Itsenäisiä ajatuksia

Suomen 97. itsenäisyyspäivää vietettiin Espoon Tammitiellä rauhallisesti ja vähäeleisesti. Päivän juhlistaminen rajoittui kynttilöiden sytyttämiseen ikkunalaudoilla ja presidentin itsenäisyyspäivän vastaanoton seuraamiseen televisiosta. Juhlakonsertti sykähdytti ja ilahdutti, mielestäni siinä tuotiin esille itsenäisyytemme elementit ilman liiallista pönöttämistä tai paatosta. Poika soitti eilen Las Palmasista ja kertoi osallistuneensa paikallisen Suomi-seuran itsenäisyyspäivän juhlaan. Hän ihmetteli juhlan kovin vakavaa, jopa synkkämielistä sävyä. Ehkä suuri osa sinne muuttaneista suomalaisista vielä vaalii rankkoja sotamuisteloita, mikä vakavoittaa itsenäisyyspäivän juhlintaa. Iloitahan meidän suomalaisten pitäisi, sillä olemme saaneet elää jo lähes 100 vuotta itsenäisessä maassa. Vaikka marinoita aina riittää, meillä on kuitenkin asiat hyvällä mallilla. Jos sairauskohtaus yllättää missä maan kolkassa tahansa, aina pääsee hoitoon. Peruskoulutus on ilmaista ja edelleen laadukasta, vaikka Pisa-tulokset ovatkin pudonneet. Ruokaa on tarjolla kaikille, ainakin kouluruokailun muodossa ja viimeistään hyväntekeväisyysjärjestöjen toimesta.

Kun Nepalin matka on vielä tuoreesti muistoissa, en voi olla vertailematta sikäläisiä olosuhteita omiimme. Nepal on maailman köyhimpiä maita, ja meille itsestään selvät palvelut ovat siellä vain harvojen ulottuvilla. Silti ihmiset, ainakin turistin silmissä, näyttävät tyytyväisiltä. Toisten auttaminen on itsestäänselvyys, jos vain itseltä irtoaa jotain ylimääräistä. Tie parempaan elämään alkaa koulutuksesta, mutta esimerkiksi vuoristokylien tiettömien taipaleiden takaa ei ole edes mahdollista lähettää lasta kouluun Toisaalta myös kouluvarusteet voivat muodostaa ylipääsemättömän esteen, ei ole varaa hankkia koulupukua eikä oppimateriaalia. Nepali saa ulkomaan apua useilta tahoilta, myös Suomesta, mutta kuten niin usein julkisen avun kohdalla käy, se ei aina välttämättä kohdennu juuri eniten sitä tarvitseville.

Viimevuotisen Annapurna-vaelluksen aikana oppaamme Kabin kertoi, että kantaja Rudralla ei ole varaa lähettää kolmea lastaan kouluun. Kabin kysyi, voisimmeko tukea rahallisesti Rudran lasten koulunkäyntiä.. Lupauduimme maksamaan aluksi vuoden ajan koulukustannukset (n. 300 euroa). Lapset, kaksi tyttöä, 10-vuotias Asmita ja 8-vuotias Susmita sekä 5-vuotias Asus-poika lähetettiin siten avustuksellamme opiskelemaan Piece-Land Academy -kouluun. Asmita ja Susmita aloittivat samanaikaisesti ensimmäisen luokan, koska Asmita ei ollut aikaisemmin voinut käydä koulua. Tämän syksyisellä matkalla kuulimme, että lasten koulu on sujunut hyvin, ja lupauduimme jatkamaan tukea toistaiseksi. Matkatoimiston omistaja Babu Ram Gurung hoitaa varojen hallitsemisen ja huolehtii siitä, että rahat tosiaan käytetään lasten koulunkäyntiin. 

Rudra laskee kouluavustuksen summaa (100 Nepalin rupiaa on 0,70 senttiä, siksi paksu setelipino)

Kirjoituslehtiöitä ja kyniä koululaisille

Viime kevään lukukauden päätöskuva. Asmita 10, Asus 5, Susmita 8

Kathmandun kodittomille koirillekin anotaan avustuksia

 Kotiin palattuani pohdin useasti, miten maittemme eriarvoisuus korostuu aivan jokapäiväisissä ja itsestään selvissä asioissa. Huolettomasti noukin marketin hyllyiltä herkkuja tai kenneltarvikkeita, maksan kuntosalista tai ajelen autolla lähikirjastoon. Summalla, jonka käytän parin kuukauden ajan koiraharrastukseen, Rudran perhe kouluttaisi kolme lastansa vuoden ajan. Tai ehkä he voisivat maksaa vuokran hieman isommasta asunnosta kuin yhdestä huoneesta, jossa viisihenkinen perhe nyt asuu. Toisaalta vertailu on hankalaa, koska koko yhteiskuntarakenne näissä maissa on niin erilainen. Meillä on kattava sosiaaliturva, ilmainen koulutus, palkat ja eläkkeet elintasoon nähden riittävät ja asunnot hyvin rakennettuja. Hyvin toimeentuleville suomalaisille on ehdolla jatkuvasti ulkomaisia auttamiskohteita, ja hyvä että tietoisuutta auttamistarpeesta pidetään yllä. Me olemme päättäneet auttaa kummilapsiamme Nepalissa, Kathmandussa.