Jäätikköseikkailu

Viime viikolla olimme Chamonix’ssä lunta ihmettelemässä, mutta ihmettelemistä riitti myös, kun kone putkahti pilvistä Helsinki-Vantaalla ja leväytti esiin lumivalkean maiseman. Juuri kun olin alkanut sopeutua ajatukseen, että kevät on jo alkanut, pitääkin ruveta kaivelemaan talvikamppeita esiin. Mielelläni talvi saa vielä jatkua. Tänä aamuna oli hivelevän kaunista metsälenkillä koirien kanssa, vain peuran jäljet olivat rikkoneet lumivaippaa. Eevi ja Fina loikkivat kuonot lumella kuorrutettuina ja etsivät turhaan vetokeppejä.

Chamonix’ssa kelit olivat mainiot, aurinko paistoi ja lämpömittari kipusi laaksossa eräänä päivänä jopa 17 asteeseen. Extreme-kokemuksiakin hankimme, vaikka jälkeläiset ovat toppuutelleet, ettei meidän iässämme pitäisi enää urheilla riskirajoilla. Jotenkin vain meille sattuu ja tapahtuu mitä erikoisempia asioita. Tämän kertainen seikkailu koettiin ohjatulla parinkymmenen kilometrin hiihtoretkellä Mont Blancin jäätiköllä. Retkeen osallistui oppaan lisäksi 8 hiihtäjää, 3 nuorta ja 5 aikuista. Puimme päälle kiipeilyvaljaat ja alkuosan jyrkkää rinnettä varten opas kytki meidät köydellä toisiimme. Olimme kuin lauma päiväkotilapsia retkellä. Siis jos yksi putoaisi harjanteelta, muut seuraisivat perässä! Laskettelu sujui leppoisaan tahtiin, minäkin joukon ainoana naisena pysyin hyvin perässä. Maisemat olivat hulppeat, aivan uskomattoman upeat. Kun aurinko vielä suostui näyttäytymään pilviverhon takaa, neulamaiset vuorenhuiput piirtyivät tarkkoina sinistä taivasta vasten ja jäätikkö hohti turkoosinvihreänä. Lounasaikaan leiriydyimme jäätikön pohjukkaan vuorten suojaan. Paikan nimi on La Salle à Manger eli ruokasali ja se taisi olla elämäni kaunein piknikpaikka. Pysähtelimme tiuhaan ottamaan valokuvia ja opas antoi tarkkoja ohjeita, mistä saa laskea ja mistä ei. Railojen kanssa piti olla tarkkana, ne saattoivat olla kavalasti lumen peittämiä.

Aivan loppumetreillä kuitenkin oppaan tarkkuus herpaantui, sillä hän livahti kolmen nuoren kanssa näkymättömiin ja niin me aikuiset valitsimme väärän reitin. Se reitti päättyi ns. dead endiin eli sieltä ei ollut muuta poispääsyä kuin kipuaminen jalan vuoren yli. Opas palasi myrskynä luoksemme, ranskalainen temperamentti lehahti oikein kunnolla. Miksi olimme kadottaneet hänet näkyvistämme! Miten päin opastuksen pitikään mennä? No, ei siinä vihoittelu auttanut, vaan oli pakko lähteä rivakasti kipuamaan rotkosta ylös, sillä lämpöisen sään takia rotkon seinämiltä olisi voinut pudota jäälohkareita päällemme. Siinä äheltäessäni laskettelumonot jalassa ja sukset olkapäällä siunasin ahkerointia Bodypump-tunneilla. Huipun saavutettuamme laitoimme taas sukset jalkaan ja aloitimme vaiheikkaan laskettelun Chamonix’iin. Reitti vei läpi metsien, teiden ja peltojen, välillä taas kävellen lumen vähyyden vuoksi. Kun Afterski-paikassa siemaisin ensimmäisen kulauksen olutta, juoma ei ollut koskaan maistunut yhtä hyvältä.


Katsaus alas rotkoon, josta kiipesimme ylös

Tietenkään en voinut olla tarkkailematta paikallisten koirien menoa. Vaikka oltiin EU-maassa, koirilla näytti olevan huomattavan paljon vapaammat oltavat kuin Suomessa. Pääkadulla omistaja näytti pitävän talutinta kädessään vain muodon vuoksi, iso karvainen koira sai vapaasti nuuskia kadunviertä ja käydä tervehtimässä koirakavereitaan. Kerran näin nuoren naisen säntäävän hätääntyneen näköisenä kulkijoiden vastavirtaan, mutta palaavan pian karkulainen, pieni musta pörröturkki kainalossaan. Hotellin respan tiskin takaa kurkkasi pyreneiden paimenkoiraa muistuttava otus ja lounasravintolaan saapui mäyräkoira isäntäväen taluttamana, jos ei syömään niin ainakin nauttimaan gourmet-annosten tuoksusta ja kauniista asettelusta.

Kahvilassa isännän kanssa

Fina ja Eevi viettivät matkamme aikana aktiivisen loman Laaksolahdessa Riston poikien seurassa. Siellä taisi olla niin hauskaa, että kotona Fina istui apeana ja ikävöi kavereitaan. Fina selvästi samaistuu poikiin, se seuraa niitä kaikkialle kuin varjo, istuu jalkojen vieressä läksyjen teon aikaan ja kainalossa Disney-filmejä katsottaessa.