Eilen illalla istuimme lumoutuneina TV:n ääressä, ruudussa pyöri Netflixin dokumentti Mustekala opettajana. Jossain välissä havahduin, että Isla ei, kuten yleensä, tunkenut sohvalle mukaan. En kuitenkaan malttanut huudella sen perään. Jossain välissä Hedy äänteli ja vinkui komentavalla äänellä, mutta käskin sen olla hiljaa. Kun yhdeksän maissa kutsuin koiria iltapissalle, mutta vain Hedy ilmaantui paikalle, hätäännyin. Missä Isla on, huusin. Elias liittyi mukaan huutojoukkoon ja juoksimme talon huoneet läpi, tarkistimme saunan, komerot ja vierashuoneen. Pihalla kutsuin Islaa yhä enemmän hädissäni, juoksin talon nurkan ympäri, mutta ei mitään missään. Onneksi Islalla on nimikyltti pannassa, ehdin ajatella. Vedin takin niskaan ja kengät jalkaan aikomuksena lähteä kadulle etsimään sitä. Sitten keksin avata auton oven, sillä auto oli poikkeuksellisesti parkkeerattuna yläpihalle. Isla hyppäsi alas etuistuimelta ja pyöri häntä viuhuen ympärilläni. Hieman kiihtynyt ja ehkä hieman hämillään se oli, kun Hedy tuli toteamaan, että kaveri on löytynyt. Isla oli päivystänyt autossa klo 16 lähtien. Se oli hypännyt sinne huomaamattani, kun olin hakenut tavaroita, ja siitä hyvästä se joutui odottamaan lähes viisi tuntia pois pääsyä. Nyt ymmärsin Hedyn viestin, se oli halunnut kertoa, että Isla on kadoksissa.
Isla on pennusta lähtien ollut taitava livahtamaan huomaamattani komeroihin, saunaan, kylppäriin tai autoon. Kun sitä on sitten etsitty, se ei ole osannut vastata kutsuun, ei vingahtanut eikä haukahtanut. Se on saattanut istua ulko-oven takana pitkään, kunnes joku on sattunut kulkemaan ovesta. Hedy sen sijaan komentaa kovalla äänellä, jos ovea ei avata. Hedy on myös omapäinen livahtaja. Nykyisin etupihan aitauksen portin lukko on hieman löysä ja Hedy kokeilee tassulla, saako se portin auki. Erään kerran viereisen tontin rakennusmies tuli ovelle kysymään, onko koiramme kotona. Hedy oli käynyt tervehtimässä miehiä, mutta juossut sitten takaisin kotiin. Viikonloppuna kadun toisella puolella vietettiin pienimuotoisia pihakutsuja, ja seuraavana päivänä kuulin, että Hedy oli käynyt kuokkimassa. Matti-naapuri oli ohjannut sen takaisin kotiin.
Kun koirien omat retket tai piiloutumiset tapahtuvat kodin piirissä, ei yleensä ole suurta huolta esim. liikenteestä tai eksymisestä. Kymmenisen vuotta sitten Fina (Ginan emo) lähti hoitopaikasta Veikkolassa jäniksen perään ja aiheutti aikamoisen katastrofin alun. Fina ei yleensä koskaan halunnut kauas luotani, ja siksi oli aivan käsittämätöntä, että se yht'äkkiä oli kadonnut. Saimme illaksi etsijäkoiran, joka jäljitti Finan lähimetsään. Etsintä jatkui seuraavana päivänä toisen etsijäkoiran kanssa. Se jäljitti Finan aivan lähtöpaikan läheisyyteen, mutta vasta puolen yön maissa räntäsateessa Fina vastasi kutsuuni. Kuulin uikutusta viereiseltä tontilta ja lopulta löysimme Finan autiotalon vajan perunakuopasta, mistä se ei omin voimin päässyt ylös. Finalla oli silloin 5-viikkoiset pennut ja onneksi ne osasivat jo syödä kiinteää ruokaa. Kun saimme Finan ylös kuopasta, se oli vahingoittumaton. Kun Fina pääsi pentujen luo, se alkoi imettää niitä aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tämä karkureissu oli opetus siitä, miten koiran metsästysvaistot voivat yllättäen herätä kun villieläin osuu aivan kohdalle. Jos se eksyy takaa-ajon jälkeen, se saattaa hyvin nopeasti villiintyä eikä enää halua palata kotiväen tahi vaikkapa omien pentujen luokse.
Pandemiavuoden lohtutyöni on viimein valmistunut ja isäni elämäkerta on tullut painosta. Kirjeiden ja muisteloiden läpikäyminen, historian yksityiskohtien kaivaminen ja valokuvien selaaminen on ollut antoisaa ja opettavaista. Taitava graafikko Nalle Ritvola on tehnyt kirjasta taideteoksen. Kun haastattelin isän tunteneita henkilöitä, sain vahvistusta työn tärkeydelle. "Hän oli legenda, hän todella ansaitsee elämäkerran", sanoi eräs haastateltavani.
"Nils Inkovaaran (1907–1986) elämäkerta on karjalaispojan matka Säkkijärveltä Suomen lammastalouden merkkihenkilöksi. Se on myös kunnianosoitus suomenlammasta tunnetuksi tehneelle miehelle. Tarina käynnistyy Säkkijärven pappilasta, missä leskiäiti ja sukulaiset huolehtivat pojan kasvatuksesta ja ohjaavat hänet opintielle Viipuriin ja Helsinkiin. Miehen kenttäkokemus piirikonsulenttina ja sitkeä yrittäjähenkisyytensä olivat valintaperusteena, kun hänet valittiin vuonna 1939 Lampaan ja Vuohenhoitoyhdistyksen toiminnanjohtajaksi. Nils Inkovaarassa yhdistyivät vilkas karjalainen maalaispoika sekä jouheva helsinkiläinen herrasmies."
Jos kertomus karjalaispojasta ja lammastalouden kehittäjästä kiinnostaa, kirjan voi tilata luettavaksti Stresa-kustantamon verkkokaupasta osoitteessa: Stresa.fi hintaan 24.50 e (sis. postikulut)
