Vietin kesäisen illan Pirttimäen metsässä rämpien ja rasteja etsien. Suoritus oli kuin ihmisagilityä, ylös-alas kallioita, tänään sateen liukastamia, poluilla esteinä myrskyn kaatamia puita, ylitys joko loikalla tai alta ryömien, vesiesteenä puro, jonka poikki pääsi keikkuvaa rankaa pitkin. On ihan oikein ihmetellä, mikä saa sadat ja sadat ihmiset rämpimään metsässä, jotain huumetta rastin etsimisessä ja löytämisessä täytyy olla. Osallistujien ikähaarukka on lapsista harmaahapsiin, väliin mahtuu salskeita nuoria miehiä, jotka rymistelevät kuin kauriit pensaikoissa, mutta myös konkareita, joiden kartanlukutaito kompensoi juoksutaitoa ja ketteryyttä. Itse kuulun joukkoon, joka välillä onnistuu löytämään rastin täsmälliseti, mutta sitten taas haksahtaa pyörimään, niin että suoritusaika on aina luokan häntäpäässä.
Viime viikolla harrastimme autosuunnistusta Kroatian komeilla rannikkoseuduilla, missä matka taittui pääsääntöisesti suunnitelmien mukaan. Väliin kartanlukija kuitenkin erehtyi ohjaamaan pikkuautomme aivan jonnekin muualle kuin oli tarkoitus. Eräänä iltana tällainen eksyminen johdatti meidät maatilamajoitukseen, elämykseen, jota emme ilman sivuteillä harhailua olisi päässeet kokemaan. Yövyimme syrjäisen maatalon pihapiirissä ihastuttavassa kivimajassa, jossa askeettisuudesta huolimatta olivat kaikki mukavuudet. Omatoimimatkailu vaatii rohkeutta, pitkää pinnaa (välillä se oli hyvin hauras) ja seikkailumieltä. Palkkiona ovat elämykset ja muistot, joita ei tavallisella pakettimatkalla välttämättä pääse hankkimaan.
Koiraihminen ei osaa matkallakaan olla tarkkailematta koiranelämää ja koirakirjoa. Yhtään staffia en nähnyt, mutta Sloveniassa osui silmiin sentään amstaffi. Muistaakseni Suomessa on käynyt slovenialaisia staffituomareitakin. Ptujn kaupungissa meille suositeltiin kaupungin parasta ravintolaa Kuma-joen rannalla. Kun läheisen pöydän pariskunta oli lähdössä, kömpi pöydän alta kultainen noutaja, se oli ollut aivan hiljaa koko aterian ajan. Hieman myöhemmin ravintolaan saapui pariskunta isohkon x-rotuisen koiran kanssa ja koira asettautui tottuneesti pöydän alle. Mutta kun toinen seurue mukanaan bischon frisee asetti pikku hauvelin lattialle, se moitti paikkaa äänekkäästi haukahdellen, sai tahtonsa lävitse ja pääsi isäntäväen kanssa pöydän ääreen istumaan. Meillähän järjestyslaki kieltää koirien tuomisen ravintolaan, mutta olisi hauska kuvitella miten esimerkiksi Kalastajatorpan ravintolassa samaan aikaan aterioisi useampi seurue koira mukanaan.
Ehdimme viettää yhden illan Wienissä ja sielläkin näin mielenkiintoisia koira-ilmiöitä. Ensinnäkin keskustan ihastuttavissa ruusupuistoissa sai ulkoiluttaa koiria, useimmat kulkivat omistajan kanssa vapaana, mutta kylläkin hyvin hallinnassa. Juuri kun kävelimme Sacher-hotellin ohi, aulasta astui ulos tyylikäs bostoninterrieri muodikkaissa valjaissa, omistaja tuli askeleen perässä. Tämä koira ei varmaan ollut ensi kertaa luksushotellin vieraana.
Meillä oli kotona riemukas jälleennäkeminen Eevin ja Finan kanssa ja ulkoilulenkillä riehuttiin varmaan ulos viikon paineet. Sari oli ollut kovilla, hän joutui "yksinhuoltajana" pyörittämään kolmen pojan ja kolmen koiran sirkusta, sillä Risto oli suuren osan viikosta työmatkalla. Täytyisi löytää luotettava koirahoitola tulevia matkoja varten, emme voi loputtomiin turvautua perheenjäsenien tai tuttavien apuun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti