Kun suurin osa suomalaisia oli liimautunut television ääreen katselemaan, miten hienot ja kauniit ihmiset kättelivät presidenttiparia, tihrustelin Turun tien valkoisia reunamerkkejä ajaessani kohti Espoota. Minusta oli hienous kaukana; kuraisissa vaatteissa ja nuhaisena niiskuttaen olin paluumatkalla Finan kanssa Liedosta Tsaun kisoista. Yritin nostattaa apeaa tunnelmaa laulamalla kovaa ja korkealta J Karjalaisen sävelmää: ”Me ollaan sankareita kaikki kun oikein silmiin katsotaan, me ollaan sankareita elämän ihan jokainen”. Parhaani olin tehnyt kisoissa, mutta menestys oli surkea eikä tavoitteeni nousta Finan kanssa kolmosluokkaan tämän vuoden aikana toteutunut. Vaikka yleisöltä tuli ihailevia kommentteja Finan nopeudesta ja sulavasta liikkumisesta, eivät ne paljoa lämmittäneet. Ensimmäisellä radalla se ampaisi heti kolmannen esteen jälkeen keskellä rataa olleeseen putkeen, enkä mitenkään ollut aavistanut että se olisi ollut houkuttin. Yksikään muu koira ei keksinyt sitä temppua. Toinen rata sentään saatiin hyväksytyksi, mutta kolmella virheellä. Kontaktiharjoittelu ei ole vielä tuottanut tulosta, vaikkakin edistyksenä voisi pitää jo sitä, että radan kolmesta kontaktista Fina sentään teki kaksi oikein.
Tänään olimme katsastamassa sulhaskandidaattia, Maxia, joka melkein sekosi päästään nähdessään Finan. Nirppanokka neiti sen sijaan torjui kaikki tutustumisyritykset ja kertoi äänekkäästi mitä mieltä se oli nuoresta miehestä. Maxilla on pitkä pinna, se tietää miten ärhäköitä naisia taltutetaan. Se antoi Finan leikkiä pallollaan, veikisteli sopivan matkan päässä ja ehdotteli juoksukahdeksikkoa. Ei lämmennyt Fina, mutta sentään suostui haistelemaan Maxin hännänalusta. Ehkäpä se sulattelee mielessään sulhasen ehdotuksia ja kääntää mielensä suosiolliseksi siihen mennessä kun astutusaika on kohdalla.
Torstaina olin Vanhalla ylioppilastalolla seuraamassa Finlandia-palkinnon julkistamista. Sofi Oksasen Puhdistus-romaani palkinnon nappasi, ja mielestäni oikeutetusti, vaikka kaikki ehdokkaat olivat mielenkiintoisia ja varmaan palkinnon arvoisia. Tilaisuus oli lyhyt ja koruton, pari puhetta, palkinnon julkistus ja Sofi Oksasen kiitospuhe. Se oli tilaisuuden paras puhe, kauniisti muotoiltu kiitos sananvapaudesta. Kirjailija on niin nuori, vasta 31-vuotias, ettei ehkä menestys ole päässyt turmelemaan.
Vaikka en Finlandiaa tavoittelekaan, toivoisin että joku kustantaja arvostaisi omaa käsikirjoitustani niin paljon että haluaisi julkaista sen. Rohkaistuin taas lähestymään muutamaa yhtiötä ja odottelen nöyränä kirjeitä joissa sanotaan: ”Kiitämme mielenkiinnosta kustannusyhtiötämme kohtaan, mutta valitettavasti….” Jonkinlaisena palkintona voisi sentään pitää viikolla saamaani apurahaa Suomen tietokirjailijat ry:ltä. Se on oikeastaa kopiointkorvaus, sillä oppikirjoja enimmäkseen kopioidaan, ei paljoakaan osteta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti