Puhdas!

Eilen illalla ennen koneen sulkemista tarkistin vielä sähköpostin ja olin vähällä siivota roskakoriin jonkun Nigel Holmesin lähettämän viestin. Roskapostia tulvii nykyisin ihan mahdottomasti ja melkein automaattisesti poistan vieraskielisten lähettäjien meilit. Ennen klikkausta tajusin, että viestin otsikko Your DNA test result voisi olla oikeasti AHT:n vastaus Eevin DNA-testistä. Uskaltauduin avaamaan viestin ja ilolla luin tekstin "The DNA test result is normal". Tämä tarkoittaa nyt sitä, että Eevin kaikki jälkeläiset olisivat myös puhtaita, koska ensimmäisen pentueen isä Henri on testein todettu puhtaaksi ja samoin toisen pentueen isä Walter. Kysehän on mm. staffeilla esiintyvästä L-2-HGA -sairaudesta, joka voidaan DNA-testin avulla todeta. Koira voi myös olla taudin kantaja, jolloin oireita ei ilmene.

Vielä palaan sähköpostiin ja varsinkin roskapostiin. Nykyisin on entistä tärkeämpää että lähettäjän tiedoista tai otsikosta näkyy, kuka on oikea lähettäjä ja mistä meilissä on kyse. Muuten on vaara, että viestiä ei lueta ollenkaan. Tietenkin spammaajat ovat taitavia naamioitumaan näyttävien nimien taakse, mutta useimmiten viestissä haiskahtaa jokin outo asia, ja se siirtyy ainakin minun kohdallani suoraan roskiin.

Aasinsilta roskiin voisi olla tämä. Aamulla sänkyä pedatessani kiljaisin kauhusta, sillä peiton alla oli ruskea pötkäle aivan kuin sitä ehtaa. Se ei kuitenkaan haissut eikä tahrannut ja kun uskaltauduin lähemmin tarkastelemaan pötköä, totesin sen olevan kaarnan pala. Ei ole vaikeaa arvata kuka sen sinne oli kuljettanut. Sänkyni on Finan aarreaitta, milloin sieltä löytyy kivi, milloin saapas, milloin puruluu ja milloin mitäkin. Näköjään olen jo niin tottunut Finan tuomisiin, etten aina edes huomaa nukkuvani ulkoilukenkä posken alla.

Kakkosluokkalainen

Ihana, ketterä ja kuuliainen Fina toi auringonpaisteen sunnuntain tihkuiseen päivään. Osallistuimme Liedossa TSAUn kisoihin, missä se suoritti nopeasti ja virheettömästi ensimmäisen agilityradan ja siitä hyvästä sai kolmannen ja viimeisen vaadittavan 0-radan ja siirron 2-luokkaan. Toiseen 1-luokan kisaan emme sitten voineetkaan osallistua ja siksi saimme lähteä kotimatkalle taskussa lahjakortti tuleviin kisoihin. Oli radalla jännittäviä vähältä piti tilanteitakin, mutta onneksi minulla oli malttia ohjata Fina oikealle esteelle. Toiseksi viimeisenä esteenä oli pituus, jolle tultiin hankalasta kulmasta. Kuulin kun rajatolpat kolahtivat ja ehdin jo manata että siinä se virhe tuli. En ollut uskoa korviani kun kuuluttaja ilmoitti meidän tehneen 0-suorituksen. Kun kyselin asiasta tarkemmin, sain tietää että tolpat eivät kuulu itse esteeseen ja näin ollen koira ei kaatanut estettä (josta olisi tullut virhe). Erityisen iloinen olin, että kaikki kolme kontaktiestettä sujuivat mallikkaasti, sillä edellisissä kisoissa Fina on loikannut kontaktit aivan holtittomasti. Nyt olemme harjoitelleet tiukasti ja näköjään tuloksellisesti. Markku Vuorinen, agilitytuomari, tuli kiittelemään, miten hienosti Fina suoritti nuo kontaktiesteet. Hän sanoi Finan katselleen tarkasti minua aivan kuin kysyen, milloin saa jatkaa. Aikaa luvan odottamisessa tosin tuhraantui ja siksi kai jäimme toiselle sijalle.

Eevin suorituksissa ei ollut hurraamista, saimme tosin suoritettua hyväksytyt radat, mutta melkoisin virhepistein. Tai oikeastaan teimme joustavat ja vauhdikkaat radat, mutta kun Eevi loikkasi kontaktit korkealta niin kuin ei olisi koskaan tiennyt että pitää mennä alas asti, 0-radasta ei ollut toivettakaan. Keinun se lensi kuin sillä olisi ollut siivet selässään, aivan kuin olisi nauttinut laudan antamasta potkusta. No, nyt molemmat koirat ovat samassa luokassa ja kisapäivät lyhenevät huomattavasti kun ei tarvitse odotella luokkien välillä. Saapa nähdä ohittaako Fina Eevin suorituksillaan. Kisa-aikataulua pitää nyt rakennella lahjakorttien mukaan, kun niitä on jo kertynyt jokunen: Lietoon kaksi, Tampereelle yksi ja Kirkkonummelle yksi.

Fina istuu nykyisin mielellään pienessä pahvilaatikossa keittiön lattialla. Kokeilin eräänä päivänä naksutinopetusta ja otin kohteeksi tulostinpaperilaatikon kannen. Aina kun Fina nuuhkaisi sitä, klikkasin. Se tutki ja tutki laatikkoa ja astui lopulta sen sisään. Klikkasin taas. Pyysin sitä istumaan laatikossa ja klikkasin. Seuraavaksi annoin kohteelle nimen eli sanoin Laatikko ja klikkasin, kun Fina nuuhkaisi sitä. Edelleen palkitsin sitä kun se Laatikko-sanan kuultuaan istuutui sisään. Heppoinen laatikko ei kestänyt Finan ramppaamista ja toin sille uuden ja vahvemman pahvilaatikon. Se menee nyt omatoimisesti istumaan siihen ja tapittaa minua herkeämättä odottaen kiitosta. Mitähän hyödyllistä ja tärkeää opettaisin seuraavaksi Finalle, laatikkoleikki oli vain hassu kokeilu.

Vasta kuvan otettuani huomasin että laatikossa on hauska teksti!

Jäätikköseikkailu

Viime viikolla olimme Chamonix’ssä lunta ihmettelemässä, mutta ihmettelemistä riitti myös, kun kone putkahti pilvistä Helsinki-Vantaalla ja leväytti esiin lumivalkean maiseman. Juuri kun olin alkanut sopeutua ajatukseen, että kevät on jo alkanut, pitääkin ruveta kaivelemaan talvikamppeita esiin. Mielelläni talvi saa vielä jatkua. Tänä aamuna oli hivelevän kaunista metsälenkillä koirien kanssa, vain peuran jäljet olivat rikkoneet lumivaippaa. Eevi ja Fina loikkivat kuonot lumella kuorrutettuina ja etsivät turhaan vetokeppejä.

Chamonix’ssa kelit olivat mainiot, aurinko paistoi ja lämpömittari kipusi laaksossa eräänä päivänä jopa 17 asteeseen. Extreme-kokemuksiakin hankimme, vaikka jälkeläiset ovat toppuutelleet, ettei meidän iässämme pitäisi enää urheilla riskirajoilla. Jotenkin vain meille sattuu ja tapahtuu mitä erikoisempia asioita. Tämän kertainen seikkailu koettiin ohjatulla parinkymmenen kilometrin hiihtoretkellä Mont Blancin jäätiköllä. Retkeen osallistui oppaan lisäksi 8 hiihtäjää, 3 nuorta ja 5 aikuista. Puimme päälle kiipeilyvaljaat ja alkuosan jyrkkää rinnettä varten opas kytki meidät köydellä toisiimme. Olimme kuin lauma päiväkotilapsia retkellä. Siis jos yksi putoaisi harjanteelta, muut seuraisivat perässä! Laskettelu sujui leppoisaan tahtiin, minäkin joukon ainoana naisena pysyin hyvin perässä. Maisemat olivat hulppeat, aivan uskomattoman upeat. Kun aurinko vielä suostui näyttäytymään pilviverhon takaa, neulamaiset vuorenhuiput piirtyivät tarkkoina sinistä taivasta vasten ja jäätikkö hohti turkoosinvihreänä. Lounasaikaan leiriydyimme jäätikön pohjukkaan vuorten suojaan. Paikan nimi on La Salle à Manger eli ruokasali ja se taisi olla elämäni kaunein piknikpaikka. Pysähtelimme tiuhaan ottamaan valokuvia ja opas antoi tarkkoja ohjeita, mistä saa laskea ja mistä ei. Railojen kanssa piti olla tarkkana, ne saattoivat olla kavalasti lumen peittämiä.

Aivan loppumetreillä kuitenkin oppaan tarkkuus herpaantui, sillä hän livahti kolmen nuoren kanssa näkymättömiin ja niin me aikuiset valitsimme väärän reitin. Se reitti päättyi ns. dead endiin eli sieltä ei ollut muuta poispääsyä kuin kipuaminen jalan vuoren yli. Opas palasi myrskynä luoksemme, ranskalainen temperamentti lehahti oikein kunnolla. Miksi olimme kadottaneet hänet näkyvistämme! Miten päin opastuksen pitikään mennä? No, ei siinä vihoittelu auttanut, vaan oli pakko lähteä rivakasti kipuamaan rotkosta ylös, sillä lämpöisen sään takia rotkon seinämiltä olisi voinut pudota jäälohkareita päällemme. Siinä äheltäessäni laskettelumonot jalassa ja sukset olkapäällä siunasin ahkerointia Bodypump-tunneilla. Huipun saavutettuamme laitoimme taas sukset jalkaan ja aloitimme vaiheikkaan laskettelun Chamonix’iin. Reitti vei läpi metsien, teiden ja peltojen, välillä taas kävellen lumen vähyyden vuoksi. Kun Afterski-paikassa siemaisin ensimmäisen kulauksen olutta, juoma ei ollut koskaan maistunut yhtä hyvältä.


Katsaus alas rotkoon, josta kiipesimme ylös

Tietenkään en voinut olla tarkkailematta paikallisten koirien menoa. Vaikka oltiin EU-maassa, koirilla näytti olevan huomattavan paljon vapaammat oltavat kuin Suomessa. Pääkadulla omistaja näytti pitävän talutinta kädessään vain muodon vuoksi, iso karvainen koira sai vapaasti nuuskia kadunviertä ja käydä tervehtimässä koirakavereitaan. Kerran näin nuoren naisen säntäävän hätääntyneen näköisenä kulkijoiden vastavirtaan, mutta palaavan pian karkulainen, pieni musta pörröturkki kainalossaan. Hotellin respan tiskin takaa kurkkasi pyreneiden paimenkoiraa muistuttava otus ja lounasravintolaan saapui mäyräkoira isäntäväen taluttamana, jos ei syömään niin ainakin nauttimaan gourmet-annosten tuoksusta ja kauniista asettelusta.

Kahvilassa isännän kanssa

Fina ja Eevi viettivät matkamme aikana aktiivisen loman Laaksolahdessa Riston poikien seurassa. Siellä taisi olla niin hauskaa, että kotona Fina istui apeana ja ikävöi kavereitaan. Fina selvästi samaistuu poikiin, se seuraa niitä kaikkialle kuin varjo, istuu jalkojen vieressä läksyjen teon aikaan ja kainalossa Disney-filmejä katsottaessa.