Metsätöissä

Klikkaa kuvaa, niin pääset paremmin tunnelmaan!

Kerronpa tässä tavanomaista koirien ulkoiluttamiskierroksesta. Matka Tukkurinsillan yli Hannusmetsän kupeeseen on yhtä hinkumista, varsinkin Finalta unohtuu seuraaminen täysin. Metsäpolun alussa harjoittelemme istumista ja odottamista, jolloin minä kävelen 10–20 metrin päähän ja vaihtelevin tavoin annan luvan lähteä. Fina ehtii ohikiitäessään napata namin kädestäni, mutta Eevi ei saa vauhtia pysähtymään, kun se kerran on kiihdyttänyt täysille. Kiipeämme kallionkuvetta ylös ja sillä välin koirat ovat jo löytäneet juuren tai rangan, jota ne raivoisasti repivät. Ne ovat sellaisessa huumassa, että kutsu ei kuulu eikä komento tehoa. Siinä sitten odotamme, että jompikumpi väsyy tai antaa periksi ja ne sitten muistavat, että isäntäväkikin on mukana. Jonkun matkaa kuljemme yhtä tahtia, kunnes taas löytyy haasteellinen puunranka. Se voi olla jopa pysty puu, jonka oksaa Fina yrittää hyppäämällä tavoittaa. Taas toistuu odottaminen ja huutaminen. Näemme varpujen seassa Eevin valkoisen hännän vilkkuvan ja kuulemme korkeintaan raisua ärinää. Kun se kohde on jyrsitty loppuun, jatkamme kulkua kunnes taas…. Kuvio toistuu ainakin kolme kertaa lenkin aikana. Elias ja minä emme niinkään saa liikuntaa, mutta koirat ovat aivan läkähdyksissä ja suostuvat kävelemään loppumatkan rauhallisesti vetämättä. Iltalenkillä meillä on otsalamput ja koirilla vilkkuvalot, silloin edes näemme missä ne raastavat puunrankaa, eivätkä siis vastaa kutsuun. Jos joku sattuisi olemaan kuulolla, ihmettelisi varmaan mitä me siellä pimeässä metsässä huudamme. Onhan se hieman hermoja koettelevaakin, kun odottelee pimeässä koiria tulevaksi. Luotan kuitenkin ettei ne edes halua lähteä karkuretkille, vaan repivät puunrankoja unohtaen hetkeksi muun maailman.










Erään aamuna luoksemme juoksi iso ruskea koira, ehkä vesispanieli, emäntä perässä turhaan huudellen. Kohtaaminen sujui kuitenkin hyvin, Fina olisi ollut valmis leikkeihin. Totesimme toisen koiranomistajan kanssa, että tietenkin otamme riskin, kun annamme koiriemme juosta vapaana, mutta vain siten ne saavat tarpeeksi liikuntaa. Eräänä pimeänä iltana taas metsästä putkahti pieni russeli, isäntä pitkälti perässä. Se hösäsi Eevin ja Finan ympärillä ihan ystävällisesti, meinasi jopa lähteä peräämme metsään. Isäntä oli helisemässä, juoksi ja huusi koiransa perään ilmaan minkäänlaista vaikutusta.

Putken imu

Nimittäin sen väärän pään imu on jo aiheuttanut kaksi hylättyä rataa Finalle ja minulle. Ohjausvirheitähän ne ovat olleet, mutta kun Fina on niin salamannopea, en ehdi muuta kuin todeta, että sinne se sujahti. Meillä on nyt pienoisia kisapaineita, sillä jo ilmoittautumispisteessä pitää kertoa, että on luokkanousumahdollisuus. Nyt kuitenkin tuntuu siltä, että luokkanousuun voi olla pitkä matka. Toivottavasti ei sentään vuosikausien tahkoaminen, kuten aikaisempien koirieni kanssa. Fina on nyt selvästi päässyt kisaamisen makuun, kun odotamme vuoroamme, se tärisee innosta ja seuraa radalla olevaan koiraa. Onneksi se vielä malttaa pysyä starttiviivalla odottamassa lähtömerkkiä, silloin saan edes vähän etumatkaa vauhtiradalla.

Viikonloppuna olimme lapsenkaitsijoita, Pyry ja tyttövauva olivat hoidossa, kun Jukka kävi taas pokkaamassa palkinnon. Tällä kertaa kyseessä oli Vuoden nuori tutkija, lääkäriseura Duodecimin jakama tunnustuspalkinto. Koirat ovat aivan hulluina riemusta, kun lapsia tulee taloon ja laitan ne aluksi rauhoittumaan makuhuoneeseen. Päästän ne sitten vapaaksi, kun olemme asettuneet esim. keittiön pöydän ääreen, ne eivät enää yritä antaa villejä tervetuliaissuukkojaan. Hyvin nopeasti tilanne yleensä normalisoituu, Pyry saa rauhassa leikkiä leluillaan ja varsinkin Fina hakeutuu sen viereen makailemaan. Illemmalla Pyry silitteli Eeviä ja sanoi: ”Eevi on jo lauhoittunut.” Fina on ihan mahdottoman kiinnostunut vauvasta, yrittää tunkea itseään sen viereen. Sillä on erityisen tarkka hajuaisti ja varmaan se yrittää tunnistaa vauvan erilaiset tuoksut; vaipat, äidinmaito ja ehkä myös pulauttelut.

Riston perhe kävi myös kylässä ja puhuttiin poikien kanssa Dixiestä. Henrik muisteli hautajaisia ja miten he olivat itkeneet. Sitten pienen pojan positiivinen mielenlaatu pääsi valloilleen: ”Sitten kun Fina saa pennut, tehän voisitte vanhentaa yhden pennun sopivan rauhalliseksi ja sitten antaa sen meille”. Tällaista kasvattajan tehtävää minulta ei olekaan aikaisemmin kysytty.

Viikonloppuna löysin lehdistä pari hauskaa koira-aiheista juttuja. Hullunkuriselta, mutta varmaan todelta, kuulosti HS:n juttu ”Penis saattaa olla mäyräkoiran tuho”. Jutun juurena oli metsästyskoirien joutuminen avantoon, se on juuri nyt ajankohtaista, viikonloppuna eri puolilla maata pelastuslaitokset olivat joutuneet pelastaan koiria jäistä. Uroskoiralla on suurempi vaara jäädä jumiin jäihin, varsinkin mäyräkoiralla, jonka penis takertuu jäänreunaan eikä se lyhyillä jaloillaan pysty saamaan itseään irti.

Toinen juttu oli Me Naisissa ja tarkoitettu koirahulluille. Siinä esiteltiin japanilaisia koirapalveluja, mm. koiraravintoloita, koiravuokraamoja ja koirakylpylöitä. Kuvia ja muita hullutuksia löytyy osoitteesta: www.joker.co.jp. Eksoottiset sivut ovat pääosin japaninkielellä, mutta kyllä koirahullu niistä selvän saa.

Muuten, olen tänään kävellyt toisessa jalassa valkoinen pistokas ja toisessa Merrellin sandaali. Fina on kuljettanut molempien kenkien puolikkaat jonnekin, etsinnöistä huolimatta en ole niitä vielä löytänyt. Onneksi se ei enää tuhoa kenkiä, mutta kuljettaa niitä mitä ihmeelisimpiin paikkoihin. Joskus olen herännyt ihmettelemään, mitä kovaa tyynylläni on. Poskeen on jäänyt jälki Finan kuljettamasta tohvelista.

Marrakeshin torilla

oli Tuhannen ja yhden yön tarinoiden taikaa. Käärmeenlumoajien soiton tahdissa kiemurteli kobra, python lepäsi raukeana auringon paahteessa. Hammaslääkäri kiskaisi kipeän poskihampaan mieheltä, ennustaja kyykisteli matolla kertomassa tulevaa, sadunkertojat esittivät tarinoitaan tiiviin kuuntelijamuurin keskellä. Ruokatorilla oli kypsennetyt pässinpäät asetettu tarjolle rytmikkäässä rivissä ja maustemyyjät kilpailivat tuotteiden väriharmonialla. Päivän retki Marrakeshiin tarjosi toden totta koettavaa ja nähtävää kaikille aisteille. Marokossa, Agadirissa viettämämme tiiviin tennisviikon keskellä retki Marrakeshiin oli tervetullut katko.














Koirat olivat hoidossa tutun ja turvallisen Riitta Grönbergin luona, hän on aikaisemmin hoitanut Eevin pentuja. Riitta asuu nyt omassa punaisessa pikkutalossaan jonka pihapiirin saunarakennuksessa Eevillä ja Finalla oli oma sviitti ja piha-alue. Hyvin oli viikko sujunut, mutta kyllä jälleennäkeminen oli riemuisaa ja tuntuu että ne vielä tänäänkin esittävät iloaan leikkimällä ja painimalla. Jukan perhe oli yökylässä ja eilen illalla olimme lapsenvahteina kuukauden ikäiselle tyttövauvalle ja Pyrylle. Vauvan hoito sujui niin mallikkaasti, että isä ja äiti saivat viipyä juhlissaan puoleen yöhän asti. Sängyssämme oli tosin vähän ahdasta, kun Pyry halusi sinne nukkumaan, puolimetrinen kirahvi kainalossa. Fina vääntäytyi estelyistä huolimatta kainalooni, mutta alkoi onneksi pian läähättää ahtaudessa ja siirtyi jalkopäähän.