Pentutapaaminen

Pennut ovat saavuttaneet 12 viikon iän ja ne saivat ensimmäisen rokotuksen tiistai-illan vastaanotolla. Samalla katsastettiin yleiskunto, silmät, hampaat ja pojilta kivekset. Kaikki olivat kehittyneet hienosti, olivat hyväturkkisia ja kirkassilmäisiä. Poikien kivekset olivat laskeutuneet, mikä oli suuri helpotus sekä omistajille että kasvattajalle. Rokotuksen jälkeen kokoonnuttiin leikkimään takapihalle. Fina ja Noi tekivät tuttavuutta ensimmäisinä ja koska Finalla oli kotikenttäetu, se tuntui olevan aluksi hieman niskan päällä. Eipä kestänyt kauaa kun Noi ymmärsi, mikä oli pelin henki ja sitten mentiin lujaa ja villisti. Pian joukkoon liittyivät Haba ja Nero. Nyt pihanurmikolla vilisti pentuja niin vauhdikkaasti, että me ihmiset emme aina pysyneet laskuissa mukana kuka kenenkin kanssa peuhaa. Kaikki tuntuivat olevan hyvin tasavahvuisia painiotteissaan, eikä joukossa ollut rähinäpukaria eikä arkajalkaa. Kun leikkijöiden tunteet kuumenivat ja meno näytti liian rajulta, vihelsimme pelin poikki ja kutsuimme pennut jäähylle. Välillä ne kaikki kerääntyivät Noin emännän syliin aivan kuin lepäämään ja turvaa hakemaan. Eevi tutki innostuneena jälkeläisensä ja ne alistuivat nätisti selälleen haisteltavaksi. Sitten Eevikin liittyi vauhtijengiin mukaan, mutta kun se yritti opettaa keppileikkiä, ei kukaan oikein vielä ymmärtänyt mitä olisi pitänyt tehdä.

Pentulaatikossa tehdyt havainnot pentujen luonteesta saivat jälleentapaamisessa vahvistusta. Haba oli edelleen se rohkea ja ennakkoluuloton kaveri, mutta silti hyvin tarkkaavainen ja maltillinen. Sen karvoitus oli saanut yhä enemmän ruskeaa sävyä ja sen turkista tulee kauniin juovainen valkoisen kauluksen kehystämänä. Nero oli tullut yhä enemmän Waltterin tyyppiseksi niin muodoltaan kuin käytökseltään. Se on vahvan näköinen ja sen turkki on tumma ja tuuhea. Nero on ympäristöään tarkkaileva, mutta ei eristäytyvä pentu. Sen leikeissä löytyi yhtälailla menoa ja meininkiä kuin muillakin. Pikkuveli Noi oli kehittynyt myös hyvin ja sen pään valkoinen kuvio tekee siitä erityisen viehättävän. Se on ulkomuodoltaan hieman kevyempi kuin isoveljet, mutta koska staffin rakenteellinen kehitys on vasta parin vuoden iässä valmis, saattaa Noista tulla yhtä iso kuin veljistään. Noi on avoin ja iloinen pentu, josta tarpeen tullen löytyy omapäisyyttäkin. Fina on naisellinen ja siro rakenteeltaan, mutta myös luonteesta löytyy naisellista hurmaustaitoa ja äksyilyä. Luulen että kuherruskuukautemme on ohi ja nyt Finan käskytykseen pitää saada jo jämäkkyyttä, jotta asiat tulevat ymmärretyksi.

Eilen Elias poisti Eeviltä kohdun ja samalla ne nisät, joissa oli ylimääräistä kasvaimentyyppistä kudosta. Tulipa mieleeni siinä avustaessani, että nyt pentujen ensikoti tuhottiin. Leikkaus kesti toista tuntia, koska siinä tehtiin oikeastaan kaksi toimenpidettä ja poistettiin iso määrä kudosta vatsan seudulta. Leikkausarpi ylettyy kylkilastasta alavatsaan ja on yli 20 cm pitkä. Eevin vatsalinja muuttui kokonaan ja se on nyt hoikan ja kiinteän näköinen. Eilen se oli ymmärrettävästi kovin kipeä eikä tahtonut mennä makuulle kipeän leikkaushaavan päälle. Yö meni kohtalaisesti ja nyt reipas Eevimme jo syö ja jopa leikkii vähän Finan kanssa. Toivottavasti pitkä arpi paranee ongelmitta ja patologi toteaa nisäkudoksessa olevan muutoksen hyvälaatuiseksi.

Sateen jälkeen paistaa aurinko

Yritän nyt toteuttaa Kaisan antamaa kaunista ohjetta eli olla surematta sitä, että yhteinen aikamme Cessin kanssa on ohi ja sen sijaan iloita siitä pitkästä ajasta, jonka saimme elää yhdessä. Silti ei päivääkään ole vielä kulunut, etteivät kyyneleet olisi vierineet poskilleni. Henrik soitti eräänä iltana ja kysyi olenko vielä surullinen. Kaikki kolme poikaa istuivat Dixien kanssa sohvalla ja halusivat soittaa lohduttamaan minua.

Neljän koiran lauma on nyt pienentynyt kahteen ja talossamme on kovin hiljaista. Fina kyllä alkaa täyttää tätä aukkoa juosten ympäri taloa ja tehden jo vähän pahojakin. Hampaissa on jo voimaa ja se tekee kivuliaita yllätyshyökkäyksiä vaikkapa paljaisiin varpaisiin. Perjantaina AST:in hallitus kokoontui meillä ja Fina juhli kokouspöydän alla 7 varvasparin joukossa. Vähän väliä joku kokoustaja kiljaisi "Auh", kun Finan hampaat iskeytyivät jalkaterään. Melko hyvin se tosin uskoi "Ei"-käskyä, jota jaeltiin tiuhaan tuon kokouksen ajan. Pitäisi vain muistaa olla johdonmukainen näiden ohjeiden ja kieltojen kanssa. Monen mielestä on herttaista kun pentu vähän pureskelee, mutta miten se silloin voi tietää, että välillä pureminen on taas kiellettyä.

Tänään osallistuin Eevin kanssa Keravalla JAU:n kisoihin, ja sijoituimme taas palkintosijalle. Kun tuloksena ei kuitenkaan ollut puhdas rata, vaan 2 virhettä, tulos oli jopa pettymys. Toisaalta rata oli niin vaikea, että suurin osa kilpailijoista hylättiin ja siksi tuntui hyvältä, että Eevi pysyi ohjauksessa vaikeissakin kuvioissa. Eevin virheet ovat nykyisin rimanpudotuksia tiukoissa kulmissa ja ns. vaativat esteet kuten puomi, keinu ja pujottelu ovat sujuneet virheittä. Eiköhän näistä rimanpudotuksistakin päästä, kun Eevin riipputissit leikataan pois. Fina pääsi mukaan haistelemaan kisatunnelmaa ja oli mukava huomata, miten se sylissäni seurasi tiukasti kilparadalla etenevää koirakkoa. Finalla oli runsaasti ihailijoita ja se oli onnessaan päästessän useaan syliin hyväiltäväksi.

Olen tuskaillut veroilmoituksen kanssa ja totesin, että nykyinen esitäytetty lomake teettää aivan yhtä paljon työtä kuin vanhakin, jos siihen haluaa lisätä esimerkiksi tulonhankkimiskuluja, kotitalousvähennyksen ja pääomatulojen vähennyksiä. Olen täyttänyt lisälomakkeita suoraan verottajan nettisivuilta. Näitä lomakkeita ei voi tallentaa ja niinpä tulostimen jumiuduttua jouduin boottamaan koneen ja samalla tuhoutuivat lomakkeen tiedot. Aargh! Siinä touhutessani ihmettelin, miksi tietokone pitää niin kummallista ääntä, mutta se olikin Fina, joka kuorsasi työpöydän alatasolla johtojen seassa. Fina myös mielellään nukkuu poistopapereiden laatikossa.

Cessin muistolle

Eilen teimme sen raskaan päätöksen, että annoimme Cessin nukahtaa pois. Päätös oli kypsynyt viikkojen aikana ja monena yönä olen valvonut ja miettinyt, mikä olisi oikea hetki luopua Cessistä. Ei oikeaa hetkeä olekaan, mutta viimeisen valvotun yön jälkeen päätös oli käsillä. Itkin Cessi kainalossani koko aamupäivän ja kun Elias tuli kotiin, sanoin että nyt olen ehkä valmis. Ei sitä koskaan ole valmis, mutta pohdin sitäkin, olenko itsekäs, kun en halua luopua vanhasta ja jo selvästi sekavasta koirasta. Kun katson taaksepäin kuluneeseen vuoteen, havaitsen että aika on ollut melko raskasta, sillä olen koko ajan ollut varpaillani ja tarkkaillut Cessiä. Olen siivonnut päivittäin sen lätäköitä ja ohjannut sitä pois tukalista paikoista. Monta läheltä piti haaveriakin on sattunut. Nyt tiedän, että Cessin ei tarvinnut tuntea tuskaa, se nukahti syliini ja olimme sen vierellä loppuun asti.

Nyt muistelemme tätä persoonallista kantastaffiamme, joka elää joukossamme niin kauan kun meillä on muistoja siitä. Jukka muisteli miten Cessi Tuntsan kalareissulla hyppäsi hänen syliinsä kun kaikki oli mennyt mönkään. Jukan mielestä Cessi ymmärsi silloin enemmän kuin koira. Mika muisteli, miten aikaisempien koirien kuolemaan oli liittynyt paljon dramatiikkaa, nyt väsynyt Cessi-vanhus nukahti rauhallisesti omassa pedissään. Kai kaikella on tarkoituksensa vaikkei sitä heti ymmärräkään? Ehkä meidän pitää välillä tuntea surua, jotta osaisimme taas iloita?

Lohdutan itseäni ranskalaisen ajattelijan mietteillä, jotka minulle kirjoitti ensimmäisen staffini kasvattaja koiran kuoltua yllättäen.

"Katsellessasi öistä tähtitaivasta tuntuu sinusta, kuin kaikki tähdet nauraisivat, koska minä asun eräässä niistä. Sinun tähtesi ovat niitä, jotka osaavat nauraa! Ja sitten kun olet unohtanut surusi (ihminen unohtaa surunsa aina), niin olet iloinen siitä, että olet tuntenut minut. Tulet aina olemaan ystäväni. Sinun tekee mielesi nauraa kanssani.... Voi joutua itkemään vähän kun on antanut kesyttää itsensä."

Hui käärme!

Pääsiäislauantai oli niin lämmin ja keväinen, että päätimme ottaa Finan ensimmäiselle kävelylle Hannusjärven metsikköön. Kannoin sen sylissäni tien päähän ja päästin sen metsässä vapaaksi . Välttelimme tavallisia polkuja , joilla saattaisi olla tartuntavaarallisia koirien jätöksiä. Kuljimme helppokulkuista kalliopohjaista maastoa seuraten Eevin ja Finan riemukkaita juoksupyrähdyksiä. En usko johdatukseen enkä yliluonnollisiin asioihin, mutta juuri kun pohdin, miten vaarallinen käärmeenpisto saattaisi olla pennulle, näin mustan kyykäärmeen vain puolen metrin päässä Finasta. Reagoin nopeasti; nappasin Finan kaulapannasta ylös ja samalla huusin Eeville seiso-käskyn ja Eliakselle "varo käärme". Pulssini lähenteli varmaan kahtasataa enkä uskaltanut edes katsoa käärmeeseen päin. Alueen kallioilla on ihmisten puheiden mukaan paljon käärmeitä, mutta emme ole koskaan nähneet yhtään. Olemme kulkeneet maastossa vuosien aikana melkein päivittäin, eikä käärmeenpistoa ole osunut koiriimme. Käärmeenpiston ei pitäisi olla terveelle täysikasvuiselle koiralle vaarallinen, mutta silti kuolemantapauksia sattuu. Tämän jälkeen täytyy miettiä reittivalinta tarkkaan ja välttää käärmeiden suosimia kallioita.

Flunssa iski puolessa välissä viikkoa ja olen hoitanut itseäni pysytellen kotona levossa. Mielestäni lepo ja kuuma juotava ovat ainoat tepsivät hoitokeinot flunssaan. Tämä sääntö pätee muulloin paitsi päivinä, jolloin ohjelmassa on agilitykilpailu. Näin tänäänkin, sillä olin ilmoittanut meidän HAU:n pääsiäiskilpailuihin ja sinnehän täytyi mennä vaikka vajaakuntoisena. Ohjelmassa oli kaksi kisaa, hyppykisa ja varsinainen agilitykisa. Hyppykisasta tuli hylätty tulos, koska Eevi hyppäsi väärän esteen kun käskyni oli myöhässä. Varsinaisessa agilitykisassa sijoituimme 2. sijalle, vaikka virheitä oli kolme (=rimanpudotuksia). Rata oli niin vaikea, että suurin osa kisaajista hylättiin. Ajan suhteen me olimme ykkösiä, sillä alitimme ihanneajan yli 6 sekunnilla. Olin kovilla juostessani Eevin kanssa, ja tuntui kuin keuhkot olisivat revenneet. Toivottavasti tauti ei ota takapakkia. Saimme hyvät palkinnot, laadukasta koiranruokaa, suklaata ja sievän pääsiäisaiheisen mukin.

Kävin tapaamassa Dixietä Riston luona. Se tuntuu nauttivan osastaan olla perheen ykköskoira ja on kuulema aika vaativakin. Jos leikkikaveria ei löydy, se haukkuu käskevästi. Werner näytti pistetaulukkoa, jonka pisteet karttuvat Dixien hoidosta. Pisteitä saadaan ruoan antamisesta, ulkoiluttamisesta, kakan keräämisestä ym. Werner tietysti johti pisteissä. Eevi tuntuu olevan hieman ymmällään, kun Dixie ei ohjaile sitä, ts. ei kerro milloin pitää haukkua ja milloin saadaan nami postin kannosta.

Miten Lousianan staffi joutui Suomeen?

Eilen 15 vuotta sitten Louisianan Eltonin kylässä apulaissheriffi Vicky Richerin staffinarttu CH Yoorhooga Mim synnytti 5 pentua . Vicky oli asunut Australiassa useita vuosia, mutta muuttanut takaisin USA:aan australialaisen miehensä kanssa. Heillä oli kennelissään tuolloin 4 aikuista staffia. Itse asuimme vuoden 1990-1991 Kansasissa, missä Elias vietti sapattivuotta tehden tutkimustyötä Kansas State Universityssä. Vanhempi kahdesta staffistamme oli kuollut juuri ennen matkaa ja uuden koiran hankinta oli koko ajan mielessä. Kotiin jäi tuttavan hoitoon 2-vuotias Cindy.

Huhtikuussa 1991 löysin kansallisesta koiralehdestä ilmoituksen: " Richstaff Staffords of Distinction - Champion bloodlines - temperament, style & heart make up one of our Beauties. Inquiries welcome". Kun olin ottanut selvää kansallisesta staffiyhdistyksestä, että Richer on "responsible breeder", soitin Vickylle ja siitä soitosta meidän ja Cessin tarina sai alkunsa. Vicky sanoi minulle leveällä etelän aksentillaan: "Darling, why don't you fly down and have a look at the puppies." Välimatka Kansasista Lousianaan on suunnilleen sama kuin Suomesta Italiaan, joten en heti rynnännyt ostamaan lentolippuja. Varasin kuitenkin narttupennun ja maksoin etumaksun. Parin kuukauden päästä Eliakselle tarjoutui mahdollisuus osallistua kongressiin New Orleansissa ja matkustimme sinne autolla samalla tutustuen muihinkin osavaltioihin kuten Missouriin, Missisippiin, Arkansasiin ja Alabamaan.

Oli jännittävää mennä tapaamaan Vickyä ja koiria, mutta staffien ylenpalttisen ystävällinen vastaanotto rentoutti tunnelman heti. Kaksi pentua oli vielä vapaana, brindle ja punainen ja pitkän valinnan tuloksena päädyimme sitten tummaan Cessiin. Vickyn yhdellä staffilla on tikkejä leuassaan, ja niiden syystä saimme kuulla melkoisen sankaritarinan. Talon takana oli kanatarha ja eräänä päivänä kojootti oli hyökännyt kanojen kimppuun. Pihalla oleva narttustaffi juoksi ajamaan kojoottia pois, mutta joutui tappelussa alakynteen ja sai pahoja puremia leukaansa. Vicky juoksi pelastamaan koiraansa, mutta kojootti hyökkäsi hänenkin kimppuun. Tällöin kenneltarhassa oleva staffiuros eli Cessin isä kiipesi n. 3 metrisen verkkoaidan yli ja sai ajettua kojootin pois. Vicky sanoi uroksen pelastaneen hänen ja toisen staffin elämän.

Sovimme Vickyn kanssa, että hän pitää Cessin elokuun puoleenväliin asti, jolloin palaamme Suomeen. Cessi lennätettäisiin silloin New Yorkiin, josta ottaisimme sen mukaamme paluulennolle Suomeen. Odottelimme sovittuna aikana La Guardian kentällä Baton Rougesta tulevaa lentoa, mutta se oli ukkosmyrskun takia useita tunteja myöhässä. Kun kone vihdoin laskeutui, mukana ei ollut koiranpentua. Odotimme usean tunnin ajan seuraavaa lentoa, ja kun tavarahihnalta vihdoin liukui esiin koirankuljetuslaatikko, jännitys purkaantui iloitkuun. Syy myöhästymiseen oli kova helle, sillä eläimien kuljetukselle on ylälämpötilaraja. Kuljetusboksista tuli ulos reipas ja iloinen pikkustaffi, jonka kanssa lähdimme sitten New York Downtowniin tekemään viime tinkaan jääneet tuliaisostokset.

Yövyimme Cessin kanssa New Yorkissa ja seuraavana päivänä lensimme yhdessä Helsinkiin. Oi sitä onnea, kun saimme taas olla yhdessä koko perheen ja Cindyn kanssa. Cessi sopeutui heti joukkoomme ja oppi nopeasti suomen kieliset käskyt. Siirtyminen kosteasta ja kuumasta Louisianan säästä Suomen syksyisiin olosuhteisiin ei myöskään näyttänyt olevan ongelma. Silti usein on näyttänyt siltä, että Cessi nauttii helteestä ja suohetteikossa rämpimisestä. Sille oli varmaan jäänyt muistikuva siitä, kun Vicky vei koiralaumansa viilentymään ja uintiretkelle läheiselle suojärvelle.

Virpojia ja agilityhurmaa

Eilen valmistelimme poikien kanssa virpomispalkkioita sunnuntaina odotettaville virpojille. Kun pahoittelin, että pojat itse eivät nyt pääse virpomaan, Werner sanoi, että on hauskempaa antaa kuin ottaa. Siinä meille isommillekin varteenotettava elämänohje. Ovelle kolkuttavat pienet ja vähän isommatkin noidat ovat hyvä esimerkki siitä, miten perinteet muuntuvat aikojen kuluessa. Palmusunnuntain virpojat esittävät sekaperinnettä, jossa trullien peloittelu on yhdistynyt virpomisen kanssa pääsiäisviihteeksi. Entisinä aikoina Itä-Suomessa koristetuilla pajunoksalla lyömällä toivotettiin palmusunnuntaina kanssaihmisille onnea ja terveyttä ja lännessä taas pääsiäisyönä naapurilta yritettiin viedä karjaonni vahingoittamalla eläimiä. Pääsiäislauantaina pohjanmaalla poltetaan kokkoja noitien karkoittamiseksi. Lehtimäellä asuessamme pääsiäiskokolle kerääntyminen oli koko kylän yhteinen juhla.

Aloitimme eilen Eevin kanssa agilitykisakauden osallistumalla Kirkkonummen kennelkerhon virallisiin kilpailuihin. Laskeskelin, että edellisestä kisaamisesta on kulunut yli 4 kuukautta ja olo oli niin ohjaajalla kuin ohjattavalla epävarma. Yritin olla rauhallinen odotellessamme kilpavuoroamme, mutta silti perhoset löysivät tiensä vatsanseudulle. Eevi tärisi ja lähtöviivalla se oli etutassu ojossa valmiina ryntäämään kentälle. Jännityksestä huolimatta teimme hyvää työtä yhdessä, ja Eevi kuunteli ohjeitani tarkasti. Kiipeilyesteiden kontaktipinnat se otti vauhdilla mutta puhtaasti, pujotteluun se meni lennossa, mutta loppusuoralla putosi valitettavasti yksi hyppyrima. Tuloksena oli siis 5 virhepistettä, mutta ihanneajan alitimme 7 sekunnilla. Tällä tuloksella sijoituimme 3. tilalle. Eevi vaistosi mielihyväni onnistuneesta suorituksesta ja hyppäsi maalin jälkeen suoraan syliini. Saimme paljon kiitosta mallikkaasta ratasuorituksesta. Tuomari pahoitteli sitä yhtä virhettä, joka vei meiltä 0-tuloksen. Vastasin, että varmaan Eevin pitkällä roikkuvat nisät pudottivat sen riman. Olipa mukava tunne päästä taas agilityporukan joukkoon. Osa tämän harrastuksen hauskuudesta onkin sosiaalista. Kentän laidalla tapaa mukavia ihmisiä, jotka kaikki ovat yhtä hurahtaneita tähän koiraharrastukseen kuin minä.

Pennutuksen komplikaatioita

Eevi pelästytti meidät mökkilomalla pahan kerran, sillä eräänä aamuna sen takimmaisista nisistä löytyi kasvaimen tapaisia kovettumia. Suurin niistä oli luumun kokoinen. Kun Elias kokeili ja paineli löydöstä, nisästä valui puhdasta verta. Seuraavana aamuna pedistä löytyi isot verijäljet, eivätkä möykyt olleet mitenkään pienentyneet. Olin pannut myös merkille, että Eevi oli ollut hieman rauhaton ja läähättävä muutaman päivän ajan ja oli halunnut nukkua yläkerrassa yksin. Nisäkovettumat ilmeisesti vaivasivat sitä ja ehkä aiheuttivat särkyäkin. Suunnittelimme pikaista leikkausta heti Espooseen palattuamme. Saadakseni asiantuntijan arvion Eevin ongelmasta soitin "koiragynekologi" Merja Dahlbomille. Hän arvioi melko suurella varmuudella möykyt tukkeutuneiksi maitorauhastiehyeiksi, jotka ovat aiheuttaneet verisuonten katkoksia. Suosituksena oli Galastop-lääkityksen aloittaminen, jolla saadaan kaikki maitorauhastoiminta lakkaamaan. Nyt Eevin möykyt ovat jo pienentyneet, ja verenvuoto vähentynyt. Seitsemän pennutuksen jälkeen tämä oli minulle aivan tuntematon komplikaatio eikä luottokasvattajani Theakaan ollut moista nähnyt. Seuraamme nyt tilannetta ja uskon tukkeutumien korjautuvan lääkityksellä. Silti suunnitelmissa on Eevin sterilisointi ennen kesää ja siinä yhteydessä voidaan myös poistaa ongelmalliset maitorauhaset.

Meillä on nyt täysi koiramiehitys, sillä Dixie on "vierailulla" Tammitiellä. Myös kaksospojat Werner ja Roy sekä pikkuveli Henrik ovat hoidossamme, sillä vanhemmat ovat toivelomalla Pariisissa. Olemme jo jonkin aikaa pohtineet Dixien palauttamista Riston perheelle, sillä heidän koiransa se alun pitäen on. Dixie vain jäi meille, kun perhe lähti komennukselle Dallasiin puoleksitoista vuodeksi. Kun samoihin aikoihin perhe kasvoi 3 pojalla, eikä Dixien kanssa harrastamiseen tahtonut löytyä aikaa, päädyttiin tällaiseen yhteishuoltajuuteen. Nyt pojat ovat jo niin isoja, että pystyvät ulkoiluttamaan Dixietä ja toisaalta vanheneva koira nauttii ns. vierihoidosta. Sari kertoi, että hän löysi Dixien eräänä iltana nukkumassa Riston kainalossa peiton alla. Kaiken lisäksi pieni riiviömme Fina käsittelee isoäitiä ja isoisoäitiä melko rajusti ja ne selvästi vähän pelkäävät sitä. Varmaan tilanne rauhoittuisi ajan kanssa, mutta silti uskon, että Dixie ansaitsee kaiken sen rakkauden ja huomion, minkä se Riston perheen luona saa. Sitä paitsi tapaamme niin usein, että koirat eivät pääse vieraantumaan toisistaan.

Cessi on melko väsynyt ja heikkenee silmissä. Yritämme tsempata ensi viikon 15-vuotispäivään asti. Fina hakee kovasti sen seuraa ja yrittää leikkiä sen kanssa. Cessi-paran korvat ovat ihan ruvella Finan rajuista leikinyrityksistä. Nyt Fina tosin jo tottelee, kun kiellämme Cessin ahdistelun. Fina tuntuu ymmärtävän hyvin nopeasti, mikä on kiellettyä ja mikä sallittua. Uusia tilanteita syntyy kuitenkin niin nopeasti, että kieltojen määrä taitaa moninkertaistua. Nyt pitäisi jo aloittaa Finan järjestelmällinen peruskoulutus, sillä se on jo nyt tarkkaavainen ja nopeasti asioita omaksuva.

And I think to myself, what a wonderful world…

Tämä Louis Armstrongin laulu on suosikkikappaleeni ja se pyöri mielessäni, kun tänään hiihdin luistavalla ladulla iltapäiväauringon paisteessa. Metsässä oli hiljaista ja rauhallista eikä tarvinnut koko ajan vilkuilla takana tulevia superhiihtäjiä kuten Espoon keskuspuistossa. Vastasatanut lumi kimmelteli aivan kuin metsä olisi kiedottu hopeiseen lurexkankaaseen. Päivä on täällä jo pitempi kuin Etelä-Suomessa ja voimme kuistilta ihailla auringon laskua järven taakse pitkälle iltaan.

Finan maailmankuva on kuluneen viikon aikana laajentunut huimasti. Vielä viime tiistaina sen maailma rajoittui vain osaan omakotitalomme alakerrasta, ja nyt viikon lopulla se on laventunut juna-automatkalla ja mökkiympäristöllä Kemijärven Räisälässä. Kun kävelimme koirien kanssa autojunan lastauspaikalta asemalle, olimme sen verran erikoinen näky, että useampi vastaantulija pysähtyi puhuttelemaan meitä ja kyselemään koirista. Voitte ehkä kuvitella seuraavan näyn silmissänne. Kuljetuskärryssä vedämme laukkua, vilttiä ja kevythäkkiä, taluttimissa Eevi kiskoo innokkaana edellä, ja Cessi köpöttelee takana. Kantokassista näkyy Finan pää, kun se kurkkii uteliaana ympärilleen. Junan makuuhyttiin päästyämme Fina alkoi heti leikkiä ja yön se nukkui alapedillä rauhallisesti toisten koirien kanssa. Automatka sujui kevyesti takapenkillä istuskellen ja torkkuen.

Myös sääolosuhteet ovat tuoneet Finan elämään uusia asioita. Rovaniemellä astuimme junasta 26 pakkasasteen kirpeään aurinkoiseen aamuun. Mökillä on lähes metrin korkuiset kinokset ja lunta pyryttää koko ajan lisää. Onneksi pakkanen on nyt lauhtunut muutamaan asteeseen. Fina käy innolla tutustumassa lumimaailmaan mökin edustalla eikä sitä kylmä ja tuisku pelota. Se on jopa humpsahtanut kuistilta lumihankeen umpisukkeluksiin. Se on ihastuttava näky peuhatessaan vitivalkoisessa pehmeässä lumessa. Mökin sisätilat ovat myös haasteita täynnä. Hiihtokengät, -vaatteet ja varusteet ovat sen mielestä maukkaita puruleluja ja hauskoja kuljetettavia. Finan mielestä mökin sisustusta voisi uusia ja se on aloittanut jo naruoviverhon irrottamisen. Tänään se kehitti Eevin kanssa aivan hulvattoman kissa-hiiri – leikin. Korisohvan alaosassa on taso, jossa on sopivia Finan mentäviä aukkoja. Se puikahtaa sohvan alle ja Eevi yrittää pyydystää sitä. Välillä koloista näkyy Finan kuononpää ja välillä tassu, eikä Eevi saa millään otetta siitä. Hurja mekastus vain kuuluu Finan kiusatessa Eeviä. Täytyypä seurata, ettei Eevi kiihkossaan hajota koko sohvaa. Eevin suupielet ovat verinaarmuilla, sillä Fina näykkii sitä melko rajusti. Cessikin saa kokea pikkuisen rajut leikit ja se kyllä vähän pelkää tätä korvissa ja kuonossa roikkuvaa kiusankappaletta. Petipaikka kuitenkin on yhteinen ja on hellyttävää seurata, miten Fina käpertyy sen kylkeen nukkumaan.

Yhteenvetona voin sanoa, että Fina on ennakkoluuloton ja rohkea staffinalku. Se näyttää sopeutuvan helposti muuntuviin olosuhteisiin ja on utelias tutustumaan uusiin asioihin. Se luottaa, että ihminen pitää siitä huolta minne tahansa se viedäänkin.