Dixien jatkoaika

Juhannuksen vietto sai ankean vivahteen, sillä tunnustellessaan Dixien vatsaa Elias löysi jotain valtavan suurta ja epämääräistä. Ennuste olisi huono, niin suuri kasvain olisi lähes mahdotonta poistaa. Pojat olivat suruissaan ja kauhuissaan, kuoleeko Dixie nyt. Werner oksensi pelkästä järkytyksestä. Päätimme ottaa Dixien meille ja miettiä, kannattaako sitä edes ryhtyä leikkaamaan. Sarin kanssa pohdimme asiaa monelta kannalta ja päädyimme ratkaisuun, että Dixien vatsa avataan, katsotaan onko mitään tehtävissä ja jos ei, Dixie siirretään ikiuneen. Erikoista oli, että Dixietä ei tuntunut möykky vaivaavan, se söi, reippaili lenkillä, kiipesi kiville, leikki kepeillä.

Itkeä tuhersin leikkauspäivän aamuna, surullisena ajattelin että parin tunnin päästä ehkä Dixie olisi poissa. Teimme leikkausvalmistelut ja annoimme Dixielle rauhoituspiikin sen omassa kopassa. Fina ja Eevi tulivat vierelle aivan kuin tietäen, että Dixiellä voi nyt olla viimeiset hetket meneillään. Fina laittautui sen kainaloon makuulle ja minä silitin kyyneleet poskilla kuonoa ja korvantaustaa. Vatsapeitteiden avaus paljasti kauhistuttavan totuuden, maksaan kiinnittyneenä oli lapsen pään kokoinen kasvain, painoa lähes 2 kg. Elias piti tilannetta toivottomana, kasvain olisi kovin vaikeaa poistaa, minä pidin kiinni seinästä etten pyörtyisi. Varovasti Elias kuitenkin ryhtyi irrottamaan möykkyä ja sai kuin saikin sen poistettua. Dixie pääsi parin tunnin operaation jälkeen heräilemään takaisin omaan koppaansa, se hengitti rauhallisesti, mutta oli menettänyt paljon verta. Vielä ei voitu olla varmoja selviämisestä, sen verran raju toimenpide kasvaimen poisto oli ja sisäisen verenvuoden vaara oli suuri. Fina tuli taas lohduttamaan mummia, asettautui varovasti sen selkäpuolelle makaamaan, aivan kuin se olisi tiennyt että vatsan puolella oli kipeää.

Parin tunnin kuluttua Dixie nousi jaloilleen, kävi ulkona asioillaan ja vaihtoi makuupaikkaa. Yöllä se herätti minut pyytäen ruokaa ja seuraavana päivänä halusi jo tulla alakertaan. Edelleen se oli kovin aneeminen ja vatsa hieman turvonnut, Elias pelkäsi sisäistä verenvuotoa, jolloin mitään ei olisi enää tehtävissä. Tarkkailin tiheään sen limakalvoja ja optimistina kuvittelin niiden saavan hiljalleen väriä. Seuraavana yönä hätäännyin kun se ei ollut pedillään, mutta löytyikin sängystäni peiton alta. Aamulla se otti Eliasta hellästi ranteesta, halusi kai kiittää pelastajaansa. Tänään kolmantena päivänä leikkauksesta se touhuaa aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, on iloinen ja leikkisä, kerjää ruokaa yhtenään ja hyppelee sohvalle ja sänkyyn melkein ketterämmin kuin Eevi. Werner ja Henrik ristivät sen supermummoksi, sen nimen se tietty ansaitsee. Nyt Dixiellä on taas vyötärö ja kunhan se vähän lihoo, törröttävät luutkin jäävät piiloon. On aivan käsittämätöntä, että se on pystynyt juoksemaan ja hyppelemään kasvain vatsassaan, sillä on ilmeisen rautainen kunto ja staffimainen kivun mitätöimistaito.

Dixien petasi itsensä päiväunille silkkityynyjen keskelle




Lapsi ja koira-asetelmia juhannuspäivänä Ängsholmenilla



Werner ja Fina



Pyry vetää keppiä Eevin kanssa



Kepin kalastelua vedestä,
Dixie vielä entisessä muodossaan.