Järjestötoimintaa

Terveiset Suomen agilityliiton eli Sagin varsinaisesta kokouksesta, siellä Heurekan auditorion tuolilla tämä sunnuntaipäivä sujuikin sujuvasti. Onneksi en ollut suunnitellut päivälle mitään suurta aktiviteettia, sillä kokous vei matkoineen kuusi tuntia. Oli kyllä oikein mielenkiintoista ja hyödyllistä kuulla, mitä lajiliitto on saanut aikaan ensimmäisen toimintavuotensa aikana ja mitä on suunnitteilla tulevalle vuodelle. Tärkein ja ajankohtaisin asia on tietenkin kilpailulisenssijärjestelmän käyttöönotto, toukokuussa on kaikilla kisaajilla oltava jo lisenssit kunnossa. Odottelen itsekin lisenssiäni ensi viikon postissa. Suurimman vaikutuksen teki minuun sähköisen keskitetyn kilpailujärjestelmän käyttöönotto, toisin sanoen jo kuluvana vuonna pitäisi olla käytössä systeemi, jonka kautta kisavaraukset, ilmoittautumiset, maksut ja tulospörssi hoituisivat keskitetysti. Säästäisi valtavasti aikaa, työtä ja järjestelyjä seuran kisatoimikunnalta.

Kokouksen kulusta sen verran, että asiat olisi tullut käsiteltyä varmaan puolet lyhyemmässä ajassa, ellei eräällä kokoustajalla olisi ollut korjausehdotusta, kysymystä tai kommenttia joka ikiseen käsiteltävään asiaan. Kokouksen puheenjohtaja tokaisikin kerran, että mukavaa kun tietää että jokaiseen esitettyyn asiaan tulee ainakin yksi kysymys! Kokoussalin ulkopuolella henkilö kertoi ylpeänä, ettei ole nähnyt yhtäkään agilityhyppyä, ei omista koiraa eikä tiedä lajista mitään, on vain ns. ammattijohtaja seurassaan. Siinä sitten pyörittelimme silmiämme me, jotka teemme tätä työtä rakkaudesta agilityyn, olemme aloittaneet koiranomistajina, ajautuneet harrastuksen pariin ja sen mukana myös yhdistyksemme toimintaan eli toimimme vapaaehtoisina seuroissamme koiraharrastuksen hyväksi.

Viikko on koirien suhteen sujunut hiljaisesti, toisin sanoen ei ole tapahtunut mitään merkittävää, ei ole tehty pahoja eikä karkailtu. Eevin kanssa kävimme osteopaatin käsittelyssä, sillä Eevi välttää jostain syystä hyppäämistä. Muuten se leikkii, juoksee, peuhaa ja kiipeilee kuten ennen. Se on tutkittu tarkoin, luustossa eikä selkärangassa ole vikaa, liikkeet ovat ok eikä se näytä kipuilevan, välttää vain hyppäämistä jos mahdollista. Osteopaatti tunnisti oireet ja sanoi niiden johtuvan vuoden takaisesta kohdun poistosta, rangan asento on vähän muuttunut ja lihakset jumissa. Hän antoi lupauksen, että Eevin hyppytaidot palautuvat ja sen pitäisi olla kolmen päivän kuluttua ennallaan. Tänään on juuri se kolmas päivä, mutta suurta ihmettä ei ole vielä tapahtunut, paranemista kuitenkin.

Fina oli ensimmäisissä kevään treeneissä torstaina ja hienosti ovat asiat sisäistyneet talvitauon aikana. Perjantaina menemme oman seuran epävirallisiin kilpailuihin, onpa jännittävää taas olla aloittelijoiden joukossa agilitykisoissa.

Terveiset Amerikasta

Tervetuloa taas pitkästä aikaa sivuilleni. Viime maanantaina palasimme Coloradon talvisista maisemista Espoon kevääseen. Voisi sanoa, että olimme korkean paikan leirillä, sillä Breckenridgen pieni kylä, jossa tuttaviemme talo sijaitsee, on 3000 metrin korkeudessa, laskettelurinteet nousevat jopa 4000 metrin korkeuteen. Korkeus ei mahdottomasti haitannut, mutta sen huomasi kyllä, sillä muutamakin nopea askel portaissa pani haukkomaan henkeä kuin kala kuivalla maalla. Lunta oli lähes 2 metriä ja lisää tuprutti monena päivänä. Rinteissä riitti haastetta meille jokaiselle, Riston pojat keskittyivät Terrain Parkiin eli temppurinteisiin, Sari suosi leveitä ja pitkiä ”lentokenttiä”, Elias ja minä haimme haasteita ”bowleista” eli avoimista vapaista rinteistä.

Isäntäväellä on amerikkalaiseen tyyliin valtava talo, jossa jokaisella makuuhuoneella on oma kylppäri. Talon terassilla oli ulkoporeallas, jossa sai rentouttaa kipeytyneet lihakset löysäksi asti. Kyllä kelpasi kylpeä, kun silmien edessä aukeni koko laskettelualue, aurinko paistoi ja kylmät juomat olivat käden ulottuvilla.

Vähän aikaa jäi shoppailuunkin, vaikka yleensä olimme iltaisin sänkyvalmiita hyvin aikaisin. Kiersin tietysti lemmikkitarvikehyllyt, ne vasta olivatkin nähtävyyksiä. Jos omistaisin pienen, valkoturkkisen koiran, olisin ostanut sille vaaleanpunaisen puvun, jossa oli plyymikaulus. Olisin voinut ostaa sille myös vaaleanpunaisen ”timanttipannan”, karvalla sisustetut tossut omassa pikkulaukussaan ja vaatetukseen soinnutetut ruokakupit. Syntymäpäivän viettoon oli tarjolla eri värisiä rimssukauluksia ja muuta rekvisiittaa. Päädyin lopulta ostamaan meidän tahvoille asialliset kaulapannat samanvärisine taluttimineen. Eihän staffien tarvitse vaatteilla komeilla, kun ovat niin komeita jo luonnostaan!

Viimeisenä päivänä ystävien poika perheineen tuli kylään ja toivat mukanaan 6-vuotiaan Harley-dobermanninartun. Uskomattoman lempeä ja tottelevainen koira, antoi 4-vuotiaan Zacharyn halata ja rutistaa vaikka kuinka, tutustui meihin avoimesti, kulki pihalla vapaana (ei aitaa). Pentuna se oli lopettanut hyppimisen kolmen opetuskerran jälkeen! Olen nähnyt joskus erittäin aggressiivia dobbiksia, mutta Harley ei kuulunut siihen kategoriaan. Denverissä on muuten voimassa DDL = Dangerous Dog Law, kiellettyihin rotuihin kuuluu myös staffi!

Olin matkan aikana saanut väliaikatietoja Helasuon ”koirahoitolasta”, missä kaikki oli muuten mennyt hyvin, mutta Fina oli laittanut riiviövaiheen päälle. Aita piti tilkitä lähes sentti sentiltä, silti riiviö löysi aina uuden kolon. Kerran naapurin rouva oli palauttanut sen pihaltaan ihan ystävällisessä hengessä. Se oli kaivanut Markun valkosipulimukulat ylös, kantanut kiviä suussaan ja jyrsinyt vähän eteisen uutta mattoa. Markku sanoi myös, että käsi oli venynyt ainakin 5 cm Finan vetäessä lenkeillä. Tämä kaikki ihan ystävällisessä hengessä, Sirkka ja Markku ovat nähneet elämänsä aikana monenlaisia koiria, kilttejä ja vähemmän kilttejä. Päätimme ottaa kotona tiukan komennon, mutta nyt Fina on ollut kuin enkeli, tottelee pihalla melkein aina, istuu ja katselee kauniisti silmiin kun sitä puhuttelee eikä vouhkaa edes uloslähdössä. Ehkäpä se purki ikäväänsä kaivuuhommiin.



Tässä kuvassa poseeraa myös Harley