Kuoppa

Tähyilin öiseen metsään, jota lumilaikut täplittivät. Neliviikkoinen pentu värisi sylissäni, mutta ei sen pitäisi palella paksun huovan sisällä.
- Vikise vähän, kuiskasin sille, kerro emolle että sinulla on ikävä.
– Fina, tule, tule, huusin. – Tule, leikitään lumipalloilla. Täällä on namia.
Vain sadepisaroiden napsahdukset paljaisiin oksiin vastasivat hiljaisesta metsästä. Sade hävittää varmaan jäljet kokonaan, manasin. Pelko kuristi kurkkua, rintaa puristi rautavanne. Missähän Fina nukkuu yönsä, onko se edes elossa enää, tuskailin. Nyt on Finan katoamisesta kulunut jo puolitoista vuorokautta.

Kotona matkalaukut olivat olleet pakattuina Lapin matkaa varten. Olin tuonut Finan ja pennut tutun hoitajan, Riitan, luo matkan ajaksi. Fina iloitsi jälleennäkemistä, se oli kuin kotonaan, haisteli pihaa, tervehti Riitan pikkuruista kääpiöterrierin pentua. Kysymykset risteilivät päässäni. Miksi Fina yhtäkkiä katosi? Narrasiko jänis sen takaa-ajoon? Ainakin talon nurkalta löytyi tuoreita jätöksiä ja lumessa näkyivät Finan jäljet. Miksi se ei palannut ajojahdin jälkeen hoitamaan pentujaan?

Kun oli käynyt selväksi, ettei Fina ollut enää talon lähistöllä, ilmoitin katoamisesta Karkurit.fi -sivustoon sekä otin yhteyttä Etsijäkoiraliittoon. Jo kuusi tuntia katoamisen jälkeen kulki tarmokas etsijäkoira, kääpiösnautseri Gasti omistajansa kanssa Finan jäljillä, ja minä seurasin toiveikkaana kannoilla. Gasti kulki määrätietoisesti ensin pitkin hiekkatietä metsän reunaan, sitten se valitsi polun, jolla Fina oli aikaisemmilla vierailuillaan ulkoillut. Keskellä metsää Gasti sanoi wuf, wuf, mikä tarkoitti, että Fina on joissain lähistöllä. Huutelin Finaa, mutta se ei vastannut kutsuun, ja illan jo pimetessä päätimme jatkaa etsintöjä aamulla. Metsään jätettiin häkki, ruokaa ja pentujen laatikossa ollut huopa. Merkkasin kulkureittini lähtöpaikkaan makupaloilla ja tein hajujäljen pentujen huovalla.

Yön jokainen tunti oli pitkä, ja sekaviin uniin tuli kauhukuvia heikoista jäistä, kallionkoloista, autonallejäämisistä ja koiravarkauksista. Aamun valjettua tarkastimme ruokintapaikan, joka kuitenkin oli koskematon. Gasti saapui Inkoosta jatkamaan siitä mihin illalla oli jääty. Nyt se paikallisti Finan asumattoman kesämökin luona, mutta karkuri ei kutsuista huolimatta ilmaantunut näkösälle. Teimme leirin kesämökin liepeille, grillasimme makkaraa, toimme yhden pennun viltteihin käärittynä mukanamme, mutta kaikki näytti olevan turhaa. Aamupäivällä olimme laputtaneet ympäristön Kadonnut-ilmoituksilla ja käyneet lähitalojen asukkaiden puheilla. Ihmisten huolestuneet nyökytykset ja totiset katseet myötäilivät kertomustamme kadonneesta mustasta staffinartusta, jota viisiviikkoiset pennut odottivat kotona.

Gastin työtä jatkoi illansuussa porokoira Vimppu, joka aloitti Gastin etsintäreitin päätepisteestä. Vimppu lähti hajun saatuaan sellaista vauhtia maantietä kohti, että omistaja epäili Finan juosseen Espooseen asti. Fina oli ilmeisesti tarkkaillut liikkeitämme kesämökin piha-alueella ja lähtenyt seuraamaan auton paluureittiä. Aivan Riitan talon lähellä Vimppu nosti tassun ylös kuin noutaja ja vikisi hiljaa. Omistaja sanoi sen kertovan, että Fina on nyt lähistöllä. Se pitäisi vain saada houkuteltua esiin. Hän arveli Finan olevan jonkinlaisessa shokissa ja arastelevan esilletuloa.

Päätimme yöpyä Riitan luona ja oleilla pihalla niin että Fina uskaltaisi vihdoin tulla esiin piilostaan. Grillasimme etsijöiden ohjeiden mukaan makkaraa, pidimme auton ovet auki siltä varalta, että se haluaisi päästä sinne turvaan. Emme enää uskoneet Finan löytyvän, mutta kuuliaisesti noudatimme etsijöiden ohjeita. Kun Elias aloitteli makkaran paistoa, otin pennun syliini ja menin talon taakse metsän reunaan kuulostelemaan. Voisiko Fina tosiaan lymyillä jossain märässä ja pimeässä metsässä, epäilin. Vimpun omistaja oli ohjeistanut kutsumaan Finaa iloisella äänellä ja leikkiin houkutellen.

Itkun kuristaessa kurkkua yritin saada ääneni normaaliksi ja kutsuin Finaa. Terästin kuuloani, vinkuiko jossain koira? Kutsuin uudelleen. Kyllä, aivan selvästi kuulin koiran vikinää. Kutsuin vielä kerran. Sain taas vastaukseksi vikinää.
- Fina on täällä lähellä, huusin. Juoksin sisään, annoin pennun Riitalle, juoksin ulos, juoksin kohti ääntä, juoksin tien yli, ääni kuuluikin takaa, juoksin takaisinpäin, törmäsin piikkilanka-aitaan.
- Fina, Fina! Missä olet? huusin ääntä kohti. Se kuului nyt selvästi autiotalon suuresta vajasta. Rynkytin raivoisasti lukittua ovea ja Finan vinkuna voimistui. Pujotin sormet seinän alle, mutta ihmeekseni Fina ei tullut luokse. Tajusin sen olevan vangittuna jossain. Kun Elias sai oven murrettua auki, tupsahdimme sysimustaan sisätilaan, mutta koiraa ei näkynyt missään. Avasin kännykän ja sen heikossa hohteessa näimme jalkojen juuressa ison aukon. Sen pohjalla kyyhötti tumma pieni hahmo, Fina uikutti siellä hiljaa. Hädissämme emme tahtoneet löytää edes taskulamppua, mutta kun vihdoin saimme tilan valaistua, ymmärsimme miksi Fina ei päässyt luoksemme. Se oli pudonnut yli kaksi metriä syvään maakellariin, jonne ei ilman tikkaita päässyt laskeutumaan. Hätääntynyttä juoksua ja säntäilyä taas ja lopulta ladon nurkasta löytyi jonkinlaiset puutikkaat. Elias laskeutui alas ja nosti vahingoittumattoman Finan ylös. Suljin koiran syliini, itkin ja nauroin vuorotellen. Kiinnitin taluttimen ja Fina ryntäsi täyttä juoksua hoitopaikan pihaan. Pentulaatikossa se laski pennut ja asettautui imettämään.

Kevään ensimmäiset grillijuhlat lumisella pihalla saivat uuden käänteen. Fina sai syödä makkaraa niin paljon kuin halusi, ruokahalu palasi meillekin enkä muista milloin grillimakkara olisi maistunut niin hyvältä. Fina oli kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Yöpuulle asetuttuamme se kaivautui kainaloon. Pyysin sitä kertomaan karkuretkestään, mutta sen silmät lupsahtivat kiinni ja sain vastaukseksi vain unista tuhinaa.

Maakuoppa, jonne Fina oli pudonnut



Lato josta Fina löytyi.



Ruokintapaikka metsässä

Kuvat on otettu seuraavana päivänä kännykkäkameralla.