Television viemät

Jos televisionkatselijatutkimusta olisi menneellä viikolla tehty meidän taloudessamme, antaisi se varmasti vääristyneen kuvan katselutottumuksista sekä ruudun ääressä vietetystä ajasta. Viikko nyt sattui olemaan urheiluhullun perheen unelma, tarjontaa kun oli kesälajeista talviurheiluun. Australian avoimet tenniskisat naulitsivat Eliaksen alakerran sohvalle, Eurosport-kanava aukesi aamuvarhain eikä sulkeutunut ennen kuin vasta iltamyöhällä. Alhaalta kuului huutoja ja hihkaisuja, niin täysillä mies eli huippupelaajien pallojen sinkoillessa verkon yli. Paitakin piti välillä vaihtaa aivan kuin mies olisi hikoillut pelaajien kanssa 40 asteen helteessä. Pienen katastrofin makua oli ilmassa kisojen alkaessa, sillä Canaldigitalin Eurosport-kanava ei suostunut aukeamaan. Syynä oli taivaalle ammuttu Thor6-satelliitti, joka lähetti ohjelmaa uudesta vinkkelistä eikä antennimme enää löytänyt kaikkia ohjelmia. Asentajan saaminen paikalle olisi kestänyt liian kauan, monta arvokasta peliä olisi jäänyt näkemättä. Puhelinsoitto kilpailevalle kanavayhtiölle pelasti tilanteen ja parin tunnin kuluttua PlusTv lähetti Eurosportin kautta televisioomme huipputennistä Australiasta.

Taitoluistelun EM-kisojen musiikki on viikon puolesta välistä lähtien tulvinut huoneisiin ja olohuoneen takaseinän ison kankaan ovat täyttäneet taidokkaat luistelijat. Eilen iloitsimme upeiden suomalaismimmien voitokkaista suorituksista. Kateus on ruma asia, ja ihan hävettää naapurimaan puolesta. Naisluistelijan valmentaja on esittänyt protestin suomalaisten suosimisesta.

Tänään televisiosurffailu on yltynyt aivan mahdottomaksi; yhdeltä kanavalta piti seurata ampumahiihtoa, sitten piti vaihtaa naapurikanavalle seuraamaan Poutiaisen pujottelua, palata takaisin kakkoselle vahtimaan hiihdon maailmancupin sprinttiä, klikata Eurosportille katsomaan miten miesten neljännesvälierät etenevät ja palata takaisin kakkoselle ihailemaan taitoluistelukisojen loppunäytöstä. Melkoista nojatuolimatkailua: Melbourne - Cortina - Otepää - Antholz - Helsinki. Elias on tänään urheillut vain ruudun ääressä, mutta minä olen myös ehtinyt käydä Finan kanssa kisaamassa Hyvinkäällä (hyväksytty rata, mutta muutamia turhia virheitä).

Eevi ja Fina ovat silminnähden kyllästyneitä isäntäväen tv-maniaan. Fina kyllä mielellään änkeää kylkeen kiinni tai syliin ja nautiskelee raaputuksista, mutta Eevi ilmoittaa äänekkäästi, milloin televisiokiintiö on täyttynyt. Pihalla pyöriessään ja kimittäessään se kertoo naapureille, miten mielissään se on saatuaan lauman taas terveellisille tavoille eli ulkoilemaan. Metsän valkoinen peite ei ole esteenä koirien lempileikeille. Fina kuopii lunta ison kuusen alla kuin poro jäkälää etsiessään ja löytää kuin löytääkin käpyjä. Kun keppejä ei löydy maasta, voi kiskoa ison männyn alaoksia.



Finan vyötärön ympärys on jopa pienentynyt, sillä tällä viikolla se ei ole syönyt paljoakaan. Jos se yleensä suostuu tulemaan keittiöön, se vain vilkaisee ruokakuppia ja lähtee pois. Raejuusto, joka on ollut sen herkkua, kelpaa vain jos tarjoan sitä kädestä. Tänään tarjosin sille maksalaatikkoa, ja se suostui näykkimään hiukan kupin reunasta. Tiineyskalenterin mukaan neljännellä viikolla ilmenee syömättömyyttä ja Finan käytös kyllä puoltaisi positiivista löydöstä. Huomenna soitan ja varaan ultran seuraavalle viikolle.

Palaan vielä television katseluun. Riemastuin kuin näin ohjelmalehdessä että suosikkini Amazing Racen uudet jaksot alkavat tänään. Tässä jaksossa kilpailijoiden matka ulottuu myös Suomeen. Ihanan jännittäviä sunnuntai-iltoja luvassa!

Kohtaamisia metsässä

Kun metsäkävelyllä Fina höristelee korviaan ja terästää katsettaan, pitäisi uskoa, että metsässä on muitakin liikkeellä kuin me. Lähtöpisteemme Hannusjärven metsälenkille sijaitsee radiomaston juurella jyrkän kallion alla. Kuvittelemme, että reitti on vapaa koska kukaan muu ei halua kivuta jyrkkää rinnettä ylös. Sitä paitsi kiipeily tekee koirielle hyvää, ja kyllä Eliaksen ja minunkin aamukankeat jäsenet vertyvät mainiosti ja pulssi nousee melkoiseen jumputukseen.

Eräänä aamuna Finalla oli taas tarkkailueleet päällä, mutta päästimme silti koirat vapaaksi heti reitin alussa. Kun puuskuttavina olimme kalliokielekkeen päällä, sydämeni melkein pysähtyi muustakin kuin vain rasituksesta. Tasanteella oli päiväkotiryhmä ulkoilemassa, ja meneillään oli jonkinlainen piirileikki. Fina säntäsi oitis tervehtimään, vaikka minä yritin läähätykseni lomasta huudella sille kieltoa. Fina käväisi lasten luona, mutta tuli saman tien takaisin ja lähestyimme sitten ryhmää koirat tiukasti taluttimissa. Pahoittelin Finan ryntäystä ja kysyin oliko se pelästyttänyt lapset. Tädin ja lapset nauroivat ja sanoivat yhdestä suusta, että Fina oli vain nuuhkaissut heitä ja juossut takaisin. Silloin minuakin jo nauratti ja juttelimme hetken päiväkodin luontoretkeilystä. Eräs tomera miehenalku sanoi, että täällä ei ole hirviä. Taisi poika pelätä hirviä, mutta tädit olivat vakuuttaneet metsän olevan hirvivapaa.

Jatkoimme ajatuksissamme eteenpäin pitkin tuttua reittiä, ja koirat juoksentelivat varvikossa. Eevi ehdotti Finalle keppileikkiä, mutta onneksi sillä kertaa ei syntynyt taistelua kepinvoittajasta. Joskus koirien taistelut ovat mahdottoman pitkiä ja sitkeitä, silmät vain pyörivät päässä, kauhea murina kuuluu, eikä kumpikaan suostu luovuttamaan. Havahduin kun polun poikki juoksi iso ruskea otus ja luulin aluksi, että suurikokoinen koira oli irrallaan. Fina säntäsi salamana perään ja tajusin saman tien, että vihdoin metsän salaperäinen peura näyttäytyi. Olimme lumessa nähneet sen jälkiä aivan kulkureittimme varrella, mutta itse otusta emme olleet koskaan nähneet. Jo toisen kerran aamulenkin aikana sydän pompahti kurkkuun, ja ehdin jo kuvitella, miten Fina juoksisi peuran perässä moottoritielle. Elias ja minä huusimme Finaa niin kovaa, kuin ääntä meistä lähti ja ihme tapahtui. Fina palasi melkein heti, se oli vain uteliaana sännännyt katsomaan outoa liikkujaa. Nyt tuli todistettua, että Fina tottelee luoksekäskyä melkein 100 %:sesti. Se toteuttaa tyypillistä staffilogiikkaa: ”Ok, tottelenhan minä, kunhan ensin käyn tarkistamassa tuon jutun”. Kun kesällä Lapissa Fina tuli todettua porovarmaksi, nyt voin sanoa sen olevan myös peuravarma.

Finan kolmas viikko astutuksesta alkaa olla täynnä, mutta tiineyskalenterin mukaan ei selkeitä oireita raskaudesta voida vielä todeta. Ei ole aamupahoinvointia, ei syömättömyyttä, ei apeutta kuten joiden ohjeiden mukaan voisi jo olla. Tosin mahalinja on suoristunut eli Finan lähes vinttikoiramainen vyötärö on katoamassa.

Nyt kun Riston perheeseen on päätetty ottaa Finan pentu (jos niitä tulee), nimen keksiminen on jännittävää ja ajankohtaista. Eilisellä yhteisellä ajomatkalla Hämeenlinnaan mietimme kovasti nasevaa ja toimivaa kutsumanimeä. Järjestyksessä tämä olisi 8. pentueeni, jossa viralliset nimet alkaisivat H-kirjaimella. Kutsumanimi on aivan omistajan päätettävissä, mutta kannattaa miettiä lyhyttä korkeintaan kaksitavuista nimeä, joka ääntyy sujuvasti. Koirien nimistä on jopa tehty gradu Turun yliopiston sosiologian laitoksella. Netistä voi koirien nimiä etsiä useilta sivustoilta, tässä muutama osoite: http://www.freewebs.com/koiriennimet/
http://www.koirakuvia.net/koiran-nimet.php

Carpe diem

Tälle talvelle on tunnusomaista, että on tartuttava hetkeen ja nautittava talven iloista heti kun tilaisuus tarjoutuu. Niinpä kävimme nauttimassa järviluistelusta heti, kun pakkanen oli jäädyttänyt jäät turvallisen paksuiksi. En muista milloin olisin viimeksi luistellut kirkkaalla järven jäällä, jonka läpi näkee melkein pohjaan asti. Aurinko paistoi viistosti metsän takaa ja myötätuuli antoi sopivasti vauhtia menoon. Takaisin tullessa pitikin tehdä töitä niin että hiki kasteli selän. Suomalainen talvi-ilo on moninaista, Oittaan rannassa oli talviuimareita, hiihtäjät suuntasivat metsään laduille, ja laiturilla istui vieri vieressä ihmisiä pukemassa tai riisumassa luistimia. Potkukelkkailijat kiitelivät jäällä, surffaajat levittelivät värikkäitä siipiään ja jotkut vain kävelivät nauttien talvipäivästä. Yksi staffirouvakin oli päässyt mukaan iloittelemaan. pirteä hyväkuntoinen 11-vuotias juoksi jäällä kuin nuori koira.

Hiihtokelien kanssa on sama tilanne, on hiihdettävä silloin kun lunta on maassa. En suostu lähtemään pääkaupunkiseudun tykkilumiladuille, joten piti matkata Tampereelle asti hakemaan hiihtoiloa. Jukka vei meidät Teivon raviradan kyljessä olevaan Lamminpään hiihtokeskukseen, jossa oli kohtuullisessa kunnossa oleva hiihtolenkki. Melkein jonossa siellä sai hiihtää, mutta harjulta oli hulppeat maisemat, aurinko paistoi ja pieni pakkanen punasi posket. Siinä sujutellessani muistelin, miten tasan puoli vuotta sitten helteisenä heinäkuun päivänä kisasin alhaalla olevalla raviradalla Agirotu-tapahtumassa.

Riitta-miniä päivysti Tayksissa sunnuntain-yön ja me olimme Jukan apuna lasten hoidossa. Illalla kävelimme koirien kanssa pitkän lenkin Pyryn ollessa toimeliaana oppaana. Hän halusi taluttaa Eeviä, koska se on niin lauhallinen. Vähän avustusta tarvittiin kuitenkin, sillä Hämeenpuiston hajut olivat niin kiihottavia, että Eevi poukkoili sinne sun tänne ja oli vetää pienen taluttajan kumoon. Tampereen koiranulkoiluttajat näyttävät olevan paljon kontaktihaluisempia kuin espoolaiset, sillä lähes jokaisen kanssa piti jäädä juttelemaan ja katsastamaan koiria.

Pyry on utelias ja tietäväinen neljävuotias ja hänen kanssaan jää väittelyssä helposti toiseksi. Kun televisiosta tuli hiihto-ohjelmaa kysyin tietääkö hän, kuka on Pirjo Kuitunen. “Tietenkin, sehän on maailman paras hiihtäjä”, tuli kuin pyssyn suusta. Edellisellä viikolla Pyry oli katsonut vanhempien kanssa Tour de Skitä ja pohtinut: “Minkähänlaiset tissit Pirjo Kuitusella on?” Kun Jukka kertoi meille tarinan, hän vakuutti, että perheessä ei todellakaan ole viime aikoina puhuttu tissiasioista. Pienillä padoilla on korvat, jossain on joku takuulla niistä puhunut.

Otetaanpa aasinsilta Finan tisseihin. Kuvittelen että ne olisivat vähän kasvaneet, mutta myös valeraskaus saattaa turvottaa niitä. Ruokahalu on melkoinen, mutta sekin voi olla vain tuurisyömistä. Pari päivää sitten oli päiväpeitolla oksennus. Olisiko se merkki raskauspahoinvoinnista vai lumensyönnin aiheuttamaa vatsalaukun ärsytystä. Odottelemme siis kärsivällisinä selviä merkkejä raskaudesta, mutta varmuuden voimme saada vasta helmikuun alussa ultraäänikuvauksen jälkeen. Kyselyjä Finan mahdollisista pennuista on tullut jo useita, mutta kärsivällistä odottamista tarvitaan nyt kaikilta osapuolilta.

Näkyykö muutosta!



Kotimatkalla Tampereelta kura roiskui ja valkoiset hanget ovat muisto vain. Läheisellä luistinradalla lillui valtava vesilammikko!

Joulumuisteloja ja lemmenleikkejä

Lapsuuden joulut vietimme aina kotona oman suuren perheen kesken. Molemmat isovanhempani olivat kuolleet jo hyvin varhain, joten meillä ei ollut mummuja ja vaareja perhepiiriä laajentamassa. Nuorempana en niinkään ymmärtänyt asian merkitystä, mutta nyt tuntuu haikealta. Pohdin miten paljon olen jäänyt elämässä paitsi, kun en ole saanut tutustua isovanhempiini.

Jouluillallisen jälkeen muistan istuneeni kerrostaloasuntomme leveällä ikkunapenkillä tähyillen josko näkisin joulupukin tulevan pitkin Temppelikatua. Joulupäivä tuntui ikuisuudelta, silloin ei saanut tavata edes parasta ystävää jonka kanssa verrata joululahjoja. Tapaninpäivänä Ette-täti, äidinäidin sisar, järjesti sukujuhlat ja näin aikojen perästä ne muistuvat mieleen mukavina tilaisuuksina. Tosin taisimme lähteä vastahakoisina mukaan sukulaistätien ja setien kommentoitaviksi.

Nykyisin lastemme perheissä pohditaan, kumman isovanhemman luona joulua vietetään, jäädäänkö omaan kotiin vai matkataanko jonnekin. Me olemme joustavia, tarjoamme joulupöydän halukkaille, mutta iloitsemme myös kutsusta poikien luo. Olemme myös viettäneet joulun kahdestaan koirien kanssa Piilopirtillä tai matkanneet Mikan luo Canarialle. Tapaninpäivän sukujuhlat ovat muuntuneet ulkoilutapahtumiksi. Tänä vuonna olimme Riston perheen kanssa Rautatientorilla luistelemassa ja sen jälkeen teimme kävelyretken Uunisaaren kallioille. Vaikka en tänä vuonna valmistanut jouluruokia, joitakin jouluperinteitä olen kuitenkin tarkoituksella ylläpitänyt. Olen leiponut isoäidiltä kulkeutuneella reseptillä kanelimuroleipiä, olen rakentanut saman piparkakkukirkon vuosi vuoden jälkeen ja ottanut tutut koristeet esille. Jouluruokia olen maistanut lipeäkalasta lanttulaatikkoon, mutta pidän mielelläni vuoden tauon sesonkiruokien nautiskelussa.

Joulun ja uudenvuoden välisiä päiviä väritti Finan juoksun ja progesteronitason seuraaminen ja oikean astutusajankohdan määrittely. Ulkoiset merkit näyttivät jo niin suotuisilta, että kutsuimme Maxin kylään sunnuntaina 28.12. Max oli oikein halukas astumaan, mutta Fina ei ollut asiasta ollenkaan samaa mieltä. Se kimitti ja räyhäsi raivopäänä ja sai siitä hyvästä kuonokopan päälleen. Mukana olivat kokeneet astutusavustajat Thea Sundqvist ja Riitta Grönberg ja heidän toimestaan jonkinlainen astuminen saatiin aikaiseksi. Varmuuden vuoksi päätimme kokeilla uutta astutusta parin päivän päästä. Finan sisällä taisi käydä melkoinen hormonimyllerrys, sillä tiistaina se heittäytyi Maxin eteen selälleen näyttäen tunteensa ja halunsa aivan estottomasti (jopa säädyttömästi!). Annoimme koirien kirmailla hetken pihalla, enkä ole milloinkaan seurannut moista koirien lemmenleikkiä. Max ja Fina juoksivat kylki kyljessä nurmikolla, hävisivät välillä pensaisiin kuhertelemaan, loikkivat toistensa yli, suukottelivat ja lopulta läähättivät kiihkoissaan niin että poskilihakset pullistelivat. Esileikki palkittiin, sillä lopulta Max sai tehdä hyppynsä rauhassa ja Fina pysyi hienosti aloillaan. Jos luonto hoitaa asiansa kunnolla, tästä astutuksesta syntyy oikeita rakkaudenlapsia.

Eevi on ymmärrettävistä syistä ollut hieman syrjässä, mutta tiistaina otin sen Finan sijasta treeneihin. Kun kutsuin sitä olohuoneen sohvalta mukaan, se käänsi päänsä ja oli näkevinään ulkona jotain erityisen mielenkiintoista. Se tietyt luuli joutuvansa taas statistiksi Finan juostessa treeniratoja. Melkein kiskoin sen hihnasta autoon. Kun Eevi pääsi radalla, ei riemulla ollut rajoja. Se juoksi kuin nuori neito, hyppi, pujotteli, juoksi puomin kontaktit tarkasti ja vaati radan päätteeksi kovaäänisesti palkintoa. Eevin ilo tarttui minuunkin ja palasimme kotiin innosta puhisten. Kyllä Eevin täytyy vielä päästä kisaradoillekin, vaikka emme tavoittelisikaan enää huipputuloksia. Se tunnelma ja yhdessä tekemisen ilo on tärkeintä.

Fina ja Max