Dixien kuoleman jälkeen Eevi ja Fina näyttävät olevan erityisen tärkeitä Riston pojille. Koirat ovat onnellisia kun saavat kiehnätä poikien kainalossa tai juosta ja peuhata pihalla. Yhdessä muistelemme usein Dixietä ja pojat kertovat kilvan, miten Dixie teki sitä ja tätä. Oikeastaan Dixie elää kanssamme niin kauan kun muistelemme sitä. Roylla tuntuu olevan aivan erityisen hyvä ote koiriin, ja hän oli pojista se joka hellästi hoivasi Dixietä, pesi ja hoiti turkkia ja antoi herkkupaloja.
Jonkin aikaa sitten olin poikien kanssa harjoittelemassa omalla kentällämme ja sitten kaikki pojat halusivat kokeilla taitojaan agilityradalla. Olin yllättynyt, että kumpikin koira kuunteli tarkasti junioriohjaajia ja suorittivat rataa tosissaan. Kun ASTin epävirallinen kilpailusarja oli tulossa, ehdotin Roylle osallistumista ns. ulkopuolisena kisaajana. Roy tarttui syöttiin varsinkin kun kuuli että samanikäinen tyttö oli myös tulossa kilpailemaan. Roy valitsi Eevin kilpaparikseen, ja kävimme kerran harjoittelemassa ennen kisaa.
Kun kilpailu oli vihdoin käsillä, seisoin jännittyneenä kentän laidalla ja odotin pahaa aavistellen Eevin huitelua radalla tai mahdollisesti karkaamista. Turha pelko! Kun Roy ja Eevi kuulutettiin radalle, he kävelivät arvokkaasti lähtölinjalle, Eevi jäi odottamaan rauhallisena ja lähti vasta luvan saatuaan liikkeelle. Se juoksi vauhdikkaasti, muttei liian kovaa Royn ohjauksesta, ei pudottanut rimoja ja otti kontaktit tarkasti alas asti. Roy ja Eevi tuulettivat maalissa puhdasta ratasuoritusta ja minä taisin vuodattaa pari liikutuksen kyyneltä! Pitkin iltaa sain olalle taputuksia ja ihmetteleviä kommentteja Eevin ratasuorituksesta. Joku sanoi, ettei saanut silmiään irti Roysta ja Eevistä, ne kun olivat olleet niin suloisia. Joku toinen naureskeli, että kyllä Eevi tietää, miten mennään kenenkin kanssa. Ja joku irvaili, että Eevi näyttää minulle keskisormea ja huitelee radalla omat kuvionsa.
Siinä taisi olla hiven tottakin, sillä seuraavan päivän virallisissa kisoissa Eevi kamppasi minut niin että mätkähdin mahalleni keskellä rataa. Nousin niin ketterästi kuin pystyin ja ohjasin sen seuraavalle hypylle. Eevi olikin jo suorittanut sen ollessani rähmällään ja niin meidät hylättiin väärästä radasta. Monta hulluutta on kilparadoilla tapahtunut, mutta ensimmäistä kertaa koira kamppasi minut. Eipä taida vielä osteoporoosi vaivata kun niinkin vauhdikkaassa kaadossa jäsenet pysyivät ehjänä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti