Väliaikatietoja

Narttukoiran tiineys kestää oppaiden mukaan 9 viikkoa (63 vrk) +/- 5 vrk. Tänään on 58. päivä Finan astutuksesta, ja olin varautunut jo varautunut synnytyksen käynnistymiseen. Turhaan näköjään hermoilen, sillä ainoastaan Finan entisestään pallomaisempi mahanseutu kertoo penikoimisen olevan lähellä. Aamupunnituksessa totesin sen painon nousseen yli kaksinkertaiseksi eli 13-kiloinen rimpula painaa nyt runsaat 16 kiloa. Olen mitannut Finan aamu- ja iltalämmön, sillä emon ruumiinlämmön laskiessa asteen verran voidaan arvella synnytyksen alkavan vuorokauden sisällä. Lämpökäyrä on pysynyt tasaisesti 37,5 asteen paikkeilla, mikä on koiralle normaalia. Fina on kyllä käynyt petaamassa pentulaatikon pehmusteita, mutta se petaa muutenkin sänkyjä päästäkseen lakanoiden väliin. Öisin se käpertyy peiton alle polvitaipeeseeni, ja viime yönä heräsin pentujen melskeeseen. Taitaa olla energisiä pentuja sillä ne potkivat pohkeitani oikein tuntuvasti.

Tullessani äsken kaupungilta Fina tarjosi tervetuliaisiksi vetolelua ja mittelimme hetken aikaa voimia. Aamulenkillä peura esitteli perheensä, aivan polun vieressä seisoivat kuin asetelmana äitipeura, isäpeura ja lapsipeura. Fina säntäsi niiden perään, kauhukseni näin sen loikkivan hangessa ja pelkäsin jo pahinta. Parinkymmenen metrin juoksu riitti ja se palasi polulle kuin mitään ei olisi tapahtunut. Toisena päivänä se yritti hypätä ja kiskoa puunrankaa, mutta kielsimme yltiöpäisen urheilun. Eevi on hieman ihmeissään, kun Finasta ei ole enää keppileikin haastajaksi.

Päivitän uutiset heti kun jotain tiedottamista

Esqui Maneras Español

Soitimme Riston ovikelloa ja korvat tarkkoina odottelimme koirien villiä haukkua. Turhaan odoteltuamme kokeilin ovea, joka olikin auki. Astuimme sisään ja huhuilimme huolestuneina: “Onko täällä ketään kotona?” Hetken kuluttua Eevi tepsutteli eteiseen aivan kuin ihmetellen: “Miten te jo nyt tulitte?” Alakerran rappusista kuului rapinaa, ja hetken kuluttua Fina kurkisteli eteisen ovelta. Putosin polvilleni, ojensin käsivarteni, sanoja ei tarvittu: koirat ryntäsivät vikisten syliin, hyppivät, nuolivat, kieppuivat hyrrinä ja vispasivat häntää.

Koirien perässä Roy, Werner ja Henrik löntystelivät eteiseen, jättivät tietokonepelin kesken tervehtiäkseen matkalta palaavia isovanhempia. Tervehdykset olivat paljon kesympiä, isoja poikia kun ei enää saa suukotella, korkeintaan keveästi halata. Kolmiäänisesti he kertoivat, miten ahkerasti olivat hoitaneet Eeviä ja Finaa. Jääkaapin ovitarran alta irrotettiin isän laatima koiranhoitotaulukko, johon oli merkattu ulkoiluttamiset, syöttämiset, lääkkeiden anto ja muut toimenpiteet. Kaksoset olivat keränneet tasan yhtä monta pistettä ja pikkuveli muutaman vähemmän. Tasapelin voittaja ratkottiin Kivi, sakset ja paperi -leikillä. Werner sai ensimmäisenä valita tuliaisen, Roy kakkosena ja Henrik tyytyi sopuisasti kolmannen sijan palkintoon. Kun keräsimme koirien tavarat Werner valitti, että kymmenen päivää oli ollut aivan liian lyhyt koirienhoitoaika. Lohduttelin että eihän kestä enää kuin runsaat kaksi kuukautta, kun he saavat hoitaakseen ihan oman Finan pennun.

Kuten usein aikaisemminkin Riston perhe oli pitänyt huolta Eevistä ja Finasta ulkomaan matkamme ajan. Espanjan matkan varusteina ei ollut kesävaatteita, ei uimapukuja eikä sandaaleja. Sen sijaan olimme pakanneet laukkuihin hiihtovarusteet, lämpöasut, rukkaset ja kypärät. Tarkasti pujottelun maailmancupia seuraavat saattavat muistaa, että viime joulukuussa naiset kilpailivat Pyreneillä, LaMolinan rinteillä. Päätimme olla Tanja Poutiaisen perässä hiihtäjiä ja suuntasimme matkan samoille vuorille. Vanhin poika Mika sekä pojat Joel ja Tyko matkasivat Kanarialta myös LaMolinaan, ja siten saatoimme tavata yhteisen liikuntaharrastuksen parissa. Mikan ja poikien espanjan taito olikin tarpeen, sillä Barcelonan ulkopuolella ei englanti enää riittänyt kommunikointikieleksi.

LaMolina on pieni Pyreneiden vuoristokylä, joka ei tarjoa muuta kuin majoituspaikkoja ja hiihtoa. Vuoret kohoavat yli 2500 metrin korkeuteen ja rinteet luikertelevat huipuilta leveinä ja haasteellisina. Lumi säihkyi timanttisena syvän sinisen taivaan alla, ja pieni pakkanen piti rinteet hyväkuntoisina. Espanjalaisten hiihtoloma tai oikeammin karnevaaliloma ei ollut vielä alkanut eikä hisseille ollut tungosta. Toisinaan saimme lasketella ylhäisessä yksinäisyydessä ja nauttia hiljaisesta ja huimasta vuoristomaisemasta.

Omatoimimatkailijoina tosin kaipasimme välillä valmismatkan huolettomuutta: opasta lentokentällä, ohjausta oikeaan bussiin, hotelliin kuljetusta ja täsmällisiä aikatauluja. Melkein kovempaa kuntoa kuin laskettelu vaati selviäminen raskaiden laukkujen kanssa lento-, juna- ja bussimatkoista akselilla Helsinki-Brysseli-Barcelona-LaMolina. Hermojamme koettelivat aikataulujen epämääräisyys ja bussien odotteluun taisi keskimäärin kulua kokonainen päivä.

Mennen tullen pysähdyimme Barcelonassa ja ehdimme katsastaa Picasso-museon, Sagrada Familian, Gaudi-talon ja katedraalin. La Ramblas kuhisi ihmisiä kuin Helsinki taiteiden yössä. Eräällä pikkukadulla kohdalle osui myös eläinkauppa, ja halusin katsastaa, löytyisikö sieltä koirille tuliaisia. Siitä käynnistä jäi paha mieli, sillä hyllyillä olevien kenneltarvikkeiden lisäksi myymälän takaosan häkeissä oli koiranpentuja myytävänä. Noin kolmikuukautiset yorkit, pinserit, mäyräkoirat ja westiet tapittivat meitä kysyen “Haluaisitko minut lemmikiksi? Pentujen hinnat vaihtelivat tuhannen euron molemmin puolin, vaikka niillä ei näyttänyt olevan rekisterikirjoja.

Finan odotus on loppusuoralla, runsas viikko vielä jännitetään. Sen maha on pinkeän pyöreä hoikan vartalon alla ja kylkien alla käy kova vilske. Voimille odotus tuntuu ottavan, sillä se nukkuu suuren osan päivää eikä leikkiminen enää huvita. Tänään kokoamme pentulaatikon ja kerromme Finalle, että sen pitäisi opetella nukkumaan siinä. Minulle tulee ikävä kylkiäistäni, petinlämmittäjää.


Siellä ne ovat hyvässä tallessa

Mammalomalla

Vaikka lenkkimaastomme Hannusmetsä sijaitsee Länsiväylän ja Kaitaantien puristuksessa, se on säilynyt vihreänä keitaana, kotina monille metsän eläimille. Peura on näyttäytynyt muutaman kerran, sen jälkiä olemme havainneet useasti. Rusakot hyppelevät ihmisistä ja koirista välittämättä, onneksi ei sentään vielä näy citykaneja. Koirien kiihkeistä haisteluista päätellen joidenkin isojen kivien alla on mäyrän pesä. Kevään lämpimillä kyyt paistattelevat päivää kallioilla, ja silloin kierrämme kivikot kaukaa. Tänä aamuna kohtaamamme eläin ei ehkä ole kovin harvinainen, mutta sai meidät kyllä kummastuksen valtaan. Olisin valmis lyömään jopa 100 euroa vetoa, jos joku osaisi arvata oikean eläinlajin. Voisimme leikkiä eläinaiheista Mitä tiedät ystävästäni –leikkiä. Se on suosittu ajankulu pitkillä ja miksei lyhyemmilläkin automatkoilla Riston poikien kanssa. Arvuuttelu voisi kuullostaa tältä:

”Onko se yli kilon painoinen? – Ei ole.
Onko se karvainen? – Ei.
Onko se nisäkäs? – Ei.
Onko se lintu? – Ei
Onko se matelija? –Ei.
Onko se hyönteinen? –Ei.”

Kun uskoisin ettei arvuuttelu johtaisi oikeaan eläimeen, paljastan vastauksen.

Lumisella polulla katseeni osui kämmenen kokoiseen ruskeaan möykkyyn. Elias nosti möykyn ylös, enkä ollut uskoa silmiäni kun rukkasen keskellä nökötti iso sammakko, oikea konna. Se oikoi jäykästi pitkiä koipiaan, oli ilmeisesti lähtenyt kesken talvihorroksen liikenteeseen, mutta yliarvioinut voimansa ja kuntonsa. Siirsimme konnan polun varteen kuusen alle jatkamaan horrosteluaan. Olisi ehkä pitänyt kasata sen päälle lehtiä, ettei se paleltuisi pakkasissa tai kuivuisi veden puutteessa. Eiköhän tämä outoon vuodenaikaan liikkeelle lähtenyt eläin vahvista ilmaston muutoksen olevan täydessä vauhdissa?

Aamuiselle lenkille lähtö ei kiinnostanut koiria ollenkaan. Fina köyristeli ja vääntelehti isojen sadepisaroiden kastellessa turkin, katseli minuun anoen että päästäisin sen takaisin kodin lämpöön. Samalla hetkellä kun irrotimme taluttimet metsäpolun juurella, ”On” -tila napsahti päälle. Lähimmän kuusen alta löytyi jo ensimmäinen keppi, jonka kiskomisessa märkä keli oli sivuseikka. Kun keppi oli silputtu sälöiksi, koirat loikkivat märässä lumessa kuin rusakot, Fina käpyjä etsien ja Eevi riemusta riekkuen. Sellaisia staffit ovat, elämä on joko On tai Off. On-tila on usein 200 %:nen.

Olemme koko viikon paistatelleet onnittelujen loisteessa. Sunnuntainen menestys agilitykisoissa ja luokkanousu kirvoitti seuratovereilta ja kasvateilta onnittelujen tulvan. Kiitos kuuluu myös kouluttajille, joiden kanssa olemme sitkeästi kehittäneet agilitytaitoja. Tosiasiassa Finan masussa olevat pennut (tulevat agilitaajat?), nousivat jo syntymättöminä kolmanteen luokkaan. Siinäpä olisi melkoinen markkinointivaltti tuleville pennuille!

Viime sunnuntain kisoissa en vielä ollut varma, onko Fina edes kantava. Kun tiistaina lähdimme Tiineysoraakkelin eli radiologi Sören Bondestamin vastaanotolle, olin varautunut myös negatiiviseen tulokseen. Samalla kun mies liikutteli anturaa Finan vatsan päällä, hän laski: yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi. - Kyllä täällä ainakin viisi virkeää pentua on, kuului diagnoosi. Näinhän minä ne itsekin, viisi vaaleaa pallukkaa sykki tummalla taustalla. Hyvin mahdollista on, että joku pallukka on jäänyt näkemättä, sillä koiran kohtu on y-kirjaimen muotoinen, ja sikiöt ovat kuin helminauhassa kohdun y-sakaroissa.

Kuudennella tiineysviikolla sikiöt muistuttavat jo aivan oikeita pieniä koiranpentuja! Niiden sydämet sykkivät yli 200 kertaa minuutissa. Varpaat ja kynnet muotoutuvat. Finan ympärysmitta on vihdoin kasvanut, sillä on koko ajan nälkä, se on väsynyt ja nukkuu paljon kuten kaikki odottavat äidit! Enää kolme viikkoa odotusta, sitten toivottavasti pentulaatikossa tuhisee monta reipasta pentua.


 

Kolmonen on kova luku

Finan kolmevuotispäivä on ollut yhtä juhlaa. Eilen vietettiin synttäreitä ja vieraaksi oli kutsuttu Finan ja Eevin supersuosikit Sirkka ja Markku Helasuo. Suosio johtuu siitä, että koirat ovat useasti matkojemme aikana olleet heillä hellässä hoidossa. Lisäksi aina kun Helasuolta tulee kyläilykutsu, siihen sisältyy vaatimus ottaa koirat mukaan. Taisivat koirat aavistaa että tuttuja vieraita oli tulossa, sillä jo puoli tuntia ennen ne hermoilivat olohuoneen ikkunan ääressä ja juoksivat välillä pihalle haukkumaan. Kun rajut tervetulontoivotukset oli annettu, keittiön pöydälle katettiin syntymäpäiväkakku. Fina nostettiin tuolille pöydän ääreen ja sitten vain nopeasti kamerat esille ja sormet herkkinä laukaisimella, jotta ehti näppäistä kuvan ennen kakun hupenemista. Eevi pääsi toiselle tuolille ja koirat ahmivat herkkuja kilpaa sellaisella vauhdilla, että koko kakku liukui lautaselta pöydälle. Loppuillan Fina köllötteli kylläisenä joko Markun tai Sirkan kainalossa ja nautti silmät sirrillään rapsutuksista.




Iltamyöhällä Fina nappasi juustotarjottimelta Gouda-juuston ja järsi sitä pöydän alla. Oman juhlakakun jälkeen se varmaan luuli että nyt koirat saavat myös syödä ihmisten lailla pöydästä.

Finan juhlaputki jatkui tänään Purina-areenalla, missä se nappasi agilityradalla kolmannen 0-tuloksen, kisan 2. sijan ja nousun kolmanteen luokkaan. Tavoitteenamme oli ollut nousta kolmanteen luokkaan kolmevuotispäivään mennessä, ja tavoite toteutui vain muutaman päivän viiveellä. Nyt on melkein epätodellinen olo, mutta totta se vain on, että seuraaviin kisoihin ilmoittaudutaan kolmanteen luokkaan. Kuohuviinipullo poksautetaan auki myöhemmin illalla. Milloin ne seuraavat kisat sitten ovat, varmistuu tiistai-iltana, klo 18.30, jolloin menemme ultraäänitutkimukseen. Jos pentuja löytyy, Fina jää mammalomalle ja kisaa vasta huhtikuun lopulla.

Olen jo toipunut melko rankasta Tukholman risteilystä Wernerin ja Royn (11 v)sekä Henrikin (9 v) kanssa. Risteily oli pojille antamani joululahja, jossa sitouduin tarjoamaan laivalla a la Carte -ateriat, Tukholmassa museokäynnin ja shoppailua sekä kaikenlaista yhteistä tekemistä. Laivalle päästyämme poikia ei pidätellyt mikään, en saanut edes takinliepeestä kiinni yrittäessäni kertoa nukkumaanmenoajasta. Jossain vaiheessa jo hermostuin, kun kenenkään kännykkään ei saanut yhteyttä, Henrik oli unohtanut omansa kotiin, Wernerin kännykästä oli akku loppu ja Royn unohtunut hyttiin. Kun odottelin poikia vähän vaille klo 23 hytissä, infosta tuli ilmoitus, että hytin avain ja erinäisiä kortteja oli tuotu sinne. Huh! mitä oli tapahtunut, onko pojat ryöstetty, mutta hyvä sentään, ettei kukaan vieras ole tunkeutunut hyttiin. Selitys korttitarinalle oli se, että Roy oli antanut lompakkonsa pikkuveljelle, jonka piti ostaa tax-freestä karkkeja. Henrik oli rahaa kaivaessa nostanut kortit pöydälle ja unohtanut ne siihen.

Tukholmassa aloitimme kierroksen Lelumuseossa, missä itse vaivuin nostalgiseen tunnelmaan ihaillessani vitriineissä lapsuudenajan nukkeja ja nukkekoteja. Kuka muistaa vielä Meccanot, matchbox-autot, Märklin-junaradat tai tinasotilaat. Miltähän nykylasten muoviset hirviöt ja härvelit näyttävät museossa vuosikymmenten päästä. Vanhassa kaupungissa kaksoset ihastuivat pehmolelukaupan nalleihin, varsinkin kun jouluaiheiset olivat myynnissä puoleen hintaan. Omilla rahoillaan he ostivat isot nallet ja kulkivat sitten ne kainalossaan Tukholman kaduilla, metrossa ja busseissa saaden osakseen melkoisen määrän hymyjä. Henrik ei pehmoillut, hän osti Victorinox-linkkuveitsen.

Kotisatamassa esitettiin vielä viimeinen jännitysnäytelmä. Werner ja Henrik lähtivät edellä odottelemaan ulospääsyä laivasta, mutta Roy ja minä jumiuduimme ihmismassan taakse odottelemaan. Kun tulimme ulos laivasta, ei poikia näkynyt missään. Odottelimme kunnes kaikki poistujat näyttivät tulleen ulos. Tietenkään Wernerin puhelin ei toiminut, ja jännitys vatsanpohjassa kourien lähdimme tarkistamaan, josko pojat olisivat kuitenkin kulkeneet meidän edellämme terminaaliin. Siellä Elias odotteli yksin. Juoksin ylös terminaalin toiseen kerrokseen, ilmoitin kulunvalvontaan että kaksi poikaa on kadonnut. Nainen välitti laivaan kuulutuksen kadonneista pojista, mutta saman tien tuli soitto Eliakselta, että Werner ja Henrik ovat löytyneet. Selitys eksymiselle oli yksinkertainen, pojat olivat menneet ylemmän kannen ulko-ovelle, mutta kun eivät löytäneet meitä, olivat lähteneet hyttiin etsimään. - Loppu hyvin, kaikki hyvin. Oliko sittenkään! Iltapäivällä Henrik valitti päänsärkyä ja oksensi. Saattoi olla jännityksen purkautumistakin, sillä tauti oli jo iltaan mennessä ohi. Kommelluksista huolimatta meillä oli hauskaa, ja pojat kiittelivät joululahjaa yhdestä suusta. Ensi vuonna uudestaan!