Mammalomalla

Vaikka lenkkimaastomme Hannusmetsä sijaitsee Länsiväylän ja Kaitaantien puristuksessa, se on säilynyt vihreänä keitaana, kotina monille metsän eläimille. Peura on näyttäytynyt muutaman kerran, sen jälkiä olemme havainneet useasti. Rusakot hyppelevät ihmisistä ja koirista välittämättä, onneksi ei sentään vielä näy citykaneja. Koirien kiihkeistä haisteluista päätellen joidenkin isojen kivien alla on mäyrän pesä. Kevään lämpimillä kyyt paistattelevat päivää kallioilla, ja silloin kierrämme kivikot kaukaa. Tänä aamuna kohtaamamme eläin ei ehkä ole kovin harvinainen, mutta sai meidät kyllä kummastuksen valtaan. Olisin valmis lyömään jopa 100 euroa vetoa, jos joku osaisi arvata oikean eläinlajin. Voisimme leikkiä eläinaiheista Mitä tiedät ystävästäni –leikkiä. Se on suosittu ajankulu pitkillä ja miksei lyhyemmilläkin automatkoilla Riston poikien kanssa. Arvuuttelu voisi kuullostaa tältä:

”Onko se yli kilon painoinen? – Ei ole.
Onko se karvainen? – Ei.
Onko se nisäkäs? – Ei.
Onko se lintu? – Ei
Onko se matelija? –Ei.
Onko se hyönteinen? –Ei.”

Kun uskoisin ettei arvuuttelu johtaisi oikeaan eläimeen, paljastan vastauksen.

Lumisella polulla katseeni osui kämmenen kokoiseen ruskeaan möykkyyn. Elias nosti möykyn ylös, enkä ollut uskoa silmiäni kun rukkasen keskellä nökötti iso sammakko, oikea konna. Se oikoi jäykästi pitkiä koipiaan, oli ilmeisesti lähtenyt kesken talvihorroksen liikenteeseen, mutta yliarvioinut voimansa ja kuntonsa. Siirsimme konnan polun varteen kuusen alle jatkamaan horrosteluaan. Olisi ehkä pitänyt kasata sen päälle lehtiä, ettei se paleltuisi pakkasissa tai kuivuisi veden puutteessa. Eiköhän tämä outoon vuodenaikaan liikkeelle lähtenyt eläin vahvista ilmaston muutoksen olevan täydessä vauhdissa?

Aamuiselle lenkille lähtö ei kiinnostanut koiria ollenkaan. Fina köyristeli ja vääntelehti isojen sadepisaroiden kastellessa turkin, katseli minuun anoen että päästäisin sen takaisin kodin lämpöön. Samalla hetkellä kun irrotimme taluttimet metsäpolun juurella, ”On” -tila napsahti päälle. Lähimmän kuusen alta löytyi jo ensimmäinen keppi, jonka kiskomisessa märkä keli oli sivuseikka. Kun keppi oli silputtu sälöiksi, koirat loikkivat märässä lumessa kuin rusakot, Fina käpyjä etsien ja Eevi riemusta riekkuen. Sellaisia staffit ovat, elämä on joko On tai Off. On-tila on usein 200 %:nen.

Olemme koko viikon paistatelleet onnittelujen loisteessa. Sunnuntainen menestys agilitykisoissa ja luokkanousu kirvoitti seuratovereilta ja kasvateilta onnittelujen tulvan. Kiitos kuuluu myös kouluttajille, joiden kanssa olemme sitkeästi kehittäneet agilitytaitoja. Tosiasiassa Finan masussa olevat pennut (tulevat agilitaajat?), nousivat jo syntymättöminä kolmanteen luokkaan. Siinäpä olisi melkoinen markkinointivaltti tuleville pennuille!

Viime sunnuntain kisoissa en vielä ollut varma, onko Fina edes kantava. Kun tiistaina lähdimme Tiineysoraakkelin eli radiologi Sören Bondestamin vastaanotolle, olin varautunut myös negatiiviseen tulokseen. Samalla kun mies liikutteli anturaa Finan vatsan päällä, hän laski: yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi. - Kyllä täällä ainakin viisi virkeää pentua on, kuului diagnoosi. Näinhän minä ne itsekin, viisi vaaleaa pallukkaa sykki tummalla taustalla. Hyvin mahdollista on, että joku pallukka on jäänyt näkemättä, sillä koiran kohtu on y-kirjaimen muotoinen, ja sikiöt ovat kuin helminauhassa kohdun y-sakaroissa.

Kuudennella tiineysviikolla sikiöt muistuttavat jo aivan oikeita pieniä koiranpentuja! Niiden sydämet sykkivät yli 200 kertaa minuutissa. Varpaat ja kynnet muotoutuvat. Finan ympärysmitta on vihdoin kasvanut, sillä on koko ajan nälkä, se on väsynyt ja nukkuu paljon kuten kaikki odottavat äidit! Enää kolme viikkoa odotusta, sitten toivottavasti pentulaatikossa tuhisee monta reipasta pentua.