Nuku hyvin Dixie

Tsemppikoira Dixien jatkoaika kesti päivälleen neljä kuukautta. Viimeisiin viikkoihin asti se eli täysillä iloisena ja leikkisänä, silti tavoilleen uskollisesti vaativana ja huomionkipeänä. Se ujuttautui Sarin ja Riston petikaveriksi, nyhjäsi sohvalla istujien jalkojen vieressä ja nuoli intensiivisesti paljaita sääriä. Aitiopaikalta omalta pediltään se seurasi Wernerin, Royn ja Henrikin touhuja ja leikkejä. Mikään ei osoittanut että kasvaimet olisivat uusineet ennen kuin kolmisen viikkoa sitten vatsa alkoi pyöristyä epänormaalisti. Tiesimme kaikki, että levinnyttä syöpää ei enää pystyttäisi poistamaan ja eräs raskaimmista asioista oli päättää, milloin Dixien olisi aika lähteä. Kun Dixie ei näyttänyt kärsivän ja oli entiseen tapaan pirteä ja iloinen, Elias päätyi vielä yrittämään leikkausta. Torstaina hän saattoi vain todeta, että kasvaimet olivat levinneet kaikkialle vatsaonteloon eikä mitään ollut tehtävissä. Dixien nukutus muuttui ikiuneksi.

Vaikka kaikki olimme valmistautuneet tähän jo ensimmäisestä leikkauksesta lähtien, luopuminen Dixiestä oli uskomattoman raskasta ja surullista. Yritän lohduttaa itseäni muistelemalla lukemattomia iloisia ja onnellisia hetkiä yhteisen taipaleemme aikana.

- Dixie oli tsemppikoira jo maailmaan tullessaan. Emo-Cessi oli synnyttänyt 6 pentua, kohtu tuntui tyhjältä ja se makasi tyytyväisenä hoitamassa pentuettaan. Nukuin lyhkäisen yön ja menin pentulaatikolle tarkastamaan että kaikki on hyvin. Luulin että sekosin laskuissa, sillä kerta kerran jälkeen sain pentujen lukumääräksi 7. Totta se oli, Cessi oli synnyttänyt yksin seitsemännen pennun, se erottautui muista oikean etutassun valkoisella sukalla. Se päätettiin jättää kotiin Sarin ja Riston pennuksi ja ristittiin Dixieksi.
- Dixie oli sopeutuva ja luottavainen, se viihtyi kaikkialla ja kaikkien kanssa. Meillä oli Sarin ja Riston kanssa ”yhteishuoltajuus”. Riston USA:n komennuksen aikana Dixie, silloin 1,5 vuotias, asusti meillä. Noin kolmevuotiaana se muutti taas Tammitielle, kun omassa perheessä kolme pientä poikaa pyöri ympärillä eikä Dixie oikein löytänyt laumassa paikkaansa. Se palasi eläkevuosiksi Sarin, Riston ja poikien huomaan ja nautti suuresti ainoan koiran asemastaan.
- Dixie oli innokas oppimaan uutta, se oli kaikkien staffiemme joukossa se oikea temppukoira. Se kuljetti postin, haki nenäliinan kun aivastus yllätti, toi lenkkikengät ulkoilemaan lähtijälle, kieri, ryömi, katsoi oikeaan ja vasempaan. Laskimme kerran, että se ymmärsi yli 60 sanaa.
- Dixie oli paras agilitykoirani, se kilpaili ansiokkaasti 3. luokassa ja päätti uransa kymmenvuotiaana puhtaalla 0-tuloksella.
- Dixie oli johtajatyyppi ja piti Tammitien muut staffit ojennuksessa ja komennuksessa. Vierailulla ollessaan se näytti esimerkillään, miten saunojia pitää vahtia kumealla haukulla. Se hyppäsi sänkyyn ensimmäisenä ja kaivautui ykköspaikalle emännän kainaloon. Kävelyllä se vahti ihmis- ja koiralaumaa ja teki väliin yllättäviä kierroksia kooten lauman kokoon.
- Dixie oli erinomaisen tottelevainen, mutta omilla ehdoillaan. Tällaisen arvion antoi käytösguru Peetsa Vilander seuratessaan yhteistyötämme.
- Dixie tiesi, ettei sänkyyn oikeastaan saanut hypätä ennen kuin isäntäväki on nukahtanut. Jos ilta meni puolenyön paikkeille, se vaati äänekkäästi päästä sänkyyn aivan kuin huomauttaen että sitä odotusaikaa ei nyt tarvita.
- Dixie oli urhoollinen ja peloton tosipaikan tullen. Pari kertaa elämänsä aikana se joutui puolustautumaan tappelussa, mutta pahaa jälkeä ei päässyt syntymään. Se pomotteli joskus Cindyä, perheemme vanhempaa staffia aivan kuin tietäen että niillä ei ollut sukulaissuhdetta. Eevin ja Finan kanssa ei kärhämöitä ole koskaan syntynyt, tyttären ja tyttärentyttären kanssa ne muodostivat sopuisan pikkulauman.
- Dixie oli sympaattinen, persoonallinen ja älykäs staffi, suloinen, lutunen ja jämäkkä. Adjektiivit eivät tahdo riittää sen kuvaamiseen.

Dixie pääsi nukkumaan omalle pihalle suuren katajan alle, sitkeä puu vartioi sitkeää tsemppajaa. Emme saa enää koskaan silittää sitä, kuten Werner itki hautaan laskemisen jälkeen. Itse itken tätä kirjoittaessani niin, että kirjaimet hyppivät silmissä ja näppäimet häviävät harson taakse.

Finan näyttö

Pienistäkin asioista voi tehdä juhlan aiheen mottona ”Aina pitää juhlia kun siihen on aihetta”. Lauantaina minut oli kutsuttu Valiobileisiin erääseen keskustan ravintolaan, juhlimme Katan villakoira Wellan tottelevaisuusvalioksi tuloa. Meitä oli koolla tuttuja ja tuntemattomia, kaikki tietenkin koiraihmisiä ja oikein mukavaa oli. Hauska tutustumisleikki oli arvuutella, mikä koira/mitä koiria kullakin on. Vieressäni istuva Terhi sanoi, että kukaan ei varmaan usko että sulla on staffeja (ihmettelin kylläkin miksi). Eikös vaan eräs joukosta heittänyt ehdotuksen staffeista, ja väitti, ettei mitenkään tuntenut eikä tietänyt taustaani.

Sunnuntaina juhlimme kuohuviinilasillisella Finan menestystä JAU:n kisoissa, se nimittäin teki puhtaan radan ja sai ensimmäisen luokkanousuun vaadittavasta kolmesta 0-tuloksesta. Rata oli jännittävä, monta vaaranpaikkaa hilkulla, mutta sain aina Finan vedettyä oikealle esteelle. Radan sivusta kuului kannustushuutoja, ja minua alkoi naurattaa ihan mahdottomasti, melkein lopetin ohjaamisen. Maalissa en edes tiennyt, että rata oli virheetön, mutta kyllä me tuuletettiin silti. Fina hyppäsi syliini kuin kumipallo ja sain kunnon muiskaukset. Kaivoin esille Eevin agilitysuoritukset ja totesin, että se oli saanut ensimmäisen nousutuloksen vasta kaksivuotiaana n. 20 kisan jälkeen. Finalla on nyt näytön paikka, olisiko se nouseva tähti kisakoirieni joukossa.

Eevi kisasi myös ja tuuletimme maalissa mainiota suoritusta, joku rima tosin oli tippunut, mutta meno oli reipasta ja innostunutta. Hämmästys oli suuri, kun tulosluettelo kertoikin että meidät oli hylätty, en vieläkään tiedä mistä syystä. Toisaalta oli hyvä etten tiennyt sitä, suoritimme radan täysillä loppuun asti.

Sunnuntaina meillä kyläili suomalais-englantilainen ystäväni Pihla, henkeen ja vereen koiraihminen. Hänellä ja miehellään on Hi-Craft – kenneltarviketehdas ja mm. Toyboy-nylonlelut ovat Pihlan kehittämiä. Hän näki nyt ensimmäistä kertaa Finan ja totesi, että se on niin sievä, ettei muistuta staffia ollenkaan. Mitenhän tuon tulkitsisi? Kyllä Pihla on aina pitänyt koiristani, mutta myönnän että Fina on hieman epätyypillinen staffi. Pihla itse kasvattaa cairnterriereitä.

Köhimistä

Kuuntelin eilen radion luontoillassa erään soittajan mielipiteitä luonnosta ja vuodenajoista. Hän oli ilmeinen luontoihminen ja rakasti kaikkia vuodenaikoja omalla tavallaan, ehkä kuitenkin syksyä eniten. Kun tänään kuljin koirien kanssa metsässä kirpeässä aamuilmassa, olin melkein pakahtua luonnon kauneudesta ja raikkaudesta. Yöpakkanen oli huurruttanut kevyesti varvikot, rahkasammal oli räikeän vihreää ja jäkälät törröttivät kallion kolosta uhmakkaina. Eevi ja Fina löysivät taas työmaan, puoliksi kaatuneen männynkarahkan ja syöksyivät repimään sitä juuriltaan. Nousin viereiselle kalliolle ja pysähdyin ihailemaan maisemaa varmaan vartiksi ja unohdin melkein koirat. Kun ne olivat saaneet urakkansa päätökseen, ne juoksivat kielet pitkällä roikkuen herättämään minut ja ehdottivat kävelylle jatkoa.

Syksy tai sitten viime viikon kisatapahtuma toi Finalle yskän, joka onneksi on jo hellittämässä. Aluksi ajattelimme sillä olevan vierasesine kurkussa, mutta rauhoituksen ja kurkun peilauksen jälkeen totesimme, että alkuperäinen diagnoosi on oikea. Erikoista silti, ettei Eevi ole saanut tartuntaa, kennelyskä on yleensä helposti leviävää sorttia. Tänään olen kuullut vain pari yskähdystä, ehkäpä vaiva on kohta ohi. Lauantaina TSAU:n kisoissa Fina teki kelpo ratoja, ensimmäisestä tuli 3 virhettä ja toisesta vain yksi. Nyt sujuivat pujottelut mallikkaasti, mutta tuo ainoa virhe tuli keinun kontaktilta. Siihen täytyy kiinnittää vastedes huomiota.

Katselimme äsken Janita Leinosen DVD:tä Pennusta mestariksi ja Fina todisti, että kyllä koira tajuaa ruudussa liikkuvan kuvan. Kun koirat suorittivat esteitä ja leikkivät palkinnoksi, se istui vieressäni tarkkaavaisena, silmät tapilla. korvat höröllä ja kirsu väristen. Kun väliin tuli pelkkää tekstiä, mielenkiinto herpaantui, ja se haukotteli turhautuneena. Ehkäpä rupeamme katsomaan opetusvideota useamminkin ja opiskelemme yhdessä ”sylikäännöksiä, twistiä, pakkovalssia” ja muita teknisiä ohjausniksejä.

Purin kännykästä ruskakuvia ja lisään tähän joitakin otoksia vielä Lapista. Alan olla vakuuttunut siitä, että kamera kännykässä on ihan käyttökelpoinen ominaisuus, nyt kun kuvien laatu on lähes yhtä hyvä kuin digitaalikamerani.

















Elias ja Eevi karpaloita poimimassa



Maaruskaa

Tyttö tuli sukuun!

Tyttö tuli taloon, vaikka genetiikan asiantuntijat olivat vakuuttaneet toisin. Ovat sanoneet, että suvussa poikageeni kulkee niin vahvana, ettei ole toivoakaan tyttöjen saamisesta. Toissapäivänä Jukka ja Riitta kumosivat tämän väitteen, sillä heille syntyi terve pieni tyttövauva. Kun lasketaan Eliaksen sukupolvesta tähän päivään, tulokas on ensimmäinen tyttö 12 pojan sarjan jälkeen ja siis kolmannessa polvessa. Pientä dramatiikkaakin odottelussa oli, sillä Riitan maksa-arvot kohosivat lauantaina ja synnytys päätettiin käynnistää heti maanantaina. Minut pyydettiin Pyryn hoitajaksi Tampereelle ja vielä klo 18 sain viestin sairaalasta, että taitavat tulla kotiin yöksi, kun mitään ei ala tapahtua. Kolmen tunnin päästä tuli iloviesti: Tyttö oli syntynyt! Isoveli Pyry villiintyi vallan, eikä nukkumaanmenosta tahtonut tulla mitään. Aamulla pääsimme jo katsomaan pientä tyttöä ja kyllä se oli sievä ja siro, ilon kyyneleet valuivat virtanaan pitkin poskiani. Millainen prinsessa suvun ainokaisesta tytöstä mahtaa tulla, mutta kyllä ainakin meillä isovanhemmilla on lupa hemmotella tätä ihmettä.


Isoäiti ja neiti Westermarck

Ennen Tampereen keikkaa ehdin kisata tiiviin viikonlopun Eevin ja Finan kanssa, kaiken kaikkiaan viisi kilpailua. Juokseminen tuntui jo reisissä, mutta hyvä niin, tiesin ainakin että olin juossut täysillä. Fina selvitti kaikki kolme rataa hienosti, lauantaina se teki kummallakin radalla 3 virhettä = 15 pistettä, mutta sunnuntaina se oli jo hiuksenhienosti suorittamassa puhdasta rataa. Pujottelussa se koukkasi ulos viimeisillä kepeillä ja sai sen ainoan virheensä, mutta olin iloinen että kontaktit olivat reilusti puhtaita ja rimat pysyivät ylhäällä. Fina pääsi ensimmäistä kertaa palkintokorokkeelle, sillä sijoituksemme oli toinen. Se hyppäsi keskelle palkintopöytää korokkeen sijasta, halusi kai käydä tarkistamassa, mitä sieltä kannattaisi ottaa. Palkinnot olivat todella runsaat: ruusuke, koiranruokasäkki, koiran nameja, leluja, karkkeja, suklaata ja tarvikkeita. Elias oli mielissään, kun Fina tarjosi sille tuliaisena Fazerin sinistä.

Eevi oli vähän vaisu lauantain kisassa ja työskentelymme ei ollut parasta mahdollista. Olin ihmeissäni, missä on vika, eikö Eevi enää jaksa juosta vai eikö sitä haluta. Sen suu on pitkään haissut pahalta, olen epäillyt mätää hammasta tai hammaskiveä ja pyytänyt Eliasta tutkimaan suun. Sunnuntaina kun se pötkötteli sohvalla sopivassa asennossa, tarkastin itse sen suun ja löysinkin hajun aiheuttajan. Yläleuan takahampaiden välissä törrötti iso tikku, nyppäisin sen pois ja yököttelin pahasta hajusta. Kyllä on ihmeellistä, ettei Eevi ole mitenkään oireillut, ei raapinut kuonoa, syönyt kunnolla. Varmaan tikku on kuitenkin vaivannut sitä, ehkä päätä on särkenyt eivätkä hypyt maistuneet. Sunnuntain kisoissa sillä oli sellainen meno päällä, etten pysynyt ohjauksessa mukana. Niinpä Eevi sujahti väärälle esteelle vain minun ohjausvirheeni vuoksi. Se hylkäys ei harmittanut, sillä iloitsin Eevin innosta ja terhakkuudesta. Tämä oli taas tyypillinen esimerkki staffin korkeasta kivun sietokyvystä, pikkujuttu vaikka hampaan välissä törrötti tikku kalvaen ientä ja ylähuulta.


Finan palkintotili on avattu



Olen minä vaan aika hyvä staffi!