Kolmonen on kova luku

Finan kolmevuotispäivä on ollut yhtä juhlaa. Eilen vietettiin synttäreitä ja vieraaksi oli kutsuttu Finan ja Eevin supersuosikit Sirkka ja Markku Helasuo. Suosio johtuu siitä, että koirat ovat useasti matkojemme aikana olleet heillä hellässä hoidossa. Lisäksi aina kun Helasuolta tulee kyläilykutsu, siihen sisältyy vaatimus ottaa koirat mukaan. Taisivat koirat aavistaa että tuttuja vieraita oli tulossa, sillä jo puoli tuntia ennen ne hermoilivat olohuoneen ikkunan ääressä ja juoksivat välillä pihalle haukkumaan. Kun rajut tervetulontoivotukset oli annettu, keittiön pöydälle katettiin syntymäpäiväkakku. Fina nostettiin tuolille pöydän ääreen ja sitten vain nopeasti kamerat esille ja sormet herkkinä laukaisimella, jotta ehti näppäistä kuvan ennen kakun hupenemista. Eevi pääsi toiselle tuolille ja koirat ahmivat herkkuja kilpaa sellaisella vauhdilla, että koko kakku liukui lautaselta pöydälle. Loppuillan Fina köllötteli kylläisenä joko Markun tai Sirkan kainalossa ja nautti silmät sirrillään rapsutuksista.




Iltamyöhällä Fina nappasi juustotarjottimelta Gouda-juuston ja järsi sitä pöydän alla. Oman juhlakakun jälkeen se varmaan luuli että nyt koirat saavat myös syödä ihmisten lailla pöydästä.

Finan juhlaputki jatkui tänään Purina-areenalla, missä se nappasi agilityradalla kolmannen 0-tuloksen, kisan 2. sijan ja nousun kolmanteen luokkaan. Tavoitteenamme oli ollut nousta kolmanteen luokkaan kolmevuotispäivään mennessä, ja tavoite toteutui vain muutaman päivän viiveellä. Nyt on melkein epätodellinen olo, mutta totta se vain on, että seuraaviin kisoihin ilmoittaudutaan kolmanteen luokkaan. Kuohuviinipullo poksautetaan auki myöhemmin illalla. Milloin ne seuraavat kisat sitten ovat, varmistuu tiistai-iltana, klo 18.30, jolloin menemme ultraäänitutkimukseen. Jos pentuja löytyy, Fina jää mammalomalle ja kisaa vasta huhtikuun lopulla.

Olen jo toipunut melko rankasta Tukholman risteilystä Wernerin ja Royn (11 v)sekä Henrikin (9 v) kanssa. Risteily oli pojille antamani joululahja, jossa sitouduin tarjoamaan laivalla a la Carte -ateriat, Tukholmassa museokäynnin ja shoppailua sekä kaikenlaista yhteistä tekemistä. Laivalle päästyämme poikia ei pidätellyt mikään, en saanut edes takinliepeestä kiinni yrittäessäni kertoa nukkumaanmenoajasta. Jossain vaiheessa jo hermostuin, kun kenenkään kännykkään ei saanut yhteyttä, Henrik oli unohtanut omansa kotiin, Wernerin kännykästä oli akku loppu ja Royn unohtunut hyttiin. Kun odottelin poikia vähän vaille klo 23 hytissä, infosta tuli ilmoitus, että hytin avain ja erinäisiä kortteja oli tuotu sinne. Huh! mitä oli tapahtunut, onko pojat ryöstetty, mutta hyvä sentään, ettei kukaan vieras ole tunkeutunut hyttiin. Selitys korttitarinalle oli se, että Roy oli antanut lompakkonsa pikkuveljelle, jonka piti ostaa tax-freestä karkkeja. Henrik oli rahaa kaivaessa nostanut kortit pöydälle ja unohtanut ne siihen.

Tukholmassa aloitimme kierroksen Lelumuseossa, missä itse vaivuin nostalgiseen tunnelmaan ihaillessani vitriineissä lapsuudenajan nukkeja ja nukkekoteja. Kuka muistaa vielä Meccanot, matchbox-autot, Märklin-junaradat tai tinasotilaat. Miltähän nykylasten muoviset hirviöt ja härvelit näyttävät museossa vuosikymmenten päästä. Vanhassa kaupungissa kaksoset ihastuivat pehmolelukaupan nalleihin, varsinkin kun jouluaiheiset olivat myynnissä puoleen hintaan. Omilla rahoillaan he ostivat isot nallet ja kulkivat sitten ne kainalossaan Tukholman kaduilla, metrossa ja busseissa saaden osakseen melkoisen määrän hymyjä. Henrik ei pehmoillut, hän osti Victorinox-linkkuveitsen.

Kotisatamassa esitettiin vielä viimeinen jännitysnäytelmä. Werner ja Henrik lähtivät edellä odottelemaan ulospääsyä laivasta, mutta Roy ja minä jumiuduimme ihmismassan taakse odottelemaan. Kun tulimme ulos laivasta, ei poikia näkynyt missään. Odottelimme kunnes kaikki poistujat näyttivät tulleen ulos. Tietenkään Wernerin puhelin ei toiminut, ja jännitys vatsanpohjassa kourien lähdimme tarkistamaan, josko pojat olisivat kuitenkin kulkeneet meidän edellämme terminaaliin. Siellä Elias odotteli yksin. Juoksin ylös terminaalin toiseen kerrokseen, ilmoitin kulunvalvontaan että kaksi poikaa on kadonnut. Nainen välitti laivaan kuulutuksen kadonneista pojista, mutta saman tien tuli soitto Eliakselta, että Werner ja Henrik ovat löytyneet. Selitys eksymiselle oli yksinkertainen, pojat olivat menneet ylemmän kannen ulko-ovelle, mutta kun eivät löytäneet meitä, olivat lähteneet hyttiin etsimään. - Loppu hyvin, kaikki hyvin. Oliko sittenkään! Iltapäivällä Henrik valitti päänsärkyä ja oksensi. Saattoi olla jännityksen purkautumistakin, sillä tauti oli jo iltaan mennessä ohi. Kommelluksista huolimatta meillä oli hauskaa, ja pojat kiittelivät joululahjaa yhdestä suusta. Ensi vuonna uudestaan!