Oi Romeo!

Kissanristiäisiä vietetään tämän tästä, mutta eilen illalla olimme ensimmäistä kertaa koiranristiäisissä. Veljentyttären perheeseen oli tullut uusi tulokas, vaalea, lyhytkarvainen salukipoika, jonka ristiäisiin meidät oli kutsuttu. Kun kopistelimme Riston perheen kanssa puisen omakotitalon portailla, pihan tyylikkäät jouluvalot ja ulkosoihdut antoivat jo viitteen suuresta juhlasta. Eteisessä iloittiin jälleennäkemisestä, halailtiin serkkuja, veljentyttöä, puolisoa, veljeä, kälyä, veljentytön poikia ja tyttäriä. Juhlakoira ja 8-vuotias Elvis-saluki ottivat meidät hillitysti vastaan, eivät yrittäneet napsia, eivät suukotella eivätkä kaataa staffien tapaan.

Romeoksi nimetty lapsukainen otti onnittelut vastaan rennosti sohvalla makaillen. Se sai lahjaksi pentulelun, puruluun, Nina Ottosonin pelin ja poronmuotoisen aladobikakun. Vieraat skoolasivat glögilasit kädessään ja seurasivat lapsekkaan innokkaina Romeon tutustumista lahja-antiin . Aladobikakun se olisi halunnut ahmaista saman tien. Ihailimme sen älykkyyvttä, kun se löysi melkein heti Ottoson-peliin piilotetut namit (kuivattua mateenmaksaa, jonka haju leijui vahvasti jo ihmistenkin nenään). Nauroimme kun se retuutti vaaleansinistä pehmoleluaan.

Kun seremoniat oli hoidettu, kutsu kuului illallispöytään. Asettauduimme pitkän, Irma-mummin perintöastioilla katetun pöydän ääreen. Kynttilöiden loisteessa ja viinin välkkyessä kristallilaseissa näkymä oli kuin Carl Larssonin ihanista perhekuva-albumeista. Suppilovahverokeittoa, poronpaistia, marinoituja kantarelleja taivaallisen kastikkeen kera söimme enemmän kuin vatsalaukkuun olisi mahtunut, mutta herkkuja oli mahdotonta vastustaa. Jogurttikermajäädyke täydensi makujen sinfonian. Pääkaupunkiseudun paras gourmet-paikka on siis Tikkurilassa.

Elvis hiippaili hieman hämillään olohuoneessa, sitä taisi häiritä meluisa joukko ja Romeon saama huomio. Se vetäytyi olohuoneen nurkassa olevaan häkkiinsä, mutta illan pääkoira Romeo otti kaiken irti juhlastaan ja änkesi sohvan nurkkaan. Illan haasteet kuitenkin väsyttivät nuoren juhlijan ja se nukkui autuaasti melkein solmuun käpertyneenä vasikan jalat sojottaen eri suuntiin

Kun puolen yön jälkeen rapistelimme avainta ulko-ovessa, eteisessä alkoi hirvittävä metakka. Eevi ja Fina siellä osoittivat mieltään pitkästä yksinäisestä illasta. Kun kaiken lisäksi vaatteista löytyivät pennun hajujäljet, närkästys oli valtava. Tänä aamuna metsässä koirat ottivat takaisin illalla vähäksi jääneen ulkoilun. Heti kalliolle noustuamme ne hävisivät näkymättömiin jonkun karahkan kimppuun ja me seisoimme pitkään huhuilemassa koirien perään. Kun keppi oli nujerrettu tai voimat lopuivat, ne palasivat kielet suupielestä roikkuen ja höyryjunina läähättäen. Kotona taas putsattiin Eevin hampaista puutikkuja.

Mustikoita ja lumimyräkkää

Sain tänään uuden koiran, punaisen, mustamaskisen staffinartun. Se matkasi tänne suoraan Southamptonista, Englannista Pihla Haukatsalon matkakassissa. Eevi ei reagoinut tulokkaaseen laisinkaan, mutta Fina nuoli sen suupieliä ja haisteli hännän alusta todetakseen pettyneenä, ettei siitä ollut leikkikaveriksi. Tässä vaiheessa viimeistään varmaan lukijakin ymmärtää, että kyseessä on koirapatsas, hieman oikeaa staffia pienempi, mutta uskomattoman aidon näköinen kuten kuvasta näkyy. Olikohan tämä koirapatsas enne, viite siitä että Finan suunnitteilla oleva astutus tuottaa punaisia staffivauvoja.

Pihla on Englannissa työskennellyt pitkään miehensä kannsa Hi-Craft ja Rosewood-lemmikkitarvikeyrityksissä ja mm. Toyboy-nylonluut ja vetorenkaat ovat hänen suunnittelemiaan leluja. Aivan kuin Eevi ja Fina olisivat tienneet tämän, sillä ne kantoivat kilvan Pihlalle toyboy-lelujaan, osa niistä jo melkoisen kuluneita. Eevin suosikki on sen pentuajan nylonlelu, yli kahdeksan vuotta vanha. On todellinen ennätys, että staffin lelu voi pysyä koossa näin kauan. Ei ihme että Pihla kuvasi ahkerasti leluja järsiviä koiriamme.

Iltalenkki oli tänään varsinainen kuntoilusuoritus. Kahlasimme Hannusmetsän lumen umpeen tuiskuttamilla poluilla lumihiutaleiden iskeytessä poskipäihin kuin naskalit. Eevi ja Fina ottivat ilon irti pöllyävästä lumesta, löysivät vielä joitakin karahkoja kiskottavaksi ja napsivat kiihkoissaan lumihiutaleita. Arvattavissa oli, että kylmä lumi vatsassa tekee huonon olon ja pian kotiin palattuamme jouduin siivoamaan keittiön lattialta oksennuksen.

Valokuvasin pihaa innoissani, sillä se näytti aivan satumetsältä. Eilen ripustimme pensaisiin ja puihin jouluvalot ja nyt lumen kuorruttaessa oksat, koristelu oli aivan täydellinen. Pelkään vain, että lumi voi täällä meren läheisyydessä nopeasti sulaakin, mutta nautin täysillä valkeudesta niin kauan kuin sitä on tarjolla. Optimistina suunnittelin jo suksien etsimistä ulkovarastosta.



PS. Melkein unohdin kertoa, miten mustikat liittyvät lumipyryyn. Leivoin aamulla mustikkapiirakan Kemijärvellä poimituista mustikoista ja tarjosin sitä vaniljajäätelön kera Pihlalle. Oli mukava muistella mustikanpoimintaretkeä lumimyräkän helisyttäessä ikkunoita. Sitäpaitsi mustikkapiirakka oli suussa sulavaa, sen kiitoksen sain vieraaltani.

Ihmeelliset feromonit

Kokeilin feromoni-haihdutinta parisen vuotta sitten yrittäessäni lievittää Cessi-vanhuksen ahdistusta. Huomattavaa helpotusta oireisiin ei tullut, mutta nyt ymmärrän miksi. Vietin nimittäin lauantain Vetcaren luennolla, jonka aiheena oli Feromonit koiran ja kissan oppimisen ja käyttäytymisen ohjaamisessa. Luennoitsija oli ranskalainen professori Patrick Pageat, joka toimii Torinon yliopistossa feromonitutkimuslaitoksen johtajana. Hieman kriittisenä tosin mietin, onko taustalla vai kaupallisen tuotteen markkinointi, mutta kyllä esitys oli vakuuttava ja tulokset perustuivat myös tieteelliseen näyttöön.

Merkittävin oppimani asia oli, että koirat ja kissat erittävät feromoneja käyttäytymistavoilla, joita ihminen ei useinkaan osaa tulkita oikein. Kun kissa raapii seinää tai raapimapuuta, sen tassuista erittyy tuota ainetta, kynsien kuluminen on toissijainen tulos. Kun koira kaapii maata ulostettuaan, se samoin jättää tassuistaan feromoneja. Se ei siis yritä peittää ulostettaan. Toisaalta taas koiran nuollessa omistajan kasvoja, se ei suinkaan suukottele rakkaudesta, vaan etsii feromoni-merkkejä ihmisen kasvoista. Eläin tarvitsee feromonin eritykseen aina jonkin määrätyn liikkeen tai toiminnon, siten esimerkiksi kissan puskeminen vaikkapa omistajan säärtä vasten avaa sen tiehyet. Virtsaaminen matolle tai ulostaminen sohvalle saattavat olla kissan kannalta aivan normaalia toimintaa, siis feromonin eritystä, mutta omistaja tulkitsee nuo inhottavat tavat vain huonoksi käytökseksi. Ymmärsin myös, että kissoilla saattaa olla melko hurjia tapoja, paljon hankalammin korjattavia kuin touhukkaan koiran ilkityöt.

Toinen tärkeä asia oli, että käytösongelmat pitää osata tulkita oikein, pitää siis päästä ongelmakäyttäytymisen syiden taakse. Kun tilanne korjataan, voi feromoni rauhoittaa tai auttaa lemmikkiä luopumaan esimerkiksi kulkureitin merkitsemisestä virtsalla. Äänipelkoon, vieraisiin tutustumiseen, matkustuspelkoon, outoihin paikkoihin tutustumiseen ja uuteen kotiin sopeutumiseen pitäisi feromonin auttaa, kunhan omistaja muuten varmistaa, että eläimellä on hyvät oltavat. Seuraavan pentueen sopeuttamiseen uusiin olosuhteisiin aion kyllä käyttää feromonipantaa, sen käyttö on yksinkertaista, eikä haittavaikutuksiakaan ole tiedossa.

Erinomaisen mielenkiintoisia olivat luennoitsijat esimerkit villieläinten hoitamisessa feromonin avulla. Epäsosiaalinen elefanttinaaras oppi asumaan samassa aitauksessa toisen naaraan kanssa, kun sopeuttamisen apuna käytettiin feromonia. Hankala tiikeri oppi hyväksymään uudet tarhakaverit ja jääkarhu australialaisessa (!) eläintarhassa sai elämänhalun takaisin, kun feromonia siveltiin kylkiin ja pään alueelle.

Viikko on hurahtanut hurjan nopeasti. Lauantain luento ja iltakylä, sunnuntain kisat ja Bo Kaspersin konsertti sekä eilinen Tampereen matka ovat pitäneet minut sellaisessa vauhdissa, että kotona on ehtinyt vain kääntyä. Edessä on samanmoinen ruljanssi, sillä torstaille on kutsu Tieto-Finlandian jakotilaisuuteen, perjantaina on tietokirjailijoiden vuosikokous ja lauantaina aion ehtiä vielä ASTin pikkujoulun viettoon. Siinä välissä käväisen Purinalla koirien kanssa treeneissä ja metsälenkeillä. Marraskuun harmaus ehkä tässä vauhdissa jää huomaamatta ja sitten kohta onkin jo joulukuu valoineen ja glögijuhlineen.

On se niin helppoa, osa 2

Kaikki alkoi siitä, kun Riston kaksoset pelasivat tietokonepeliä Eliaksen kannettavalla. Lopetettuaan pojat lämäyttivät koneen kannen kiinni eivätkä huomanneet että hiiren johdon mötikkä jäi kannen ja näppäimistön väliin. Nestekidenäyttöön tuli outo raidoitus sateenkaaren väreissä ja työkalupalkki katosi kuvion alle. No, vastuuvakuutuksethan ovat tällaisia haavereita varten, joten väsäsin heti vahinkoilmoituksen Riston vakuutusyhtiöön. Sieltä tuli nopeasti ystävällinen vastaus: ”Ilman muuta korvaamme poikien aiheuttaman vahingon.” Ensin piti kuitenkin arvioituttaa vahinko huoltoliikkeessä. Kone lepäsi arvioijan pöydällä viikon verran ja vienti- ja hakurallista kertyi edestakaisia ajomatkoja yli 100 km. Kun luin vakuutuskorvauspäätöksen, verenpaine taisi nousta vaarallisiin lukemiin. Runsas kolme vuotta sitten hankittu laatukone Siemens Amilo oli kadottanut hinnastaan lähes 70 % ja niin vakuutusyhtiö näki oikeudekseen maksaa siitä 450 euroa vähennettynä 150 euron omavastuulla. Korvauspäätöksestä olisi voinut valittaa!

Halusin kuitenkin hankkia koneen, joka palvelisi tarpeitani vuosiksi eteenpäin ja siksi päädyin lisäämään vakuutuskorvauksen päälle ainakin kaksinkertaisen summan. Tein koneiden vertailuja netissä, arvioin tehoja ja ominaisuuksia. Kodintekniikkaliikkeessä kiusasin kysymyksilläni myyjää niin, että tämän finniset posket punoittivat. Poika parka taisi joutua koville, sillä hän soitti lopulta esimiehelleen pystyäkseen vastaamaan kysymyksiini.

Perusteellisen valintaprosessin jälkeen HP:n viihdekannettava Dv7-1060 sai kunnian päästä kotipöydälleni. Se on virtaviivainen, krominkiiltävä, ajatuksennopea ja käyttäjäystävällinen, mutta kokonsa puolesta tuskin enää edes kannettava kone. Yhteistyömme alkumetrit olivat yhtä onnen huumaa. Kuherruskuukausi päättyi melko nopsaan, sillä koneen sisäänrakennettu digi TV-viritin ei ollut lainkaan halukas yhteistyöhön. Se ei suostunut hakemaan kaikkia kanavia, ei näyttämään tekstitystä eikä EPG-ohjelmaopasta. Alkoi vilkas yhteydenpito HP:n tuen kanssa. Aluksi sain puhua jopa oikean ihmisen kanssa, mutta koska hän ei osannut autaa ongelmassani, piti sähköpostitse ottaa yhteys erikoisosaajaan. Parin päivän odottelun jälkeen sain postilaatikkooni ohjeita:

”Muuta Quick Playn asetuksia ja ota tekstitys käyttöön”.
Yritin mutta kone ilmoitti kerta kerran jälkeen ”Viritin on toisen sovelluksen käytössä tai ei toimi oikein”.
Ohjelmaoppaan korjaamista varten piti mennä Vikasietotilaan, etsiä piilotetut kansiot, poistaa kaikki Programdata-tiedostot jne jne.

Tein töitä, aikaa paloi ja vähän jo hermojakin rassasi. Ei muutosta, tilanne oli ennallaan. Taas sähköpostiviestillä pyyntö lisäohjeista, johon vastaus tuli kolmen päivän päästä.
”Resetoi tietokone” ja jos toimenpide ei auta, ”asenna tv-kortin ajuri uudelleen”.
Tein taas töitä käskettyä, mutta kone herjasi entiseen tyyliin.

Tuttava neuvoi palauttamaan järjestelmän alkutilanteeseen. Kone sen sijaan ei ollut yhteistyöhalukas ilmoittaen ettei palautusta voida suorittaa. Lopulta kokeilin Quick Playn päivitystä ja pienen pieni edistysaskel on nyt nähtävissä. Ohjelma löysi joitakin tv-kanavia, mutta näyttää vain pysähtynyttä kuvaa ilman ääntä ja tekstiä.

Televisio-ohjelma on kyllä nähtävissä Windowsin Media Center- ohjelmalla, mutta se taasi tue ulkomaisten ohjelmien tekstitystä. Voisinhan tietysti ajatella positiivisesti ja harjoitella vieraiden kielten ymmärtämistä, ruotsi, englanti ja saksa kun ovat jotenkuten hallinnassa. Periaatteesta en kuitenkaan anna periksi, olen maksanut sievoisen summan viihdekannettavastani ja sen on toimittava lupausten mukaisesti. Taistelu siis jatkuu. Jokunen päivä sitten sain sähköpostiini HP:n asiakastyytyväisyyskyselyn. Saatatte arvata, että näppäimet sauhusivat palautetta antaessani.

Miksi televisiota sitten pitää katsella kannettavasta, kun talossa on ihan perinteinen televisiokin? Viihdekannettavan tehtävä on olla osa suurempaa kokonaisuutta. Olohuoneen kattoon asennetun projektorin kautta televisiokuvan saa heijastettua yli kaksimetrisenä terväväpiirtona valkoiselle takaseinälle. Finan mielestä ainoastaan jättikokoinen televisiokuva on katselemisen arvoinen. Se istuu sylissäni ja katselee Ihmeellinen luonto-ohjelmaa, missä liihottelevat perhoset ja pörräävät mehiläiset saavat sen korvat nousemaan, pään kallistelemaan puolelta toiselle ja kuonokarvat värisemään. Parasta on kun tiikerinpennut painivat kumeasti muristen. Fina tärisee sylissäni ja haluaisi mukaan.

PS. Tänä aamuna sähköpostilaatikossa oli uusi ohje:
”Kyselysi perusteella lähetämme oheiset tiedot, jotka toivottavasti antavat vastauksen kysymykseesi.

Keskustelin tästä ongelmasta kollegani kanssa ja sain seuraavanlaisen ratkaisuehdotuksen.

1. Käynnistä->Etsi->kirjoita msconfig->ok.
2. Siirry Käynnistys välilehdelle. Poista palvelut ehtray.exe ja/tai ehshell.exe palveluiden edestä ruksi.
3. Hyväksy asetukset Ok:lla
4. Käynnistä tietokone uudelleen.”

Ehkäpä taas kokeilen, mutta odottelen oikeaa mielentilaa.