Etsimistä

Myöhästyin tänään steppitunnilta, sillä en löytänyt toista kenkääni. En ole löytänyt sitä vieläkään sisätiloista ja huomenna täytyy valoisaan aikaan jatkaa etsintöjä pihalla. Ei ole vaikeaa arvata, kuka on kengän kätkenyt. Finan kenkähulluus vain pahenee. Sen on ihan pakko napata kenkä suuhunsa, kun joku saapuu kotiin. Oikeastaan se ei osaa ottaa kontaktia ollenkaan, ilman että jotain on suussa. Joskus harvoin sille kelpaa lelu, mutta kengät ovat ylitse kaiken.  Kenkämme ovat alati liikkeessä ja jokaisen huoneen lattialla lojuu joku pariton kenkä. Parien etsiminen on melkein yhtä työlästä kuin pesun jälkeen parittomien sukkien lajittelu. Olen jo alistunut tilanteeseen ja olen tyytyväinen, jos kotioloissa on edes jotkut tossut jaloissa, vaikka parittomat. Kun linkutan pariton kenkä jalassa etsien sitä toista paria ja kysyn Finalta, missä mun kenkä on, se lyyhistyy matalaksi ja kiemurtelee edessäni. En ole koskaan kurittanut enkä torunut sitä kenkien kuljettamisesta, mutta se tuntuu vaistoavan lievästi ärtynee mielentilani. - No, juuri nyt Fina tuli tarjoamaan minulle toista Crocs-sandaalia. Missähän toinen pari on?

Lähdin viikonlopun agilitykisoihin toiveikkaana odottaen onnistuneita suorituksia. Riihimäellä oli lauantaina kolme kisaa ja sunnuntaina Purinalla samoin kolme. Kun sunnuntaina palasimme kotiin ja takana oli kuusi hylättyä rataa, oli itsetutkistelun paikka. Missä oikein oli vika? Fina oli nopea ja hyvin kuulolla, minä hyvällä mielellä ja hyvässä juoksukunnossa, mutta silti jokaisella radalla jossain kohdassa Fina meni väärälle esteelle esteelle. Tietysti vika on ohjaajassa, ohjauksen virhearvioinnissa, reaktiohitaudesta ja ehkä kropan virheliikkeestä. Purinalla sain jo Finalle handlertarjouksen, ja vaikka se oli ihan ystävällisessä hengessä tehty, masensi lukea rivien välistä että “koira on hyvä, mutta tarvitsee paremman ohjaajan”. No, ehkä en vielä laita hanskoja naulaan, seuratoverit ovat olleet kannustavia ja itsetuntokin alkaa hiljalleen kohota. Huonompia tuloksia ei enää voi saada ja lauantaina Liedon kisoissa on taas näytön paikka.

Vähän kulttuuriakin ehdin harrastamaan, vaikka koiraharrastus tuntuu vievän kaikki aikani. Tänään olin seuraamassa kirjallisuuden Finlandia-palkinnon jakoa ja mielestäni palkinto meni oikealle kirjailijalle. Antti Hyry piti lyhyen ja napakan kiitospuheen, ei selitellyt, ei arvostellut vaan arveli nöyrästi, että noppa “heitettiin ilmaan ja pudotessaan käänsi hänen nimensä päällimmäiseksi.” Melkoinen järkäle tuo palkintokirja on, 400 sivua uunin muuraamisesta.

Kuvia selatessani avautui viime vuoden marraskuun kansio, jossa oli koirien lumileikkejä. Saadaankohan enää ollenkaan otettua tällaisia kuvia?