Saako puhutella?

Aamulenkillä vastaamme kävelee usein reippaan tuntuinen pariskunta ja  tuntuisi jo luontevalta osoittaa jollakin tavoin tuntemista. Olen yrittänyt ottaa katsekontaktia heihin, mutta he onnistuvat suuntaamaan katseen juuri silloin kaukaisuuteen. Tilanne tuntui jopa kiusalliselta ja yritin edelleen saada heidät jotenkin reagoimaan meihin kahteen ihmiseen ja kahteen koiraan. Arvelin ettei  olisi liian tunkeilevaa kokeilla hymyä ja nyökkäystä. Ei vieläkään tulosta, joten otin käyttöön järeämmän aseen eli äänen. Seuraavalla kerralla sanoin Huomenta, mutta en saanut vastatervehdystä. Jotain on kuitenkin tapahtunut, sillä nykyisin Hannusjärven sillan katveessa katseemme kohtaavat ja kuvittelen näkeväni pienen hymyn heidän kasvoillaan. 

Yleensä koira toimii luontevana kommunikoinnin välikappaleena, varsinkin jos molemmilla kohtaavilla osapuolilla on käden jatkeena talutin ja sen päässä koira. Vaikka koirat eivät tulisi toimeen keskenään, saa niiden käytös aikaiseksi jonkinlaista sananvaihtoa ihmisten kesken.  Myös hiihtokelit, suksien voitelu ja säätila saavat tuppisuun suomalaisen puhumaan ventovieraan kanssa. Eilen aamulla suksia jalasta irrotellessani viereen pysäköinyt mies yltyi puhumaan kanssani. Minä kehuin hyvää luistoa, mies pohti ottaisiko luistelu- vai perinteiset sukset ja siitä keskustelu rönsyili talvisen urheilulajin eri alueille. Pakkohan tätä ihanaa talvea on kehua.  Valkoinen kerros maan päällä pehmentää maiseman, pimeys ei ole sysimustaa, hiekkaa ei kulkeudu eteiseen ja pieni pakkanen virkistää ja punaa posket.

Joulun vietto Tammitiellä sujui käsikirjoituksen mukaan; joulupukki ei pettänyt, päinvastoin tuli täsmällisesti sovittuna aikana. Kuusi on kaunis ja sopusuhtainen, eikä kukaan ole kaatanut sitä. Kynttilät eivät ole sytyttäneet tulipaloa, mutta minä olin aiheuttaa katastrofin koristellessani piparkakkutaloa. Koristeet syttyivät tuleen ja sammutusyrityksissä poltin kämmenselän rakoille. Piparkakkutaloa piti vähän ehostaa, ja se pääsi vakiopaikalleen piirongin päälle. Aattona joulutunnelman virittäjänä oli aattohartaus Veikkolan Haapajärven pienessä puukirkossa. Iltapäivän sininen hetki, jouluvalot talojen pihoilla ja valkoiset hanget saivat mielen rauhoittumaan. Kun kirkonkellot alkoivat soida, Anna kysyi kirkkaalla äänellä: ”Kuka soittaa?” Tilaisuuden päätyttyä Anna sai vastauksen, sillä hän sai nähdä suntion soittavan kelloja kirkon eteisessä, mikä ei ole enää aivan tavallista. Huhtikuiset muistot palasivat mieleen, sillä laputimme Finan katoamista juuri samoilla alueilla, mm. kirkon ympäristössä.

Joulun päätteeksi Gina jäi meille hoitoon Riston perheen matkattua Itävaltaan.  Hyvin isoäiti ja äiti kestävät lapsen hupsuttelua ja innostuvat itsekin leikkimään. Fina ja Gina ovat niin samannäköiset, että vain edestä katsottuna Finan valkoinen rintamerkki erottaa ne toisistaan. Kuvittelen silti että Ginasta tulee vahvempi  ja hieman isopäisempi kuin äidistään.




Jouluaamun rauhaa