sunnuntaina, tammikuuta 28, 2007

Vahtikoirat

Viime sunnuntaina kerroin Tampereen jäisistä hiihtokeleistä, nyt täytyy raportoida, millaista oli tänään Leppävaaran talviurheiluparatiisissa. Parin päivän takainen tuore lumi, sopivan raikas pakkanen ja loistava auringonpaiste ovat sellainen yhdistelmä, että talvisäästä on pakko nauttia. Urheilupuiston näkymät olivat kuin satukirjasta, kirkasvärisiin talvivaatteisiin pukeutuneet lapset laskivat liukumäkeä, luistinradalla lätkät kolisivat kaukaloon seinämiin ja luistimet rahisivat jäällä. Hiihtoladulla sujuttelivat niin vaarit kuin polvenkorkuiset paaperot, kukin omalla tyylillään.

Tänään paikkasimme eilispäivän vähäksi jääneen ulkoilun pitkällä kävelyretkellä metsässä.. Vaikka pakkasta oli aamulla päälle kymmenen astetta, lämpöiset fleecetakit suojasivat hyvin, tassujakaan ei paleltanut, mutta lumihanki esti keppileikit. Eilen jouduimme jättämään koirat kotiin, kun kävimme päiväsaikaan Lahdessa syntymäpäiväkutsuilla. Pelkäsin, että kotona tehtäisiin tuhoja sillä aikaa, mutta vain alakerrasta löytyi pieni lätäkkö. Ulkoilutimme koirat pikaisesti pihalla, siistiydyimme ja vaihdoimme vaatteet seuraavaa menoa varten. Sen sijaan että koirat olisivat pyörineet eteisessä jaloissa, ne makasivat makuuhuoneen sängyllä liikkumattomina kuin patsaat, kumpikin kuono etutassujen välissä. Ilmassa oli pientä mielenosoituksen makua. Kun sitten tulimme puolen yön jälkeen kotiin, eivät vahtikoiramme edes heränneet avaimen rapisteluun. Ihme ja kumma, mistään ei löytynyt edes lätäkköä tai pahanteon jälkiä. Mitenkähän olisi käynyt, jos murtovaras olisi yrittänyt tulla sisään? Tämä ajatus tuli mieleeni siitä, että tässä lähellä Lehmustiellä oli murtauduttu taloon isäntäväen ollessa ulkona, vaikka talon koira, Welsh Corgi, oli ollut sisällä. Kaikki arvoesineet ja tietotekniikka oli putsattu. Tiesiköhän murtovaras, että kohteena oli Oikeusministeriön korkeimman virkamiehen asunto. Tapauksesta säikähtäneenä aion ainakin liimata koiratarran oveen, ehkä staffin kuva edes pelottelisi asiattomia tunkeutujia.

Kun nyt aloitin kertomaan murtovarkaista, täytynee kertoa toinenkin eilen kuulemani tositarina. Veli vaimoineen oli lomaillut joulun maissa loma-asunnossaan Espanjan aurinkorannikolla, ja heidät oli eräänä yönä huumattu talon sisään puhalletulla nukutusaineella. Kun pariskunta heräsi sitkeästä uneestaan he huomasivat, että talosta oli viety kaikki arvotavara. Tämä ei ollut ainoa tällainen tapaus alueella. Pelottavaa ja vastenmielistä.

sunnuntaina, tammikuuta 21, 2007

Hurmaava Dixie

Talven hiihtokausi on vihdoin avattu, Tampereelle asti piti matkata, jotta pääsi hiihtoladulle. Usko hiihtämiseen meinasi mennä sielläkin, sillä aluksi latu oli vain jäiset kiskot, joilla luisteltiin suksilla. Keli parani kuitenkin, kun latu sukelsi metsään ja lopulta saattoi nauttia ihan oikeasta sivakoinnista lumisella ladulla. Kotiin palatessa ilahduin, kun pihalle oli kertynyt pieni lumikerros, ehkäpä Espoossakin pääsee jo kohta hiihtämään. Hiihto on mielestäni liikuntamuotojen kunkku, siinä joutuvat kaikki lihasryhmät monipuolisesti töihin.

Eevi ja Fina jäivät Riston luo hoitoon, ne viihtyivät siellä varmasti paremmin kuin automatkalla ja kerrostalokylässä. Tampereella Pyry kylläkin oli odottanut koiria, hänellä on jopa kaksi leikkikoiraa, joiden nimet ovat Fina ja Eevi. ASTin koirakalenteri on näkyvällä paikalla ja sieltä Eevi katselee Pyryn touhuja. Riston perheen kanssa meillä on hieno joustava koirien yhteishuoltajuus, tosi helppoa ja kätevää. Jos meillä on menoa, koirat viedään Laaksolahteen, ei tarvitse pakata tarvikkeita mukaan, eikä selitellä syömä- ja ulkoilutapoja. Kun Riston perheellä on matka edessä, Dixie siirtyy yhtä joustavasti vanhaan kotiinsa. Jos tämä hoitorengas ei toimi, Iirislahdessa odottaa varahoitopaikka. Sirkka ja Markku ovat jo kyselleet, milloin he saavat koirat hoitoonsa. Pääsiäisen maissa onkin ohjelmassa sellainen matka, että kaikki kolme koiraa tarvitsevat hoitopaikan. Sirkka ja Markku ovat jo lupautuneet hoitajiksi.

Viime kerralla kirjoitin, miten Dixie oli hurmannut Royn luokkakaverin perheen. Siellä oli innostuttu ihan tosissaan staffipennun hankinnasta ja soiteltu eri kasvattajille. Kyselykierros ei ollut tuottanut tulosta ja perhe soitti uudestaan Ristolle, osaisiko hän antaa vihjettä pennunhankintaan. Risto siirsi tehtävän minulle ja sainkin selville, että espoolaiselle kasvattajalle on tulossa pian pentue. Nyt näyttää lupaavalta, sillä Royn luokkakaverin perheeseen on luvassa keväällä staffivauva. Dixien voisi kyllä nimetä sen kummiksi.

sunnuntaina, tammikuuta 14, 2007

Monenlaisia tilinpäätöksiä

Ajankäytöllisesti mennyt viikko on ollut pyhitetty AST:ille ja agilitylle. Taas on se aika vuodesta, kun on pitänyt saada tilit päätettyä, kirjanpito mallilleen ja tilinpäätös laadittua. Tyypillisesti on vielä pitänyt kysellä myöhästyneitä maksettavia ja maksuja sekä kirjata ne velkoihin tai saataviin, mutta nyt on kirjan kannet laitettu kiinni ja tiistaina luovutan mapit tilintarkastajalle. Tammikuun loppu on muuten hämmästyttävän tyhjä, kun veroilmoituksen laadinta on jäänyt pois. Kirjanpidon lisäksi on aikaa kulunut muihin koira-aktiviteetteihin. Tiistaina treenasimme Eevin kanssa Purina-hallissa, keskiviikkona koulutin itse samaisessa paikassa, torstaina oli AST:in hallituksen kokous, mutta perjantaina jätin jo väliin vapaaharjoitukset. Lauantaina kisasin Eevin kanssa Kirkkonummella, mutta tänään unohdan koiraharrastukset kokonaan. Lauantain kisa meni niin penkin alle, että mietin taas vakavasti, onko yleensä järkeä jatkaa agilityä Eevin kanssa. Se on kuin vuoristorataa, ajoittain nautiskelemme onnistumisen tunteesta radan huipulla ja sitten taas romahdamme oikein jytinällä radan pohjalle. Pohdintaa syvensi vielä pojanpojan kysymys, miten kauan aion vielä jatkaa agilityä. Kun kysyin, pitäisikö sitten jo lopettaa, poika vastasi: Kyllä sä oot jo aika vanha. Lasten ja imeväisten suusta siis totuus kuullaan.

Näpyttelyäni säestää rytmikäs kuorsaus, Fina ja Dixe nukkuvat päiväunia työhuoneessani. Nyt väsyttää, kun aamupäivän metsälenkillä pidettiin kovaa vauhtia yllä, juostiin edestakaisin kallioilla, kepit ja puunrangat saivat liikettä. Ihailimme Dixien ketteryyttä, se juoksi kallionrinteitä nuorempien perässä ja hyppeli kallioilla vetreästi. Vaikka sen kuono on jo harmaantunut, vanhentuminen ei todellakaan näy liikkumisessa. Viime viikolla kirjoitin Finan ja Eevin aamuyllätyksistä, mutta nyt minut melkein kammettiin pois sängystä, kun Dixiekin yhtyi herätystemppuiluun.

Dixie on valloittanut naapureiden ja poikien kavereiden ystävien sydämet. Royn luokkakaverin isä oli soittanut ja halunnut tietää lisää staffeista. Roy oli käyttänyt Dixietä vierailuilla ja siellä oli ihastuttu siihen niin, että suunnittelevat nyt staffin hankkimista. Risto itse pohdiskeli, että pitäisi varmaan jo suunnitella Finan pennun ottamista, kun tosiasiat myöntäen tiedetään, että Dixiellä ei ole enää kovin monta elinvuotta edessään. Niisk, pelkkä ajatuskin tuo vedet silmiini.

Katse siis tulevaisuuteen ja staffilinjamme jatkumoon. Jos kaikki menee hyvin, voisi Fina päästä miehelään jo vuoden kulutta ja sitten olisi taas kevätpentuja odotettavissa. Aika menee hurjan nopeasti, sillä parin viikon päästä saamme viettää jo yksivuotisjuhlia.

maanantaina, tammikuuta 08, 2007

Ihana aamu

Tässä lyhyt kuvaus, miten aamuni alkoi tänään. Kun havahduin unesta, halusin vielä nauttia hetken sängyssä ja aloittaa päivän rauhallisella ylösnousulla. Avasin toisen silmäni ja humps! Fina pompahti mahani päälle. Se tamppasi päälläni edestakaisin, sen häntä viuhtoi vimmatusti samalla kun se työnsi kasvoilleni suussaan olevaa märkää tennispalloa. Nyt oli pakko herätä ihan kokonaan ja kun yritin työntää Finaa pois, Eevi antoi itselleen luvan hypätä sänkyyn. Se aloitti määrätietoisen nuolemisen, kohteena aina se osa vartaloani, joka pilkisti peiton alta. Lopulta piilouduin peiton alle kokonaan ja koirat luovuttivat, mutta minä taas päädyin nousemaan ylös, koska ei enää unettanut. Se siitä rauhallisesta ylösnoususta. Aamutoimien jälkeen pukeuduin ja sujautin jalkaani toisen Merrel-pistokkaan. Toista ei löytynytkään ja niin kuljin toisessa jalassa kenkä, toisessa vain sukka huoneesta huoneeseen etsimässä kadonnutta kenkää. Kenkää ei löytynyt ja niin riisuin toisenkin kengän jalastani ja etsin itselleni parillisen kenkäparin.

Viikonloppu on ollut penkkiurheilijan unelma. TV-urheilutarjonta oli lähes aukotonta, naisten pujottelua, miesten pujottelua kahtena kierroksena, Tour de Ski, mäkihyppyä ja taisi siellä olla jotain joukkuelajiakin. Koirien ulkoiluttaminen, syömäajat ja muut pakolliset on sovitettu urheiluohjelmien väliin. Lauantaina sentään käytiin juoksulenkillä Latokasken maastossa, sekin tehtiin aikaisin aamulla, jotta ehdittiin seuraamaan Tanja Poutiaisen laskua.

Sain käsiini ihanan kirjan: Jeffrey Masson, Dogs never lie about Love. Se kertoo koiran tunteista, unelmista, surusta, peloista ja rakkaudesta hauskasti ja vakuuttavasti. Tein yhteenvedon koiran rakkauden tunteesta ja lisäsin sen sivuilleni Staffitarinoiden joukkoon.

Tietotekniikka on työllistänyt minua viime viikolla. Kun päivitin koneeni selaimen eli Internet Explorerin versioon 7, en saa enää näkyviin sivujeni videoleikkeitä. Vanhassa versiossa ne aukeavat normaalisti. Jotain puuttuu tai jotain täytyy poistaa, mutta en tiedä mitä. Olen kiitollinen vinkistä, jospa joku lukijoistani osaisi antaa neuvon ongelmaan.

maanantaina, tammikuuta 01, 2007

Kuka söi piparkakkutalon?

Terveiset koirien ulkoiluttamislenkiltä sateisesta pimeästä metsästä! Kävelimme otsalamput päässä ja kahlasimme polulle muodostuneissa valtavissa vesilätäköissä. Koiria sää ei haitannut, päinvastoin ne olivat aivan vallattomia ja katosivat keppiensä kanssa metsän pimentoon. Välillä pysähdyimme huutelemaan niitä ja vasta pitkän odottelun jälkeen pimeästä sukelsi kaksi halogeenivalossa loistavaa silmäparia. Metsään oli eksynyt joku meidän tavoin hullu koiranulkoiluttaja, sillä yllättäen valokeilaan osui myös ulkoiluvaatteen heijastinnauhat ja koiran silmäpari.

Eilen illalla jätimme lenkin väliin, sillä emme halunneet altistaa Finaa paukkupelolle. Eevi on luonnetestissä todettu paukkuvarmaksi, mutta kyllä sekin höristeli eilen korviaan kauheassa räiskeessä eikä halunnut mennä edes pihalle ilta-asioilleen. Fina oli myös pelokkaan tuntuinen ja vielä tänä aamuna se kurkki epäluuloisena ovesta aivan kuin peläten, että paukuttelu taas alkaisi. Ruoka kuitenkin maistui ja leikit sujuivat, joten en usko räiskyttelyn herättäneen Finassa oikeaa paukkupelokkuutta. Kannattaa kuitenkin olla varuillaan ja tarkkailla koiraa, sillä yksikin epämiellyttävä paukkukokemus voi altistaa sen fobialle. Muuten talomme kulmilla sai ihailla upeaa ilotulitusta ja räiskettä ihan ilmaiseksi, Elias sanoikin, että tämä kuulostaa kuin sodalta, mutta onneksi ei tarvitse pelätä.

Joulunvietto Canarialla oli mielenkiintoinen kokemus; ihan mukavasti pääsimme aattoiltana tunnelmaan, mutta se olikin ainoa jouluinen kokemus. Yritimme valmistaa paikallista aineksista suomalaisen jouluaterian, lauloimme ja leikimme vähän, söimme karkkia, luimme kirjoja ja katsoimme DVD-leffoja.
Useana päivänä Mika luotsasi joukon vuorille vaeltamaan ja näimme mahtavia maisemia ja rasitimme jalkojamme melko lailla jyrkillä rinteillä. Monikohan rannalla itseään kärventävä turisti tietää, että Canarialla on muunkinlaista maastoa kuin hiekkarannat. Oikeastaan hiekkarannat ovat vain murto-osa saaren maastotyypistä, pääosin se on huimaa vuoristoa, jyrkkiä kalliorantoja ja mäntymetsiä.

Koirat käyttäytyivät matkan aikana Riston luona melko mallikkaasti, mitä nyt söivät piparkakkutalon ja tekivät muutaman lätäkön lattialle. Jouluaaton kirkkoaikana piparkakkutalosta oli hävinnyt reunat, eikä syyllisestä ollut silloin vielä varmuutta. Paluupäivänämme koirat olivat taas olleet keskenään kotona ja sinä aikana koko piparitalo oli hävinnyt. Kaikki epäilykset kohdistuivat Finaan, mutta vasta lauantaiaamun kävelyllä syyllisyys varmistui, kun sen jätös oli löysää ja piparkakun väristä. No, tämä oli Finan ensimmäinen joulu, eikä se voinut tietää, että piparkakkutalo on vain pöytäkoriste. Väliaikatiedotteessa Risto kehui Finaa ja sanoi sen olevan parhaiten käyttäytyvä kaikista staffeistamme. Se oli paljon sanottu ja siitä hyvästä Risto sai erikoistuliaisen.

Uudenvuoden lupaukset on tehty ja huomisesta alkaen niitä pitäisi alkaa toteuttaa. Kunhan nyt yksikin kävisi toteen, vaikkapa tekeillä oleva koirakirja valmistuisi, olisi vuosi suosiollinen. Menneen vuoden saldo on oikein mukava, elämä on kohdellut perhettä hyvin ja melko paljon mukavia asioita on toteutunut. Yksi parhaista on Eevin mainio pentue ja uskon että pentujen kodeissakin muistellaan uuden perheenjäsenen tuloa ilolla.