Reissustaffit

Aamulenkillä Kemijärven jäällä

Eevi oikein piristyi uusista maisemista

Vielä viikko sitten aamulenkkeilimme koirien kanssa Kemijärven jäällä. Tänään lenkkeilimme valkovuokkojen täplittämässä Hannus-metsässä. Suomi on pitkä maa niin maantieteellisesti kuin ilmastollisesti. Sen saimme todeta maanantaina kun ajoimme kotiin Espooseen Kemijärveltä. Jo Kuopiossa järvet välkkyivät vapaina ja Mikkelistä etelään tienpientareet vihersivät. Taas totesimme, että staffimme ovat hyviä ja sopeutuvia reissukoiria. Pohjoiseen päin matkasimme yöjunalla, missä koirat ottivat lepoasennon makuuvaunussa heti oven sulkeuduttua. Rovaniemelle juna tuli niin hiljaa ja varkain, että emme edes tajunneet olevamme perillä. Istuimme vaunussa odottaen kuulutusta, mutta eivät koiratkaan tajunneet että oli aika päästä kopista ulos. Onneksi sentään ehdimme hypätä vaunusta ratapihalle ennen kuin juna jatkoi matkaa. Paluumatkalla koirat nukkuivat takapenkillä niin hiljaa, että piti välillä tarkistaa ovatko kaikki hengissä. Kuopion Scandic-hotellissa huone hyväksyttiin heti ja sängyistä varattiin makuupaikat. Ulkoilu Väinönniemen puistossa oli erityisen mielenkiintoista. Kuopiolaiskoirien tervehdykset piti tutkia tarkkaan ja Hannes Kolehmaisen patsasta haukkua ja ihmetellä.

Piilopirtillä oli täysi miehitys, sillä Joel ja Tyko tulivat vieraiksemme tyttöystäviensä, Camillan ja Christinan kanssa. Hieman aprikoimme, miten pienissä tiloissa yhteiselo sujuu, mutta huoli oli turha. Nuoret olivat iloisia ja onnellisia lumesta ja maisemista sekä kaikkiruokaisia. Suuri helpotus oli myös, että tyttöjen mielestä koiramme ovat ihania. Kun koirat tajusivat ihailun, ei niiden tarvinnut enää yrittää tehdä vaikutusta, ne vain nautiskelivat rapsutuksista ja halauksista. Kun joskus taloomme osuu vieras, joka ei joko pidä koirista tai jopa pelkää niitä, staffimme yrittävät loputtomiin voittaa vieraan hyväksynnän. Silloin tilanne saattaa olla melko hermostuttava, kun pitää koko ajan hätistää koiria pois vieraan luota.

Fina tarkkailee poroja porontaljalla

Hedy leikkii kukkulan kuningasta jäälohkareen päällä

Torstain aamulenkillä kohtasimme metsässä yllättävän vieraan. Kun Hedy ja Fina päästettiin irti, ne säntäsivät metsään sellaisella vauhdilla, että tiesin niiden nähneen jotain erikoista. Huusin kurkku suorana niiden perään, mutta ne eivät olleet lainkaan kuulolla. Silmieni edessä ehti jo kulkea filmi, missä koirat ovat hyökänneet jonkin pienen villapallon kimppuun tai juoksevat kuuroina peuran perässä. Filmi katkesi kun koirat palasivat, mutta ne olivat saaneet mukaansa kaverin, kellertäväturkkisen otuksen. Napsautin talutushihnat kaulapantoihin, mutta kaveri jäi parin metrin päähän tarkkailemaan meitä. Kaunis, tuuheaturkkinen kettu oli ihan käden ulottuvilla eikä välittänyt Hedyn ja Finan kiihkeistä haukuista. Eevikin huomasi että jotain outoa on käsillä, ja nuuhki ilmaa kiihkeästi. Rauhoitun vihdoin ja sain otettua kameran esille. Kettu poseerasi tyylikkäänä kuin olisi ennenkin ollut kuvattavana. Onneksi emme vielä ole tavanneet kyitä, vaikka varmaan ne jo ovat liikkeellä.

Koirien uusi kaveri Hannus-metsässä

Ginan jalka on kuulemma parantunut oikein hyvin, mutta en ole päässyt vielä tapaamaan kisakaveriani. Ilmoitin sen kuitenkin jo ensi viikonlopun kisoihin ja yritän ehtiä treenaamaan sen kanssa jossain välissä. Eilisissä Lägin kisoissa teimme Finan kanssa melko hyvää yhteistyötä. Kahdelta peräkkäiseltä hyppyradalta saimme 0-tuloksen eli ns. varjotuplan. Agilityradoilla putken väärän pään kutsu oli taas ylivoimainen, tietty ohjaaja antoi vääriä vinkkejä ja niin meidät hyllytettiin. Yhteistyö oli muuten sujuvaa ja lupaavaa.