä saa itsensä ymmärretyksi. Eevin ja Finan yhteisnimitys on Koo, samoin käytännöllisesti sekä äitiä että isää kutsutaan äidiksi. Hieman ongelmalliseksi koimme sanan Kakka, joka tarkoittaa paitsi sitä itseään myös kaikkia ka-loppuisia sanoja. Lukemattomia kertoja tarjosimme tytölle pottaa, mutta useimmiten olimme ymmärtäneet viestin väärin. Kun Anna pihalla astui koirankakkaan ja hoki ka-sanaa, me emme heti ottaneet ilmoitusta todesta.

Yläkerrassa leijuu kyllä ka-loppuinen haju, kun pennut siirtyivät asustamaan työhuoneeseeni. Kun ruoka maistuu hyvin, myös jätöstä syntyy kuudelta pennulta melkoinen määrä. Tänään tosin uuteen kotiin lähtöä odottelevat enää Neggu ja Saga, ja siivoushommat ovat vähentyneet kohtuulliselle tasolle. Pennuille muutto työhuoneeseen oli tervetullut oppimisympäristö. Ensimmäisenä yönä ne olivat osanneet avata työkaappini oven ja saaneet saaliiksi mappilaatikoita ja tulostuspaperia. Säikähdys oli melkoinen, kun aamutervehdyksellä löysin vain neljä pentua. Kaksi nukkui mainitussa kaapissa tulostuspaperikasan päällä. Virikkeitä antoivat myös pöydän välihyllyllä olevat paperit, jotka oli kiskottu lattialle tarkempaa tutustumista varten. Toinen paperinippu oli gradu nimeltä “Koiravaltainen elämäntapa“. Kun nostin julkaisun lattialta, huomasin että pennut olivat päässeet lukemisessa jo sivulle Koiran kustannukset. Seuraavana päivänä ne olivat kiskoneet luettavakseen käsikirjoitukseni: “Tassutason tarkkailija”. Kirja näyttäisi olevan pentujen makuun.

Neljässä kodissa konttaillaan nyt lattialla ja seurustellaan Finan pentujen kanssa. Palautteet ovat olleet erinomaisen positiivisia. Kasvattajana saan kiitosta komeista ja hyvätapaisista pennuista, mutta kyllä kiitos kuuluu Finalle ja Maxille, jotka saattoivat maailman tämän mainion joukkueen. Tyypillisen reippaat staffipennut eivät asuinpaikan muutoksesta hätkähdä. Ne luottavat ihmiseen, ja ovat tyytyväisiä siellä, missä on niiden on hyvä olla. Fina tuskin tuli eteiseen pentujen lähtiessä. Se on omasta mielestään hoitanut velvollisuutensa ja luovuttaa helpottuneena hoitovastuun muille.


Gina ja Henrik lähdössä Laaksolahteen

PS. Viikonloppuna saimme diagnoosin Finan omituiselle käytökselle karkuretken aikana. Kyläilyllä olleet kaksi nuorisopsykiatria sanoivat kuin yhdestä suusta, että nartulla oli tyypillinen synnytyksen jälkeinen masennus ja sen seurauksena psykoosi. Huumoria varmaan osa, mutta jotain vastaavaa uskoisin Finan päässä tapahtuneen.

Kuoppa

Tähyilin öiseen metsään, jota lumilaikut täplittivät. Neliviikkoinen pentu värisi sylissäni, mutta ei sen pitäisi palella paksun huovan sisällä.
- Vikise vähän, kuiskasin sille, kerro emolle että sinulla on ikävä.
– Fina, tule, tule, huusin. – Tule, leikitään lumipalloilla. Täällä on namia.
Vain sadepisaroiden napsahdukset paljaisiin oksiin vastasivat hiljaisesta metsästä. Sade hävittää varmaan jäljet kokonaan, manasin. Pelko kuristi kurkkua, rintaa puristi rautavanne. Missähän Fina nukkuu yönsä, onko se edes elossa enää, tuskailin. Nyt on Finan katoamisesta kulunut jo puolitoista vuorokautta.

Kotona matkalaukut olivat olleet pakattuina Lapin matkaa varten. Olin tuonut Finan ja pennut tutun hoitajan, Riitan, luo matkan ajaksi. Fina iloitsi jälleennäkemistä, se oli kuin kotonaan, haisteli pihaa, tervehti Riitan pikkuruista kääpiöterrierin pentua. Kysymykset risteilivät päässäni. Miksi Fina yhtäkkiä katosi? Narrasiko jänis sen takaa-ajoon? Ainakin talon nurkalta löytyi tuoreita jätöksiä ja lumessa näkyivät Finan jäljet. Miksi se ei palannut ajojahdin jälkeen hoitamaan pentujaan?

Kun oli käynyt selväksi, ettei Fina ollut enää talon lähistöllä, ilmoitin katoamisesta Karkurit.fi -sivustoon sekä otin yhteyttä Etsijäkoiraliittoon. Jo kuusi tuntia katoamisen jälkeen kulki tarmokas etsijäkoira, kääpiösnautseri Gasti omistajansa kanssa Finan jäljillä, ja minä seurasin toiveikkaana kannoilla. Gasti kulki määrätietoisesti ensin pitkin hiekkatietä metsän reunaan, sitten se valitsi polun, jolla Fina oli aikaisemmilla vierailuillaan ulkoillut. Keskellä metsää Gasti sanoi wuf, wuf, mikä tarkoitti, että Fina on joissain lähistöllä. Huutelin Finaa, mutta se ei vastannut kutsuun, ja illan jo pimetessä päätimme jatkaa etsintöjä aamulla. Metsään jätettiin häkki, ruokaa ja pentujen laatikossa ollut huopa. Merkkasin kulkureittini lähtöpaikkaan makupaloilla ja tein hajujäljen pentujen huovalla.

Yön jokainen tunti oli pitkä, ja sekaviin uniin tuli kauhukuvia heikoista jäistä, kallionkoloista, autonallejäämisistä ja koiravarkauksista. Aamun valjettua tarkastimme ruokintapaikan, joka kuitenkin oli koskematon. Gasti saapui Inkoosta jatkamaan siitä mihin illalla oli jääty. Nyt se paikallisti Finan asumattoman kesämökin luona, mutta karkuri ei kutsuista huolimatta ilmaantunut näkösälle. Teimme leirin kesämökin liepeille, grillasimme makkaraa, toimme yhden pennun viltteihin käärittynä mukanamme, mutta kaikki näytti olevan turhaa. Aamupäivällä olimme laputtaneet ympäristön Kadonnut-ilmoituksilla ja käyneet lähitalojen asukkaiden puheilla. Ihmisten huolestuneet nyökytykset ja totiset katseet myötäilivät kertomustamme kadonneesta mustasta staffinartusta, jota viisiviikkoiset pennut odottivat kotona.

Gastin työtä jatkoi illansuussa porokoira Vimppu, joka aloitti Gastin etsintäreitin päätepisteestä. Vimppu lähti hajun saatuaan sellaista vauhtia maantietä kohti, että omistaja epäili Finan juosseen Espooseen asti. Fina oli ilmeisesti tarkkaillut liikkeitämme kesämökin piha-alueella ja lähtenyt seuraamaan auton paluureittiä. Aivan Riitan talon lähellä Vimppu nosti tassun ylös kuin noutaja ja vikisi hiljaa. Omistaja sanoi sen kertovan, että Fina on nyt lähistöllä. Se pitäisi vain saada houkuteltua esiin. Hän arveli Finan olevan jonkinlaisessa shokissa ja arastelevan esilletuloa.

Päätimme yöpyä Riitan luona ja oleilla pihalla niin että Fina uskaltaisi vihdoin tulla esiin piilostaan. Grillasimme etsijöiden ohjeiden mukaan makkaraa, pidimme auton ovet auki siltä varalta, että se haluaisi päästä sinne turvaan. Emme enää uskoneet Finan löytyvän, mutta kuuliaisesti noudatimme etsijöiden ohjeita. Kun Elias aloitteli makkaran paistoa, otin pennun syliini ja menin talon taakse metsän reunaan kuulostelemaan. Voisiko Fina tosiaan lymyillä jossain märässä ja pimeässä metsässä, epäilin. Vimpun omistaja oli ohjeistanut kutsumaan Finaa iloisella äänellä ja leikkiin houkutellen.

Itkun kuristaessa kurkkua yritin saada ääneni normaaliksi ja kutsuin Finaa. Terästin kuuloani, vinkuiko jossain koira? Kutsuin uudelleen. Kyllä, aivan selvästi kuulin koiran vikinää. Kutsuin vielä kerran. Sain taas vastaukseksi vikinää.
- Fina on täällä lähellä, huusin. Juoksin sisään, annoin pennun Riitalle, juoksin ulos, juoksin kohti ääntä, juoksin tien yli, ääni kuuluikin takaa, juoksin takaisinpäin, törmäsin piikkilanka-aitaan.
- Fina, Fina! Missä olet? huusin ääntä kohti. Se kuului nyt selvästi autiotalon suuresta vajasta. Rynkytin raivoisasti lukittua ovea ja Finan vinkuna voimistui. Pujotin sormet seinän alle, mutta ihmeekseni Fina ei tullut luokse. Tajusin sen olevan vangittuna jossain. Kun Elias sai oven murrettua auki, tupsahdimme sysimustaan sisätilaan, mutta koiraa ei näkynyt missään. Avasin kännykän ja sen heikossa hohteessa näimme jalkojen juuressa ison aukon. Sen pohjalla kyyhötti tumma pieni hahmo, Fina uikutti siellä hiljaa. Hädissämme emme tahtoneet löytää edes taskulamppua, mutta kun vihdoin saimme tilan valaistua, ymmärsimme miksi Fina ei päässyt luoksemme. Se oli pudonnut yli kaksi metriä syvään maakellariin, jonne ei ilman tikkaita päässyt laskeutumaan. Hätääntynyttä juoksua ja säntäilyä taas ja lopulta ladon nurkasta löytyi jonkinlaiset puutikkaat. Elias laskeutui alas ja nosti vahingoittumattoman Finan ylös. Suljin koiran syliini, itkin ja nauroin vuorotellen. Kiinnitin taluttimen ja Fina ryntäsi täyttä juoksua hoitopaikan pihaan. Pentulaatikossa se laski pennut ja asettautui imettämään.

Kevään ensimmäiset grillijuhlat lumisella pihalla saivat uuden käänteen. Fina sai syödä makkaraa niin paljon kuin halusi, ruokahalu palasi meillekin enkä muista milloin grillimakkara olisi maistunut niin hyvältä. Fina oli kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Yöpuulle asetuttuamme se kaivautui kainaloon. Pyysin sitä kertomaan karkuretkestään, mutta sen silmät lupsahtivat kiinni ja sain vastaukseksi vain unista tuhinaa.

Maakuoppa, jonne Fina oli pudonnut



Lato josta Fina löytyi.



Ruokintapaikka metsässä

Kuvat on otettu seuraavana päivänä kännykkäkameralla.

Gourmet-aterioita

Neljä kertaa päivässä lastaan tarjottimelle kuusi pientä ruokakuppia ja täytän ne liotetuilla pentupapanoilla, nokareella jauhelihaa ja koristelen kermaviililusikallisella. Kupeissa saattaa myös olla riisivelliä ja raejuustoa. Kun kannan tarjottimen alakertaan, Fina seuraa minua kuin varjo kuono koholla. Telkeän sen pentuhuoneen oven taakse, sillä muuten se hotkaisisi pentujen kupit hetkessä tyhjäksi. Kun lapsukaiset ovat kylläisiä, Fina pääsee siivoamaan ruoanrippeet kuten äidit yleensä tekevät. Fina parka ei vain saa täytettä kolisevien kylkiluitten päälle, vaikka se söisi kuinka paljon.




Nyt meni lasten nimet sekaisin. Valkonauhainen tyttö on tietenkin Neggu.



Syönnin jälkeen pennut saavat jaloitella huoneessaan ja melko rohkeasti ne tutustuvat laajennettuun ympäristöön. Ne leikkivät jonkun aikaa ja lyyhistyvät yhtäkkiä jonnekin nurkkaan tai tuolin alle nukkumaan. Laatikko alkaa käydä niille jo ahtaaksi, ne kurkkivat uteliaana reunan yli ja yrittävät jo vähän ponnistaa ylös. Saga aloitti kurkkimisen ja muut opettelevat perässä. Tällä hetkellä Remu on joukon aktiivisin, kun muut väsähtävät se jatkaa touhuamista, mutta suostuu lopulta käpertymään sisarusten kylkeen. Gena tuntuu olevan vaativa neito, se huutaa kovaa kun ei saa tahtoaan läpi. Neggu, Alma ja Heka ovat myös aktiivisia ja touhukkaita, kyllä niiltäkin löytyy virtaa aivan tarpeeksi. Tulevat omistajat saavat varautua melkoisiin energiapakkauksiin, jotka käyvät naskalinterävillä hampaillaan kiinni kaikkeen liikkuvaan.



Luottokasvattajani Thea Sundqvist kävi viikolla katsomassa laumaa ja ihasteli komeaa joukkoa. Hän sanoi pentujen olevan niin tasaisen hyvän näköisiä, ettei osannut valita parasta. Kaikki siis ovat parhaita!

Olen jo melkein unohtanut millaista oli kasvattaa kolmea villiä poikaa. Tosiasiassa meillä oli kolme Eemeliä, joille aina tapahtui mitä kummallisimpia asioita. Kukaan ei sentään laittanut kulhoa päähänsä, mutta Risto pisti kerran karkin nenään ja omista ja päivystävän lääkärin toimenpiteistä huolimatta sitä ei saatu pois. Sitten odotettiin että karkki sulaisi, mutta se aiheuttikin tulehduksen nenäonteloon ja jouduttiin loopulta poistamaan sairaalassa nukutuksessa. Werner teki viime viikolla vähän vastaavaa, kohde vain oli korva. Hän oli putsannut topsitikulla korvaa, unohtanut tikun sinne, rojahtanut sänkyyn ja tietenkin topsikorvan puolelle. Puikko puhkaisi tärykalvon, mutta ennen kuin diagnoosi oli tehty, poika kiersi äitinsä kanssa ns. hoitopolun eli vietti eri vastaanotoilla kokonaisen päivän. Tärykalvossa on 3 mm:n reikä ja uima- ja suihkukielto on voimassa pari kuukautta.
Vauhdikkaat pojat saavat kohta vauhdikkaan pennun kaverikseen ja voipi olla että vanhemmilta vaaditaan välillä pitkämielisyyttä.

PS. Klikkaamalla kuvaa saat sen suurennetuksi.