Juhannuskokon lieskojen hiipuessa istuimme Ängholmin kalliolla ja esitimme Pelkokerroin-näytelmää. Mika tarjosi seurueelle snake snackia eli kokkotulessa loimutettua kyytä. - Jos se rupeaa kiemurtelemaan vatsassa, puraisen sitä vielä kovempaa, Pyry uhosi. Rouskaisin minäkin hampaiden välissä pientä lähinnä kuivatulta silakalta maistuvaa palasta, eikä pahalta tuntunut lainkaan. Riitta-äiti ei uskaltautunut lähellekään tarjoilua, mutta ei pienestä kyystä kovin monta suupalaa olisi riittänyt.
Lastasimme pahaa aavistamatta veneen täyteen juhannusvarusteita, ruokia ja juomia ja odottelimme laiturilla kun Jukka täytti polttoainesäiliön. Kömmimme viisi aikuista, kaksi lasta ja kaksi koiraa veneen hyttiin, onneksi kuitenkaan kukaan ei päättänyt istua takakannella. Heti matkan alussa Jukka ihmetteli moottorin erikoista resonanssiääntä ja kävi jopa takakannella tarkistamassa tilanteen. Eipä ollut mies kovin tarkkasilmäinen. Saaren rannassa Riitta siirtyi takakannelle kiinnittämään köysiä, mutta jähmettyi paikalleen ja huusi: - Ei! Ei kai! Ei voi olla totta, moottorin alta kurkistaa kyykäärme! Jukka loikkasi kannelle ja vahvisti näkymän todeksi. Hän sohi keksillä kyyn alas ja väitti sen pudonneen veteen. Nyt kaikki huusivat, että eivät takuulla aio uida rantavedessä.
Iltapäivällä Jukka meni hakemaan veneestä tarvikkeita ja huomasi kyyn uiskentelevan moottorikopan altaassa. Mika ja Jukka rakensivat kyyn pyydystysvälineet ja yrittävät noukkia sitä ylös. Se luikerteli liukkaasti vedessä, mutta joutui vihdoin kahden metsästäjän alakynnessä satimeen ja pääsi hengestään. Pyryltä ei tarvinnut kahdesti kysyä, haluaisiko hän kyyn nahan muistoksi seikkailusta. Mikan partioretkillä opitut taidot olivat hyvin tallessa, eikä kestänyt kauaa kun musta sahalaitainen nahka oli ehjänä nyljetty. Sain tehtäväksi valmistaa pienen annoksen kaurapuuroa, millä lautaan pingotettu nahka parkittiin. Seuraavana päivänä uskalsimme jo kosketella silkinpehmeää kuivaa kyyn nahkaa. Tarinan opetus kyylle oli, ettei kannata lähteä vapaamatkustajaksi Korppoon venesatamaan ankkuroituun moottoriveneeseen, sillä matkan päätepisteessä saattaa joutua näppärän partiopojan käsittelyyn.
Olimme onnekkaita sään suhteen, sillä aurinko helli meitä koko pitkän viikonlopun. Katoimme ateriat aina sille puolelle tonttia, missä oli katvetta merituulelta mutta auringon lämpöä. Yhdentoista paikkeilla aurinko laski horisonttiin hohtavana pallona ja värjäsi vähäiset pilvet vaaleanpunaisiksi hattaroiksi.
Ensimmäisinä päivinä Eevi ja Fina juoksivat rantakallioilla taukoamatta, kahlasivat rantavedessä ja hakivat Pyryn ja Annan heittämiä käpyjä ja keppejä. Fina ymmärsi oikein hyvin kun Anna huusi: - Hae päky! Anna heittää myös pekkejä, hän piikeää, on pikeä, ottaa pokin jne.
Ihailimme miten kiltisti koirat leikkivät lasten kanssa ja miten ne seurasivat niitä herkeämättä. Fina omi Pyryn kaverikseen ja kulki sen kannoilla kuin varjo. Pyry oli otettu, kun se sai Finan tottelemaan ja tekemään pieniä temppuja.
Kotimatkalla auton takapenkillä makasi kylki kyljessä kaksi liikkumatonta koirapötkylää. Ei edes lossille ajo havahduttanut niitä, päät eivät nousseet bensa-asemalla autoa tankatessa. Tänä iltana hoidamme koirien anturoita ja jätämme metsälenkin tekemättä. Koirat taas ovat päättäneet etteivät komenna meitä lenkille, siksi kai Eevi ei ole aloittanut korvia vihlovaa lenkillekutsukonserttia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti