Kohti uutta

Isla ja Hedy toivottavat lukijoille Iloista Joulua ja 

Toimeliasta Vuotta 2020

Tänään olen "onnellinen" uuden polvinivelen omistaja. Viisi viikkoa leikkauksesta on kulunut ja kävelen jo lähes ontumatta. Verrattuna aikaan ennen uutta polvea, askel on nyt kivuton, mutta polvinivelen taipuvuudessa on vielä paljon parannettavaa. Ensimmäiset viikot leikkauksen jälkeen olivat melko tuskaisia, mutta päivä päivältä kipu helpotti ja odotan malttamattomana aikaa, kun saan kulkea metsäpolulla ja portaissa muistamatta edes polviniveltä. Jumppaan ahkerasti ja käyn vesifysioterapiassa pari kertaa viikossa. Koirien suhteen olin aluksi hieman varuillani, varsinkin kun sairaalassa varoitettiin tulehduksesta ja korostettiin puhtauden merkitystä. Eiväthän koirat pysyneet poissa sängystä, mutta puin pitkälahkeisen pyjaman jalan suojaksi ja kielsin tiukasti nuuhkimiset ja nuolemiset. Hedy ilmeisesti järkyttyi niin kovasti sairaalan hajuja ja operoitua jalkaani, että se ripuloi ensimmäisenä yönä.  Hedy myös vartioi minua sängyssä, eikä tahtonut päästää Islaa lähelle. Tilanne normalisoitui aika nopeasti ja nyt ne saavat taas hyppiä ja peuhata vieressäni entiseen tyyliin.

Vihdoin agilitytreenit. Isla odottaa vuoroaan

Heti kun pystyin ajamaan autoa (n. 3 viikkoa leikkauksesta) lähdin Islan kanssa treeneihin. En aluksi tietenkään voinut muuta kuin konkata joitain askelia, mutta kouluttaja Niinun avustuksella harjoiteltiin Islan irtoamista ja itsenäistä työskentelyä. Aluksi Isla ihmetteli kun en lähtenyt mukaan ja kääntyi kysymään, mutta se huomasi pian treenin tarkoituksen. Nyt parin kerran jälkeen se suorittaa rataa itsenäisesti ja varmaan pian voin vain seisoa keskellä kenttää ja antaa ohjeita.

Metsälenkillä piiitkästä aikaa

On ollut hyvä huomata, miten aivan tavalliset asiat eivät ole enää tavallisia, kun kropan jokin kohta sanoo stopin. Kiitollisuus kumpuaa myös siitä, että pääsee metsäpolulle omin jaloin. Tiedän jo nyt uuden vuoden toiveeni: terveys ja positiivisuus ovat elämän tärkeimpiä rakennuspalikoita.






Tassunjälkiä -kirjani on saanut hyvän vastaanoton. Myös Yliopiston eläinsairaalassa luetaan sitä, ja toivon että kirjan mukana myös staffi rotuna saa positiivista mainetta. Tänään ilmestyneessä Eläinlääkärilehdessä kirjaa arvioidaan Sofi Oksasen Koirapuiston rinnalla. Vaikka kirjoilla sinänsä ei ole mitään yhteistä, molemmat saavat ajattelemaan elämän monia puolia, kevyitä ja raskaita. Arvioija myös suosittelee kirjaa "sellaisille ihmisille, jotka eivät pidä koirista (onko heitä?). Se on silmiä avaava kaikessa hulluudessaan ".

Lukijoiden kommentteja: "Niin totta! Kirja tempaisi mukaansa, tuttuja juttuja ja tilanteita nousi mieleen ja voin vain aavistaa nuo tuntemuksen pennun puolesta...."