Saako puhutella?

Aamulenkillä vastaamme kävelee usein reippaan tuntuinen pariskunta ja  tuntuisi jo luontevalta osoittaa jollakin tavoin tuntemista. Olen yrittänyt ottaa katsekontaktia heihin, mutta he onnistuvat suuntaamaan katseen juuri silloin kaukaisuuteen. Tilanne tuntui jopa kiusalliselta ja yritin edelleen saada heidät jotenkin reagoimaan meihin kahteen ihmiseen ja kahteen koiraan. Arvelin ettei  olisi liian tunkeilevaa kokeilla hymyä ja nyökkäystä. Ei vieläkään tulosta, joten otin käyttöön järeämmän aseen eli äänen. Seuraavalla kerralla sanoin Huomenta, mutta en saanut vastatervehdystä. Jotain on kuitenkin tapahtunut, sillä nykyisin Hannusjärven sillan katveessa katseemme kohtaavat ja kuvittelen näkeväni pienen hymyn heidän kasvoillaan. 

Yleensä koira toimii luontevana kommunikoinnin välikappaleena, varsinkin jos molemmilla kohtaavilla osapuolilla on käden jatkeena talutin ja sen päässä koira. Vaikka koirat eivät tulisi toimeen keskenään, saa niiden käytös aikaiseksi jonkinlaista sananvaihtoa ihmisten kesken.  Myös hiihtokelit, suksien voitelu ja säätila saavat tuppisuun suomalaisen puhumaan ventovieraan kanssa. Eilen aamulla suksia jalasta irrotellessani viereen pysäköinyt mies yltyi puhumaan kanssani. Minä kehuin hyvää luistoa, mies pohti ottaisiko luistelu- vai perinteiset sukset ja siitä keskustelu rönsyili talvisen urheilulajin eri alueille. Pakkohan tätä ihanaa talvea on kehua.  Valkoinen kerros maan päällä pehmentää maiseman, pimeys ei ole sysimustaa, hiekkaa ei kulkeudu eteiseen ja pieni pakkanen virkistää ja punaa posket.

Joulun vietto Tammitiellä sujui käsikirjoituksen mukaan; joulupukki ei pettänyt, päinvastoin tuli täsmällisesti sovittuna aikana. Kuusi on kaunis ja sopusuhtainen, eikä kukaan ole kaatanut sitä. Kynttilät eivät ole sytyttäneet tulipaloa, mutta minä olin aiheuttaa katastrofin koristellessani piparkakkutaloa. Koristeet syttyivät tuleen ja sammutusyrityksissä poltin kämmenselän rakoille. Piparkakkutaloa piti vähän ehostaa, ja se pääsi vakiopaikalleen piirongin päälle. Aattona joulutunnelman virittäjänä oli aattohartaus Veikkolan Haapajärven pienessä puukirkossa. Iltapäivän sininen hetki, jouluvalot talojen pihoilla ja valkoiset hanget saivat mielen rauhoittumaan. Kun kirkonkellot alkoivat soida, Anna kysyi kirkkaalla äänellä: ”Kuka soittaa?” Tilaisuuden päätyttyä Anna sai vastauksen, sillä hän sai nähdä suntion soittavan kelloja kirkon eteisessä, mikä ei ole enää aivan tavallista. Huhtikuiset muistot palasivat mieleen, sillä laputimme Finan katoamista juuri samoilla alueilla, mm. kirkon ympäristössä.

Joulun päätteeksi Gina jäi meille hoitoon Riston perheen matkattua Itävaltaan.  Hyvin isoäiti ja äiti kestävät lapsen hupsuttelua ja innostuvat itsekin leikkimään. Fina ja Gina ovat niin samannäköiset, että vain edestä katsottuna Finan valkoinen rintamerkki erottaa ne toisistaan. Kuvittelen silti että Ginasta tulee vahvempi  ja hieman isopäisempi kuin äidistään.




Jouluaamun rauhaa

Rutiineja

Googlasin sanan rutiini ja hämmästelin taas kerran kyberavaruuden käsittämätöntä tietovarastoa. Tietämykseni laajentui määritelmällä, että Rutiini on sitrusflavonoidi, jolla on lääketieteellisesti hyödyllisiä ominaisuuksia antioksidanttina sekä metallien kelatoijana. Olen näköjään käyttänyt sanaa aivan väärässä merkityksessä!  Siirryin perinteiseen tiedonhankintaan eli avasin Nykysuomen sanakirjan. Siellä rutiinille löytyi määritelmä, että se on tottumuksen avulla saavutettu taito. Se on myös tapakäyttäytymistä, jolla tuodaan turvallisuutta elämän hallintaan. Tämä johdanto toimikoon aasinsiltana, jotta voisin kertoa Eevin ja Finan rutiineista, sekä huvittavista että ärsyttävistä.

Aamiaisella raaputin Benecol-rasiasta viimeisiä rippeitä ja heti sain seurakseni Eevin ja Finan. Raapiminen kertoi niille, että rasia on tyhjä, ja että se leikataan kahtia, ja että kumpikin saa oman puolikkaansa nuoltavaksi.  Kun aamuisen kahvikupin liike hidastui, Fina hyppäsi syliini, rutisti lehden ja muistutti että paperia on tuijotettu jo ihan tarpeeksi kauan.

Aamulenkki metsässä sujui vaihtelevalla tahdilla riippuen siitä, millaisia keppiprojekteja osui kohdalle. Nyt kun lumi on peittänyt maan, keppejä ei löydy maasta, mutta niitä voi katkoa hyppimällä oksien perään.  Lenkin lopulla Finan ehdoton rutiini on kävyn etsiminen saman ison kuusen juurelta.  Lumikaan ei estä etsimistä, se kaapii lunta kuin poro ja yleensä löytää käpynsä. Pihalla sen täytyy vielä käydä pyörittämässä tiettyä kiveä rhodopensaiden alla.

Eevi saa meidät lievästi ärsyyntymään iltauutisten aikana. Juuri kun olemme avanneet television, se juoksee kynnet portaissa rapisten alas ja tuijottaa meitä ovelta merkitsevästi.  Vaikka olisimme tulleet tunti sitten kävelyltä, iltauutisten aikaan sille tulee pissahätä, joka pitää hoitaa alakerrasta käsin. Ärsyttävintä on, että sisäänpääsyhaukku kuuluu hetken kuluttua yläkerran ovelta.

Koirilla on omat erityiset saunomisrutiinit. Ne eivät tosin pääse ihmisten kanssa saunaan, mutta vahtivat kiihkeästi haukkuen saunojia pesuhuoneesta käsin.  Suihkuttaminen on jännittävän pelottavaan, sitäkin pitää haukkua. Uima-altaaseen hyppääminen nostaa koirien haukun lähes falsettiin, ja uimareita pitää vahtia silmä kovana. Saunomisrauha on tästä kaukana, ja usein Eevi ja Fina saavat porttikiellon saunatiloihin.

Ehkä ihmisen laulu kuulostaa koiran korvissa myös häiriköinniltä. Siltä ainakin näytti tänään kun innostuin laulamaan keittiössä Jose Felicianon mukana Feliz Navidad kertosäettä. Eevi ja Fina ryntäsivät luokseni, seisahtuivat eteeni ja tuijottivat minua silmät pyöreinä.

Joulukuusi levittää tuoksuaan olohuoneessa, keittiössä tuoksuvat piparit, jääkaapissa vetäytyy sherrysilli ja jääkellarin lohi. Huomenna levitämme ruokapöydän lisälevyjen avulla täyteen pituuteen ja katamme sille 11 lautasta. Emäntä on stressitön, joulurauha on laskeutunut talon ylle.

Rauhallista joulua ystäville ja tuttaville, ihmisille ja eläimille.

Gina saa joululahjaksi kasvatusäidin ompeleman fleecemanttelin. Fina toimi sovitusnukkena.

Mustikanpoimintaa

Eilen illalla Elias ja minä konttasimme keittiön lattialla ja poimimme jäisiä mustikoita. Hätäily ja huolimattomuus pakastinkaapin järjestelyssä tarjosi meille tämän yllättävän talvisen askareen. Olin sullonut parin litran mustikkapussin huterasti ovilokeroon ja seuraavalla kerralla avatessani pakastimen, pussi mätkähti lattialle ja särkyi. Mustikat vierivät jokaiseen mahdolliseen koloon, ja ne piti poimia nopeasti jäisinä, sillä sulamisen jälkeen siivo olisi ollut melkoinen. Eeviä ja Finaa eivät jäiset mustikat kiinnostaneet lainkaan, mustikansyönnin jännittävyys on näköjään siinä, että ne saa napsia pensaista.

Kauan odotettu talvisää saapui vihdoin ilahduttamaan ulkoilijoita. Tuore lumipeite kertoo mielenkiintoisia tarinoita. Pihalla on kierrellyt jänis ja jälkien pienen koon vuoksi pelkään jopa, että vierailulla on ollut citykani. Oma suosikkipolku oli korkkaamaton, meidän reitillemme ei ollut vielä ehtinyt muita ulkoilijoita. Eeviä ja Finaa ei fleece-mantteli häiritse, eikä yli 10 asteen pakkanen nipistele anturoita. Äskeisellä lenkillä keppileikki oli ihan mahdottoman sitkeä, ei auttanut lumipallo- eikä käpyhoukuttelut. Led-lamppujen valokeilat heiluivat vain pensaikossa, kun kepin herruudesta taisteltiin. Tovin odottelun jälkeen pimeydestä sukelsi keppi hampaissaan 8-jalkainen otus, jonka neljä fosforisilmää ja kaksi kohdevaloa peilasi otsalamppujemme valokeilassa.

Lauantaina vietimme Henrikin myöhästyneitä syntymäpäiviä Sarin ja Riston luona. Koolla oli naapureita, ystäviä ja sukulaisia, kaiken kaikkiaan 9 lasta ja 11 aikuista. Glögi ja tarjoiluvatien herkut saivat kielenkannat irtoamaan ja taisivat talon seinät pullistella ääniaalloista. Lapsetkaan eivät olleet kaikkein hiljaisimpia. Hännänhuippuna juoksenteli ympäriinsä Gina, joka yritti saada mielipiteensä kuulluksi kumealla haukulla. Lasten herkkupöydän ääressä  Ginalla oli oma tuoli ja siinä se istua nökötti joukon jatkona. Hieman epäreilua oli, että sille ei ollut katettu omaa lautasta. Ehkäpä opetukseksi, sillä se oli päivällä tyhjentänyt pöydälle jääneen aterian. Gina on kehittynyt hyvämuotoiseksi ja kauniiksi staffitytöksi ja kaikkein hienointa on sen upea luonne. Se peuhasi tasavertaisena lasten kanssa, ei napsinut, eikä villiintynyt, kävi välillä tervehtimässä aikuisia, hyppäsi omalle tuolilleen tarkkailemaan menoa ja kun väsähti, levittäytyi lattialle sammakkoasentoon. Mukavaa kun Gina tulee meille hoitoon heti joulun jälkeen. Alan opettaa sille näyttelykäyttäytymistä, sillä tarkoitus olisi keväällä arvioittaa ulkomuoto näyttelykehässä.

Turku-Espoo akseli

Perheenjäsenet sukkuloivat nyt ahkeraan Turun ja Espoon väliä. Uusi moottoritie ilahduttaa autoilijaa varsinkin kun matka-aika on lyhentynyt 15 minuutilla. Pendolino kuljettaisi matkailijat lähes yhtä vikkelästi, mutta paljon mukavammin. Pyry ja Anna rakastavat junaa ja vaativat päästä Myyrä-vaunuun, missä liukumäki, lelut ja satukirjat viihdyttävät lapsia ja helpottavat siten myös vanhempien matkaa. Lauantaina minä valitsin moottoritien ajaessani kohti Lietoa ja samaan aikaan , Jukan perhe matkasi Myyrä-vaunussa kohti Espoota.

Tällä kertaan Jukan matkan aiheena oli kutsu Linnan juhliin. Meilläkin oli juhlamieli seuratessamme valmistautumista tilaisuuteen. Kun Riitta tuli kampaajalta, Annan ei rientänytkään äidin syliin vaan tuijotti häntä totisen näköisenä. Pyry alkoi itkeä ja vaati äiti’ laittamaan vanhan tukan takaisin. Illalla sytytimme kynttilät, paistoimme vohveleita  ja vahdimme silmät tarkkoina presidentin kättelijäjonoa. Pitkin iltaa Anna huuteli ja osoitti televisiota: ”Minun äiti, isä tuolla!”

Aamulenkin teimme Pyryn kanssa Hannusjärven metsään. Pyryllä oli selkeät reittisuunnitelmat. Heti alkajaisiksi piti kiivetä Bondasin kallioille jyrkännettä pitkin. Seuraavaksi Pyry halusi suuren kiven luo, jonka päälle kiipeämiseen poika tarvitsi nostoapua mutta ei Fina. Ihailimme sammalia ja jäkäläpalloja ja Pyry suunnitteli syöttävänsä Piilopirtin pihalla poroille jäkälää. Kummastelimme männyn vääntynyttä latvaa ja arvioimme, mikä kuusi näyttäisi kauneimmalta joulupuulta. Kääntyessämme kotia kohti, metsästä singahti eteemme musta iso koira, mutta omistajaa ei näkynyt lähistöllä. Eevi ja Fina häkeltyivät, niin ettei kurkusta kuulunut pihahdustakaan. Hätistelimme koiraa pois ja oletimme sen kuuluvan henkilölle, joka seisoi sadan metrin päässä sylissään kaksi chihuahuaa. Eipä kuulunutkaan. Nainen oli tuohduksissaan, kun koira (setteri) oli säikäyttänyt hänen pienokaisensa. Pian setteri ilmaantui taas luoksemme, kieli roikkui pitkänä ja suupielet olivat vaahdossa. Se oli aivan ilmeisesti eksynyt ja. Annoin Eevin ja Finan Pyryn pidettäväksi ja soitin setterin kaulapannassa olevaan kännykkänumeroon. Naisääni vastasi iloisesti: Ai, sielläkö Maggan on. Luulin että se on lähtenyt kotiin. Pian polun päässä näkyi omistaja ja Maggan lähti juoksemaan häntä kohti. Ei tainnut olla ensimmäinen kerta, kun Maggan oli omilla teillään.

Muuten, ei olisi kannattanut lähteä Lietoon tavoittelemaan agilitymenestystä. Peräkkäisten hylättyjen ratojen summa on nyt kaksitoista. Onkohan se Suomen ennätys?

Etsimistä

Myöhästyin tänään steppitunnilta, sillä en löytänyt toista kenkääni. En ole löytänyt sitä vieläkään sisätiloista ja huomenna täytyy valoisaan aikaan jatkaa etsintöjä pihalla. Ei ole vaikeaa arvata, kuka on kengän kätkenyt. Finan kenkähulluus vain pahenee. Sen on ihan pakko napata kenkä suuhunsa, kun joku saapuu kotiin. Oikeastaan se ei osaa ottaa kontaktia ollenkaan, ilman että jotain on suussa. Joskus harvoin sille kelpaa lelu, mutta kengät ovat ylitse kaiken.  Kenkämme ovat alati liikkeessä ja jokaisen huoneen lattialla lojuu joku pariton kenkä. Parien etsiminen on melkein yhtä työlästä kuin pesun jälkeen parittomien sukkien lajittelu. Olen jo alistunut tilanteeseen ja olen tyytyväinen, jos kotioloissa on edes jotkut tossut jaloissa, vaikka parittomat. Kun linkutan pariton kenkä jalassa etsien sitä toista paria ja kysyn Finalta, missä mun kenkä on, se lyyhistyy matalaksi ja kiemurtelee edessäni. En ole koskaan kurittanut enkä torunut sitä kenkien kuljettamisesta, mutta se tuntuu vaistoavan lievästi ärtynee mielentilani. - No, juuri nyt Fina tuli tarjoamaan minulle toista Crocs-sandaalia. Missähän toinen pari on?

Lähdin viikonlopun agilitykisoihin toiveikkaana odottaen onnistuneita suorituksia. Riihimäellä oli lauantaina kolme kisaa ja sunnuntaina Purinalla samoin kolme. Kun sunnuntaina palasimme kotiin ja takana oli kuusi hylättyä rataa, oli itsetutkistelun paikka. Missä oikein oli vika? Fina oli nopea ja hyvin kuulolla, minä hyvällä mielellä ja hyvässä juoksukunnossa, mutta silti jokaisella radalla jossain kohdassa Fina meni väärälle esteelle esteelle. Tietysti vika on ohjaajassa, ohjauksen virhearvioinnissa, reaktiohitaudesta ja ehkä kropan virheliikkeestä. Purinalla sain jo Finalle handlertarjouksen, ja vaikka se oli ihan ystävällisessä hengessä tehty, masensi lukea rivien välistä että “koira on hyvä, mutta tarvitsee paremman ohjaajan”. No, ehkä en vielä laita hanskoja naulaan, seuratoverit ovat olleet kannustavia ja itsetuntokin alkaa hiljalleen kohota. Huonompia tuloksia ei enää voi saada ja lauantaina Liedon kisoissa on taas näytön paikka.

Vähän kulttuuriakin ehdin harrastamaan, vaikka koiraharrastus tuntuu vievän kaikki aikani. Tänään olin seuraamassa kirjallisuuden Finlandia-palkinnon jakoa ja mielestäni palkinto meni oikealle kirjailijalle. Antti Hyry piti lyhyen ja napakan kiitospuheen, ei selitellyt, ei arvostellut vaan arveli nöyrästi, että noppa “heitettiin ilmaan ja pudotessaan käänsi hänen nimensä päällimmäiseksi.” Melkoinen järkäle tuo palkintokirja on, 400 sivua uunin muuraamisesta.

Kuvia selatessani avautui viime vuoden marraskuun kansio, jossa oli koirien lumileikkejä. Saadaankohan enää ollenkaan otettua tällaisia kuvia?