Kuka söi piparkakkutalon?

Terveiset koirien ulkoiluttamislenkiltä sateisesta pimeästä metsästä! Kävelimme otsalamput päässä ja kahlasimme polulle muodostuneissa valtavissa vesilätäköissä. Koiria sää ei haitannut, päinvastoin ne olivat aivan vallattomia ja katosivat keppiensä kanssa metsän pimentoon. Välillä pysähdyimme huutelemaan niitä ja vasta pitkän odottelun jälkeen pimeästä sukelsi kaksi halogeenivalossa loistavaa silmäparia. Metsään oli eksynyt joku meidän tavoin hullu koiranulkoiluttaja, sillä yllättäen valokeilaan osui myös ulkoiluvaatteen heijastinnauhat ja koiran silmäpari.

Eilen illalla jätimme lenkin väliin, sillä emme halunneet altistaa Finaa paukkupelolle. Eevi on luonnetestissä todettu paukkuvarmaksi, mutta kyllä sekin höristeli eilen korviaan kauheassa räiskeessä eikä halunnut mennä edes pihalle ilta-asioilleen. Fina oli myös pelokkaan tuntuinen ja vielä tänä aamuna se kurkki epäluuloisena ovesta aivan kuin peläten, että paukuttelu taas alkaisi. Ruoka kuitenkin maistui ja leikit sujuivat, joten en usko räiskyttelyn herättäneen Finassa oikeaa paukkupelokkuutta. Kannattaa kuitenkin olla varuillaan ja tarkkailla koiraa, sillä yksikin epämiellyttävä paukkukokemus voi altistaa sen fobialle. Muuten talomme kulmilla sai ihailla upeaa ilotulitusta ja räiskettä ihan ilmaiseksi, Elias sanoikin, että tämä kuulostaa kuin sodalta, mutta onneksi ei tarvitse pelätä.

Joulunvietto Canarialla oli mielenkiintoinen kokemus; ihan mukavasti pääsimme aattoiltana tunnelmaan, mutta se olikin ainoa jouluinen kokemus. Yritimme valmistaa paikallista aineksista suomalaisen jouluaterian, lauloimme ja leikimme vähän, söimme karkkia, luimme kirjoja ja katsoimme DVD-leffoja.

Useana päivänä Mika luotsasi joukon vuorille vaeltamaan ja näimme mahtavia maisemia ja rasitimme jalkojamme melko lailla jyrkillä rinteillä. Monikohan rannalla itseään kärventävä turisti tietää, että Canarialla on muunkinlaista maastoa kuin hiekkarannat. Oikeastaan hiekkarannat ovat vain murto-osa saaren maastotyypistä, pääosin se on huimaa vuoristoa, jyrkkiä kalliorantoja ja mäntymetsiä.

Koirat käyttäytyivät matkan aikana Riston luona melko mallikkaasti, mitä nyt söivät piparkakkutalon ja tekivät muutaman lätäkön lattialle. Jouluaaton kirkkoaikana piparkakkutalosta oli hävinnyt reunat, eikä syyllisestä ollut silloin vielä varmuutta. Paluupäivänämme koirat olivat taas olleet keskenään kotona ja sinä aikana koko piparitalo oli hävinnyt. Kaikki epäilykset kohdistuivat Finaan, mutta vasta lauantaiaamun kävelyllä syyllisyys varmistui, kun sen jätös oli löysää ja piparkakun väristä. No, tämä oli Finan ensimmäinen joulu, eikä se voinut tietää, että piparkakkutalo on vain pöytäkoriste. Väliaikatiedotteessa Risto kehui Finaa ja sanoi sen olevan parhaiten käyttäytyvä kaikista staffeistamme. Se oli paljon sanottu ja siitä hyvästä Risto sai erikoistuliaisen.

Uudenvuoden lupaukset on tehty ja huomisesta alkaen niitä pitäisi alkaa toteuttaa. Kunhan nyt yksikin kävisi toteen, vaikkapa tekeillä oleva koirakirja valmistuisi, olisi vuosi suosiollinen. Menneen vuoden saldo on oikein mukava, elämä on kohdellut perhettä hyvin ja melko paljon mukavia asioita on toteutunut. Yksi parhaista on Eevin mainio pentue ja uskon että pentujen kodeissakin muistellaan uuden perheenjäsenen tuloa ilolla.